Browsing by Subject "kriittinen teoria"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-13 of 13
  • Norppa, Laura (Sibelius-Akatemia, 2013)
    The use of art for the purpose of attaining extra-artistic aims has increased during the last decades. Moreover, discourses of economic origin have entered the artistic realm bringing forth increasing instrumentalist objectives. Art is prompted to constantly justify its existence. Measurable results, evidence of benefits and requirements of efficacy become naturalized features of the field of art. This study seeks to explore what is happening to the autonomy of art in this course of development? Within a critical framework the aim of this study is to examine the autonomy vis-à-vis the instrumentalism in terms of Finnish cultural policy from 1978 to 2011. The analysis is conducted with data consisting of cultural policy reports from 1978, 1993 and 2011. Critical theory and particularly theories concerning the autonomy of art developed by Theodor W. Adorno constitute the theoretical framework of the study. As its methodology, this study adopts a qualitative and interdisciplinary research approach, deploying both content and critical discourse analysis. Further, in the spirit of a critical and reflexive research orientation, this study seeks to examine latent phenomena and structures that without thorough examination may remain uncovered. The findings entail that instrumentalism has been a salient feature of Finnish cultural policy since the late 1970s. However, the forms of instrumentalism have been subject to change. The societal instrumentalism of the 1970s has evolved into increasing economic forms of instrumentalism when moving towards the 21st century. The effects of these different instrumentalist developments have varied in terms of the autonomy of art. One of the central arguments of this study is that the increasing economic forms of instrumentalism are mainly a result of neo-liberalism. As a societal ideology starting to prevail in the 1990s, neo-liberalism has influenced cultural policy to a direction that puts increased emphasis on the economic and social benefits of art, making the approach towards art almost exclusively instrumental. This study claims that even though cultural policy has always been instrumental in its relationship towards art, the forms of instrumentalism that has emerged during the late 20th century are to a wider extent than before a threat to the autonomy of art.
  • Tyhtilä, Taavi (Helsingin yliopisto, 2020)
    Teknologinen murros on mahdollistanut teollisuusyhteiskuntien siirtymän kohti uudentyyppisiä datayhteiskuntia. Muutoksessa on kyse monitasoisesta ja dynaamisesta sosiaalisesta ilmiöstä, joka järjestää uudelleen yhteiskuntien rakenteita, toimintaperiaatteita ja sosiaalisia suhteita. Tutkielma tarkastelee kriittisesti Euroopan komission vuosien 2010-2020 välillä kommunikoimaa visiota eurooppalaisen datayhteiskunnan tulevaisuudesta ja tavoitteista. Komission mukaan uuden teknologiaekosysteemin ja digitaalisen poliittisen talouden muodostamalla digitaalisella toimintaympäristöllä sekä sen tuottamalla datalla on strateginen merkitys Euroopan tulevaisuudelle. Tutkielma selvittää 1) millaista visiota komissio kommunikoi eurooppalaisen datayhteiskunnan tulevaisuudesta ja miten digitaalisen toimintaympäristö, sen eri osatekijät ja toimijat merkityksellistetään tavoitteiden määrittelyn yhteydessä, sekä 2) millaisille ideoille komission visio perustuu ja millaisia ideationaalisia elementtejä hyödynnetään sen kerronnallistamisen yhteydessä. Tutkielmassa omaksutaan ideationaalisesti suuntautunut kriittisen poliittisen talouden ja teknologian tutkimuksen holistinen lähestymistapa, jonka apuna analyysin yhteydessä hyödynnetään narratiivista politiikkakehystä (NPK). Teoreettiset lähtökohdat kyseenalaistavat datayhteiskuntien kehitysprosessien luonnollisuuden ja deterministisyyden, osoittamalla niiden olevan valintojen seurausta, joiden taustalla vaikuttavat ideoiden tuottamat oletukset ja kuvitelmat kehityksen seurauksista ja haluttavuudesta. Tämä mahdollistaa datapolitiikkaa ohjaavan vision haastamisen sekä sen etujen ja mahdollisuuksien, haittojen ja kustannusten kriittisen arvioinnin. Primääriaineiston muodostavien komission politiikkadokumenttien (33kpl) ja ehdotusten pohjalta annetun lainsäädännön (3kpl) yhteydessä tunnistettujen politiikkanarratiivien laadullinen analyysi ja kriittinen arviointi auttaa tarkastelemaan, miten komissio kerronnallistaa datayhteiskuntien muutoksen osatekijöiden ja toimijoiden merkitystä sekä näiden välisiä suhteita. Kerronnallistamisen kautta selviää, miten komissio luo talouteen, teknologiaan ja edistykseen yhdistyvien kuvitelmien välityksellä käsitystä yhteiskunnalliseen muutoksen liittyvistä jaetuista tavoitteista ja yhteisestä hyvästä. Analyysin keskiössä ovat tavat, joilla komissio rajaa ja merkityksellistää datafikaatioon liittyvän poliittisen projektin yhteydessä digitaalisen toimintaympäristön historialliset kehitysprosessit, objektit ja subjektit politiikan, hallinnan ja julkisen keskustelun kohteeksi. Analyysin perusteella komissio on omaksunut positivistiselle epistemologialle, talousliberaalille uskomusjärjestelmälle ja dataimperatiiville perustuvan teknoutopistisen kuvitelman moderniudesta, joka rajaa datapolitikan tavoitteet teknologisen determinismin, Big data -paradigman ja valvontakapitalismin talouslogiikan saneleman instrumentaalisen rationaliteetin edellyttämän digitaalisen hallinnan toiminnoiksi. Datapolitiikan tarkoitus ei ole muuttaa vallitsevan järjestelmän logiikkaa tai sen kehityssuuntaa vaan 1) mahdollistaa oikeanlainen toiminta ja 2) rajoittaa haittavaikutuksia. Taustalla on uskomus Big Datan, markkinoiden ja digitaalisen hallinnan muodostaman kolminaisuuden ongelmanratkaisukyvystä, joka takaa datayhteiskuntien tehokkuuden, talouskasvun ja sosiaalisen edistyksen. Kehityssuunta ei ole ongelmaton, ja on johtamassa valvontayhteiskuntien syntymiseen. Yhteistuotannolliset palautesilmukat legitimoivat datafikaation kiihdyttämistä ja luonnollistavat valvontakehitystä, normalisoimalla prosessit osaksi modernien datayhteiskuntien elämää. Datan sekä sitä tuottavien subjektien ja objektien arvouttamisprosessit noudattavat vallitsevan talousjärjestelmän imperatiiveja, jotka ovat usein ristiriidassa demokraattisten arvojen kanssa. Hallitsevan vision rajattu ja itseään vahvistava episteeminen positio hankaloittaa vaihtoehtoisten kuvitelmien esittämistä ja uusien ideoiden syntymistä, mikä lisää kehityksen determinististä luonnetta ja tulkintaa sen väistämättömyydestä. Vaihtoehtoja on olemassa, mutta niiden tekeminen kilpailukykyiseksi edellyttää yhteiskunnallista painetta ja poliittista halua muuttaa nykyistä järjestystä.
