Browsing by Subject "kriisinhallinta"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-16 of 16
  • Ruoho, Veera (Helsingin yliopisto, 2019)
    It is widely seen that fragile states and prolonged crises cause poverty, violence and also migration as a strategy for survival. However, international interventions by development cooperation and by crisis management missions have been ineffective to provide security and possibilities for sustainable development. The comprehensive crisis management, too, has remained ineffective to respond such challenges. The purpose of this Master's thesis is to contribute for the discussion of developing comprehensive crisis management to make it more efficient in creating sustainable development and peace in crisis areas. For this reason, this qualitative study wanted to clarify the perceptions of Finnish foreign and security policy expert politicians on crisis management in its entirety. In particular, aspects of civilian crisis management and development cooperation were examined as part of comprehensive crisis management and security framework. Empirical research was conducted in the Finnish Parliament and the Ministry for Foreign Affairs between August 2017 and January 2018. 22 MPs were interviewed for the study. The theme analysis was used to identify critical ideas in the interview material. Besides, the study utilized hermeneutic phenomenology. The method of observation was the long-term experience of the investigator in civilian crisis management operations, as well as the membership of the foreign affairs committee in 2015 - 2017. According to the nuanced results, security thinking has become pervasive. Finnish crisis management is based on the experience and expertise of the long history of Finnish peacekeeping and core competencies. Civilian crisis management requires a more prominent role in a comprehensive crisis management approach, which should also be taken into account in financing decisions. The results also showed that the promotion of human security is an essential element of development cooperation and civilian crisis management. An important policy is to focus on the most vulnerable people. Education, access to health services and gender equality were highlighted as ways to achieve sustainable development in crisis areas. Regionally the focus should be in Africa. The synergies between the various instruments of comprehensive crisis management should be better exploited. The results can be useful for those responsible for the Finnish crisis management in the development of a comprehensive crisis management.
  • Koskela, Anu Kristiina (2007)
    Tutkielman aiheena on Euroopan unionin (EU) kansainvälisen identiteetin konstruointi unionin virallisessa diskurssissa. EU:n on perinteisesti esitetty olevan siviilivalta, mutta sotilaallisen kriisinhallintatoiminnan aloittaminen on joidenkin tutkijoiden mielestä tehnyt siviilivaltamallin käyttökelvottomaksi. Konstruoidaanko EU:sta edelleen siviilivaltaa? Vai olisiko unionin kansainvälistä identiteettiä siviilivalta-sotilaallinen valta -jaottelun sijaan hedelmällisempää tarkastella ns. normatiivisen vallan mallin avulla? Normatiivinen valta näkee tärkeänä vallan resurssina kyvyn määrittää "normaali" kansainvälisissä suhteissa. Normatiivisena valtana pidetty toimija mm. korostaa arvojen merkitystä ulkopolitiikassa ja levittää normejaan myös kolmansiin maihin. Tutkimusaineistona ovat EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan korkean edustajan Javier Solanan vuonna 2006 pitämät puheet sekä muutamat keskeiset Euroopan unionin neuvoston eurooppalaista turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa (ETPP) koskevat asiakirjat. Aineistoa käsitellään diskurssianalyysiin pohjautuvan tekstianalyysin keinoin. Teoreettisena lähtökohtana on sosiaalinen konstruktionismi, jonka mukaan kieli paitsi kuvailee todellisuutta, myös luo sitä. Tutkielmassa käydään analyysin pohjustukseksi lyhyesti läpi EU:n kriisinhallinnan kehitystä ja eurooppalaisen identiteetin tutkimusta. Aineiston analyysissa käy ilmi, että EU:sta konstruoidaan lisääntyneestä sotilaallisesta kapasiteetista huolimatta edelleen siviilivaltaa. Toinen hegemoninen diskurssi konstruoi unionista normatiivisen vallan mallin mukaista kansainvälistä toimijaa. EU:n kansainvälisen identiteetin tarkastelu normatiivinen vallan mallin avulla katsotaan tutkielman johtopäätöksissä siviilivalta-sotilaallinen valta -jaottelua hedelmällisemmäksi. Tällöin EU:ta ei verrata yhtä vahvasti valtioon, eikä unionin identiteetti määrity yksinomaan resurssien perusteella. Aineistosta nostetaan esiin myös ETPP:n taustatekijöitä sekä EU:n vahvuuksia ja kehitystarpeita ETPP:n saralla kuvaavia diskursseja. Aineistosta löytyi normatiivisen diskurssin kanssa kilpaileva diskurssi, joka näkee ETPP:n motiiveiksi Euroopan oman turvallisuuden ja intressit. Tämä diskurssi ei kuitenkaan noussut esiin yhtä vahvana kuin normatiivinen diskurssi. ETPP:n menestystarinana tai EU:n kansainvälisen roolin vahvistajana esittävät diskurssit eivät ole ristiriidassa normatiivisen diskurssin kanssa. Ainutlaatuisuusdiskurssin mukaan EU:n vahvuus on sen harvinaisen kattava kriisinhallintavälineistö, ja unionia pidetään "ei-uhkaavana" toimijana. Multilateralismia pidetään aineistossa sekä EU:n vahvuutena että kehitystarpeena. Kriisinhallinnan alalla kehittämistarvetta nähdään myös yhtenäisyyden ja nopeuden suhteen.
  • Törmä, Pauliina (2010)
    Aseelliset konfliktit ja kriisit ovat kylmän sodan jälkeen muuttuneet aiempaa monitahoisemmiksi. Rauhan säilyminen edellyttää paitsi aseellisen konfliktin ratkaisemista, myös konfliktin taustalla vaikuttavien, usein taloudellisten ja sosiaalisten, epäkohtien korjaamista. Kriisinhallinnan keinot ovat kuitenkin edelleen enimmäkseen sotilaallisia. Tässä tutkielmassa tarkastellaan Afganistanissa osana Naton johtamaa ISAF-operaatiota käytettäviä PRT-osastoja (Provincial Reconstruction Team) uudenlaisena kriisinhallinnan työkaluna. PRT-konseptin ajatuksena on tuoda yhteen sotilas- ja siviilitoimijat ja heidän käytössään olevat sotilaalliset, poliittiset ja taloudelliset keinot vakauden säilyttämiseksi. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä toimii inhimillisen turvallisuuden käsite, joka korostaa yksilön ja yhteisöjen turvallisuutta valtion turvallisuuden rinnalla sekä huomioi fyysisten ja sotilaallisten turvallisuusuhkien lisäksi myös taloudelliset ja sosiaaliset epäkohdat turvattomuuden synnyttäjinä. PRT-toimintaa analysoidaan John Cockellin laatiman rauhanoperaation kehikon kautta, jossa yhdistyvät konfliktin ratkaisua vaativat eri inhimillisen turvallisuuden osa-alueet – poliittinen, yhteisön, henkilökohtainen ja taloudellinen turvallisuus. Tutkielman tavoite on selvittää missä määrin PRT:t edistävät inhimillistä turvallisuutta ja kuinka hyvin ne tähän tehtävään soveltuvat. PRT-toimintaa analysoidaan kahdella tasolla: diskursiivinen analyysi perustuu toimintaa ohjaavien dokumenttien arviointiin ja käytännön taso PRT-projektien ja PRT-toiminnasta tehtyjen arvioiden analysointiin. PRT-toiminnan ohjeistuksessa näyttää korostuvan melko perinteinen, valtion eli Afganistanin hallinnon, tukemiseen tähtäävä turvallisuuskäsitys. Käytännössä PRT:t ovat kuitenkin pyrkineet edistämään ainakin jollain tasolla kaikkia neljää inhimillisen turvallisuuden osa-aluetta. Taloudellisen turvallisuuden edistäminen on korostunut PRT-toiminnassa ehkä liikaakin niiden suunnatessa valtaosan resursseistaan jälleenrakennus- ja kehitysprojektien toteuttamiseen. Muut inhimillisen turvallisuuden osa-alueet ovat näin jääneet vähälle huomiolle. Keskittyminen taloudellisen turvallisuuden edistämiseen on myös synnyttänyt ristiriitoja PRT-osastojen ja Afganistanissa toimivien avustusjärjestöjen välille. Siviilitoimijoiden määrä on lopulta jäänyt PRT-osastoissa vähäiseksi, mikä väistämättä on rajoittanut niiden kykyä edistää inhimillistä turvallisuutta kokonaisvaltaisesti. Kokonaisuudessaan PRT-osastot ovat kuitenkin täyttäneet ISAF-operaatioon ja sen mandaattiin jäänyttä aukkoa inhimillisen turvallisuuden edistämisessä ja huomioineet ISAF-operaatiota paremmin myös inhimillisen turvallisuuden pääteesin, yksilön turvallisuuden, tärkeyden.
