Browsing by Subject "kriminaalipolitiikka"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-12 of 12
  • Työrinoja, Anna (Helsingin yliopisto, 2020)
    This master’s thesis looks at the representations of rape crime sentencing in the largest daily newspaper in Finland, Helsingin Sanomat, from 2005 to 2020. Inspired by the Nordic penal exceptionalism theory this thesis set out to examine the notion whether Finland has resisted the punitive turn when it comes to rape crime through the lense of news reporting of rape crime sentencing principles. Relevant theories in addition to Nordic penal exceptionalism are social constructionism, penal populism and moral panics. The data was collected using a mixed methods approach to content analysis. Pieces of news on rape crime sentences (n=103) were examined quantitatively to see how news reporting on rape crime has developed in Helsingin Sanomat over the past fifteen (15) years and what types of trends are present in the news reporting. The quantitative data also compares the image of rape crime created by Helsingin Sanomat to the reality of rape crime. In addition to news pieces the editorials or leading articles (n=16) and articles (n=55) were analyzed through an inductive qualitative content analysis where themes were allowed to emerge from the data. The qualitative data was separated in to four distinct categories: lenient sentencing and value discussions, statistics, immigrants as a threat and consent-based legislation and feminist discourse. The research results show that the news on rape crime do not reflect the reality of rape crime and that there are overrepresentations of unknown perpetrators and perpetrators with a foreign name. A quantitative analysis was not sufficient to understand the social discussions surrounding the sentence news reporting so the qualitative data was needed to point out penal populist trends in the media representations of rape crime sentencing and to analyze the construction of moral panics through overrepresenting immigrants as a threat to social order. The notion that Nordic media has resisted a punitive turn is thereby not accurate, at least when it comes to rape crime.
  • Niemi, Arttu (Helsingin yliopisto, 2018)
    Pro gradu -tutkielmassa analysoidaan rikollisuutteen liittyvien yhteiskunnallisten ongelmien määrittelyä Suomessa toisen maailmasodan jälkeisinä vuosina 1944-1955. Tarkastelun kohteena on ensinnäkin sodasta rauhaan palaaminen, sen mukanaan tuoma rikollisuuden kasvu ja keinot rikollisuuden torjuntaan. Toiseksi, tutkimus käsittelee niitä ajattelutapojen muutoksia, joita 1940- ja 1950-luvuilla tutkijoiden ja kriminaalipoliittiseen keskusteluun osallistuvien henkilöiden kirjoituksista on havaittavissa. Tutkimuksen kattavalla ajanjaksolla keskustelu liittyi omaisuus- ja väkivaltarikosten rangaistuksiin, vankeusrangaistuksiin ja vankiloiden sisäiseen järjestykseen, nuorisorikollisuuteen sekä alkoholiin. Tutkielman lähdeaineisto koostuu lainvalmistelukomiteoiden mietinnöistä, Suomen kriminalistiyhdistyksen vuosikirjoista sekä aikalaistutkijoiden julkaisemista kirjoista. Lisäksi tutkimuksessa hyödynnetään aikakausi- ja sanomalehtiä, joista tärkeimpinä ovat Helsingin Sanomat, Suomen Kuvalehti ja Huoltaja. Tutkimuksen teoreettismetodologisena lähestymistapana käytetään sosiaalisten ongelmien konstruktionismia. Sosiaalisen konstruktionismin mukaan asiantilat tai ilmiöt muodostuvat ongelmiksi vasta, kun ne on määritelty ongelmiksi sosiaalisissa vuorovaikutus tilanteissa. Sosiaalisten ongelmien uudelleen määrittely on myös jatkuvasti käynnissä oleva prosessi. Toisen maailmansodan jälkeen rikollisuus nousi Suomessa voimakkaasti. Suurin nousu nähtiin omaisuus- ja väkivaltarikoksissa, ja levottomin aika koettiin vuosien 1945-1948 välillä. Rikollisuuden tuomaan haasteeseen vastattiin vahvistamalla poliisin voimavaroja sekä korottamalla omaisuus- ja väkivaltarikoksista määrättäviä rangaistuksia. Nämä toimet eivät herättäneet vastalauseita. Rikollisuuteen ja vankeusrangaistuksiin liittyvän problematiikan uudelleen määrittely alkoi vankeinhoidon uudistuskomitean 1946 ja nuorisorikollisuutta pohtineen komitean 1950 julkaistua mietintönsä. Vankeinhoidon uudistuskomitean ehdotukset merkitsivät vankeinhoidossa askelta kohti pohjoismaista linjaa. Nuorisorikollisuutta käsitelleen komitean ehdotukset eivät sellaisenaan johtaneet lainmuutoksiin, mutta komiteanmietintö käynnisti julkisen keskustelun aiheesta. Komitean ehdotukset