  • Heinäsenaho, Markku (Helsingin yliopisto, 2018)
    Informaatioteknologia on siirtänyt taloudellisen tuotannon painopistettä materiaalisesta kohti immateriaalista (Hasset & Shapiro 2011). Tavaroihin ja palveluihin keskittyvästä taloudesta on siirrytty uudenlaiseen tuotannon moodiin, jossa informaatio on tärkein arvon lähde (ks. Powell & Snellmann 2004; Castells 1996). Tutkielma ottaa lähtökohdaksi tämän havainnon ja esittää joukon kysymyksiä. Onko tieto pääomaa? Mitä sen omistaminen merkitsee? Minkälaisia ristiriitoja tai konflikteja tähän liittyy ja mitä muutoksen potentiaaleja nämä konfliktit sisältävät? Immateriaalinen omistaminen on nopeasti kasvava mutta samalla ongelmallinen ilmiö: se on yksilön vapauteen kajoavaa, sisällöllisesti epäselvää ja vaikeasti valvottavaa (ks. kohta 3.1). Sen toimeenpano edellyttää markkinoiden ulottamista syvemmälle sosiaalisen kanssakäymisen muotoihin ja fiktiota, joka perustelee immateriaalioikeuksien hyödyllisyyden yhteiskunnan näkökulmasta. Näiden ongelmien vuoksi se on altis poliittisen ilmapiirin muutoksille (ks. May & Sell 2006). Viime kädessä kyse on kapitalististen eliittien pitkään jatkuneesta pyrkimyksestä kontrolloida prosesseja, joissa arvoa tuotetaan. Esikapitalistiset käsityöläiset ovat muuttuneet mekaanisia liikkeitä toistaviksi tehdastyöläisiksi ja sittemmin koneiden työskentelyä valvoviksi apulaisiksi (ks. Cox 1987, 315). Immateriaalioikeuksien räjähdysmäinen kasvu 1980-luvun jälkeen (WIPO IPR Statistics Center) on osa samaa kehitystä. Patentit, liikesalaisuudet, tekijänoikeudet ja muut immateriaalisen omistamisen muodot ovat globaalin kapitalismin eliittien pyrkimystä hallita tietoon perustuvaa arvontuotantoa (ks. kohta 3.2). Globalisoituneet immateriaalioikeudet ovat kuitenkin kohdanneet kasvavaa vastarintaa. Kehittyvät maat ovat nousseet rikkaita maita vastaan sekä Maailman kauppajärjestössä (Yu 2015, 7) että TRIPS-neuvostossa (Yu 2015, 9). Niillä on myös käytössään lukuisia toistaiseksi hyödyntämättömiä taktiikoita (Frankel, 2009, 1023; Deere 2009, 321-322). Kun huomioidaan BRICS-maiden vahvistuva asema kansainvälisessä taloudessa, on todennäköistä, että kansainväliseen immateriaalioikeuksien regiimiin tulee kohdistumaan yhä voimakkaampaa muutospainetta. Suoran vastahegemonisen toiminnan lisäksi on laajoja kehityskulkuja, joilla on immateriaalista omistamista heikentävä vaikutus. Yritysten menestys perustuu yhä enemmän niiden kykyyn liittyä tietämyksen ja innovaatioiden verkostoihin (Chesbrough 2008, 83). Kun arvon tuotanto tapahtuu kumppanuuksien ja avoimien verkostojen välityksellä, tiedon salaamisesta tulee kilpailukykyä heikentävä tekijä (Chesbrough 2003, xxiv). Samalla uusi teknologia lisää tuotetun datan määrää eksponentiaalisesti. Henkilötietojen massiivinen taloudellinen hyödyntäminen on johtanut teknologian ja sosiaalisten normien yhteentörmäyksiin (Tene & Polonetsky 2013). Niiden seurauksena eurooppalaiset järjestöt ja viranomaiset ovat edistäneet uutta henkilötietojen käsittelyn normistoa, jossa yksilö nähdään omaa tietoaan hallinnoivana toimijana (ks. Poikola et al. 2014). Muutos konkretisoituu Euroopan Unionin tietosuoja-asetuksessa (EU 2016/679), joka edustaa laajaa vallan uusjakoa yrityksiltä kansalaisyhteiskunnalle. Tutkielma argumentoi, että informaatiotalouden konfliktit ja kehityskulut tulevat suurella todennäköisyydellä johtamaan immateriaalioikeuksien kansainvälisen regiimin heikkenemiseen tai purkautumiseen. Seurauksena on immateriaalisen arvontuotannon muuttuminen kapitalistisille suhteille immuuniksi: kun tietoa ei voida omistaa, sitä ei voida kontrolloida omistamiseen perustuvien suhteiden kautta. Immateriaalisen arvontuotannon kasvattaessa suhteellista merkitystään, ilmiöllä on potentiaali laajentua koko kapitalistisen järjestelmän kriisiksi.