  • Huovinen, Leena (2010)
    Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani Naton ja Euroopan unionin kokonaisvaltaisen kriisinhallinnan diskurssia kriittisestä näkökulmasta. Pyrin löytämään tutkielmassani vastaukset siihen, millaisia käsityksiä kokonaisvaltaisesta kriisinhallinnasta Natolla ja Euroopan unionilla on ja millaisia toimijoita niiden kokonaisvaltaisen kriisinhallinnan diskursseissa tuotetaan. Tutkielman laajempana tarkoituksena on pohtia diskurssien mahdollisia ideologisia seurauksia ja sitä, mitkä ovat kokonaisvaltaisen kriisinhallinnan mahdollisuudet kriisinhallinnan uudistamiseksi tai muuttamiseksi. Tutkielmani teoreettisen viitekehyksen muodostaa kriittisen teorian lisäksi sosiaalinen konstruktivismi, jonka mukaan olennaista eivät ole niinkään materiaaliset tekijät, vaan merkitykset, joita niille annetaan. Kriittisen teorian mukaan on keskeistä pyrkiä kyseenalaistamaan ja muuttamaan vallitsevaa todellisuutta sekä löytää emansipatorinen tulevaisuus. Molemmat teoriat kuuluvat kansainvälisen politiikan perinteisten teorioiden haastajiin ja kummankin suuntauksen tavoitteena on pohtia tiedon, intressien sekä vallan välisiä suhteita ja kielen merkitystä sosiaalisen maailman jäsentäjänä. Demokraattisen rauhanteorian tarkoituksena on puolestaan selittää, miksi länsimaat uskovat liberaalidemokraattisten arvojen paremmuuteen ja yrittävät demokratisoida muitakin maita. Kriisinhallinta ja jälleenrakennus konfliktista kärsineessä maassa tarjoavat tähän oivan mahdollisuuden. Tutkimusaineistoni koostuu Naton ja Euroopan unionin kriisinhallintaa käsittelevistä asiakirjoista sekä puheista. Aineisto on rajattu koskemaan vuosia 2003 – 2009, koska kokonaisvaltaisesta kriisinhallinnasta ei puhuta ennen vuotta 2003. Aineiston analyysissä käytin apuna kriittistä diskurssianalyysiä, jonka lähtökohtana on yleensä oletus jonkinlaisten alistussuhteiden olemassaolosta. Niin Naton kuin Euroopan unionin kokonaisvaltaisen kriisinhallinnan käsite ja toimintamalli juontavat juurensa kansainvälisen turvallisuusympäristön muutokseen ja uusiin turvallisuushaasteisiin, jotka vaativat heidän mielestään aiempaa koordinoidumpaa lähestymistapaa kriisinhallintaan. Kumpikin organisaatio ymmärtää kokonaisvaltaisen kriisinhallinnan käsittävän niin poliittisia, taloudellisia kuin humanitaarisia toimenpiteitä. Lisäksi korostetaan sotilas-siviiliyhteistyötä ja entistä syvempää yhteistyötä kansainvälisten järjestöjen välillä. Paikallisten toimijoiden rooli kokonaisvaltaisessa kriisinhallinnassa on yllättävän pieni. Heidän roolinsa on lähinnä olla passiivisia sivustakatsojia, kun Nato, Euroopan unioni tai joku muu kansainvälinen organisaatio ratkaisee kriisin ja aloittaa maan jälleenrakennuksen. Kokonaisvaltainen kriisinhallintadiskurssi osoittautui tutkielmassani hegemoniseksi diskurssiksi, joka uusintaa nykyisiä maailmanpolitiikan valtarakenteita ja pyrkii edistämään demokraattisten arvojen omaksumista niiden vakautta tuottavien ominaisuuksien vuoksi. Näin ollen kokonaisvaltainen kriisinhallinta ei tarjoa muutoksen tai kriittisten teorioiden korostaman emansipaation mahdollisuutta.