edustivat selvästi hoitoideologiaa, ja täten poikkesivat selvästi ajan suomalaisesta kriminaalipolitiikasta. Komitean ehdotukset saivat osakseen ankaran kriminaalipolitiikan kannattajien kritiikkiä. Kritiikkiä esittivät arvovaltaiset rikosoikeuden professorit Brynolf Honkasalo ja Bruno A. Salmiala, joihin henkilöityi ankaran kriminaalipolitiikan kannatus. Rangaistusten lieventämiseen tähdännyt uusi kriminaalipolitiikan linja puolestaan henkilöityi vankeinhoidon ylijohtaja Valentin Soineen sekä lakitieteen tohtori Inkeri Anttilaan. Nuorisorikollisuus oli sotien jälkeen paljon keskustelua herättänyt aihe. Nuorisorikollisuuskomitean lisäksi nuorten ongelmia määriteltiin kasvatus- ja työlaitoskomitean mietinnössä. Alkoholin käytön ja rikollisuuden kasvun välinen yhteys oli kaikille ajan tutkijoille selvä. Sotien jälkeen alkoholin käyttöön liittyvien ongelmien määrittely jatkui Suomen historiasta tutulla linjalla. Näkemyserot alkoholikysymyksessä henkilöityivät professori Veli Verkkoon ja maisteri Pekka Kuuseen. Verkon mukaan suomalaisilla oli biologinen taipumus väkivaltaiseen humalakäytökseen, joten alkoholin nauttimista tuli rajoittaa mahdollisimman paljon. Kuusi puolestaan puhui alkoholikulttuurin muutoksen puolesta ja toimi aktiivisesti juomatapojen sivistämistä ajavassa liikkeessä. Alkoholikysymyksen näkemyserot kuvastavat erinomaisesti sotien jälkeen tapahtunutta ajattelutapojen ja tutkimussuuntausten muutosta. Ihmisten käyttäytymisen selittäminen biologisilla tekijöillä sai väistyä uusien sosiaalisten selitysmallien tieltä. 1940- ja 1950-lukujen tutkijoiden ja kriminaalipolitiikan vaikuttajien näkemyserojen jakolinja kulki ankaran ja lievemmän rangaistuspolitiikan välillä. Ankaria rangaistuksia kannattavat asiantuntijat käyttivät Ruotsia varoittavana esimerkkinä, kun taas vastapuoli haki Ruotsista lainsäädännön esimerkkejä. Poliittisen oikeiston ja vasemmiston välillä oli selvä ero. Oikeiston ollessa valta-asemassa kriminaalipolitiikka ankaroitui, kun vasemmisto puolestaan halusi lieventää rangaistusjärjestelmää.
  • Lahti, Raimo (2008)
    Im Artikel ist ein Blick auf die Linie der Reformierung des finnischen strafrechtlichen Sanktionensystems und auf einzelne Gesetzesänderungen in den letzten 35 Jahren geworfen. Dabei sind die Auswirkungen der Reformen des Sanktionensystems beurteilt worden und kritische Gesichtspunkte zur Überprüfung der Kriminal- und Sanktionspolitik sowie zur Weiterentwicklung des Systems vorgebracht worden. Zugleich ist es ein Ziel gewesen, der gemeineuropäischen Diskussion über diesen Themenbereich Anstösse zu geben.
  • Yli-Hemminki, Esko (Helsingin yliopisto, 2020)
    Työn tavoite on ymmärtää mahdollista rationaalisen ja humaanin kriminaalipolitiikan muutosta Suomessa 2020-luvulla. Tutki-muskysymys on, miten suomalaisen kriminaalipolitiikan muutos teoriassa tapahtuu. Tähän liittyvät kysymykset: miten muutok-sen alku (eli murros) kriminaalipolitiikassa ilmenee ja miten se voi syventyä kriminaalipolitiikan muutokseksi. Muutos tarkoit-taa koko kriminaalipoliittisen syväkulttuurin, eli rikosoikeusteorian ja sen ideologisen perustan muuttumista. Ensimmäisessä luvussa kerrotaan, mitä kriminaalipolitiikka käsitteenä tarkoittaa, miten se on Suomessa erityisesti 1960-luvulta eteenpäin kehittynyt sekä mitkä ovat sen ideologiset juuret (pohjoismainen oikeus, realismi, pragmatismi ja hyvinvointi-valtio). Tämän jälkeen siirrytään kuvaamaan rationaalisuutta ja humaaniutta kriminaalipolitiikan keinoja ohjaavina arvoina. Yleistavoitteena esitetään minimoimis- ja jakamistavoitetta. Rangaistusteoria ohjaa kriminaalipolitiikkaa. Rangaistusteorian yleiskuvan jälkeen avataan välilliseen yleispreventioon pohjautuvaa rangaistusteoriaa. Arvojen, yleistavoitteen ja rangaistusteo-rian kautta voidaan ymmärtää, millainen kriminaalipolitiikka on muutoksen tai ainakin murroksen kohteena. Kolmannessa luvussa annetaan kriminaalipolitiikan tasoteoria. Kriminaalipolitiikka ei muutu kerralla. Murroksesta kriminaali-politiikassa voi kuitenkin seurata kokonaisvaltiainen muutos murroksen syvennettyä. Tasoteoria tarkastelee muutoksen tapah-tumista. Ensimmäisellä eli käytännöllisen kriminaalipolitiikan tasolla kyse on politiikasta ja kriminaalipolitiikan yhteiskunnalli-sesta päätöksenteosta. Toinen taso on teoreettisen kriminaalipolitiikan taso. Siellä sijaistee tieteellinen lähestymistapa krimi-naalipolitiikkaan. Myös arvot ja tavoitteet sijaitsevat siellä käytännöllistä kriminaalipolitiikkaa ohjaavina. Kolmas