Browsing by Subject "korvaukset"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-14 of 14
  • Kela (Kela, 2020)
    Suomen virallinen tilasto
  • Kela (Kela, 2021)
    Suomen virallinen tilasto
  • Kela (Kela, 2020)
    Suomen virallinen tilasto
  • Kela (Kela, 2021)
    Suomen virallinen tilasto
  • Siivola, Lea (Vesihallitus, 1974)
    Vesihallitus. Tiedotus 76
  • Matschoss, Kaisa (Kuluttajatutkimuskeskus, 2014)
    Kuluttajatutkimuskeskus. Tutkimuksia ja selvityksiä 9/2014
  • Suvantola, Leila; Pasanen, Anna-Mari; Pesonen, Lea (Ympäristöministeriö, 2006)
    Suomen ympäristö 9/2006
    Luonnonsuojelun toteutus Suomessa on monimuotoista ja siihen liittyvät korvauskysymykset vaihtelevat suojelumuodon mukaan. Tämä raportti antaa kokonaiskuvan suojelun eri toteutusmuodoista ja niihin liittyvistä korvaussäännöksistä. Lisäksi raportissa esitetään eri suojelumuotojen käyttö luonnonsuojelun toteutuksessa Suomessa vuosina 1997–2004. Lisäksi tarkastellaan korvauksiin liittyviä verotuskysymyksiä. Erityisesti raportissa tarkastellaan uusien luonnonsuojelumuotojen eli luontotyyppisuojelun ja erityisesti suojeltavien lajien esiintymispaikkojen suojelua ja niihin liittyviä taloudellisia vaikutuksia oikeudellisena kysymyksenä. Näiden suojelumuotojen osalta oikeus korvaukseen syntyy, mikäli maanomistajalle aiheutuu suojelupäätöksestä merkityksellistä haittaa. Korvaussäännöksen tulkintaa ja korvausjärjestelmän soveltamista havainnollistetaan raportissa vuoden 2004 loppuun mennessä suoritetuissa korvaustoimituksissa tehtyjen ratkaisujen avulla.
  • Harjula, Jouko (Vesihallitus, 1974)
    Vesihallitus. Tiedotus 73
  • Perhoniemi, Riku; Blomgren, Jenni; Jäppinen, Sauli; Virta, Lauri (Kela, 2020)
    Työpapereita
    Sairauspoissaoloista koituu vuosittain suuria kustannuksia työnantajille, työntekijöille ja valtiolle. Kela maksoi vuonna 2019 sairauspäiväraha- ja osasairauspäivärahaetuuksia yhteensä 866 miljoonaa euroa. Tässä tutkimuksessa tarkastelemme vuonna 2019 maksettujen sairauspäivärahaetuuksien kustannuksia Manner-Suomen maakunnissa. Tarkastelemme myös etuuspäivien määriä ja keskimääräisiä päiväkustannuksia, jotka vaikuttavat vuosikustannuksiin. Kiinnostuksemme kohdistui erityisesti sairauspäivärahaetuuksien maakunnittaisiin vuosikustannuksiin henkeä kohti, huomioiden maakuntien välisiä väestörakenteen eroja. Maakuntakohtaista väestörakennetta kuvasivat tutkimuksessa demografiset, sosioekonomiset ja sairastavuuteen liittyvät tekijät. Näin tarkastellen Kainuussa, Pohjois-Pohjanmaalla, Keski-Pohjanmaalla, Lapissa ja Pohjois-Savossa oli muita maakuntia korkeammat, yli 320 euron vuosikustannukset henkeä kohti. Uusimaa erottui muihin verrattuna matalien kustannusten maakuntana (207 euroa henkeä kohden). Väestörakenteen maakuntaerojen huomioimisella oli melko vähäinen merkitys sairauspäivärahaetuuksien kustannusten maakunnittaisille eroille. Väestörakenteella vakioiduissa, henkeä kohden lasketuissa vuosikustannuksissa maakuntaerot pysyivät melkein yhtä suurina kuin vakioimattomissa vuosikustannuksissa. Tämä johtui suurelta osin siitä, että maakuntaerot sairauspäivärahapäivien määrissä pysyivät väestörakenteen vakioinnista huolimatta suurina. Suuret maakuntaerot sairauspäivärahapäivien määrässä voivat johtua vakioimiemme tekijöiden ohella muun muassa fyysisiä ammatteja sisältävien toimialojen yleisyydestä korkeimpien kustannusten maakunnissa. Samoin erot voivat johtua muun muassa sairauksien erilaisesta alueellisesta painottumisesta ja elintavoista. Tuore maakunnittainen tieto pitkien sairauspoissaolojen aiheuttamista kustannuksista luo valmiuden seurata viime vuosina kasvaneiden sairauspäivärahakustannusten pidemmän ajan alueellista kehitystä. Tieto maakuntaeroista auttaa myös arvioimaan tulevien sote-palveluissa tehtävien rakenteellisten muutosten alueellista vaikutusta suomalaisten työkyvyttömyyteen.
