Tutkin tässä pro gradu -tutkielmassani paavi Johannes Paavali I:n eli Albino Lucianin (1912–1978) äkillistä kuolemaa syyskuussa 1978, siitä aiheutuneita ihmisten reaktioita ympäri maailmaa sekä niitä teorioita, joita kuoleman olosuhteista yleisesti esitettiin. Johannes Paavali I:n kuoleman tutkiminen on kirkkohistoriallisesti erittäin ajankohtaista, sillä siitä tulee kuluneeksi 40 vuotta syyskuun lopulla 2018. Johannes Paavali I on ollut katolisessa kirkossa muutenkin esillä, sillä syksyllä 2017 paavi Franciscus edisti hänen pyhimykseksi julistamistaan kohottamalla hänet Kunnianarvoisaksi. Tutkimuksen tarkoitus on tuoda esiin vuosien 1978 ja 1990 välisen ajan kehityslinjat, jotka paavin kuolema aiheutti Vatikaanissa, ulkomaisessa lehdistössä sekä muussa keskustelussa, kuten salaliittoteorioita käsittelevässä kirjallisuudessa. Paavin kuoleman aiheuttamia välittömiä reaktioita ruodin sanoma- ja aikakauslehdissä kirjoitettujen uutisten ja artikkeleiden pohjalta. Paavin kuoleman uutisointi näkyi lehdissä eri tavoin. Sanomalehdissä keskityttiin kuvaamaan tunteita, joita paavin kuolema oli ihmisissä herättänyt. Paavin kirjoitettiin olleen rakastettu ja hänen poismenonsa järkytti siksi monia. Katolisissa aikakauslehdissä näkyi puolestaan kriittisempi ote Johannes Paavaliin ja ne tulkitsivat eritellymmin hänen vaikutustaan paaviuden instituution jatkumossa. Kuolema herätti alusta pitäen epäluuloisuutta ihmisten keskuudessa. Paavin ei uskottu voineen menehtyä luonnollisesti vain 33 päivän virkakautensa jälkeen. Näiden epäluulojen seurauksena syntynyttä keskustelua ja salaliittoja esitteleviä kirjoja käsittelen tutkimukseni pääluvuissa neljä ja viisi. Tällöin erittelen David Yallopin kirjan In God’s Name (1984) ja John Cornwellin kirjan A Thief in the Night (1989) esittelemiä ajatuksia, näkemyksiä sekä selvittelyä koskien paavin kuolemaa. Käsittelen tutkimuksessani Yallopin ja Cornwellin kirjoja, koska ne ovat saaneet vertaisistaan eniten huomiota niin katolisessa kirkossa kuin populaarikirjallisuudessa paavin kuolemaa käsittelevinä kirjoina. Yallopin ja Cornwellin kirjat esittivät yksityiskohtaisia tapahtumalinjoja paavin kuolemasta, mutta jättivät ihmiset edelleen epävarmuuteen kuoleman todellisista syistä.

Objectives: The objective of this study is to search and clarify 11-year-olds perceptions on death. While there has not been a lot of research on children's perception on death, Reetta Ikola wrote her thesis about this topic in 2013. However, researching this is important, so that people that work with children know how to act and relate when a child is faced with death. This study focuses on how children perceive death and the after life. In addition, the study concentrates on how the religion in the children's home affects their perceptions and where children receive their information on death. This master thesis examines children's death perceptions, concerns and how to deal with death. Methods: Thematic interviews were used as the main research method in this study. The interviewees were twelve eleven-year-olds. Seven of them were boys and six of them were girls. All them were individually interviewed by using semi-structured interview method. The material was then analysed by using content analysis. Findings and conclusion: The interviewees' perceptions on death were found to be very similar than in previous studies. Interviewees' perceptions on death and after life were all individual and different, but all of them were already realistic. All of the interviewees thought that death is something irreversible and a deceased person cannot feel or experience anything. Interviewees explained death both from a religious as well as biological viewpoint. Also the after life was described from a religious as well as atheistic standpoint. The perceptions of death were not always consistent with the religion at the interviewee's home. The perceptions were based more on everyday life experiences. The feelings surrounding death were clearly negative. Every interviewee connected sorrow and sadness to death even though they have not previously perceived death as a negative thing. The interviewees did not actually have fears relating death, even though some issues were problematic.