ja syvin taso on rikosoikeusteoreettisen syväkulttuurin taso. Se muodostuu rikosoikeusteorioista eli rangaistus- ja kriminalisointiteoriasta ja merkittävimmistä kriminaalipolitiikkaa ohjaavista käsitteistä. Neljäs luku keskittyy muutoksen ja murroksen etenemisen kuvaamiseen. Muutos etenee ja hidastuu tasojen välisten suhteiden seurauksena. Itse murrosta lähdetään paikantamaan nykyisen kriminaalipoliittisen politisoitumisen kautta. Erityisesti rangais-tuspopulistinen argumentaatio on vaikuttanut kriminaalipolitiikan politisoitumiseen. Merkittävinä murroksen käytännön ilme-nemisinä esille tuodaan median rooli rikollisuutta muokkaavien käsitysten tuottajana, anti-intellektualismi asiantuntijoiden vähät-telynä ja uhrikeskeisen kehityksen tuottama asiantuntijoiden roolin heikkeneminen. Erityisen aseman murroksessa saa rangais-tusten koventaminen ”yleiseen oikeustajuun” vedoten. Murroksen syvenemistä kuitenkin hidastavat asiantuntijoiden mahdolli-suus vaikuttaa kriminaalipolitiikkaan sekä hyvinvointivaltion ideologia. Muutosta kuvataan siis tasoteorian avulla. Muutoksen katsotaan tapahtuvan kriminaalipolitiikan rikosoikeusteoreettinen syväta-son muututtua. Tämä voi tapahtua, kun kriminaalipolitiikan murros syvenee kriminaalipolitiikan rikosoikeusteoreettiselle syvä-tasolle ja muuttaa sen teoreettisia ja käsitteellisiä olettamia. Suomessa eletään kriminaalipolitiikan murrosta, joka ilmenee kriminaalipolitiikan politisoitumisena. On mahdollista, että murros syvenee tulevaisuudessa muutokseksi.
  • Lahti, Raimo (Helsingin yliopisto, oikeustieteellinen tiedekunta, 2016)
    Forum iuris
  • Lehtonen, Vera-Maria (2005)
    I min avhandling undersöker jag det krirainalpolitiska socialarbetet och den sociala synvinkeln inom ramen för ungdomsstraff. Ungdomsstraffet är en särskild straffpåföljd som utdöms till 15-17-åriga ungdomar som begått brott. Syftet med min forskning och min huvudsakliga forskningsfrågeställning berö frägan hur man i lagstiftning och i lagens förarbeten valt att definiera kriminalpolitiskt socialarbete och den sociala synvinkeln mom ramen för ungdomsstraffet. Jag inkluderar också i min forskningsfrägeställning frägan om ungdomsstraffet, som innehåller sociala inslag, kan anses mer ändamålsenligt och effektivt att tillärrpa än traditionella straffpåföljder för ungdomsbrottslingar som inte innehäller socialt betonade inslag. Som forskningsmetod har jag valt litteraturanalys, som innebär en analys av redan existerande skriftligt material genom om att tillämpa nya ideer och finna nya samband med metoden som hjälpmedel. Jag har också utnyttjat det teoretisk-begreppsliga perspektivet som innebär att tidigare definierade termer och begrepp brukas. Jag har närmat mig ungdomsbrottslighet som ett socialt fenomen. Jag har ocksä tillärrpat så kallade grundfrägor som forskningsmetod, i syfte att kunna avgränsa forskningsmaterialet och finna ett svar på min forskningsfrågeställning. I avhandlingen har jag närmat mig de krirrinalpolitiska lösningarna och socialarbetets roll för ungdomsbrottslingar från ett utvecklingsperspektiv. Mna centrala källor i forskningen har varit litteratur samt lagstiftning och lagberedningsdokument som berör ungdorrsstraffet. Det framkom i min forskning att ungdomsbrottet innehåller en starkt betonad social synvinkel och kriminalpolitiskt socialarbete i olika former. Den sociala synvinkeln och socialarbete innefattas innan ett ungdomsstraff utdöms och dä ungdomsstraffet verkställs. Socialarbete och den sociala synvinkelns beaktande ansvarar barnskyddet, Kriminalvärdsväsendet, äklagaren och domstolarna för. Socialarbete mom ramen för ungdomsstraffet bedrivs bl.a. vid uppgörande av personundersökning och verkställighetsplan saint i form av den övervakning och de olika kurser och program som ungdomsstraffet innehåller. Mna forskningsresultat tyder på att ungdomsstraffet ännu behöver utvecklas för aft vara mer effektivt. De största bristerna jag fann med straffet var avsaknaden av eftervårdnad för den unga, avsaknaden av mental- och rusvård som en del av straffet, ett delvis outvecklat myndighetssan>arbete sarrat straffets begränsade tillämpningsorrråde. Pä grund av de strakt betonade sociala inslagen i ungdomsstraff et, har jag komrait till konklusionen att straffet är ändandlsenligare att tillänpa än traditionella straffpåföljder som inte innefattar dessa inslag, med tanke pä att majoriteten av ungdomar som dörrs till ett ungdorrsstraff lider av social multiproblematik.