  • Junninen, Riitta (2002)
    Kansainvälisen politiikan tutkimuksessa ollaan yksimielisiä siitä, että maailmanpoliittisessa todellisuudessa on vuosituhannen vaihteessa tapahtunut merkittäviä muutoksia, joita ovat mm. kaksinapaisen maailmanjärjestyksen murtuminen ja kansainvälisten uhkakuvien rakenteellinen muutos. Nämä muutokset ovat synnyttäneet tieteenalaila runsaasti keskustelua realistisen valtateorian kyvykkyydestä mitata ja selittää näitä muutoksia. Maailmanpolitiikan reflektivistiset lähestymistavat olettavat todellisuuden sosiaalisissa prosesseissa rakentuvaksi ja kyseenalaistavat aikaan ja tilaan sidotun identiteetti-käsityksen varaan rakennetun teorian. Työ esittelee niitä tieteenfilosofisia erittelyjä ja kriittisiä huomioita, joita reflektivistit esittävät tieteenalan valtateorioiden sitoutumisesta positivistiseen tieteenkäsitykseen. Reflektivisteistä esille nostetaan postmoderni tulkinta, joka tulkitsee maailmanpolitiikan teoriaa yhtenä näkökuimana, lukutapana maailmanpoliittisista ilmiöistä.
  • Huovinen, Leena (2010)
    Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani Naton ja Euroopan unionin kokonaisvaltaisen kriisinhallinnan diskurssia kriittisestä näkökulmasta. Pyrin löytämään tutkielmassani vastaukset siihen, millaisia käsityksiä kokonaisvaltaisesta kriisinhallinnasta Natolla ja Euroopan unionilla on ja millaisia toimijoita niiden kokonaisvaltaisen kriisinhallinnan diskursseissa tuotetaan. Tutkielman laajempana tarkoituksena on pohtia diskurssien mahdollisia ideologisia seurauksia ja sitä, mitkä ovat kokonaisvaltaisen kriisinhallinnan mahdollisuudet kriisinhallinnan uudistamiseksi tai muuttamiseksi. Tutkielmani teoreettisen viitekehyksen muodostaa kriittisen teorian lisäksi sosiaalinen konstruktivismi, jonka mukaan olennaista eivät ole niinkään materiaaliset tekijät, vaan merkitykset, joita niille annetaan. Kriittisen teorian mukaan on keskeistä pyrkiä kyseenalaistamaan ja muuttamaan vallitsevaa todellisuutta sekä löytää emansipatorinen tulevaisuus. Molemmat teoriat kuuluvat kansainvälisen politiikan perinteisten teorioiden haastajiin ja kummankin suuntauksen tavoitteena on pohtia tiedon, intressien sekä vallan välisiä suhteita ja kielen merkitystä sosiaalisen maailman jäsentäjänä. Demokraattisen rauhanteorian tarkoituksena on puolestaan selittää, miksi länsimaat uskovat liberaalidemokraattisten arvojen paremmuuteen ja yrittävät demokratisoida muitakin maita. Kriisinhallinta ja jälleenrakennus konfliktista kärsineessä maassa tarjoavat tähän oivan mahdollisuuden. Tutkimusaineistoni koostuu Naton ja Euroopan unionin kriisinhallintaa käsittelevistä asiakirjoista sekä puheista. Aineisto on rajattu koskemaan vuosia 2003 – 2009, koska kokonaisvaltaisesta kriisinhallinnasta ei puhuta ennen vuotta 2003. Aineiston analyysissä käytin apuna kriittistä diskurssianalyysiä, jonka lähtökohtana on yleensä oletus jonkinlaisten alistussuhteiden olemassaolosta. Niin Naton kuin Euroopan unionin kokonaisvaltaisen kriisinhallinnan käsite ja toimintamalli juontavat juurensa kansainvälisen turvallisuusympäristön muutokseen ja uusiin turvallisuushaasteisiin, jotka vaativat heidän mielestään aiempaa koordinoidumpaa lähestymistapaa kriisinhallintaan. Kumpikin organisaatio ymmärtää kokonaisvaltaisen kriisinhallinnan käsittävän niin poliittisia, taloudellisia kuin humanitaarisia toimenpiteitä. Lisäksi korostetaan sotilas-siviiliyhteistyötä ja entistä syvempää yhteistyötä kansainvälisten järjestöjen välillä. Paikallisten toimijoiden rooli kokonaisvaltaisessa kriisinhallinnassa on yllättävän pieni. Heidän roolinsa on lähinnä olla passiivisia sivustakatsojia, kun Nato, Euroopan unioni tai joku muu kansainvälinen organisaatio ratkaisee kriisin ja aloittaa maan jälleenrakennuksen. Kokonaisvaltainen kriisinhallintadiskurssi osoittautui tutkielmassani hegemoniseksi diskurssiksi, joka uusintaa nykyisiä maailmanpolitiikan valtarakenteita ja pyrkii edistämään demokraattisten arvojen omaksumista niiden vakautta tuottavien ominaisuuksien vuoksi. Näin ollen kokonaisvaltainen kriisinhallinta ei tarjoa muutoksen tai kriittisten teorioiden korostaman emansipaation mahdollisuutta.