Previous studies have reported a decrease in air pollution levels following the enforcement of lockdown measures during the first wave of the COVID-19 pandemic. However, these investigations were mostly based on simple pre-post comparisons using past years as a reference and did not assess the role of different policy interventions. This study contributes to knowledge by quantifying the association between specific lockdown measures and the decrease in ­NO2, ­O3, ­PM2.5, and ­PM10 levels across 47 European cities. It also estimated the number of avoided deaths during the period. This paper used new modelled data from the Copernicus Atmosphere Monitoring Service (CAMS) to define business-as-usual and lockdown scenarios of daily air pollution trends. This study applies a spatio-temporal Bayesian non-linear mixed effect model to quantify the changes in pollutant concentrations associated with the stringency indices of individual policy measures. The results indicated non-linear associations with a stronger decrease in ­NO2 compared to ­PM2.5 and ­PM10 concentrations at very strict policy levels. Differences across interventions were also identified, specifically the strong effects of actions linked to school/workplace closure, limitations on gatherings, and stay-at-home requirements. Finally, the observed decrease in pollution potentially resulted in hundreds of avoided deaths across Europe.

Tutkimuksessani Elävien kuolleiden outo laakso – kummastuttavan käsite ja elävien kuolleiden nykyrepresentaatiot käsittelen fiktion mahdollisuuksia lähestyä sanallistamista pakenevia ilmiöitä sekä sitä, mitä elävät kuolleet kertovat kulttuuristamme ja siinä ilmenevistä häiriötiloista. Keskeisenä käsitteenä tutkimuksessani käytän Fredin unheimlich-käsitteeseen pohjautuvaa kummastuttavaa, joka viittaa johonkin aiemmin tuttuun mutta vieraaksi muuttuneeseen – epämääräiseen oudon tunteeseen, siihen että jotakin, jonka kuuluisi olla salattua on päässyt pintaan ja paljastunut. Järjestäytynyt homogeeninen yhteiskunta pyrkii kattamaan nimeämisen ja haltuunottamisen kautta mahdollisimman suuren määrän asioita tuottavan ja toimivan yhteisön ylläpitämiseksi, mutta kaikki asiat eivät jäsenny eikä kaikkia kokemuksia ole mahdollista sanallistaa. Tällaista jäsennettyyn arkeen aukeavaa kauhua ja hämmennystä herättävää halkeamaa hahmotan kummastuttavan sisarkäsitteiden kautta: Julia Kristevan abjekti, Jaques Lacanin reaalinen, Georges Bataillen heterogeeninen sekä Mark Fisherin aavemainen ja outo. Yhteiskunnan kannalta äärimmäinen häiriötekijä on kuolema, joka lopullisesti tuntemattomana ja tavoittamattomana sekä ahdistaa kuolemastaan tietoisia yksilöitä että toisaalta myös antaa merkityksen elämälle ja mahdollistaa elämän rajallisuuden yhdistämien yksilöiden muodostamat yhteisöt. Yhteisön kannalta tuntematon toinen on aina uhka ja se, miten tähän uhkaan suhtaudutaan määrittää yhteisöä. Elämä ja kuolema ovat absoluuttiset kategoriat, ja elävä kuollut siten käsittämätön par excellence. Tutkimuksessani nostan nykyfiktiosta esiin kaksi esimerkkiä, jossa elävien kuolleiden representaatiot poikkeavat klassisesta zombiekauhusta ja jossa keskiöön nousee yhteisön suhtautuminen kuolleista