  • Abney (ent. Jallinoja), Venla (Helsingfors universitet, 2017)
    Tutkimus käsittelee suomalaista vankeinhoidon ja kriminaalipolitiikan murrosta 1950 – 1980-luvuilla analysoimalla suomalaisia vankisääntöjä. Vankisäännöt olivat vangeille jaettuja pieniä kirjasia, joiden tarkoituksena oli auttaa vankeja kotoutumaan vankilaan ja kuvata tiiviisti vankilan sääntöjä ja käytäntöjä.Tutkimusaineisto muodostuu vuosien 1951, 1962, 1969, 1977 ja 1982 vankisäännöistä. Esittelen vankisääntöjen analyysin rinnalla kirjallisuuskatsauksen, jossa kartoitan sitä, miten yhteiskunta, vankeinhoito ja kriminaalipolitiikka vankisääntöjen ympärillä kehittyivät 1950 – 1980-lukujen Suomessa. Tutkimuksen analyysissä käytettiin vertailevaa tutkimusmenetelmää. Vankisääntöjen tai vankiloiden järjestyssääntöjen tutkimus on ollut vähäistä Suomessa ja maailmalla. Sen sijaan vankeja ja vankiloita käsittelevä tutkimus tarkastelee vankilainstituutiota usein henkilöiden tai kriminaalipolitiikan näkökulmasta. Vankisäännöt ovat kuitenkin olleet iso osa vankien ja vangin henkilökunnan arkea, mikä tekee myös niiden historiallisen kontekstin tutkimisesta tärkeää. Tämän tutkimus selvittää, minkälaisia muutoksia vankisäännöissä on tapahtunut tutkimusjakson aikana ja miten yhteiskunnan, vankeinhoidon ja kriminaalipolitiikan muutokset ovat nähtävissä vankisäännöissä. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä hyödynnetään Michel Foucaultin teoriaa vankilan periaatteista ja perusohjeista. Tutkimuksessa tarkastellaan sitä, miten nämä periaatteet näkyivät suomalaisten vankiloiden vankisäännöissä. Foucaultin rinnalla teoreettisina pohjana toimii Giorgio Agamben (1998) bare life -käsite. Sen avulla voidaan nähdä, mitkä tekijät ovat mahdollistaneet vankien erilaiset roolit 1950 – 1980-lukujen on suomalaisessa yhteiskunnassa. Vankisäännöissä oli ensinnäkin nähtävissä etenkin 1960 – 1970-lukujen taitteen arvomaailman muutos ja siihen kytköksissä ollut kriminaalipolitikan murros. Suomessa rakennettiin 1960 – 1970-luvuilla hyvinvointivaltiota. Tämä heijastui myös vankeinhoitoon ja sitä kautta vankisääntöihin. Yhteiskunnan arvot muuttuivat, ja kuriin ja kovaan työhön perustuvan kriminaalipolitiikan tilalle tuli humaani uusklassinen kriminaalipolitiikka. Tavoitteena oli nyt rikollisuuden ennaltaehkäiseminen, vankien yhdenvertaisuus muihin kansalaisiin nähden sekä vankilan haittapuolien minimoiminen. Tämä muutos näkyi vankisäännöissä vankien oikeuksien ja ohjaamisen lisääntymisenä ja velvollisuuksien vähentymisessä. Vankisäännöissä tapahtui muutos myös vangin roolin suhteen. Vielä vuoden 1962 vankisäännöissä vanki esitettiin parannettavana ja yhteiskunnasta eristettävänä henkilönä. Vuoden 1969 vankisäännöissä alettiin puolestaan korostamaan vankilan ulkopuolisten sosiaalisten suhteiden tärkeyttä. Vuonna 1971 käyttöönotettu poistumislupajärjestelmä vahvisti entisestään vangin siviilirooleja esimerkiksi isänä tai äitinä.Toinen tutkimusjakson aikana tapahtunut merkittävä muutos oli jo 1950-luvulta käyntiin lähtenyt ammatillistumisen murros, jossa vankilan henkilökunnan ammatilliset vaatimukset kehittyivät. Vartijoilta vaadittiin enemmän hoidollista osaamista ja psykologit tulivat 1970-luvulla vankilapastorien tilalle. Myös vankilan kuntouttavaa puolta pyrittiin tehostamaan ja hoitovirkailijan (myöhemmin sosiaaliohjaaja) roolia vankien arjessa vahvistettiin. Tämä kehityskulku näkyi kuitenkin vankisäännöissä vain niukasti. Tutkielma näyttää, että monet Foucaultin esittämien vankilan perusohjeiden ja periaatteiden piirteet säilyivät, mutta myös muutosta tapahtui – esimerkiksi vankien oikeuksien ja vankilan ulkopuolisten kontaktein lisääntymisen kohdalla.