  • Halttunen, Ilkka (2007)
    Organisaatioviestinnän kirjoissa painotetaan, että yrityksen toiminnan tulee olla ennaltaehkäisevää, eikä reagoivaa. Kuitenkin kriisiviestinnän tutkimuksessa lähtökohtana on ollut reagointi kriiseihin. Koska kriisiviestinnän tutkimus oli reagoivaan toimintaan painottunutta, piti minun esittää vaihtoehtoinen ja parempi lähestymistapa kriisien hallintaan. Esitinkin, että suurin osa kriiseistä eri toiminnoissa (kuten rahoitus, tuotanto ja markkinointi) voidaan ehkäistä ennalta. Avasin uuden tutkimussuunnan tutkimalla varsinaisena tutkimusongelmanani: Miten yritys voi estää asiakasvalitusta kehittymästä potentiaaliseksi kriisilähteeksi? Perusajatukseni oli, että kun yritys suhtautuu asiakasvalituksiin yhtä vakavasti kuin kriisiviestinnän tutkijat kehottavat suhtautumaan kriiseihin, yritys voi ehkäistä ennalta kriisit, jotka aiheutuvat asiakasvalituksista. Tavoitteeni oli kirjoittaa poikkitieteellinen tutkielma, jossa yhdistän kriisiviestinnän ja asiakasvalitusten tutkimuksien hyvät puolet. Tutkielmani lopputulos on malli asiakasvalitusten hallintaan ja johtamiseen. Mallini avulla yritykset voivat estää asiakasvalituksia kehittymästä potentiaalisiksi kriisilähteiksi. Samalla yritys muuttaa toimintaansa asiakassuuntautuneemmaksi. Pyrin tavoitteeseen tutkielmani teoriaosassa yhdistämällä kriisiviestinnän ja kriisijohtamisen tutkimustulokset asiakastyytyväisyyttä ja asiakasvalitusjohtamista käsittelevään tutkimukseen. Empiirisessä osassa tutkin reklamaatioprosessin vaiheita eräässä telealan yrityksessä. Tutkielmani teoriaosa perustui kriisiviestintää ja –johtamista käsittelevään kirjallisuuteen ja artikkeleihin sekä asiakastyytyväisyyttä ja asiakasvalitusjohtamista käsitteleviin artikkeleihin. Empiirinen osa perustui tutkimuksen yhteydessä tehtyihin haastatteluihin ja case-yrityksestä kerättyyn kirjalliseen materiaaliin. Empiirisessä tutkimuksessa haastattelin seitsemää case-yrityksen reklamaatioprosessista vastaavaa henkilöä tammikuussa 1996 ja yhtä koko case-yrityksen reklamaatioprosessista vastaavaa henkilöä joulukuussa 2006. Tutkimusotteeni oli kvalitatiivinen. Empiirisen tutkimuksen toteutin teoriaosuudessa kehittämääni malliin tukeutuen. Mallini tarjoaa yrityksille työkalun asiakasvalitusten kokonaisvaltaiseen johtamiseen. Empiirisen tutkimukseni toteutin viitekehysmalliini pohjautuneena teemahaastatteluna. Mallini osoittautui tutkimuksessa toimivaksi tavaksi analysoida yrityksen reklamaatioprosessia. Tutkimus myös vahvisti, että lähes kaikki kriisit ovat yrityksen omaa syytä. Tulosten perusteella voi myös sanoa, että asiakasvalituksilla on keskeinen rooli, jos kriisejä halutaan ehkäistä ennalta. Case-yrityksen reklamaatioprosessi oli vielä alkutekijöissään empiirisen tutkimukseni ensimmäisessä vaiheessa. Jokaisella liiketoimintayksiköllä oli omat toimintatavat ja kanavat asiakaspalautteita varten. Empiirisen tutkimukseni toisessa vaiheessa asiakaspalvelu oli keskitetty saman katon alle case-yrityksessä. Merkittävimmiksi reklamaatioprosessin parannuksiksi havaitsin reklamaatioiden digitaalisen tallentamisen, yhteen asiakaspalvelunumeroon siirtymisen ja keskitetyn asiakaspalvelun. Tutkimustulokseni myös vahvistivat, että asiakasvalitusten avulla on mahdollista löytää potentiaaliset kriisilähteet ja ehkäistä kriisien syntyminen. Case-yrityksen keskitetyn asiakaspalvelun suurin haaste oli saada tiedonkulku jouhevammaksi liiketoimintayksiköiden kanssa. Liiketoimintayksiköiden olisi paremmin sitouduttava selvittämään havaittujen ongelmien syyt ja laajuus riittävän nopeasti. Näyttäisi siltä, että case-yrityksen reklamaatioprosessi vaatii ylimmän johdon varauksettoman tuen ja täydellisen sitoutumisen, jotta asiakasvalitus ei kehittyisi potentiaaliseksi kriisilähteeksi
  • Tuomela, Maria (Helsingin yliopisto, 2017)
    This thesis examines crisis communications at the Finnish Immigration Service (Migri) during the intensified influx of asylum seekers in 2015-2016, which is commonly referred to as the ‘refugee crisis’. The study aims to uncover what kind of a self-narrative Migri constructed in its press releases about the refugee crisis and its own role as the government body in charge of crisis management. The work also examines how the organization’s crisis communications evolved during the crisis. The data consists of 98 press releases published between May 2015 and late December 2016. The data was analyzed through narrative theme analysis. The theoretical background is based on literature about crisis communications in the Finnish and Nordic government sector. Literature conceptualizing organizational crisis communications through theoretical frameworks was used to examine the temporal aspect of Migri’s crisis communications. The study identified five main narrative themes contributing to Migri’s self-narrative: efficiency, exceptionality, security, humanity and responsibility. All themes reinforced a self-narrative of a law-abiding and efficient, yet humane organization, which has successfully surmounted challenging circumstances. The narrative themes fortified either operational or strategic communication. The former refers to communication about the day-to-day management of the crisis, while the latter addresses legitimacy and organizational survival. Operational communication unitized themes of efficiency and exceptionality. Strategic communication appeared mostly in conjunction with themes of security, humanity and responsibility. Three temporal stages of crisis communication were identified; a pre-crisis stage, an active stage and a lingering stage. Early stages of the crisis focused on operational communication, while the active and lingering stages of the crises emphasized strategic communication. The prominence of strategic communication in the press releases suggests that maintaining a favorable organizational identity and ensuring legitimacy amid public scrutiny were some of the most important drivers for Migri’s crisis communications in the refugee crisis. Migri’s self-narrative negotiated organizational identity in relation to the surrounding society and took part in the narrative struggle about interpretations of the refugee crisis. The findings indicate that at the end of the studied period, Migri’s crisis communications had not returned to a ‘normal’ pre-crisis state, contrary to what theoretical crisis communication frameworks assume. Furthermore, crises in the government context can be understood as dynamic and complex processes. Crisis preparedness in the government sector could better consider the longevity and complexity of societal crises, especially since public organizations have an important responsibility in managing said predicaments.