  • Asikainen, Joni (Helsingfors universitet, 2016)
    Tässä pro gradu -tutkielmassa tutkitaan sukupuolittuneiden asenteiden kielellistä toteutumista vanhemmuusdiskurssin sisällä. Tutkimuksen metodologisena viitekehyksenä toimii Norman Fairclough’n kriittinen diskurssianalyysi (CDA). Fairclough’n teoria on kriittisen lingvistiikan sovellus M.A.K. Hallidayn systeemis-funktionaalista kieliopista, joskin kielen metafunktioiden sijaan kieltä analysoidaan merkitystyyppien mukaan. Fairclough’n metodiikkaa ja käsitteistöä määrittää oletus ideologisesti määräytyneistä sosiaalista valtasuhteista ja niiden seurauksena syntyvästä sosiaalisesta epätasa-arvosta. Vanhemmuusdiskurssia koskeva aineisto liittää tutkimuksen myös osaksi kielen ja sukupuolen tutkimusta. Tutkimuskohteena on Vau’Kirjan kustantama Vauvan odotus 2009-2010 (VO). VO on poikkeuksellinen vanhemmuusopas, sillä se sisältää toisistaan erilliset isän ja äidin osion. Aineistoanalyysiin on valittu koko isän osio sekä äidin osiosta temaattisesti isän osiota vastaavat kappaleet. Aineisto koostuu 18717 sanasta, josta isän osio koostuu 6360 sanasta ja äidin osio 12357 sanasta. Korpukselle on tehty leksikaalinen analyysi, joka palauttaa taivutettu sanat niiden perusmuotoonsa ja tekee niille kieliopillisen kuvauksen. Kaiken kaikkiaan leksikaalinen analyysi koostuu 4141 lekseemistä, joista isän osiossa on 1274 lekseemiä ja äidin osiossa 2492 lekseemiä. Fairclough’lla aineistoanalyysi tapahtuu merkitystyyppien kautta. Fairclough’n mukaan diskurssi kuvautuu osana sosiaalista toimintaa genrejen, diskurssien ja tyylien kautta, jotka ovat merkityksen kolme aspektia. Genret ovat tässä viitekehyksessä erilaisia tapoja toimia diskurssissa. Genrejä määrittää erityisesti tiettyjen kommunikatiivisten päämäärien saavuttaminen. Diskurssit kuvautuvat tapoina ilmaista asioita, jotka voivat liittyä muun muassa materiaalisen maailman asioiden tai asiaintilojen kuvauksiin ja sosiaalisten prosessien kuvauksiin. Kolmas merkityksiä rakentava aspekti on tyyli, joilla Fairclough viittaa tiettyjen olemistapojen konstituoimiseen. Tyylit erottelevat myös tietyt sosiaaliset ja persoonalliset identiteetit toisistaan, joten sillä on identifioiva ulottuvuus. Fairclough’n CDA:n ydin perustuu kvalitatiiviseen analyysiin, joka muodostaa tutkimuksen selkärangan. Täydennämme tätä leksikaalisen analyysin tuottamalla kvantitatiivisella aineistolla. Tutkielmassani osoitan, että VO:n isän ja äidin osiot rakentuvat ainakin osittain eri vanhemmuusdiskurssien varaan. Osoitan myös, että mies on vanhemmuusdiskurssissa ”Toinen”, jonka vanhemmuusrooli määräytyy äidin roolin mukaan. Kyseessä on tapaustutkimus, joten tutkimus ei pyri esittämään koko vanhemmuusdiskurssia koskevia yleistyksiä.
  • Käkelä, Tuomo (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielmassa tarkastellaan demokraattisen yhteisön kansalaisuuden ja poliittisen osallistumisen rajojen oikeutusta intensiivisen kansainvälisen kanssakäymisen maailmassa. Demokraattisen prosessin tai demokraattisen yhteisön rajaamiskysymystä on poliittisessa filosofiassa lähestytty demoksen rajaamisongelman kautta, jonka mukaan demokratian teoria on kykenemätön antamaan vastausta siihen, miten demokraattisen prosessin osallistujat pitäisi rajata. Vastaukseksi demokratian rajaamisongelmaan on esitetty vaikutusperiaatetta, jonka mukaan jokainen, johon päätös vaikuttaa on oikeutettu osallistumaan päätöksen tekemiseen. Tutkielmassa argumentoidaan, että yksittäisen vaikutusperiaatteen kaltaisen rajaamisnormin sijaan on tarkasteltava sitä, miten nykyisiä poliittisten yhteisöjen kansalaisuuden rajoja voitaisiin demokratisoida. Demokratian rajaamisongelmaa ja vaikutusperiaatetta analysoidaan tutkielmassa erityisesti Nancy Fraserin, Gustaf Arrheniuksen ja Robert E. Goodinin aihetta käsittelevien kirjoitusten avulla. Vaikutusperiaatteeseen perustuvat teoriat eivät kuitenkaan huomioi, että demokraattinen politiikka tarvitsee jatkuvuutta ja riittävän stabiilia institutionaalista järjestystä, joka pystyy takaamaan kansalaisten välisen tasa-arvon. Jatkuvuuden ja tasa-arvon mahdollistamiseksi demokratiaa on ensisijaisesti tarkasteltava yhteiskuntaan sidottuna ideaalina, kuten Brian Milstein ja Thomas Christiano argumentoivat. Demokratian tarkasteleminen yhteiskuntaan sidottuna ideaalina ei poista rajoihin liittyviä ongelmia, sillä ihmiset liikkuvat jatkuvasti yli rajojen ja rajatuissa yhteisöissä tehdyillä päätöksillä on vaikutuksia myös rajojen ulkopuolella. Ratkaisuna demoksen rajaamisen ongelmaan tutkielmassa ehdotetaan kansalaisuuden rajojen demokratisointia. Siten tutkielma asettuu Milsteinin ja Étienne Balibarin hahmottelemaan traditioon, jonka