  • Rönkä, Sanna (2005)
    Tutkielman aiheena on nuorten huumeiden käyttäjien puhuttelu, joka on huumausaineen käyttörikoksesta ensi kertaa kiinni jääneelle nuorelle järjestettävä keskustelutilaisuus. Nuoren lisäksi tilaisuuteen osallistuvat syyttäjä, poliisi, sosiaaliviranomaisten edustaja ja nuoren vanhemmat. Kyseessä on uusi rikosseuraamuksellinen käytäntö, jonka tavoitteena on saada nuori lopettamaan huumeiden käyttö. Puhuttelu on osa kriminaalipoliittisen ajattelun murrosta; erityisesti nuorten rikoksiin halutaan reagoida uusien keinojen avulla vaikuttavasti ja moniammatillisesti sekä painottaa vanhempien osallistumista prosessiin. Arvioin tutkielmassa näiden piirteiden osuutta puhuttelussa. Pohdin myös puhuttelua suhteessa laajempiin kriminaalipoliittisiin painopisteisiin. Aineistona on 12 nauhoitettua ja havainnoitua puhuttelua. Analyysin tukena ovat lisäksi kolmen nuoren ja kolmen syyttäjän haastattelut. Tarkastelen tutkielmassa puhuttelua sisällöllisesti ja hallinnan näkökulmasta. Varsinaiseen puhuttelupuheen analysoimisen lisäksi huomion kohteena ovat keskustelun temaattinen kulku, puheenvuorojen jakautuminen ja vuorovaikutus. Tutkin sitä, millaisin tekniikoin nuorta hallitaan puhuttelussa. Apuna tässä ovat hallinnan analyyttisen tutkimusohjelman käsitteellistykset edistyneen liberalismin hallinnan mekanismeista. Hallinnan analytiikka toimii tutkielman teoreettisena tulkintakehyksenä. Analyysissä viranomaisten puhuttelupuheesta löytyy neljä vahvaa diskurssia: valistus-, kasvatus, kontrolli- ja tukipuhe. Nuorten huumeiden käyttöä tarkastellaan käyttäytymisen haittojen ja riskien kautta. Käyttöä jäsennetään myös moraalisen vääryyden ja laittomuuden näkökulmista. Sanoman välittämisessä hallinnan tekniikkoina käytetään dramaattisia tarinoita, häpeän tuottamista ja juridis-teknistä kielenkäyttöä. Keskeisesti huumeiden käyttö on kuitenkin uhka nuoren kansalaisuudelle, sillä käytön myötä nuori on syrjäytymisvaarassa. Nuoren vähäinen vastapuhe painottaa kannabiksen käytön arkisuutta. Nuorta hallitaan valtaistamalla ja vastuullistamalla; tavoitteena on, että nuoresta tulisi aktiivinen kansalainen, joka osaisi auttaa itse itseään ja toimia vastuullisesti. Ennen kaikkea nuoren pitää alkaa hallita itse rikollista taipumustaan, ja vanhempien tulee tukea nuorta tässä pyrkimyksessä. Viranomaisten hallinta perustuu paitsi lakiin ja etiikkaan myös ammatilliseen asiantuntijatietoon; puhuttelujen sisällöt syntyvät siis paikallisesti. Puhutteluiden vuorovaikutus jää vähäiseksi; nuoret eivät juurikaan puhu oma-aloitteisesti.
  • Larinkari, Olga (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielmassa tarkastellaan työntekijöihin kohdistuvaa niin sanottua maalittamista rikosoikeudessa. Maalittamista lähestytään kriminaalipoliittisesti orientoituneesta näkökulmasta, ja tutkielman keskeisimpänä tutkimuskysymyksenä on, onko sitä koskevalle rikosoikeudelliselle sääntelylle muutostarpeita. Maalittaminen on 2010-luvun lopussa lisääntynyt ilmiö, jossa työntekijöitä asetetaan vahingoittamistarkoituksessa maalitauluiksi erityisesti verkkoympäristössä. Maalittamisen tekotavat jaetaan tutkielmassa työntekijöiden kokemusten perusteella neljään yläkategoriaan: 1) vihaisan puheen levittäminen, 2) tietojen levittäminen, 3) seuraaminen ja fyysinen häirintä sekä 4) oikeussuojakeinoilla tai muilla vastaavilla keinoilla painostaminen. Tutkielmassa keskitytään erityisesti kahteen ensimmäiseen tekotapaan, sillä ne liittyvät keskeisimmin maalittamisen erityispiirteisiin, erityisesti sen joukkoistettuun luonteeseen ja verkkoympäristöön. Maalittamisella on vaikutuksia sen kohteena olevan työntekijän perusoikeuksiin, ja ainakin tiettyihin työntekijöihin kohdistuneena myös työnantajan toimintaan. Maalittamisella vaikutetaan mahdollisesti välillisesti myös muiden kuin maalittamisen kohteen perus- ja ihmisoikeuksiin sekä myös laajemmalla tasolla oikeusvaltion ja demokratian toimintaan. Toisaalta sekä kriminaalipoliittisesta että valtiosäännöllisestä näkökulmasta on tärkeää, ettei maalittajan perus- ja ihmisoikeutena turvattuun ja demokratian kulmakivenä pidettyyn sananvapauteen perusteettomasti puututa. Erityisen tärkeää on huomioida, että virkamiehien ja muiden julkisessa tai yhteiskunnallisesti merkittävässä asemassa toimivien työntekijöiden arvosteleminen voi kuulua sananvapauden ydinsisältöön, minkä osalta sananvapauden rajoittamisen suhteen tulee olla erityisen tarkkana. Maalittamisen kohde saa jo nykyään rikosoikeudellista suojaa esimerkiksi rikoslain 24 luvun 8-10 §:n yksityiselämää loukkaavaa tiedon levittämistä ja kunnianloukkausta sekä niiden törkeitä tekomuotoja koskevien säännösten, 25 luvun laitonta uhkausta ja vainoamista koskevien 7 ja 7 a §:n ja 17 luvun 1 §:n mukaisen julkista kehottamista rikokseen koskevan säännöksen osalta. Viranomaisiset saavat suojaa tietyiltä osin lisäksi rikoslain 16 luvun 1-3 §:n mukaisilla kriminalisoinneilla. Nykyisten kriminalisointien suhdetta maalittamiseen tulkitaan lainopollisen