  • Tillman, Päivi; Heino, Pekka; Soppi, Aarni (Kela, 2021)
    Työpapereita
    Terveydenhuollon kalenterivuosittaiset maksukatot aiheuttavat erityisesti pitkäaikaissairaille terveysmenojen keskittymistä alkuvuoteen. Asiakkaiden maksamien kustannusten hillitsemiseksi on usein esitetty muun muassa maksukattojen yhdistämistä. Kela hallinnoi kahta terveydenhuollon kolmesta maksukatosta: sairausvakuutuslain (L 1224/2004) mukaista lääkekustannusten vuotuista omavastuuta (ns. lääkekatto) ja matkakustannusten vuotuista omavastuuta (ns. matkakatto). Saaduista ja haetuista lääke- ja matkakorvauksista kertyy Kelaan yksityiskohtaiset rekisteritiedot. Rekisteriaineisto mahdollistaa erilaisten laskelmien ja simulointien tekemisen. Tässä rekisteriselvityksessä tarkastellaan Kelan rekisteriaineistojen perusteella kolmella erilaisella yhteiskattomallilla erillisten lääke- ja matkakaton yhdistämistä yhteiseksi katoksi ja tämän vaikutuksia vakuutettujen maksamiin omavastuisiin ja sairausvakuutuksen korvausmenoihin. Valtaosalla lääke- ja/tai matkakorvauksia käyttäneistä maksettavaksi jäävä omavastuu ei tarkastelussa olleilla yhteiskattomalleilla muuttuisi. Muutokset olisivat suurimmat iäkkäämmillä, joilla lääke- ja matkakulut ovat muutenkin suurimpia, ja useimmiten omavastuu pienenisi. Omavastuun pieneneminen jakautuisi kuitenkin jonkin verran epätasaisesti, ja matkakaton sisältävää välikattomallia lukuun ottamatta etenkin ne häviäisivät, joilla on nykyisellään täyttynyt vain matkakatto. Yhteiskatosta hyötyisi myös pieni määrä henkilöitä, jotka nykyisellään eivät saavuta kumpaakaan vuosikattoa. Lääke- ja matkakorvausten yhteiskatto noin lääkekaton suuruisena lisäisi sairausvakuutuksen korvausmenoja erillisiin kattoihin verrattuna noin kaksi prosenttia. Maksukattojen yhdistämisen lisäksi tarkastellaan myös toista tapaa, ns. liukuvaa kattoa, jolla voidaan ehkäistä potilaiden maksamien lääke- ja matkakustannusten kasaantumista alkuvuoteen. Liukuvassa katossa, joka on käytössä esimerkiksi Ruotsissa, vuotuiset omavastuut lasketaan ensimmäisen lääkeoston tai matkan päivämäärästä alkaen vuoden pituiselle jaksolle, jolloin kohdentuminen ei ole sidottu kalenterivuoteen tai muuhun etukäteen määriteltyyn ajanjaksoon. Liukuvalla katolla voitaisiin saada alkuvuoteen kertyviä maksuja tasattua, joskin etenkin lääkeostojen arviointi on käyttäytymisvaikutusten arvioinnin puuttuessa haastavaa. Tässä julkaisussa omavastuita tarkastellaan ns. staattisesti, olemassa olevan aineiston perusteella, eikä muutoksilla oleteta olevan vaikutuksia vakuutettujen käyttäytymiseen. On kuitenkin selvää, että esimerkiksi nykytilanteessa hakematta jääviä matkakorvauksia voitaisiin hakea huomattavasti nykyistä enemmän, mikäli ne kerryttäisivät yhteistä vuosikattoa muiden sairaanhoidon kustannusten, kuten esimerkiksi lääkekustannusten kanssa.