mukaan emme voi ratkaista demoksen rajaamisen ongelmaa yhden teoreettisen periaatteen avulla, mutta voimme demokratisoida nykyisiä kansalaisuuden rajoja. Tutkielmassa rajojen demokratisointi nähdään demokraattisen poliittisen kulttuurin vaatimuksena maailmassa, jossa jokainen yksilö ja yhteisö voivat olla kanssakäymisessä keskenään. Demokratian poliittinen kulttuuri tarkoittaa, että demokraattisia periaatteita on jatkuvasti tulkittava maailmassa, johon demokratian universaali ideaali vapaista ja tasa-arvoisista kansalaisista ei tee rajoja. Jokaisen on nähtävä jokainen toinen potentiaalisena keskustelukumppaninaan ja vertaisenaan, koska ihmiset ovat osa samoja globaalin kanssakäymisen verkostoja. Demokraattisuus edellyttää, että normit, lait ja yhteisön rajat ovat merkityksellisiä ihmisille ja niitä on mahdollista ylläpitää tai muuttaa. Ihmisoikeudet nähdään yhtenä tapana institutionalisoida demokraattista poliittista kulttuuria, jolloin jokainen yksilö nähdään ihmisyytensä perusteella tiettyjen oikeuksien haltijana. Ihmisoikeuksien ja demokratian suhdetta teoretisoidaan Balibarin ja Seyla Benhabibin tuotantojen kautta. Heidän tuotannoissaan demokratian on nähty perustuvan universaaleihin ihmisoikeuksiin, jolloin jokaisen demokraattisen yhteisön on kunnioitettava noita oikeuksia. Milsteinin demosgenesiksen käsitettä käytetään tutkielmassa hahmottelemaan sellaisia yhteisöjen muotoja, jotka ovat globaalin kanssakäymisen maailmassa demokraattisesti oikeutettuja. Demosgenesis tarkoittaa, että ihmiset luovat yhteisöjään arkipäiväisessä toiminnassaan, joka on ainakin potentiaalisesti nykyisiä rajoja ylittävää. Nykyisten poliittisten yhteisöjen on täten mahdollistettava entistä joustavammin ihmisten välinen vapaa yhteisönmuodostus myös yli nykyisten rajojen ja oikeutettava rajojaan ylirajaisissa keskusteluissa. Rajoja demokratisoimalla demokratiaa on mahdollista siirtää uusiin konteksteihin. Tutkielman lopussa tarkastellaan sitä, miten nykyisten poliittisten yhteisöjen rajoja voidaan demokratisoida.
  • Karuvuori, Maria (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tiivistelmä – Referat – Abstract Tämä maisterintutkielma käsittelee suomalaista julkisuutta ja saamelaista vastajulkisuutta kriittisen teorian ja karttojen näkökulmasta. Tarkoitus on tutkia sitä, miten kiistanalaisen maa-alueen hallinnasta viestitään visuaalisesti, ja millä tavalla kartat visuaalisina esityksinä luovat ja muokkaavat todellisuutta. Tarkastelussa on myös saamelaisen alkuperäiskansan esiintyminen julkisuudessa sekä saamelaisen aktivismin historia ja nykyisyys. Tutkimuksen taustalla kulkee marxilainen teoriaperinne, jossa lähtökohtana ovat erilaiset valtakamppailut, normatiivisuus, emansipaatio ja muutos. Teoriaosuudessa luodaan katsaus vastavallan ja vastajulkisuuden teoretisointeihin Frankfurtin koulukunnan kautta Stuart Halliin ja kulttuurintutkimukseen. Myös postkoloniaaliset kysymykset ovat tutkielman kannalta tärkeitä. Alkuperäiskansojen aktivismi niveltyy usein osaksi muita yhteiskunnallisia muutosta ajavia liikkeitä, mutta toisaalta alkuperäiskansojen historiallinen tilanne sekä suhde valtioon nostavat esiin myös erityisiä kysymyksiä. Teoriaosion yhden luvun muodostaa deliberatiivisen julkisuusteorian kritiikki erityisesti alkuperäiskansojen näkökulmasta. Luvussa käydään läpi Habermasia vastaan esitettyä kritiikkiä, ja tuodaan esiin joitakin esimerkkejä saamelaisesta erillis- ja vastajulkisuudesta. Samassa yhteydessä tarkastellaan myös lyhyesti sitä, kuinka saamelaisia on käsitelty valtamediassa. Tutkielmassa pyritään vastaamaan kysymykseen siitä, millä tavalla kartat viestivät vallan ja vastavallan strategioita. Aineisto koostuu kuudesta eri aikakausina tuotetusta kartasta. Kaksi näistä on saamelaisten taiteilijoiden tai taiteilijakollektiivien tekemiä vastakarttoja. Aineistosta hahmottuu Lapin tai Saamenmaan tuntemuksen ja hallintasuhteiden kehitys historiallisesta perspektiivistä. Menetelmä on laadullinen kuva-analyysi semiotiikan käsitteiden ja artikulaatioteorian avulla. Semioottisessa osiossa tarkastellaan karttojen eri elementtejä viiden osa-alueen kautta. Näitä ovat: 1.kansat ja valtioiden rajat 2. kulkuväylät 3. vallan symbolit 4. maasto ja luonnonvarat sekä 5. paikannimet. Analyysiosion viimeisessä luvussa pohditaan vielä karttojen funktioita laajassa julkisessa kontekstissa. Aineiston perusteella voi päätellä, että kun maa-alueen hallinta on kiistanalainen, hyödynnetään kartoissa enemmän kuvallisia vallan tunnuksia. Hallinta voidaan myös problematisoida kartoissa uudelleen, kuten saamelainen aktivismi osoittaa. Hyvin pelkistetyt karttakuvat viestivät jo saavutetusta hegemoniasta.