  • Iskanius, Anniina (2008)
    Euroopan unionin (EU) turvallisuus- ja puolustuspolitiikka on ollut yhteisen valuutan jälkeen nopeiten kehittynyt ja integroitunut politiikan lohko. Tällä osa-alueella EU on kyennyt luomaan lyhyessä ajassa itsenäisen kriisinhallintakyvyn ja ottamaan vastuun useiden kansainvälisten kriisinhallintaoperaatioiden johtamisesta. Institutionalisoituminen on edennyt myös puolustustarviketeollisuuteen ja yhteisten puolustusmarkkinoiden synnyttämiseen. Kehitys on huomattavaa, koska kylmän sodan aikana integraatiokehitys ei edennyt turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan. Tutkielmassa tutkitaan neofunktionalistisen ja funktionalistisen teorian mahdollisuuksia selittää Euroopan unionin kriisinhallintakyvyn kehittymistä. Valitut teoriat lisäävät tieteellistä relevanssia tarjoten tuoreen lähestymistavan. Tutkielmassa testataan valitun sotilaallisen kriisinhallintaoperaation avulla funktionalismin ja neofunktionalismin soveltuvuutta turvallisuuspolitiikan tutkimukseen. Lisäksi tutkielmassa käytetään realistista ja neorealistista teoriaa, konstruktivismia sekä institutionalismia ja selvitetään, millaisen vastauksen ne antavat tutkimuskysymykselle. Tutkimusmenetelmänä on laadullinen tutkimus. Tärkeimmät lähteet teorioiden osalta ovat David Mitranyn ja Ernest B. Haasin teokset. Kriisinhallinnan osalta tärkeimpiä lähteitä ovat Ranskan ja Ison-Britannian antama St. Malon julistus vuodelta 1998 sekä Eurooppa-neuvoston tekemät päätökset Helsingissä vuonna 1999 sekä Thessalonikissa vuonna 2003. Päätösten ja teosten lisäksi tutkielmassa on käytetty runsaasti myös muuta kirjallisuutta sekä tieteellisiä artikkeleja. Tapaukseksi on valittu Euroopan unionin ensimmäinen itsenäinen sotilaallinen kriisinhallintaoperaatio Artemis Kongon demokraattisessa tasavallassa. Hypoteesina esitetään, että taloudesta alkanut integraatio on yliläikkynyt turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan ja johtanut kriisinhallintakyvyn kehitykseen. Tutkimustulosten valossa hypoteesi osoittautui oikeaksi. Lisäksi todistetaan, että jäsenvaltioita motivoi kriisinhallintakyvyn kehittämiseen myös Euroopan unionin koheesion lisääminen sekä unionin vaikutusvallan kasvattaminen globaalina toimijana. Tutkimustulokset osoittavat neofunktionalismin selittävän hyvin kriisinhallintakyvyn kehittymisen. Se selittää hyvin myös Euroopan unionin päätöksen käynnistää operaatio Artemis. Tutkimustulokset myös osoittavat, ettei EU halua erottaa puolustuspolitiikkaa taloudesta, johon se on läheisesti yhteydessä. Funktionalismin osalta tutkimustulokset osoittavat, ettei se sovellu erityisen hyvin selittämään Euroopan unionin kriisinhallintakyvyn kehittymistä. Myös realismin ja neorealismin, konstruktivismin sekä institutionalismin tarjoamat selitykset ovat puutteellisia eivätkä tarjoa yhtä uskottavaa vastausta tutkimuskysymykseen kuin neofunktionalismi.
  • Asikainen, Teena (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tässä tutkielmassa arvioin Pohjoismaisen puolustusyhteistyön eli NORDEFCO:n Nordic Advisory and Coordination Staff (NACS) -tukiprojektin paikallisen omistajuuden toteutumista. Tarkastelen myös paikallisen omistajuuden vaikutusta tukiprojektin vaikuttavuuteen. Tukiprojekti toteutettiin yhteistyössä Itä-Afrikan alueellisen valmiusjoukon Eastern Africa Standby Forcen (EASF) kanssa vuosina 2009–2019. Tutkielma on luonteeltaan laadullinen tutkimus, jonka analyysimetodi perustuu sisällönanalyysin sovellettuun käytäntöön. Aineistonkeruumenetelmänä käytän puolestaan teemahaastattelua. Aineisto käsittää kymmenen EASF:n työntekijöiden kanssa tehtyä haastattelua, jotka toteutettiin Keniassa Suomen puolustusvoimien kansainvälisen keskuksen FINCENT:in loppuraportointimatkan yhteydessä. Tutkielman teoreettisena lähtökohtana toimivat paikallinen omistajuus ja erityisesti sen hybridimalli. Työn teoriaosio kattaa erilaiset paikallisen omistajuuden tarkasteluun tarvittavat näkökulmat. Tämän tutkielman johtopäätös on, että paikallinen omistajuus toteutui NACS-tukiprojektissa kohtalaisesti. Myös tukiprojektin vaikuttavuus oli hankalasti hahmotettavista tavoitteista huolimatta kohtalaisen hyvää. Hybridimallin mukainen ulko- ja sisäpuolisten toimijoiden yhteistyöhön perustuva paikallinen omistajuus oli onnistunutta ennen kaikkea pääosin hyvin sujuneen toimijoiden välisen yhteistyön, paikallislähtöisten päätöksentekoprosessien sekä kasvaneen paikallisen kriisinhallintatiedon ja -osaamisen ansiosta. Paikallisen omistajuuden toteutumista sen sijaan vaikeuttivat muun muassa tukiprojektin viitekehyksessä käytetyn paikallisen omistajuuden määritelmän puuttuminen, toimijoiden väliset erimielisyydet tiettyjen aktiviteettien toteuttamisen tärkeydestä sekä EASF:n jäsenmaiden omat haasteet. Lisäksi paikallisten riippuvuus ulkopuolisten toimijoiden taloudellisista resursseista ja tästä aiheutunut vallankäytöllinen epätasapaino haittasivat paikallisen omistajuuden toteutumista. Jatkossa EASF:lle annettavan ulkopuolisen tuen tulisi keskittyä ennen kaikkea sekä kapasiteetinrakennuksen seuraavalle tasolle viemiseen että laajemmin paikallisen omistajuuden vahvistamiseen.
  • Vuorensola, Pietari (2007)