palanneisiin. Televisiosarja Kuolleista palanneet ja Kuinka kuolleita käsitellään –kirja esittävät elävät kuolleet vähintään lähes inhimillisinä, toisinaan myös puhuvina olentoina, jotka pakottavat kohtaamaan sekä itsensä yksilöinä että kuoleman kaikkia koskettavana yhteisenä tapahtumana. Teokset tuovat näkyville niitä mekanismeja, joita yhteisöt ovat läpi historian käyttäneet vieraan, toisen ja hallitsemattoman uhatessa. Käsittelemällä arkisia hallintaan liittyviä rakenteita teokset tuovat niitä esiin ja siten myös mahdollistavat niiden purkamisen. Toisaalta teoksissa käsitellään myös rakkautta ja sen tarjoamia mahdollisuuksia ja velvollisuuksia ja sitä kautta velvollisuutta, joka liittyy ihmisenä olemiseen – kuka on oikeutettu tekemään päätöksiä muiden kohtalosta? Elävät kuolleet nostavat esiin isoja kysymyksiä menneisyydestä ja nykyhetkestä. Tutkimuksessani tulen siihen tulokseen, että uudenlaiset palanneet siirtävät painopisteen yksilöstä ja yksilön selviytymisestä yhteisöön. Osittain elävänä palanneet edustavat kategoriaa, jota ei ole olemassa ja jonka suhteen ei ole valmiita toimintamalleja. Ne pakottavat artikuloimaan olemassaoloon ja sen päättymiseen liittyviä seikkoja, mutta ne eivät edelleenkään pysty paljastamaan kuolemaan liittyviä lopullisia kysymyksiä. Olemassaoloon ja maailmaan tulee aina liittymään asioita, jotka pysyvät kätkettyinä.

Tiivistelmä Referat Tutkin Gustaf Aulénin sovitusnäkemyksiä lähteenäni hänen teoksensa Den Kristna Försoningstanken, jossa hän luo sovitusopillisen kolmijaon; klassiseen, latinalaiseen ja subjektiiviseen sovitusoppiin. Tutkimuskysymykseni on dogmaattinen, mutta se kantaa myös ekumeenista merkitystä ja kuuluu: Voidaanko sovitusopeista muodostaa yksi yhteinen sovitusnäkemys, ja jos, niin millä edellytyksillä? Kysymys nousee Aulénin tuotannossa implisiittisesti esiintyvästä pyrkimyksestä kristittyjen yhteyteen ja ajatuksesta, että kristinopin monet tulkinnat ovat aiheuttaneet ja aiheuttavat edelleen jakolinjoja kristittyjen kesken. Kysymyksen pohjalta selvitän, löytyykö sovitusopeista riittävät edellytykset yhdeksi yhteiseksi näkemykseksi, jolloin eri sovitusnäkemykset olisivat vain eri näkökulmia tai korostuksia yhteisessä näkemyksessä. Tämän kysymyksen yhteydessä tarkastelen myös, miten Aulénin varhainen ja myöhäinen sovitusnäkemys eroavat toisistaan. Tutkimuskysymykseeni liittyy myös vaikutuksen analyysi Aulénin sovitusopillisesta tutkimuksesta, ja pyrin sen avulla selvittämään, mikä vaikutus Aulénin tutkimuksella oli sovitusopillisille jakolinjoille. Tutkielmani metodi on systemaattinen analyysi, jonka avulla analysoin tekstin käsitteistöä, argumentaatiota ja tekstistä nousevia implisiittisiä premissejä. Käytän tutkimuksessani myös Aulénin sovitusta käsittelevää muuta kirjallisuutta ja laajasti sovitusopillista kirjallisuutta. Aulén tekee tutkimustaan lundilaisen tutkimusperinteen mukaan ja etsii sovitusopeista niiden perusmotiivia ja jumalakuvia, joiden eroavaisuuksia tarkastelen hänen tutkimuksessaan. Klassisen sovitusopin Aulén mieltää alkuseurakunnan sovitusnäkemykseksi, jossa Kristus voittaa synnin, kuoleman ja Saatanan eli Christus Victor, nimi, josta sovitusoppi tunnetaan. Sen perusmotiivina