tutkimuksen avulla, missä erityisasemassa on vuosien 2017-2020 säännöksiä koskeva hovioikeuskäytäntö. Tutkielmassa osoitetaan, että nykyisissä kriminalisoinneissa on ongelmallista, ettei niillä voida kaikilta osin puuttua maalittamisilmiön eri oikeushyviä loukkaavaan, joikkoistettuun luonteeseen. Aukkoja on myös vakavan niin sanotun absoluuttisen vihaisan puheen osalta kriminalisoinneissa siltä osin, kun maalittamisessa epäsuorasti uhkaillaan sen kohdetta vakavilla rikoksilla tai uhataan niin, ettei uhkaus tule sen kohteen tietoon. Kyseinen puhe on maalittamisessa erityisen vahingollista, koska sillä voidaan kannustaa verkkoympäristössä muita toteuttamaan uhkailussa tarkoitettu rikos. Lisäksi rikosoikeudelliseen suojan toteutumiseen liittyvät syyteoikeuden sekä syyte- ja esitutkintakynnyksen haasteet heikentävät nykyisten kriminalisointien tosiasiallista tehokkuutta. Vaikka uudelle kriminalisoinnille on löydettävissä oikeushyvien suojelun periaatteen vaatimuksen täyttämiseksi monia, myös täsmällisesti määriteltävissä olevia oikeushyviä, kriminalisointiperiaatteista ultima ratio -periaate edellyttää rikosoikeuden käyttämistä viimesijaisena keinona. Maalittamista koskevaan joukkoistettuun ilmiöön sekä rikosoikeuden tehokkuuteen liittyviin näkökulmiin voidaan puuttua useilla yhteiskunnallisilla keinoilla, kuten kiinnittämällä huomiota työnantajan, verkkosivustojen ja -alustojen vastuuseen sekä itsesääntelymekanismeihin. Ultima ratio -periaatteen lisäksi myös rikosoikeudellinen laillisuusperiaate ja ihmisarvon loukkaamattomuuden periaate puoltavatkin, että maalittamisen kokonaisvaltaiseen kriminalisointiin ei vielä toistaiseksi ryhdyttäisi. Yhteiskunnallisilla keinoilla ei voida kuitenkaan puuttua oikeustilan kaikkiin ongelmakohtiin, ja näiltä osin tutkielmassa tullaan siihen johtopäätökseen, että myös rikoslakia koskevia muutoksia on syytä toteuttaa.
  • Luhtanen, Elli (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielmassa tarkastellaan vakavien rikosasioiden sovittelun tilaa Suomessa. Käsittelyssä on rikossovittelulain mukainen valtakunnallisesti organisoitu sovittelu sekä vasta kokeiluluontoisesti toteutettu jälkikäsittelymenettely. Vakavien rikosten sovittelu jakaa mielipiteitä lähinnä siksi, että menettely on vieras perinteisessä rankaisukeskeisessä oikeuskulttuurissamme, jossa rikoksesta seuraavalla rangaistuksella on myös vahva yleisestävä tehtävä rikollisuuden vähentämisessä. Vakavien rikosten sovittelun pelätään vievän pohjan rangaistusjärjestelmältä, vähättelevän uhrin asemaa ja toimivan vain rikoksen tekijän sielunhoitona. Lisäksi huolta aiheuttaa osapuolten oikeusturvan toteutuminen. Rikossovittelu ja jälkikäsittely pohjautuvat restoratiiviseen oikeuteen. Restoratiivinen oikeusajattelu ja restoratiiviset menettelyt perustuvat näkemykseen korjaavuudesta keskustelemisen kautta. Rikosoikeuden ja rikosseuraamusten keskiössä ei tällöin ole syyllistäminen tai rangaistukset, vaan asiantilan palauttaminen kaikille osapuolille mahdollisimman samanlaiseksi kuin se oli ennen rikosta. Tämä tapahtuu mahdollistamalla osapuolten keskinäinen aito ja luottamuksellinen vuoropuhelu, jossa huomioidaan tunteet, molemminpuolinen kunnioitus, tapauksen ainutlaatuisuus ja vahinkojen korvaaminen tulevaisuussuuntautuneisesti mutta kuitenkin moraalisen oppimisen kautta. Sekä lakisääteisessä rikossovittelussa että jälkikäsittelymenettelyn dialogissa on mukana turvallinen puolueeton sovittelija, jonka tehtävä on kuitenkin toissijainen osapuolten omaan aktiiviseen rooliin verrattuna. Tutkielmassa selvitetään, mitä aikaisempaa tutkimusta ja kirjallisuutta aiheesta on, miten vakavien rikosten sovittelu on Suomessa kehittynyt ja mitkä ovat niitä tekijöitä, jotka mahdollisesti estävät restoratiivisten menettelyjen laajemman hyödyntämisen. Restoratiivisen ideologian piirteitä peilataan rikossovittelun tavoitteisiin ja käytäntöihin seuraamusjärjestelmän eri vaiheissa. Ei ole selvää, että restoratiivisten arvojen pohjalta noussut rikossovittelu aina toteuttaisi näitä arvoja käytännössä. Rikossovittelulla on silti selkeästi annettavaa uhrien oikeuksien turvaamisessa. Restoratiivisten menettelyjen hyödyntäminen vakavien rikosten yhteydessä ei meillä tällä hetkellä tarkoita rangaistusten syrjäytymistä tai radikaaleja seuraamusjärjestelmän muutoksia. Kyse on näyttöön perustuvan humaanin kriminaalipolitiikan eteenpäin viemisestä. Viime vuosina erilaiset restoratiiviset menettelyt ovat yleistyneet myös muualla maailmalla, ja vakavien rikosten sovittelusta on yhä enemmän tutkimustuloksia. Aihe on ajankohtainen, ja tutkielman valossa Suomessa on todennäköisesti luvassa lainsäädäntömuutoksia tai vähintään erilaisia yhteistyömuotoja rikossovittelupalvelujen laajentamiseksi. Tutkielmaan on haastateltu rikossovittelun kehittämisestä vastaavaa oikeustieteen tohtori Henrik Elonheimoa Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta sekä jälkikäsittelyhankkeesta vastaavaa psykologian tohtori Arja Konttilaa Rikosseuraamuslaitokselta.