  • Löflund, Jan-Erik (2001)
    Kuluttajalta, tuottajana ja vakuuttajalta puuttuu täydellinen tietämys terveydenhoidossa tuotettavien hoitojen tarpeellisuudesta, riskeistä ja tehokkuudesta. Tämän vuoksi vakuutuskorvauksen suuruus terveysvakuutuksessa määräytyy yleensä kuluttajan käyttämien terveydenhoitopalvelujen käyttömaksujen perusteella. Käytettyjen terveydenhoitopalvelujen tarpeellisuutta on vaikea valvoa, joten kuluttajille annetaan mahdollisuus hankkia terveydenhoitopalveluja tuotantokustannukset alittavaan hintaan, mistä aiheutuu suuria tehokkuustappioita. Tehoton terveydenhoitopalvelujen käyttö myös nostaa terveydenhoidon hintoja sekä lisääntyneen kysynnän että vähentyneen hintakilpailun myötä. Terveysvakuutuksen ongelmien vuoksi vakuutetut kuluttajat joutuvat maksamaan korkeampia vakuutusmaksuja, ja myös vakuuttamattomat kuluttajat maksavat terveydenhoidostaan enemmän. Tehotonta terveydenhoitopalvelujen käyttöä on yritetty vähentää lisäämällä kuluttajien osallistumista terveydenhoitopalvelujen käyttömaksujen maksamiseen. Tämä on kuitenkin ristiriidassa vakuutuksen kattavuuden kanssa. Käytössä olevissa terveysvakuutusjärjestelyissä vakuutuskorvaus on yleensä lineaarinen, jossa terveydenhoidon käyttömaksuista kuluttajille korvattava suhteellinen osuus on vakio. Lineaarisen vakuutuskorvauksen ongelmana on, että erityisesti terveet kuluttajat käyttävät terveydenhoitoa tehottomasti. Sairailla kuluttajilla taas on suuria vaikeuksia sekä terveydenhoidon että kulutushyödykkeiden hankkimisessa. Epälineaarisessa terveysvakuutuksessa terveydenhoidon käyttömaksuista kuluttajille korvattava suhteellinen osuus vaihtelee. Tämä mahdollistaa sekä tehottoman terveydenhoitopalvelujen käytön vähentämisen että sairaiden kuluttajien hyvinvoinnin parantamisen. Åke Blomqvist on arvioinut epälineaarisen vakuutuksen edut lineaariseen vakuutukseen verrattuna erittäin suuriksi. Hän on johtanut kuluttajan odotettavan hyvinvoinnin kannalta optimaalisen terveysvakuutuksen ehdot. Hän myös esittelee kuluttajan hyötyfunktion, jonka avulla hän yhdysvaltalaisen RAND-terveysvakuutuskokeilun aineistoa käyttäen arvioi vakuutusehdot ja tehottoman terveydenhoitopalvelujen käytön aiheuttaman hyvinvointitappion kuluttajan hyvinvoinnin maksimoivassa epälineaarisessa vakuutuksessa. Tekemäni kirjallisuuskatsauksen avulla osoitan, että käytetyllä hyötyfunktiolla voidaan merkitsevästi selittää terveydenhoidon ja kulutushyödykkeiden kysyntää. Johdan myös hyötyfunktion parametrit RAND-kokeilun tulosten perusteella ja lasken tehokkaan lineaarisen vakuutuksen vakuutusehdot ja hyvinvointitappion. Tehokasta lineaarista terveysvakuutusta käsittelevissä tutkimuksissa on saatu samanlaisia tuloksia, mikä osoittaa käytetyn hyötyfunktion sopivuutta terveydenhoidon kysynnän selittämiseen. Vakuutusmuotojen vertailu myös osoittaa, että siirtymällä lineaarisesta vakuutuksesta epälineaariseen on mahdollista merkittävästi parantaa kuluttajien hyvinvointia.