    Tässä tutkielmassa tarkastellaan rauhanturvatoiminnan valmistelua Suomen puolustushallinnossa eli puolustusministeriössä ja pääesikunnassa vuosina 1963–1969. Tutkielman aikarajaus pitää sisällään Suomen pysyvän valmiusjoukon suunnittelun aloittamisen vuonna 1963, pohjoismaisen yhteistyön rauhanturva-asioissa, Suomen osallistumisen Kyproksen rauhanturvaoperaatioon vuonna 1964, valvontajoukkolain säätämisen vuonna 1964 ja pysyvän valmiusjoukon varsinaisen perustamisen vuonna 1969. Tutkin työssäni rauhanturvatoimintaan liittyneitä kysymyksiä ulkopolitiikan tutkimuksen päätöksentekoteorioihin kuuluvaa byrokraattisen politiikan mallia viitekehyksenä käyttäen. Mallin avulla voidaan puolustushallinnon sisältä havaita poliittista kaupankäyntiä ja kiistelyä rauhanturvatoiminnan valmistelussa. Tutkimus sijoittuu osaksi hallintohistorian tutkimusta. Siinä tarkastellaan hallinnon vaikutusta yhteiskunnalliseen päätöksentekoon ja turvallisuuspolitiikkaan. Tarkastelussa ei jäädä kuitenkaan hallinnon rakenteiden tasolle vaan keskitytään hallinnon todellisuuteen ja huomioidaan myös sen epäkohdat. Keskeisenä lähdeaineistona ovat Sota-arkistossa sijaitsevat pääesikunnan ja puolustusministeriön YK-toimistojen asiakirjat sekä ulkoasiainministeriön arkiston YK:ta koskevat asiakirjat. Puolustuspolitiikan valmisteluun liittyi 1960-luvulla ristiriitoja puolustushallinon eri organisaatioiden kesken. Tutkimuksen hypoteesina on, että näitä ristiriitoja olisi havaittavissa myös rauhanturvatoiminnan valmistelussa. Tutkimuksessa selvitetään, miten puolustushallinnon rauhanturvatoiminnan valmistelu ja päätöksenteko on vaikuttanut rauhanturvajoukon asemaan ja käyttöön? Tutkin myös, millaisia kysymyksiä puolustusministeriön ja pääesikunnan välille nousi rauhanturvatoimintaan liittyen. Oliko puolustushallinto – puolustusministeriö ja pääesikunta – kysymyksessä yhtenäinen toimija? Minkälaisia päätös- ja käskyvaltasuhteita rauhanturvatoimintaan liittyen puolustushallinnossa esiintyi ja kenen eduksi? Suomi teki yhteistyötä muiden Pohjoismaiden kanssa pysyvän valmiusjoukon perustamiseksi, myös Natoon kuuluneiden Norjan ja Tanskan kanssa. Miten puolustusvoimat suhtautuivat tähän yhteistyöhön? Oliko puolustusvoimilla muita tavoitteita rauhanturvatoiminnan suhteen kuin Suomen ulko- ja puolueettomuuspolitiikan mukainen toiminta kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseksi? Pyrkikö puolustusvoimat saamaan itselleen jonkinlaista hyötyä rauhanturvatoiminnasta? Tutkimukseni keskeinen tulos on, että rauhanturvatoimintaan liittyneessä valmistelutyössä esiintyi tietyissä asioissa erimielisyyksiä pääesikunnan ja puolustusministeriön välillä. Nämä liittyivät rauhanturvajoukon käskyvaltasuhteisiin, päätösvaltuuksiin sekä määrärahoihin. Puolustusvoimain komentaja olisi halunnut itselleen käskyvallan hallituksen alaiseen rauhanturvajoukkoon. Yksi tulos on, että puolustushallinnon suhtautuminen yhteistyöhön Tanskan ja Norjan kanssa rauhanturva-asioissa oli selvästi positiivisempaa kuin poliittisen johdon vastaava. Puolustusvoimat kokivat saavansa hyötyä voidessaan omaksua Nato-mallisen esikuntatyöskentelyn Natoon kuuluneilta Pohjoismailta. Lisäksi tutkimus on osoittanut, että vaikka rauhanturvajoukko ei kuulunutkaan osaksi Suomen puolustusvoimia, pyrki puolustusvoimat saamaan kaiken mahdollisen hyödyn rauhanturvaoperaatioista itselleen puolustusvoimien tunnetuksi tekemisen ja operaatioista saadun kokemuksen avulla.
  • Hilander, Katri Maria (2008)
    Kansanmurha on selkeästä laillisesta asemastaan huolimatta elävä ja kiistanalainen käsite. Se syntyi ja kehittyi nykyisin tuntemaamme muotoon toisen maailmansodan jälkimainingeissa 1940-luvun loppupuoliskolla. Konfliktin määritteleminen kansanmurhaksi ja toiminta sen ehkäisemiseksi tai pysäyttämiseksi ovat edelleen ajankohtaisia haasteita kansainvälisessä politiikassa. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan kansanmurhasta käytyä keskustelua Bosnian sodan ja Darfurin kriisin kohdalla. Sekä Bosniassa vuosina 1992-1995 käydystä sodasta että kymmenen vuotta myöhemmin kärjistyneestä Darfurin tilanteesta on käyty väittelyä sen suhteen, täyttävätkö tapahtumat kansanmurhan kansainvälisessä laissa määritellyt tunnusmerkit. Keskustelujen samankaltaisuudesta huolimatta Bosnian tapausta on päädytty nimittämään kansanmurhaksi, Darfurin kriisin puolestaan ei ole todettu vastaavan määritelmän asettamia vaatimuksia. Molemmissa tapauksissa huomion kohteeksi ovat joutuneet kansainvälisen yhteisön toimet väkivallan päättämiseksi ja ehkäisemiseksi tulevaisuudessa. Kansanmurhan käsite on laillisen määritelmän olemassaolosta huolimatta tutkijoiden jatkuvan huomion kohteena. Määritelmää tarkastellaan muutosehdotuksia tehden ja pohtien, missä tapauksissa voidaan puhua kansanmurhasta. Myös määritelmän tulkinta herättää keskustelua. Kansanmurhan käsitteen käytön välttäminen kansainvälisellä tasolla tulkitaan helposti osoitukseksi toimintatahdon puuttumisesta. Tässä tutkimuksessa analysoidaan kahdeksaa valikoitua tekstiä, jotka käsittelevät kansanmurhaa Bosnian sodan ja Darfurin kriisin yhteyksissä. Tutkimuksen tarkoitus on kartoittaa kirjallisuudessa esitettyjä näkemyksiä kansanmurhan käsitteestä, siitä, onko käsitellyissä tapauksissa tapahtunut kansanmurhaa, ja kansainvälisen yhteisön toiminnasta näissä tapauksissa. Tutkimuskirjallisuutta lähestytään keskusteluna, jonka rakenteita tarkastellaan analyysiosuudessa. Tutkimuksessa kysytään, millainen keskustelu aineiston teksteistä muodostuu, ja mitä diskursseja ja valtarakenteita keskustelusta on hahmotettavissa. Lähestymistapa pohjautuu poststrukturalistiseen, diskursiiviseen käsitykseen maailmasta. Keskeistä on kielen ymmärtäminen monimerkityksisenä todellisuuteen vaikuttamisen välineenä yksiselitteisen, selkeän kommunikaation sijaan. Aineistoa analysoidaan diskurssianalyysiin pohjautuvalla tämän tutkimuksen tarpeisiin suunnitellulla neliportaisella metodilla Norman Fairclough’n kriittiseen kielen tutkimukseen tukeutuen. Tutkimuksessa todetaan, että monimuotoisuudesta ja eriävistä mielipiteistä huolimatta keskustelua hallitsevat selkeät rakenteet. Keskustelijan ammatin ja aseman huomataan vaikuttavan keskustelussa omaksuttuun rooliin ja esitettyihin näkemyksiin. Kansanmurhan käsitteestä ja sen tapauksiin soveltamisesta käyty keskustelu näyttäytyy asiantuntijakeskusteluna, johon osallistuminen vaatii kannanottoja tiettyihin kysymyksiin vahvistaen näin keskustelun tärkeimpiä elementtejä. Keskustelusta nostetaan esille kolme hallitsevaa diskurssia. Näin osoitetaan, että keskustelun rakenteet ohjaavat osanottajat kommentoimaan kansanmurhan mahdollisuutta käsitellyssä tapauksessa sekä ottamaan kantaa kansainvälisen yhteisön velvollisuuksiin ja toimintaan konfliktitilanteissa. Keskustelun luonteeseen liittyvät, mahdollisesti tiedostamattomat perusoletukset ohjaavat osanottajien tapaa esittää ja perustella näkemyksensä.