on rakkaus ja jumalakuvana itse Jumalakin on rakkaus. Latinalainen sovitusoppi on Anselm Canterbyrylaisen näkemys. Siinä perusmotiivi on oikeudenmukaisuus ja jumalakuva on oikeudenmukaisuutta vaativa tuomari. Subjektiivinen sovitusoppi on Pierre Abélardin näkemys, ja siinä ei Kristuksen ristinkuolemalla ole sovittavaa merkitystä, koska ihmisen synti nähdään vain heikkoutena. Kristus on ihanneihminen, joka toimii ihmisille esimerkkinä. Tutkimukseni tuloksena on, että yhteinen näkemys sovituksesta on mahdollinen tietyillä edellytyksillä: Kristuksen inkarnaatio nähdään siten, että molemmat luonnot ovat läsnä ristinkuolemassa, ja jumalakuvien erilaisuus nähdään siten, että Jumalaa ei kukaan tunne täydellisesti, joten sovitusoppien jumalakuvat ovat yhtä päteviä. Aulénin sovitusopillisen teoksen vaikutus näyttää tutkimukseni mukaan vain syventävän jakolinjoja, vaikka Aulén tarkoitus on johdattaa kirkko alkuseurakunnan sovitusopin lähteille. Aulénin sovitusnäkemys laajenee myöhemmin, ja siihen vaikuttaa osin reseptio, jonka hänen tutkimuksensa sai aikaan. Sen sijaan uuden tutkimuksen aiheeksi jää, millainen vaikutus hänen osallistumisellaan ekumeeniseen keskusteluun on hänen laajentuneeseen sovitusnäkemykseensä.

I denna pro gradu-avhandling undersöks bestraffningar i visionslitteratur skriven i västra Europa mellan 800- och det tidiga 1200-talet. Fokus ligger på hur bestraffningar beskrivs i visionerna, vad bakgrunden till dessa beskrivningar är, hur bestraffningar kopplade till själslig rening, och därmed skärseldskonceptet, skiljer sig från bestraffningar kopplade till förtappelse, samt hur allt detta utvecklas under den undersökta perioden och även hur det relaterar till Jacques Le Goffs tes om att skärselden ”föds” kring 1170-talet. Målet med avhandlingen är att bidra till historieforskningen kring såväl visionslitteratur som skärseldens utveckling genom att använda en infallsvinkel, bestraffningar, som tidigare inte använts på detta sätt. Avhandlingens huvudsakliga källmaterial består av 18 visioner, varav sju är från 800-talet, tre från 900–1000-talet, sju från 1100-talet och en från början av 1200-talet. De flesta av dessa visioner är skrivna på latin och de beskriver i regel resor till den andra sidan, dvs. livet efter döden. Även om deras egentliga sanningshalt därmed kan ifrågasättas är detta något som inte påverkar deras användbarhet som källor i denna avhandling. Såframt denna avhandling kan sägas bygga på någon teori är det i själva verket just att visioner av detta slag är av värde som källmaterial för forskning, vilket historiker som Claude Carozzi, Alan E. Bernstein och Isabel Moreira tidigare visat prov på i sin forskning. I avhandlingen konstateras i enlighet med tidigare forskning att lidande och bestraffningar under medeltiden sågs som ett sätt att återställa den av synd rubbade balansen i kosmos och att bestraffningar i visionslitteraturen, samt i livet efter detta mera allmänt, dels var avsedda att fylla denna funktion, dels att avskräcka från ytterligare synd. Visionslitteraturens ofta brutalt fysiska bestraffningar indelas i elva huvudkategorier och det påvisas att bestraffningarna vanligtvis bygger på traditionen inom