Browsing by Subject "korkein hallinto-oikeus"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-3 of 3
  • Pietarinen, Anni (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielmassa tarkastellaan lapsen oikeuksien asemaa korkeimman hallinto-oikeuden ulkomaalaisoikeudellisessa oikeuskäytännössä. Lapsen oikeuksiin liittyvät oikeustapaukset ulkomaalaisoikeudessa ilmentävät tuomioistuimiin kohdistuvaa ristipainetta noudattaa kansallisen ulkomaalaislainsäädännön sääntelemää kontrollipolitiikkaa ja samalla varmistaa ihmis- ja perusoikeusvelvoitteiden toteutuminen sekä perus- ja ihmisoikeusmyönteinen laintulkinta. Tutkielmassa vastataan kysymyksiin, miten yleistä lapsen edun huomioonottaminen ratkaisuissa on, millä tasolla lapsen edun toteutumista arvioidaan ja miten tämä on muuttunut vertailuajanjakson aikana. Tutkielmassa tarkastellaan ulkomaalaisasian asiaryhmän ja ratkaisun lopputuloksen korrelaatiota lapsen edun huomioimisen kanssa. Lisäksi tarkastellaan ratkaisuissa käytettyjä oikeuslähteitä lapsen edusta ja lapsen edulle annettuja merkityssisältöjä. Menetelmällisesti tutkielma on yhdistelmä lainoppia ja empiiristä oikeustutkimusta. Empiirinen oikeustutkimus koostuu oikeustapausten ratkaisujen kvantitatiivisesta ja kvalitatiivisesta analyysistä. Aineisto koostuu KHO:n vuosien 2005-2019 ulkomaalaisoikeudellisista ennakkoratkaisuista, jotka koskevat jollain tavalla alaikäistä. Yhteensä näitä on 90. Ulkomaaliasoikeuden sääntelypohja on monitasoinen: se koostuu ihmisoikeussopimuksista, EU-oikeuslähteistä ja kansallisesta lainsäädännöstä sekä kaikkien näiden tasojen oikeuskäytännöstä. Lapsen edun kannalta Lapsen oikeuksien sopimus on keskeisin oikeuslähde. Monissa EU-oikeuslähteissä säännellään tarkasti lapsen edun asemasta ulkomaaliasoikeudessa. Tarkasteltavista ratkaisuista lapsen etu on huomioitu 57 %:ssa tapauksista, mikä on kohtalaisen hyvä tulos. Ajallisesti lapsen edun huomioinnin kehitys on ollut epätasaista aaltoliikehdintää. Lapsen edun erittäin suppea arviointi ratkaisuissa on yleistä. Lapsen etu huomioidaan hieman paremmin lopputulokseltaan negatiivisissa kuin positiivisissa ratkaisuissa. Lapsen etu otetaan huomioon parhaiten perheenyhdistämistapauksissa. Huomattavasti heikommin se huomioidaan maastapoistamisratkaisuissa, etenkin karkotusratkaisuissa. Lapsen edun huomiointi on puutteellista ihmiskaupparatkaisuissa. Lapsen oikeuksien sopimukseen viitataan eniten perheenyhdistämisratkaisuissa. Lapsen etu huomioidaan yleisesti epätasaisesti eri ratkaisussa. Lapsen edun sisältö määrittyy KHO:n ratkaisuissa tapauskohtaisesti. Usein lapsen edun sisältö ja sille annettava painoarvo kumpuavat ulkomaalaislain pykälistä sekä esitöistä. Tilanteissa, joissa kansallinen lainsäädäntö on puutteellinen ja lapsen etu palautuu EU-oikeuslähteisiin, KHO on kuitenkin antanut lapsen edulle merkittävää painoarvoa. Ihmisoikeuksien minimistandardien soveltaminen johtaa siihen, että lapsen etua arvotetaan yleisesti eri tavalla EU-liitännäisissä asioissa kuin muissa. Ei ole merkkejä siitä, että KHO harjoittaisi ulkomaalaisoikeudellisissa ratkaisuissa lapsen edun kohdalla aktiivista perustuslakikontrollia. Lapsen edusta säänteleminen perusoikeustasolla sekä tarkemmat ohjeistukset lapsen edun arviointia varten laissa ja esitöissä edesauttaisivat lapsen edun johdonmukaisempaa ja perusteellisempaa huomiointia ulkomaalaisasioissa.