  • Autti, Mikko (2007)
    Tutkimus käsittelee Suomen päätöksentekoa vuosina 1978–1982 koskien Unifil-rauhanturvaoperaatiota. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää miksi Suomi toistuvasti kieltäytyi YK:n pyynnöistä lähettää joukko-osasto Unifilin, Etelä-Libanoniin. Tavoitteena on myös epiloginomaisesti selvittää, miksi Suomi vuonna 1982 varsin yllättäen päätyi lähettämään pataljoonan Unifiliin. Tutkimus peilaa Suomen Unifil- ratkaisuja vuosina 1978–1982 maan rauhanturvapolitiikkaan aikavälillä 1956–1982. Tutkimuksen alkuperäislähteinä toimivat sota-arkiston, ulkoministeriön arkiston sekä Urho Kekkosen Arkiston asiaa koskevat materiaalit. Näiden lisäksi tärkeitä lähteitä olivat haastattelut, lehdistö sekä Unifiliin ja rauhanturvaamiseen liittyvät julkaistut ja julkaisemattomat tutkimukset. Tutkimuksen päähypoteesi on, että Suomi kieltäytyi lähettämästä joukko-osastoa Unifiliin, koska pelkäsi operaation sotilaallisia ja poliittisia riskejä. Suomi vältteli YK:n pyyntöjä asiaan liittyen tavalla, joka oli Suomen rauhanturvahistoriassa ainutlaatuista. Vertaan Suomen päätöksentekoa myös muiden "rauhanturvaamisen suurvaltojen" suhtautumiseen Unifiliin, etenkin vuonna 1978. Suomi harjoitti YK-jäsenyytensä alkuaikana varovaista rauhanturvapolitiikkaa, koska pelkäsi joutuvansa suurvaltakonfliktien osapuoleksi. Suomi tuli kuitenkin YK- ja rauhanturvapolitiikassaan aloitteellisemmaksi 1960-luvun puolivälin tienoilla "uuden ulkopolitiikan" omaksumisen jälkeen. Unifilin kohdalla Suomi kuitenkin palasi "ajassa taaksepäin" ja kieltäytyi osallistumasta siihen. Unifilin sijaan Suomi tavoitteli johtovaltion roolia Namibian operaatiossa. Suomen suhtautumiseen Unifiliin vuosina 1978–1982 vaikutti muiden syiden ohella maan suhteet Israeliin ja toisaalta Neuvostoliittoon. Vielä vuonna 1978 Suomi piti YK:ssa yllä kohtalaisen hyviä suhteita Israeliin, vaikka ne kotimaassa myötäilivätkin Neuvostoliitolle ominaista Israelia vieroksuvaa politiikkaa. 1980-luvun alussa Suomen Israel-politiikkaan YK:ssa tehtiin korjausliike, koska sen katsottiin olleen liiaksi länsimielistä ja siten muodostuneen maalle tarpeettomaksi rasitukseksi suhteissa Neuvostoliittoon. Neuvostoliiton asenne Unifilia kohtaan oli vuonna 1978 varauksellinen, mutta vuonna 1982 myönteisempi. Vuoden 1979 kesällä Suomi harjoitti maan rauhanturvahistorian erikoisinta uhkapeliä. Suomi kieltäytyi toistuvasti lähettämästä joukkoa Unifiliin, vaikka se olisi merkinnyt Suomen poistumista maailmanpolitiikan kestonäyttämöltä, Lähi-idästä. Sattuma kuitenkin puuttui peliin ja Suomen onnistui siirtää osastonsa Suezilla toimineesta Unef II:sta suoraan Golanin kukkuloille Undof-operaatioon, joka kuului YK:n rauhanturvahistorian helpoimpiin. Suomen YK:lle antamat julkiset perustelut Unifilista kieltäytymiselle olivat samaan aikaan vailla todellisuuspohjaa. Tutkimus haastaa vallalla olevan käsityksen suomalaisesta rauhanturvapolitiikasta, jonka mukaan maa oli kylmän sodan aikana poikkeuksellisen kuuliainen YK:n pyynnöille aina silloin, kun maalle osoitettiin kutsu rauhanturvatehtäviin. Suomen suhtautuminen Unifiliin oli pragmaattista, mikä tosin samalla asetti maan maineen rauhanturvaajana vaakalaudalle. Suomi halusi näkyvyyttä rauhanturvaajana, mutta tärkeintä sille oli välttää miestappioita ja pysytellä Unifilia ympäröivien suurvaltaristiriitojen ulkopuolella.
  • Simola, Leea (2006)
    Tutkielmassa tarkastellaan siviilivallan käsitteen ja kansainvälisen politiikan tutkimuksen konstruktivistisen teorian valossa Euroopan unionin ulko- ja turvallisuuspoliittista roolia Afrikassa. Tutkimus rajautuu käsittelemään Euroopan unionin paikallistumista Kongon demokraattisen tasavallan konfliktissa. Tarkoitus on selvittää, missä määrin Euroopan unionin harjoittama politiikka Afrikassa on ollut siviilivallan politiikkaa ja mitä muutoksia Euroopan unionin sotilaallisen aspektin kehittäminen on tuonut siihen tapaan, miten unioni representoi itsensä ulkopoliittisena toimijana alueella. Siviilivallan käsite on ollut alusta lähtien sidoksissa Euroopan yhteisöön ja sen integraatioprosessiin. Siviilivalta on toimija, joka politiikallaan pyrkii edistämään rauhanomaisia arvoja ja periaatteita, joista keskeisimpiä ovat demokratia, ihmisoikeudet, monenvälinen yhteistyö sekä sitoutuminen yleisesti hyväksyttyihin normeihin ja kansainvälisiin regiimeihin. Siviilivallan toimintakeinot perustuvat poliittiseen ja taloudelliseen vaikuttamiseen, jolloin sotilaallisen voiman käyttöä keinona ratkaista konflikteja pyritään rajoittamaan. Teoreettinen viitekehys nidotaan empiiriseen analyysiin ottamalla tarkastelun alle Euroopan unionin näkemykset turvallisuuspoliittisesta roolistaan Afrikassa vuosina 1995–2005. Tutkielma on rajattu käsittelemään Euroopan unionin turvallisuuspoliittista paikantumista yleisesti Afrikassa ja erityisesti Kongon demokraattisessa tasavallassa. Tutkimusmenetelmänä on diskurssianalyysi. Aineisto koostuu Euroopan unionin neuvoston sekä komission asiakirjoista sekä korkean edustajan Javier Solanan puheista tutkimuksen kattamalta ajanjaksolta. Analyysin tuloksena voidaan sanoa, että aineistosta löydettyjen diskurssien valossa EU näyttäytyy vahvasti siviilivaltana, ja sen sotilaalliset keinot kriisinhallinnassa eivät ole saaneet korostettua osaa, vaan ne nähdään vain yhtenä tehokkaan konfliktinehkäisyn osana. Kriisinhallinnan merkitys - sekä sotilaallisen että siviilikriisinhallinnan - on kuitenkin suuri EU:n käsitykselle uskottavuudestaan. Analyysin keskeinen johtopäätös oli se, että EU:n kattava keinovalikoima mahdollistaa sen, että unioni pystyy esittämään itsensä merkittävänä globaalina toimijana YK:n rinnalla rauhanturvaamisessa.