genren, samtida i jordelivet tillämpade bestraffningar, olika mindre trevliga aspekter av dåtidens samhälle och/eller litterära samt bibliska källor. Ytterligare påvisas att bestraffningarna i sig för det mesta inte kan kategoriseras som enbart renande eller enbart fördömande och att information om bestraffningarnas kontext, särskilt hur länge de varar, är nödvändig för att avgöra deras sanna natur. Överlag är temporära bestraffningar renande och permanenta bestraffningar fördömande, men även inom dessa kategorier finns utrymme för variation vad gäller bestraffningarnas längd. Slutligen fastställs att det under den undersökta perioden sker en utveckling både vad gäller individuella bestraffningar och bestraffningar mera allmänt. En del bestraffningar blir vanligare senare, medan andra visar prov på nya element senare under perioden. Även bestraffningar som är helt nya inom genren tillkommer. Dessutom är beskrivningarna av bestraffningar oftast såväl mer detaljerade som mer morbida i de senare visionerna. Trots detta är bestraffningarnas natur i sig lika tvetydig under hela perioden. Eftersom bestraffningarna kontextualiseras allt mer i de senare visionerna är det dock lättare att avgöra om ett visst straff är renande eller fördömande då man läser visioner från 1100- och det tidiga 1200-talet än då man läser visioner från 900-talet. Denna ökade kontextualisering kan kopplas till en ökad spatial differentiering av den andra sidan och är på så vis även kopplad till den ”födsel av skärselden” som Le Goff hävdat att sker kring 1170-talet. En av avhandlingens viktigaste slutsatser är, utöver att en ökad kontextualisering äger rum, dock att visionslitteraturens bestraffningar, denna koppling till trots, inte stöder Le Goffs tes om en ”födsel” av skärselden efter 1100-talets mitt, utan istället reflekterar den numera allmänt vedertagna synen att skärseldens utveckling bör ses som en lång process. Övriga viktiga slutsatser som dras i avhandlingen är att en ny kategori av bestraffningar, att bli tillredd som mat, börjar synas i visionslitteraturen som en följd av att västeuropéer i och med korstågen kom i kontakt med kannibalism, och att regelrätta skamstraff tycks dyka upp i visionerna först under slutet av 1100-talet. Båda dessa är ämnen som med fördel kunde utforskas vidare i framtida forskning.

Kuolema pitää sisällään koko eletyn elämän emootioiden kirjon helpotuksesta häpeään. Häpeästä kuitenkin usein vaietaan ja siitä puhuminen on vaikeaa. Kuoleman kontekstiin kietoutuva häpeä on aihealue, jonka tutkiminen ei suomalaisen sosiaalitieteen kentällä ole ollut keskiössä. Tässä tutkielmassa kiinnostus kohdistetaan kuolemaa kohdanneiden ihmisten ymmärrykseen häpeästä kuoleman kontekstissa. Tutkielman tarkoituksena ei ole löytää vastauksia sille, mikä kuolemassa on häpeällistä. Sen sijaan kiinnostus kohdistetaan kuolemaa kohdanneiden ihmisten puheeseen ja niihin merkityksenantoihin, joita he häpeälle rakentavat. Tutkielman teoreettismetodologisen viitekehyksen muodostavat sosiaalinen konstruktionismi ja diskursiivinen sosiaalipsykologia. Tutkielma vastaa kahteen sosiaaliselle konstruktionismille sekä diskursiiviselle sosiaalipsykologialle tyypilliseen