  • Heinilä, Aleksi (Ympäristöministeriö, 2014)
    Ympäristöministeriön raportteja 1/2014
    Selvitys on osa maankäyttö- ja rakennuslain (132/1999, MRL) kokonaisarviointia, jonka yhtenä painopistealueena on alueidenkäytön ohjausjärjestelmän toimivuus erityisesti yhdyskuntarakenteen hallinnan näkökulmasta. Suunnittelutarve- ja poikkeamismenettelyillä on erityisesti tämän painopistealueen osalta varsin keskeinen merkitys. Selvityksen tarkoituksena on ollut tuoda esiin suunnittelutarveratkaisu- ja poikkeamispäätöksentekoa koskevia näkökohtia, joilla on merkitystä arvioitaessa sitä, onko MRL:n muuttamiselle tarvetta ja minkä tyyppisiä muutokset voisivat olla. Molemmat lupamenettelyt liittyvät varsin kiinteästi maankäyttö- ja rakennuslain suunnittelujärjestelmään, ja niillä on huomattava merkitys suunnittelujärjestelmän toimivuuden kannalta. Selvityksen sisällön näkökulmasta keskeistä onkin ollut näiden menettelyiden tarkastelu osana maankäyttö- ja rakennuslain systematiikkaa. Tätä systemaattista kokonaisuutta tarkasteltiin maankäyttö- ja rakennuslaille asetettujen tavoitteiden näkökulmasta, samoin kuin käytännön soveltamistoiminnan näkökulmasta. Maankäytön suunnittelu on keskeisin keino ohjata yhdyskuntarakennetta. Suomalaisissa olosuhteissa yhdyskuntarakenteen hajautumiskehitys ilmenee kaupunkiseutujen reuna-alueilla alhaisen tiheyden taajama-alueiden laajenemisena, joka johtuu pääosin kaupunkiseutuja ympäröivän haja-asutusalueen hajarakentamisesta. Tässä kehityksessä suunnittelutarveratkaisu- ja poikkeamismenettelyillä ja niitä aiemmassa lainsäädännössä edeltäneillä menettelyillä on ollut hyvin keskeinen rooli. Tämän kehityksen seurausten hallinta on myöhemmin hyvin haasteellista. Nykyisenkaltaista yhdyskuntarakenteen hajautumista onkin pidetty kestämättömänä tulevaisuuden näkymänä muun ohella ilmastonmuutoksen näkökulmasta. Vaikka suunnittelemattoman rakentamisen ongelmat olivat korostetusti esillä maankäyttö- ja rakennuslakia säädettäessä, ei kysymyksen aiempaa tehokkaampaan ehkäisyyn käytännössä löydetty lakia säädettäessä käytännön keinoja. Yhdyskuntarakenteen hajautuminen nähtiin tavoitetasolla hyvin merkittäväksi ongelmaksi jota MRL:n säätämisellä nimenomaisesti pyrittiin ehkäisemään, mutta pintatason sääntelyyn tämä ei ilmeisestikään ole riittävästi heijastunut. Suunnittelutarveratkaisu- ja poikkeamismenettelyt ovatkin edelleen säännönmukaista hallintotoimintaa aivan kuten aiemman rakennuslainkin voimassa ollessa. Selvitysten perusteella suunnittelutarveratkaisuja ja poikkeamismenettelyä käytetään liian usein tilanteissa, joissa kaavoitus olisi tarpeen. Olennainen kysymys on, kuinka lainsäädännön tasolla pystyttäisiin turvaamaan suunnittelutarveratkaisu- ja poikkeamismenettely koskevien säännösten yhteydessä lain systematiikan lähtökohtana olevan riittävän suunnittelun toteutuminen. Pyrkimyksenä tulisi olla maankäytön suunnittelun esteiden paikantaminen ja poistaminen siten, että kaavoitus oikealla suunnitteluvälineellä saataisiin toteutumaan silloin, kun se on tarpeen.