  • Kivioja, Jussi (2008)
    Tutkimus käsittelee Afrikassa tapahtuvan sotilaallisen kriisinhallinnan tulemista osaksi Euroopan unionin kansainvälistä toimintaa. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, kuinka sotilaallinen kriisinhallinta Afrikassa on esitetty osaksi Euroopan unionin yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, kuinka tämä esitys on ajan myötä kehittynyt ja mitkä tekijät tähän kehitykseen ovat vaikuttaneet. Kehitystä tarkastellaan työssä analysoimalla Euroopan unionin tuottamia asiakirjoja, joilla se on määritellyt suhdettaan Afrikan konflikteihin. Tutkimus on metodin osalta puhtaasti kvalitatiivinen ja analyyttinen. Työssä analysoidaan tutkimuksen kohteena olevaa ilmiötä tarkastelemalla kriittisesti valittua tutkimusaineistoa. Tutkimuksen teoreettisen viitekehyksen muodostaa Ian Mannersin ja Richard Whitmanin esittämä konstruktivistinen käsitys Euroopan unionin kansainvälisestä identiteetistä. Teoriaa pohjautuu ajatukseen siitä, että kaikki identiteetit, niin yksilöiden kuin kansainvälisten organisaatioidenkin, ovat ennen kaikkea prosesseja. Näissä prosesseissa toimija määrittelee identiteettinsä jatkuvasti uudelleen suhteessa ympäristöönsä. Tällä puolestaan on vaikutusta siihen rakenteeseen, jonka puitteissa toimija määrittelynsä suorittaa, millä jälleen on vaikutusta toimijan määrittelyyn itsestään. Työn empiirinen lähtökohta on, että EU:n kansainvälisen identiteetin tutkittava piirre kehittyy esitetyn teoreettisen mallin mukaan. Tämän kehityksen tulos on nähtävissä unionin tuottamissa asiakirjoissa, joiden kautta identiteetin systemaattinen tarkastelu on mahdollista. Tutkimuksesta selviää, että sotilaallinen kriisinhallinta Afrikassa on ollut tunnistettava osa Euroopan unionin esitystä kansainvälisestä roolistaan lähes unionin luomisesta saakka. Perinteisen Afrikka-politiikan painotukset ovat pitkälle ohjanneet niitä määritelmiä, joilla sotilaallinen toiminta on tuotu osaksi unionin suhdetta Afrikkaan. Erityisesti joidenkin eurooppalaisten valtioiden kolonialistisen taustan vuoksi EU on jatkuvasti pyrkinyt omissa esityksissään painottamaan afrikkalaisten tahojen oikeutta määrätä mantereensa asioista. Kuitenkin erityisesti kuvaus siitä, millaiseen sotilaalliseen toimintaan unioni varaa itselleen oikeuden kokenut kehitystä. Tämä kehitys on ollut lähes aina tulosta jonkin kolmannen osapuolen aktiivisuudesta. Tärkeitä muutokseen vaikuttaneita tahoja ovat olleet muun muassa Euroopan unionin jäsenmaat Ranska ja Iso-Britannia sekä YK.
  • Sistonen, Suvi (2007)
    Tutkielmassa tarkastellaan kriisinhallintaoperaatioita edeltävää päätöksentekoa Suomessa ja Ruotsissa. Merkittäväksi tarkastelun tekee Suomen ja Ruotsin tiivistynyt turvallisuuspoliittinen yhteistyö, joka näkyy niin käytännön tason sotilaallisessa työskentelyssä kuin maiden poliittisen johdon lisääntyneenä vuoropuheluna turvallisuuspoliittisista ratkaisuista. Myös yhteisellä taisteluosastotoiminnalla on merkittävä rooli. Lisäksi taustalla vaikuttaa sotilaallisen kriisinhallinnan muuttunut toimintakenttä, jossa Yhdistyneiden Kansakuntien rinnalle on noussut uudella tavalla merkittäviä toimijoita, kuten Pohjois-Atlantin puolustusliitto, Nato sekä Euroopan unioni. Tätä taustaa vasten, on tärkeää selvittää maiden kansainväliseen kriisinhallintaan liittyvää kansallisen tason valmistautumista. Tässä operaatioihin osallistumista edeltävällä päätöksenteolla on merkittävä rooli. Varsinainen tutkimuskysymys kuuluu seuraavasti: Onko Suomen ja Ruotsin poliittisessa päätöksenteossa koskien kansainväliseen kriisinhallintaan osallistumista huomionarvoisia eroja? Lisäksi pohditaan, miten kansainvälisen sotilaallisen toiminnan muutokset näkyvät päätöksenteossa ja, onko ruotsalaisessa päätöksenteossa piirteitä, joihin suomalaisessa päätöksenteossa tulisi kehittää? Tutkielmassa analyysi muodostetaan sekä perehtymällä päätöksentekonormeihin että havainnollistamalla tapauskohtaista päätöksentekoa. Tapauksina ovat ISAF (International Security Assistance Force)-operaatioon sekä UNIFIL (United Nations Interim Force in Lebanon)-operaatioon liittyvä päätöksenteko Suomessa ja Ruotsissa. Tutkimusmenetelmänä on vertaileva tapaustutkimus. Analyysin keskeisimpänä aineistona ovat paitsi päätöksentekoon liittyvät viralliset asiakirjat ja lait myös Helsingin Sanomissa sekä Dagens Nyheterissä ilmestyneitä artikkeleita ajalta lokakuu 2001 – tammikuu 2002 sekä elokuu 2006 – joulukuu 2006. Lisäksi käytetään kirjallisuuslähteitä sekä asiantuntijahaastatteluita. Tutkimustuloksista tarkasteltaessa esille nousee kaksi seikkaa. Ensinnäkin, ruotsalainen kriisinhallintaoperaatiohin osallistumista koskeva päätöksenteko on varsin suoraviivaista. Tähän verrattuna suomalainen päätöksenteko vaikuttaa kovin moniportaiselta. Toiseksi, suomalaiseen päätöksentekoprosessiin verrattuna ruotsalainen päätöksenteko näkyy varsin vähän julkisessa keskustelussa. Tuloksista käykin ilmi, että suomalaisessa päätöksentekoprosessissa korostuu koko kansan tuen voittaminen joukkojen lähettämiseksi ja kriisinhallintatoiminnan mieltäminen suomalaisia yhdistäväksi asiaksi. Tässä suhteessa ruotsalaisessa päätöksentekoprosessissa korostuu kriisinhallintatoimintaan osallistuminen osana suurempaa kokonaisuutta. Toisaalta, myös suomalainen järjestelmä toimii nopeasti ja tehokkaasti, mikäli poliittinen tahto ja kansalaismielipide tukevat operaatioon osallistumista. Tutkielmassa päädytään siihen, että uudenlaisen kriisinhallinnan, ja erityisesti taisteluosastotoiminnan, kannalta katsottuna ongelmalliseksi päätöksentekoprosessin voi Suomessa tehdä nimenomaan tekeillä olevien päätöksien sijoittuminen kulloinkin julkisen keskustelun kohteeksi; yhä riskialttiimmat operaatiot tarvinnevat kansan tuen, samalla kun päätökset niihin osallistumisesta on tehtävä nopeasti.