  • Seppälä, Nina (Helsingin yliopisto, 2020)
    Vankeusrangaistusta pidetään ongelmallisena seuraamuksena ja siihen liittyy haitallisia ja syrjäytymistä edistäviä vaikutuksia. Vankeusrangaistus on myös yhteiskunnalle kallis seuraamus. Näiden syiden vuoksi seuraamusjärjestelmän kehittämisessä on pyritty löytämään vaihtoehtoja vankeudelle. Tämä on johtanut yhdyskuntaseuraamusten kehittymiseen. Tutkimusten mukaan yhdyskuntaseuraamukset ovat uusimisvaikutuksiltaan laitosrangaistuksia edullisempia, koska ne eivät katkaise tuomitun elämässä olevia myönteisiä asioita, kuten töitä, opiskelua tai perhe-elämää. Yhdyskuntaseuraamuksiin sisältyy usein sekä tuomitun valvontaa että tukea. Rankaisemisen lisäksi tuomittua pyritään auttamaan kiinnittymään yhteiskuntaan ja irrottautumaan rikollisesta elämäntavasta. Laajemmassa mittakaavassa seuraamusjärjestelmän kehityksessä on ollut kyse yleisprevention ja erityisprevention painotusten vaihtelusta. Suomessa järjestelmätasolla etusijalla on yleisestävyys, kun taas rangaistusten täytäntöönpanossa korostuvat erityisestävät näkökohdat. Erityisestävien tavoitteiden korostuminen on havaittavissa etenkin yhdyskuntaseuraamuksissa, joiden tavoitteena on rangaistuksen täytäntöönpanon aikana tukea tuomittua hänen sosiaalisen selviytymisensä edistämiseksi sekä lisätä hänen valmiuksiaan elää rikoksetonta elämää. Tavoitteena on siten uusintarikollisuuden vähentäminen ja rikoksentekijän yhteiskuntaan integroiminen. Näiden tavoitteiden katsotaan olevan parhaiten saavutettavissa järjestämällä tuomitulle kuntouttavia toimia vapaudessa. Uusintarikollisuuden ehkäisemiseksi toteutettu valvonta on osa erityispreventiota. Valvonnalla on pitkä historia seuraamusjärjestelmässä ja sen merkitys on vähitellen kasvanut. Valvonnan kannalta merkittävänä tapahtumana voidaan pitää valvontarangaistuksen käyttöönottamista vuonna 2011. Erilaisia itsenäisiä valvontaseuraamuksia oli ehdotettu aiemminkin, mutta ne eivät olleet saaneet riittävää kannatusta. Tällä hetkellä valvontaa sisältyy valvontarangaistukseen, ehdollisen vankeuden valvontaan, nuorisorangaistukseen, yhdistelmärangaistukseen, ehdonalaisen vapauden valvontaan ja valvottuun koevapauteen. Tutkielmassa tarkastellaan seuraamusjärjestelmään sisältyvää valvontaa ja tarkastelu kulminoituu valvontarangaistukseen. Tutkielman kohteena on valvonnan kehittyminen, minkä vuoksi tarkastellaan sitä, miten valvonta on lisääntynyt tai vähentynyt eri uudistuksissa. Tarkastelussa kiinnitetään huomiota valvontarangaistusta edeltäneisiin tapahtumiin, kuten ehdotettuun sopimushoitoseuraamukseen, ja valvontarangaistuksen säätämisen jälkeen tapahtuneisiin muutoksiin. Mitä valvontarangaistuksen säätämisen jälkeen on tapahtunut valvonnan osalta ja mitä tapahtui ennen valvontarangaistusta? Tutkielman tavoitteena on tarkastella heijastaako valvontarangaistus muutosta rangaistusjärjestelmän ideologiassa ja taustalla vaikuttavissa periaatteissa.