  • Heinilä, Aleksi; Wähä, Susanna (Ympäristöministeriö, 2013)
    Ympäristöministeriön raportteja 27/2013
    Valtakunnalliset alueidenkäyttötavoitteet ovat alueidenkäytön suunnittelujärjestelmän ylin, valtakunnallinen taso. Ne ovat sanallisia ja niiden on tarkoitettu konkretisoituvat eri maankäyttömuotoja koskeviksi varauksiksi maakunta- ja kuntatason kaavoissa. Tavoitteiden tarkoituksena on maankäyttö- ja rakennuslain yleisen tavoitteen mukaisesti edistää kestävän kehityksen periaatteiden toteutumista alue- ja yhdyskuntarakennetta sekä muuta alueidenkäyttöä koskevissa päätöksissä. Valtakunnalliset alueidenkäyttötavoitteet ovat maankäyttö- ja rakennuslain mukainen ohjausväline, jota ei aiempaan kaavoitus- ja rakentamislainsäädäntöön kuulunut. Valtioneuvosto hyväksyi valtakunnalliset alueidenkäyttötavoitteet 30.11.2000. Tavoitteita on tarkistettu kerran ja tarkistetut tavoitteet tulivat voimaan 1.3.2009. Selvityksessä on tarkasteltu valtakunnallisten alueidenkäyttötavoitteiden merkitystä korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisukäytännöissä. Aineistona on käytetty korkeimman hallinto-oikeuden maankäyttö- ja rakennuslain mukaisia maakuntakaavoja koskevia ratkaisuja sekä otosta vuosien 2005-2011 aikana korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisemista yleiskaavavalituksista. Maakuntakaavoja koskevia korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisuja on maankäyttö- ja rakennuslain voimassaoloajalta (1.1.2000 alkaen) 20 kappaletta. Kyseisissä tapauksissa valtakunnalliset alueidenkäyttötavoitteet esiintyvät valitusperusteina varsin säännönmukaisesti. Vuosien 2005-2011 aikana korkein hallinto-oikeus on tehnyt 160 yleiskaavoja koskevaa ratkaisua, joista 18 tapauksessa asiaa on käsitelty myös valtakunnallisten alueidenkäyttötavoitteiden näkökulmasta. Maakuntakaavoilla on keskeinen rooli valtakunnallisten alueidenkäyttötavoitteiden toteuttamisessa ja huomattava osa tavoitteista onkin kohdennettu koskemaan maakunnan suunnittelua. Kuntatasolla yleiskaava on tärkein väline tavoitteiden toteuttamisessa. Valtakunnalliset alueidenkäyttötavoitteet on jaettu yleis- ja erityistavoitteisiin. Yleistavoitteet kohdistuvat yleispiirteiseen kaavoitukseen (maakunta- ja yleiskaavat) ja erityistavoitteet kaikkiin kaavatasoihin, siis myös asemakaavaan. Selvityksen perusteella on todettavissa, että erityisesti maakuntakaavojen lainmukaisuuden arvioinnissa valtakunnalliset alueidenkäyttötavoitteet ovat toimineet siten, kuten niitä laadittaessa on tarkoitettu. Maakuntakaavojen vahvistamismenettely on tärkeä valtakunnallisten alueidenkäyttötavoitteiden toteutumisen varmistusmekanismi. Toisaalta selvitys osoitti, että valtakunnallisten alueidenkäyttötavoitteiden merkitys yleiskaavoituksen lainmukaisuuden arvioinnissa on huomattavaasti vähäisempi. Selvitystulosten mukaan valtakunnallisten alueidenkäyttötavoitteiden täsmällinen ja konkreettisesti muotoiltu sisältö on omiaan vaikuttamaan tavoitteiden tehokkaampaan toteutumiseen kaavoituksessa ja kaavojan lainmukaisuuden arvioinnissa. Jos tavoitteet halutaan otettavan paremmin huomioon myös yksityiskohtaisemmassa maankäytön suunnittelussa, yleis- ja asemakaavojen sisältövaatimusten suhde valtakunnallisten alueidenkäyttötavoitteiden sisältöön tulisi olla selkeämpi.