  • Kähärä, Jari (Helsingin yliopisto, 2019)
    Sotilaallisella ja siviilikriisinhallinnalla pyritään luomaan vakautta, vähentämään inhimillistä hätää ja luomaan edellytyksiä kriisialueiden kehitykselle. Uusien toiminta-alueiden mukana tulevat uudet kielialueet ja uudet kulttuurit haastavat puolustusvoimien kyvyn hankkia osaavia tulkkeja joukkojen tarpeisiin. Tällä tutkimuksella pyrin luomaan perusteita uudistaa ajattelua sotilastulkkien kouluttamisen suhteen. Uutta ajattelua tarvitaan myös pohdittaessa mahdollisuuksia luoda sotilastulkeille omat eettiset säännöt sen sijaan, että pyritään soveltamaan muiden tulkkausalojen luomia tulkin eettisiä sääntöjä. Tutkimuksessa tarkastelen tutkimusaineistoksi luovutettua puolustusvoimien koulutusmateriaa-lia. Aineistona käytän kahdeksaa koulutusmateriaalipakettia, joiden sivumäärä on yhteensä 156 sivua. Tätä tutkimusta varten olen tehnyt 6 henkilöhaastattelua sekä saanut 6 kirjallista kuvausta tulkkien kanssa toimimisesta eri tehtävätasoilla toimineilta sotilailta. Osa ajatteluuni vaikutta-vasta aineistosta on kansainvälisestä harjoituksesta, jossa toimin itse tulkkitehtävässä. Tarkastelen tulkin toimintaa koskevaa ohjeistusta ja vertaan koulutusmateriaalia suullisten ja kirjallisten haastattelujen perusteella muodostuneeseen kuvaan käytännön tulkkitehtävästä. Tutkimukseni osoittaa ensinnäkin, että koulutusmateriaali olisi syytä yhtenäistää ja myös toiminta-alueiden yleiskuvaukset päivittää. Samassa yhteydessä tulisi kiinnittää huomiota siihen, miten tapaamiseen valmistauduttaessa tilanne selvitetään tulkkina toimivalle henkilölle. Toiseksi käytännön kielitaidon saavuttaminen vie vuosia, joten tulkkien käyttäminen on välttämätöntä silloin, kun viestinnässä käytetään harvinaisempia kieliä kuten arabiaa, daria tai paštoa. Turvallisuussyistä tulkeiksi voitaneen kouluttaa suomalaiseen yhteiskuntaan integroituneita maahanmuuttajataustaisia henkilöitä, joilla on äidinkielensä lisäksi riittävä suomen ja englannin kielen taito. Suomessa suoritettu varusmiespalvelus parantaa tulkin toimintaedellytyksiä. Naistulkkien määrää on pyrittävä lisäämään. Kolmanneksi sotilastulkkaus edellyttää tavanomaisesta tulkkauksesta poikkeavaa toimintatapaa. Sotilastulkki ei voi olla täysin puolueeton eikä neutraali toimija. Tulkin toimintaa helpottamaan olisi laadittava sotilastulkin omat eettiset ohjeet.
  • Perander, Mira (2003)
    Suomalaishiihtäjien dopingkäryt Lahden MM-kisoissa helmikuussa 2001 käynnistivät todennäköisesti Suomen urheiluhistorian suurimman mediamyllytyksen. Suuret suomalaiset hiihtosankarit olivat jääneet kiinni kiellettyjen aineiden käytöstä ja näin osoittautuneet suuren luokan huijareiksi. Koko Suomen kansa tunsi tulleensa petetyksi ja sai nyt tiedotusvälineiden välityksellä seurata jännitysnäytelmää, jossa pääosia esittivät entiset urheilusankarit, ts. kärähtäneet hiihtäjät taustajoukkoineen, ja joka kaikkine käänteineen edustaa journalistista draamaa parhaimmillaan. Tällä työllä on kaksi toisistaan hieman eriävää tavoitetta. Ensinnäkin tavoitteena on tutkia viestintätilanteen semiotiikkaa ja pohtia, miten se vaikuttaa itse viestin sanomaan. Tarkastelun kohteena ovat Lahdessa vuonna 2001 järjestetyt hiihdon MM-kilpailut, tarkemmin ottaen Suomen Hiihtoliiton tuolloin pitämät suorana televisioidut tiedotustilaisuudet suomalaishiihtäjien dopingkäryjen tiimoilta. Lähestyn tutkimuskohdettani semioottisesta näkökulmasta ja väitän, että viestintätilanteen semiotiikalla voidaan vaikuttaa siihen, kuinka hyvin viestin sanoma menee perille ja miten vastaanottaja sen ymmärtää. Toisena tavoitteena on lehtiartikkeleita analysoimalla tutkia sitä, kuinka Suomen Hiihtoliitto pyrki hallitsemaan dopingkäryjen aikaan saamaa negatiivista julkisuutta ja kuinka hyvin se siinä onnistui. Tarkastelen Suomen Hiihtoliittoa kielteisen julkisuuden kohteena kriisinhallinnan ja kriisiviestinnän näkökulmista. Työn tavoitteet kiteytyvät pyrkimykseen osoittaa organisaation oman toiminnan ja viestinnän merkitys julkisuuskriisin ennaltaehkäisyssä, sen hoidossa sekä siitä selviämisessä. Lähden siitä ajatuksesta, että tiedotus- tai lehdistötilaisuus voidaan ilmiömaailmaltaan rinnastaa teatterin ilmiömaailmaan. Aineiston analyysissa sovellan vapaasti laadullisen tekstintutkimuksen menetelmiä. Semioottisen sisältöanalyysin lisäksi hyödynnän mm. Kari Salosaaren hypoteesia teatterin osakielistä sekä sen pohjalta kehittelemääni ns. viestintätilanteen semioottista analyysimallia. Tutkimustuloksista voidaan päätellä, että Hiihtoliiton ja valmennusjohdon esiintyminen tiedotustilaisuuksissa ei ollut uskottavaa. Tapaus Hiihtoliitto on hyvä esimerkki julkisuuskriisin luonteesta ja organisaation ulkoisen viestinnän vaikutuksesta julkisuuskriisiin. Kriisiviestinnän periaatteiden mukaan Hiihtoliitto olisi avoimemmalla, aloitteellisemmalla ja nopeammalla ulkoisella viestinnällä voinut vaikuttaa sitä kohdanneen julkisuuskriisin laajenemiseen ja syvenemiseen. Semioottisen näkökulman ja tutkimusmenetelmän kannalta tärkeimpiä lähteitä ovat Salosaaren väitöskirja Perusteita näyttelijäntyön semiotiikkaan vuodelta 1989 sekä Veivon ja Huttusen teos Semiotiikka - Merkeistä mieleen ja kulttuuriin. Kriisiviestinnän ja kriisinhallinnan viitekehyksen tärkeimpinä lähteinä ovat Juholinin teos Communicare! Viestintä strategiasta käytäntöön sekä Åbergin teos Viestinnän johtaminen.