  • Hägglund, Oskar (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tämä tutkielma tarkastelee Helsingissä toimivan, nuorten rikosprosessin parissa työskentelevän moniammatillisen viranomaistyöryhmän näkemyksiä tämänhetkisestä nuorisorikosprosessista. Työryhmässä on edustus käytännössä kaikista niistä viranomaisista, joita rikosprosessiin joutunut alaikäinen nuori tapaa prosessin aikana. Tutkielman tavoitteena on havaita nuorten rikosprosessissa sellaisia tekijöitä, joita muuttamalla tai kehittämällä rikosprosessi olisi siihen joutuneen nuoren näkökulmasta joutuisampi ja nuoren kokonaistilannetta hyödyttävämpi. Työryhmä on keväästä 2018 pohtinut niin kutsutun lean -johtamisopin hyödyntämistä rikosprosessin jouduttamiseksi. Tästä syystä leanin perusteoriaa sekä sen hyödyntämistä julkisen sektorin toiminnassa esitellään osana tutkielmaa. Nuoret ovat kriminaalipolitiikan näkökulmasta kiinnostava erityisryhmä, ja nuorten rikosprosessi eroaa aikuisten rikosprosessista monella tavalla. Yksittäisenä suurena erona korostuu laajamittaisen viranomaisverkoston ja nuoren kokonaisvaltaisen tilanteen selvittäminen, sekä tähän liittyen sosiaalitoimen osuus kokonaisprosessissa. Tutkielma esittelee nuorisorikosprosessin rikosoikeudellisesta ja kriminaalipoliittisesta näkökulmasta. Nuoruus on mahdollisen jatkuvan rikollisen käyttäytymisen näkökulmasta aktiivista rikoksentekoaikaa. Tämän takia tutkielma kuvailee myös kriminologian nuorisorikollisuutta selittäviä tekijöitä sekä pohdintaa, miten rikollisuutta ylipäätänsä voidaan ennaltaehkäistä. Tutkimuksen aineisto kerättiin syksyllä 2018. Aineisto koostui työryhmän kaikkien viranomaistahojen haastatteluista. Aineistossa esiintyy poliisin nuorisoryhmän, syyttäjien, käräjäoikeuden tuomarin, lastensuojelun sosiaalityön, nuorten rikosasioiden ja oikeusedustuksen sosiaalityön, rikosseuraamustyön sekä sovittelutoiminnan näkökulmaa rikosprosessista, nuorisorikollisuudesta ja rikosprosessin aikaisen viranomaisyhteistyön sujumisesta. Aineisto analysoitiin hyödyntämällä aineistolähtöistä sisällönanalyysiä. Analyysin ympärille kehittyi viisi pääteemaa, joiden kautta tutkimuskysymykseen oli mahdollista vastata. Nuorten rikoksentekijöiden kanssa työskentelevät viranomaiset näkivät nuoret selkeänä erityisryhmänä, joiden seuraamusten tulisi olla mahdollisimman lieviä ja nuoren kokonaistilannetta edistäviä. Nuorissa rikoksentekijöissä havaittiin selkeä jakauma yksittäisen rikoksen tehneiden nuorten ja rikoskierteessä olevien nuorten välillä. Tämä jakauma näyttäytyi palvelujen laadussa ja ennaltaehkäisemisen tavoitteissa. Rikosoikeuden keinot puuttua nuorisorikollisuuteen nähtiin viimesijaisina, joskin tarpeellisina. Tämänhetkisessä rikosprosessissa nähtiin olevan paljon hyviä käytäntöjä, joiden kehittämistä tulisi jatkaa. Suurin viimeaikainen yksittäinen uudistus, poliisin nuorisoryhmän perustaminen maaliskuussa 2018, keräsi kiitosta. Yhteistyön poliisin ja etenkin sosiaaliviranomaisten välillä nähtiin parantuneen ryhmän perustamisen myötä. Rikosprosessia hidastavia tekijöitä sekä ylimääräistä, jopa turhaa työtä tuottavia käytäntöjä nähtiin olevan muutamassa menettelytavassa. Toisaalta ongelmia havaittiin myös yksittäisten organisaatioiden rakenteissa ja resursseissa. Rakenteellisiin ongelmiin rikosprosessin kehittämisen ei nähty voivan vaikuttaa. Suurimpana yksittäisenä esteenä nuoren kokonaisvaltaiselle auttamiselle rikosprosessissa näyttäytyi rikosprosessin mielletty pirstaleisuus. Viranomaiset näkivät, että puutteellinen työnjako ja tiedonkulku sekä epäselvät vastuualueet aiheuttavat tilanteen, jossa millään viranomaisella ei ole päävastuuta nuoren hyvinvoinnista ja palveluohjauksesta rikosprosessin aikana. Tämän seurauksena nuori jää melko yksin prosessin ajaksi. Prosessissa nyt mukana olevista viranomaisista päävastuun nähtiin ensisijaisesti olevan lastensuojelun, mutta osittain myös rikosasioiden ja oikeusedustuksen yksikön harteilla. Nykymallissa tämän vastuunkannon nähtiin olevan puutteellista. Viranomaiset pohtivat yhtenä ratkaisuehdotuksena mahdollisuutta perustaa yksikkö, jonka ainoa tehtävä olisi nuoren tukeminen ja tiedottaminen koko prosessin ajan, mahdollisesti myös sen yli. Tutkimuksen tulokset koskien nuorisorikosprosessin omalaatuisuutta ovat linjassa suomalaisen kriminaalipolitiikan tavoitteiden kanssa. Aineistossa näkyi selkeästi nuorisorikollisuuden yhteiskunnallisiin haasteisiin liittyviä kommentteja, muun muassa liittyen polarisoitumiseen ja syrjäytymiseen. Tulokset toimivat pohjana työryhmän jatkotyöskentelylle ja työryhmä voi hyödyntää tutkimuksen tuloksia parantaakseen niin keskinäistä yhteistyötään, kuin nuorten rikosprosessia kokonaisuutena.