kysymyksenasetteluun. Ensimmäisenä tarkastellaan, millaisia merkityksiä haastateltavat rakentavat häpeälle kuoleman kontekstissa. Aineistosta kerättyjen häpeän konstruktioiden tulkinnassa tukeudutaan ymmärrykseen häpeästä minuuteen kietoutuvana, mutta sosiaaliset juuret omaavana emootiona. Tällainen häpeän tulkitseminen tapahtuu hyödyntäen symbolista interaktionismia eli teoretisointia, jossa minuuden kehittymisessä korostetaan sosiaalisen merkitystä. Toiseksi osoitetaan, miten häpeälle tehdään puheessa merkityksiä. Tällöin puhetta tarkastellaan positioiden ja positionvaihtoteorian avulla. Analyyttiseksi tulkintakäsitteeksi tutkielmassa asettuvat tulkintarepertuaarit. Käsitteen avulla näkyväksi tuodaan häpeän konstruktioiden kiinnittyminen erilaisiin merkityssysteemeihin ja niissä muodostuviin identiteetteihin niin kuolevalle kuin tämän lähipiirilleenkin. Aineiston tulkinnassa huomioidaan sosiaalisen konstruktionismin viitekehyksen mukaisesti vuorovaikutuksen ja kontekstin merkitys puheen rakentumisessa. Haastatteluaineisto rakentuu kuudesta kasvokkain syksyllä 2019 tehdystä puolistrukturoidusta haastattelusta. Aineistoa tulkitaan kahdella tasolla, joista ensimmäiseksi asettuu kirjaimellinen aineiston luenta. Tällä tavoin aineistosta voidaan tunnistaa yhdeksän häpeän konstruktiota. Nämä konstruktiot asettuvat haastateltavien puheessa sekä kuoleman hetken, että eletyn elämän kehyksiin. Kuudessa konstruktioista häpeän kuvaukset asettuvat epäonnistumiseen, mutta kolmessa niitä rakennetaan sankaruuteen linkittyvien ilmausten kautta. Toinen analyysitaso asettuu tarkastelemaan aineistoa teoreettisten tulkintakäsitteiden avulla. Tällöin aineistosta voidaan tehdä kolme johtopäätöstä. Ensimmäiseksi haastateltavien puheesta voidaan tunnistaa kolme tulkintarepertuaaria eli merkityssysteemiä. Toiseksi havainnoksi asettuu haastateltavien kyky vaihtaa positiota ja perspektiiviä. Tämän myötä käytettävissä repertuaareissa erottuu variaatioita ja muutoksia. Kolmantena havaintona huomataan häpeän olevan itsessään tabu. Tämä tulee näkyväksi haastateltavan ja haastattelijan välillä tapahtuvasta vaikutelman hallinnasta, joka osaltaan muokkaa vuorovaikutuksen kulkua. Näiden tulkintojen kautta tutkielmassa havaitaan, että kuolemaan linkittyvä häpeä saa useita erilaisia merkityksiä. Tutkielman pohjalta nousee esiin kysymys yksilön toimijuuden roolista kuoleman onnistumisen ja epäonnistumisen kuvauksissa. Häpeää kuolemaa arvottavana emootiona olisikin jatkossa mielekästä tarkastella juuri tästä toimijuusnäkökulmasta käsin.

COLLeGIUm’s 19th volume discusses mortality at the communal and personal levels of experience. The volume “Death and Mortality” emerges from the Human Mortality project (Helsinki Collegium for Advanced Studies 2011-2013), which provided a framework for discussing death, dying and mortality in an interdisciplinary network. This volume brings together, in particular, anthropological, philosophical, theological and historical perspectives. The writers - including Douglas Davies, Jeff McMahan, Kathryn Edwards and many others - discuss how (good/bad) death can be defined, understood and experienced in different cultural, political, social and historical contexts.