  • Suoranta, Eero (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tutkielmassa tarkastellaan Kiinan kulttuurivallankumouksen, fanatismin ja rationaalisuuden roolia Liu Cixinin tieteisromaanissa Santi (englanniksi The Three-Body Problem). Sen tavoitteena on selvittää, miten romaani kuvaa kulttuurivallankumousta ja sen suhdetta Mao Zedongin jälkeiseen aikakauteen Kiinan historiassa, miten se käsittelee fanatismin ja rationaalisuuden välistä suhdetta sekä millaisina se esittää ihmiskunnan mahdollisuudet välttyä tulevaisuudessa kulttuurivallankumoukseen verrattavissa olevalta väkivallalta ja siitä mahdollisesti seuraavalta ihmislajin tuhoutumiselta. Tutkielmassa hyödynnetään Max Horkheimerin ja Theodor Adornon valistuskriittistä ajattelua sekä pyritään sijoittamaan romaani kiinalaisen modernin ja kulttuurivallankumouksen jälkeisen kirjallisuuden kontekstiin. Tutkielman kannalta oleellisia kirjallisuushistoriallisia käsitteitä ovat ”arpikirjallisuus” (shanghen wenxue), ”juuria etsivä kirjallisuus” (xungen wenxue) sekä Yibing Huangin teoria ”kulttuurillisesta äpäryydestä” (cultural bastardy). Tutkielman teoriaosuudessa käydään myös läpi vuoden 1989 jälkeisen kiinalaisen tieteiskirjallisuuden suhdetta valistusajatteluun sekä kulttuurivallankumouksen perintöön. Tutkielmassa osoitetaan, että vaikka Santi arpikirjallisuuden tavoin tuomitsee kulttuurivallankumouksen aikaisen fanatismin sekä asettaa sen aluksi vastakkain tieteellisen ajattelun ja rationaalisuuden kanssa, romaani myös kyseenalaistaa useilla tavoilla sekä tämän vastakkainasettelun että ajatuksen kulttuurivallankumouksen loppumisesta mahdollisuutena käynnistää uudelleen valistusajatteluun perustava kiinalainen modernisaatioprojekti. Selvin esimerkki rationaalisuuden ja fanatismin yhteennivoutumisesta romaanissa on sen toinen päähenkilö Ye Wenjie, joka haluaa estää väkivallan ja tuhon kierteen jatkumisen mutta ilmentää samalla kulttuurivallankumouksen perintöä pyrkimyksellään luoda ihmiskunnan uudelleen, mikä myös tekee hänestä esimerkin Yibing Huangin tarkoittamasta ”kulttuurillisesta äpärästä”. Kuvaamalla ympäristön tuhoamista ja ihmisiin kohdistuvaa väkivaltaa romaani myös havainnollistaa, kuinka rationaalisuus alentaa sekä luonnon että ihmiset tiedon kohteiksi ja luo näin perustan ympäristöä tuhoaville, epäinhimillisille ja alistaville toimintatavoille. Vaikka romaani hyväksyy valitusajatteluun kuuluvan oletuksen siitä, että maailmankaikkeus on teoriassa täysin ihmismielen ymmärrettävissä, se suhtautuu epäilevästi ihmiskunnan mahdollisuuksiin käyttää tieteellistä tietoa hallitakseen omaa kohtaloaan. Romaanin kaksi viimeistä lukua jättävät kuitenkin avoimeksi, pystyykö ihmiskunta lopulta luomaan uuden vaihtoehdon valistusajattelun sisältämälle instrumentaaliselle rationaalisuudelle, mikä puolestaan mahdollistaisi väkivaltaan ja ihmiskunnan tuhoon johtavan kehityskulun pysäyttämisen. Tutkielman johtopäätös on, että pohjimmiltaan Santi on varoittava kertomus, joka nostaa esiin sekä fanatismin että rationaalisuuden sisältämän vaaran ihmislajin selviytymiselle mutta samalla kannustaa olemaan menettämättä toivoa ihmiskunnan tulevaisuuden ja inhimillisen kehityksen suhteen.
  • Hindrén, Rasmus (2007)
    Tutkimuksessa problematisoidaan poliittisena realismina tunnettu tutkimusperinne, joka on kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa usein esitetty yhtenäisenä ja ristiriidattomana. Tutkimuksessa eksplikoidaan realismin opinkappaleet ja ennakko-oletukset keskeisten tutkijoiden kirjoitusten kautta. Tarkoituksena on ensinnäkin osoittaa, että realismin historiassa voidaan erottaa erilaisia traditioita, jotka poikkeavat toisistaan ontologisesti, epistemologisesti ja metodologisesti. Tämän jälkeen traditioita tarkastellaan kriittisen teorian metodologisesta ja tieteenfilosofisesta näkökulmasta. Tarkastelun tavoitteena on selvittää, onko kriittisen teorian oletuksiin nojaavan emansipatorisen realistisen lähestymistavan löytäminen ja kuvaaminen mahdollista. Taustateoriana käytetään erityisesti Frankfurtin koulukuntaan liitettyä kriittistä teoriaa. Kriittinen teoria ei pyri antamaan pysyviä vastauksia ihmisen olemassaoloa ja toimintaa koskeviin ikuisiin kysymyksiin. Se katsoo vain voivansa näyttää ne spesifit sosiaaliset olosuhteet, jotka vaikuttavat eri tutkimustraditioiden kykenemättömyyteen asettaa ongelmia kokonaisvaltaisemmalla tavalla. Tutkimuskohteen luokittelun perusteena käytetään tiedonintresseihin perustuvaa jakoa. Richard Ashley on soveltanut tiedonintressin käsitettä realismin tutkimukseen ja eritellyt teknisen, käytännöllisen ja emansipatorisen realismin tutkimustraditiot. Ashleyn esittämää jakoa käytetään myös tämän työn kysymyksenasettelun lähtökohtana. Tutkimuksen lähestymistapa on lähellä tieteenfilosofiaa, jossa liikutaan käsiteanalyysin ja teoreettis-filosofisen keskustelun alueella. Käytössä on myös realisteina pidettyjen kirjoittajien tutkimuksista koostuva empiirinen aineisto. Realismin emansipatorisen tutkimuksen mahdollisuuksia pohditaan ensin negatiivisesti, suhteessa tekniseen ja käytännölliseen realismiin. Teknisen ja käytännöllisen realismin puolueellista ja vääristävää luonnetta analysoidaan niiden sisältämien ennakko-oletusten kautta. Realismin käsitteistön kriittisen dekonstruoinnin ja analysoinnin tarkoituksena on auttaa ymmärtämään sen keskeisten elementtien muodostumista ja mahdollistaa ongelmien tarkasteleminen joustavammassa ja innovatiivisemmassa kontekstissa. Emansipatorisen realismin tutkimusohjelman positiivista määrittelyä lähestytään uudelleentulkintojen avulla. Tutkimuksessa selvitetään, voidaanko realismin teoreetikkojen kirjoituksia lukea kriittisesti tavalla, joka loisi mahdollisuuksia emansipatoriselle realismille. Tulosten perusteella realismin eri traditioista on mahdollista esittää tulkintoja, jotka poikkeavat perinteisistä ja vallitsevaa traditiota edustamaan hyväksytyistä teksteistä. Emansipatorisia pyrkimyksiä sisältävä ja vastaavaa tiedonintressiä noudattava lähestymistapa saattaa siten olla mahdollinen esitettyjen, syvempää tutkimusta vaativien, päätelmien mukaan ja rajatussa kontekstissa. Tämän tutkimuksen valossa emansipatorisen realismin kehystä ja positiivisesti artikuloitua tutkimusohjelmaa tulisi lähestyä olemassa olevia realismin tekstejä kriittisesti uudelleen arvioiden. Lisäksi tutkimus osoittaa, että realismia ei tulisi tarkastella yhtenäisenä tutkimussuuntauksena. Kansainvälisten suhteiden käsitteellistämistapoja on useita ja kriittisen teorian mahdollistama kuviteltavissa olevien kysymyksienasettelujen laajentaminen tuo lisäarvoa tutkimukselle.