  • Pursiainen, Emilia (2010)
    Tutkielman tavoitteena on selvittää, miten viitehintajärjestelmän käyttöönotto vaikuttaa lääketeollisuuden tutkimus- ja kehitysinvestointeihin (t & k -investointeihin) ja lääkkeiden hinnoitteluun sekä sitä kautta uusien lääkkeiden markkinoille tuloon. Viitehintajärjestelmä on yksi hintakontrollin muodoista. Siinä lääkkeestä korvattavalle hintaosuudelle asetetaan yläraja. Lääkkeet jaotellaan ryhmiin tietyin perustein esimerkiksi saman vaikuttavan aineen mukaan (geneerinen viitehintajärjestelmä). Vain viitehintaryhmän halvin lääke korvataan täysin. Sitä kalliimmasta lääkkeestä kuluttajan on maksettava yli menevä osuus. Viitehintajärjestelmällä on pyritty hillitsemään lääkkeiden sairausvakuutuskorvausmenojen kasvua sekä alentamaan kuluttajien lääkekustannuksia. Tutkielmassa käydään ensin läpi lääkkeiden tutkimusprosessia sekä eri hintakontrollin muotoja, erityisesti viitehinnoittelua. Teoreettinen osuus perustuu kahteen taloustieteelliseen malliin, joiden avulla selvitetään viitehintajärjestelmän vaikutuksia. Ensimmäinen niistä perustuu Bardeyn, Bommierin ja Jullienin (2009) esittämään dynaamisen pelin malliin, jonka avulla arvioidaan viitehinnoittelun vaikutuksia lääkeinnovaatioiden syntymiseen, niiden käyttöönoton viivästymiseen sekä kuluihin ja hyvinvointiin. Toinen malleista perustuu Anna Merino-Castellon (2000) esittämään malliin, joka käsittelee viitehintajärjestelmän vaikutuksia lääkkeiden hinnoittelustrategioihin. Tarkoituksena on selvittää, miten alkuperäislääkkeen (brändilääke) hinta muuttuu, kun rinnakkaislääke (geneerinen lääke) tuodaan markkinoille silloin, kun viitehintajärjestelmä on käytössä. Tulosten perusteella viitehintasäännöt johtavat kannattavuuden laskun kautta lääkeyritysten tutkimushalun vähenemiseen sekä viivästyttävät uusien lääkkeiden markkinoille tuloa. Viitehintajärjestelmän suorat vaikutukset näkyvät siinä, että lääkkeiden hintoja painetaan alas. Järjestelmä painostaa edelläkävijää laskemaan lääkkeen hintaa lähemmäksi rinnakkaislääkkeen hintaa etenkin, jos hintasääntelijän neuvotteluvalta on suuri. Alhaisemmat hinnat merkitsevät sitä, että rinnakkaislääkkeiden markkinoille tulo viivästyy tai jopa estyy. Tällöin edelläkävijän monopoliaseman kesto pitenee, mutta toisaalta kilpailu voimistuu rinnakkaislääkkeen markkinoille tulon jälkeen. Merino-Castellon (2000) mallin mukaan viitehintajärjestelmän käyttöönotto johtaa siihen, että brändilääkkeen tuottaja laskee hintoja sopeutuakseen uuteen kilpailutilanteeseen. Geneerisen lääkkeen hinta pysyy melko vakaana laskien vain vähän. Mitä suurempi on geneerisen lääkkeen paino viitehinnan määrittelyssä, sitä pienempi on geneerisen ja alkuperäislääkkeen hintojen ero. Viitehintajärjestelmää pidetään hyödyllisenä mutta sillä on vaihtelevat vaikutukset eri osapuolille. Viitehintajärjestelmä on harvoin käytössä ainoana hintakontrollin muotona. Sen käyttöön yhdistetään yleensä myös muita keinoja.
  • Neuvonen, Riku (Helsingin yliopisto, 2020)