  • Säynäjoki, Sakari (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkielmassa esitetään Georg Lukácsin (1885–1971) reifikaatioteoriasta uusimpaan tutkimuskirjallisuuteen perustuva luenta, joka eroaa radikaalisti vakiintuneesta standarditulkinnasta ja mahdollistaa Lukácsin filosofisesti ja historiallisesti uskottavan sekä nykyajassa sovellettavan tulkitsemisen. Lukácsin Historian ja luokkatietoisuuden (Geschichte und Klassenbewußtsein, 1923) reifikaatioteoriaa pide-tään laajalti perinteisen kriittisen teorian sekä läntisen marxismin perustavana tekstinä, mutta nykyajassa täysin vanhentuneena hegeliläisen marxismin versiona. Teorian tulkinnassa ei ole huomioitu riittävästi Lukácsin uuskantilaista kontekstia, mikä on viime vuosiin saakka estänyt sen ytimen käsittämisen. Historian ja luokkatietoisuuden reseptiohistoria jakautuu karkeasti kolmeen kauteen: 1920-luvun aikalais-vastaanottoon, 1960–70-lukujen lyhytaikaiseen renessanssiin ja 2010-luvun uuteen kiinnostukseen. Vasta viime vuosina julkaistu tutkimus on asettanut teorian omaan kontekstiinsa, 1910-luvun uuskantilaisen filosofian yhteyteen. Standarditulkinnaksi nimitettävässä tulkintaperinteessä Lukácsia tulkitaan ennen kaikkea G.W.F. Hegelin (1770–1831), Johann Gottlieb Fichten (1762–1814) sekä Max Weberin (1864–1920) teorioiden valossa, vaikka tärkeimmät lähteet Lukácsin varhaistyön ymmärtämiseksi ovat Emil Laskin (1875–1915) ja Heinrich Rickertin (1863–1936) uuskantilaiset teoriat. Uuskantilaisuuden vaikutus Lukácsiin on sivuutettu aina 2010-luvulle saakka lähes täydellisesti, minkä vuoksi objektiivisuusmuodon sekä muodon ja materian käsitteet on tulkinnoissa jätetty huomiotta. Reifikaatioteoriaa ei kuitenkaan voi käsittää ilman selkeää ymmärrystä Laskin objektiivisuusmuodon käsitteen avainasemasta. Uuskantilainen tulkinta paljastaa, ettei reifikaatioteoria tosiasiassa ole teoria yhteiskunnasta, vaan metateoria yhteiskunnallisesta järjestä. Reifikaatio tulee ymmärtää historiallisen a priorin käsitteen kautta. Reifikaatio ei koske tiedostuksemme kohteita, vaan tapaamme tiedostaa niitä. Standarditulkinnoissa poikkeuksetta tarkastellaan vain reifikaation yhteiskunnallisia tuloksia ja sivuutetaan ilmiön olemus ja syyt. Standarditulkinnassa on siksi yleensä käsitelty reifikaatiota vain ”esineellistymisenä”, mikä on käsitteen ontologis-epistemologisen määritelmän valossa oleellisesti vajavaista. Tutkielmassa käsitellään laajojen virhetulkintojen moninaisia syitä. Tutkielmassa osoitetaan, että tulkitsemalla Lukácsin teoriaa sen omassa historiallisessa kontekstissa eli huomioimalla teorian uuskantilaiset taustateoriat on mahdollista käsittää reifikaatioteorian koko syvyys ja hedelmällinen sovellutuspotentiaali nykyaikaisessa kriittisessä tutkimuksessa. Uuskantilaisen tulkinnan ajankohtainen sovellettavuus osoitetaan kahdella esimerkillä, Michel Foucault’n arkeologis-genealogisella kritiikillä ja uusliberaalin rationaliteetin analyysilla. Tutkielmassa osoitetaan näin teorian historiallisesti valaistuneen tulkinnan oikeellisuus sekä nykyaikainen sovellettavuus.
  • Pirinen, Annika (Helsingin yliopisto, 2018)
    Ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos on tutkijoiden mukaan todellinen ja sen suurimpina kärsijöinä ovat usein jo valmiiksi heikommassa asemassa olevat, pääasiassa kehitysmaissa asuvat köyhät ihmiset. Ilmastonmuutos vauhdittaa muuttoliikkeitä ja vuoteen 2050 mennessä maailmassa tulee olemaan arviolta 200 miljoonaa ilmastopakolaista. Tämän tutkielman tavoitteena on tuoda esiin Eurooppaan ja erityisesti Suomeen suuntautuvien turvapaikkaprosessien ekososiaalista ulottuvuutta. Maahanmuuton syvempiä, biofyysisiä liikkeellepanijoita tarkastellaan kriittisen teorian avulla. Tutkielman tarkoituksena on myös haastaa sosiaalityössä vallitsevaa metodologista nationalismia. Tutkimusaineisona on käytetty anonymisoituja Maahanmuuttoviraston turvapaikkapäätöksiä ja niitä on analysoitu laadullisen abduktiivisen sisällönanalyysin keinoin ja vielä tarkemmin teemoittelemalla. Tutkimuskysymykset ovat: 1. Mitä turvapaikkaprosessien käynnistymisen syitä Maahanmuuttoviraston turvapaikkapäätöksistä voidaan tunnistaa? 2. Miten nämä mahdollisesti liittyvät ilmastonmuutokseen? Aineistosta löytyi kuusi keskeistä teemaa; väkivaltaiset konfliktit, ei-valtiolliset aseelliset ryhmittymät, hauraat valtiot, turvapaikanhakijoiden kotimaat, maiden sisäiset muuttoliikkeet ja kaupungistuminen sekä uskontoa vai politiikkaa. Teemoja on esitelty tutkielman tulososiossa aineistoon ja relevanttiin kirjallisuuteen nojaten. Ilmastonmuutos ja luonnonresurssien, kuten makean veden ja öljyn, väheneminen edesauttavat konfliktien puhkeamista ja niiden osapuolina on yleensä useita eri ei-valtiollisia aseellisia ryhmittymiä. Esimerkiksi ISIS, Al-Shabaab ja Boko Haram ovat hyötyneet ilmastonmuutoksesta ja pystyneet sen siivittämänä rekrytoimaan joukkoihinsa entistä tehokkaammin jäseniä. Monet Suomeen saapuvat turvapaikanhakijat ovat sellaisten hauraiden valtioiden kansalaisia, kuten Irak, Somalia ja Afganistan. Jokaisessa näistä maissa kamppaillaan monitasoisten taloudellisten, poliittisten ja ekologisten haasteiden kanssa ja ne ovat erityisen haavoittuvaisia ilmastonmuutoksen vaikutuksille. Ilmastonmuutos aiheuttaa monissa maissa laajamittaisia maiden sisäisiä muuttoliikkeitä, jotka kohdistuvat usein kaupunkeihin. Kaupungistuminen on tällä hetkellä voimakasta kaikkialla maailmassa, mutta nopeinta se on kehitysmaissa. Länsimaisessa mediassa uutiset turvapaikanhakijoiden lähtömaissa vallitsevista konflikteista liitetään usein uskontoon. Uskonnon lisäksi keskiössä ovat kuitenkin monesti myös erilaiset poliittiset motiivit. Johtopäätöksenä on, että Maahanmuuttoviraston turvapaikkapäätöksistä voidaan löytää sellaisia turvapaikkaprosesseja käynnistäviä syitä, jotka tutkimustiedon valossa liittyvät ilmastonmuutokseen. Ilmastonmuutos yksistään ei aiheuta pakolaisuutta, mutta se voidaan nähdä eräänlaisena uhkien moninkertaistajana. Ilmastonmuutoksen vaikutuksista kansainvälisiin muuttoliikkeisiin ei juurikaan keskustella, sillä niitä ei tunnisteta lainsäädännössä turvapaikan saannin perusteeksi. Sosiaalityöllä on sen eettisen painotuksen vuoksi hyvät mahdollisuudet irtaantua metodologisesta nationalismista ja tehdä sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta aiheuttavia mekanismeja näkyväksi globaalilla tasolla. Sosiaalityön asiantuntemuksesta voi olla hyötyä esimerkiksi kansainvälisessä poliittisessa päätöksenteossa. Rakenteellisella tasolla sosiaalityöltä edellytetään tällöin paradigman muutosta, globaalien ja lokaalien välisten ilmiöiden yhteyksien tunnistamista, poliittista vaikuttamista sekä ympäristöoikeudenmukaisuuden ajamista.
  • Anttila, Santeri (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tässä tutkimuksessa tarkoituksena oli tutkia suomalaisen elintarvikealan yritysten vastuullisuusraportointia ja sitä, kuinka ne legitimoivat vaikuttamisensa yhteiskunnassa tapahtuvaan koulutustarjontaan, sekä mitkä ovat niiden intressit vaikuttamiseen ja vaikuttamisen aiheuttamat muutokset. Tutkielma on tehty kriittisestä näkökulmasta ja menetelmänä on kriittinen diskurssianalyysi. Aineistona tässä tutkielmassa toimi valittujen yritysten vastuullisuusraportit tai toimintarkertomukset, joissa yritykset kertovat vastuullisesta toiminnastaan. Tutkielmassa löytyi kolme erilaista diskurssia, joilla yritykset legitimoivat vaikutustaan koulutustarjontaan. Nämä diskurssit olivat taloudellinen diskurssi, yhteistyön diskurssi ja paremman maailman diskurssi. Taloudellinen diskurssi piti sisällään yrityksen taloudelliset tavoitteet, yhteistyön diskurssi korosti yrityksen asemaa yhteiskunnallisesti tärkeänä toimijana ja paremman maailman diskurssi korosti sitä, että yritykset haluavat vaikuttaa koulutukseen tehdäkseen maailmasta paremman paikan. Tämän tutkielman johtopäätöksenä voidaan sanoa, että yritysten intressit kouluvaikuttamiseen ovat pääasiassa taloudellisia, jolla pyritään saamaan jatkuvuutta yritykselle. Erilaisia vaikuttamisen keinoja ovat omat koulutusohjelmat, mutta myös yhteistyö oppilaitosten kanssa. Oppilaitosten kanssa yhteistyötä olivat esimerkiksi rahoittaminen, tutkimusyhteistyö ja lopputyöyhteistyö.