Tutkielmassa tarkastellaan 38 suomalaisen tuon- ja tämänpuoleisuuden kokemuksia läheisten ja osin hoidettavien ihmisten kuolemien äärellä noin 70 vuoden ajalta. Teoreettisena taustana esitetään erityisesti uskontososiologi Tony Walterin näkemykset kuoleman kolmesta ideaalityypistä ja aikakaudesta. Tutkimusaineistona käytettiin Kuolema, menetys ja muisto -nimistä kirjoitusaineistoa, joka analysoitiin ja tulkittiin pääosin narratiivisen ja osin aineistolähtöisen sisällönanalyysin avulla. Tutkimusaineistosta muodostettiin neljä kokemuksellisesti toisistaan poikkeavaa kategoriaa. Traditionaalisen uskonnollisuuden piiriin kuuluvat informantit sitoutuvat pääosin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon perinteisiin käsityksiin uskosta ja kuolemanjälkeisestä elämästä, ja kuolema on monille heistä tuttu vieras jo lapsuudesta alkaen. Kokemuksissa painottuu ehtoollisen nauttimisen ja anteeksiannon merkitys kuoleman edessä, ja useat informantit kokivat kuolinhetkellä tai vainajaa katsottaessa pyhyyden kokemuksia ja antoivat ruumiille hengellisiä merkityksiä. He painottavat, että spiritismiä tulee karttaa. Uskonnollisten kokemusten rinnalla kulkevat kansanuskoa kuvastavat kokemukset erityisesti linnuista kuoleman enteinä ja viestintuojina vainajilta. Ekstrateistisen spirituaalisuuden keskeisenä piirteenä on koettu yhteys vainajien ja henkimaailman kanssa. Kokemusulottuvuus sisältää kuolemaan yhdistettyjä valoilmiöitä, intensiivisiä unia, enkelien läsnäolon kokemuksia, telepaattisen yhteyden tuntemista sekä monimuotoisia ennekokemuksia, joihin saattaa liittyä mystisiä piirteitä ajan pysähtymisestä ja varmasta tietämisestä. Voimakkaimmillaan kokemukset ilmenevät spiritisminkaltaisena vuorovaikutuksena vainajien kanssa. Sekulaarissa spirituaalisuudessa painottuu elämän spiritualiteetti, jossa kuolemaa peilataan suhteessa vainajan tai omaan elämään, kuten antamalla sille henkisen rikastumisen merkityksiä. Kirjoituksista tulee esille omia, ekspressiivisiä kuolemanrituaaleja, joista merkittävimpiä ovat eroottisen laulun laulaminen ruumiille, maalliset kuoleman juhlat ja kuolemasta puhdistautumisen rituaali. Kokemukset ilmaistaan usein runojen, kirjallisuuden ja populaarimusiikin avulla, ja kuolleen hengen katsotaan kulkevan yksilön, perheen, suvun ja työyhteisön muistoissa mukana. Sekulaarissa naturalismissa läheisen kuolema näyttäytyy karuna ja osin pelottavana ruumiillisena ja biologisena tapahtumana, jonka jälkeen ei katsota olevan mitään. Tunneilmaisu on niukkaa ja osin keskitytään ainoastaan läheisen sairaanhoitoon. Kuolevaa ihmistä ja ruumista kuvataan osin inhorealistisin ilmauksin. Kuolleiden muistelu saa jossain määrin sekulaariin spirituaalisuuteen yhdistyviä piirteitä. Tutkitut suhtautuvat uskontoon kielteisesti tai sillä ei ole heille merkitystä. Traditionaalinen uskonnollisuus muistuttaa vanhoja kansanuskomuksia lukuun ottamatta Walterin näkemyksiä traditionaalisen kuoleman ideaalityypistä, kun taas ekstrateistisen ja sekulaarin spirituaalisuuden kokemukset osoittavat postmodernin kuoleman aikakauden uushenkisiä ja osin esoteerisia elementtejä. Sekulaari naturalismi ilmentää kuoleman modernia aikakautta kärjistetyllä tavalla. Traditionaalisen uskonnollisuuden mukaiset kristilliset kokemukset näyttävät kokonaisvaltaisesti toteutuvan 1960-luvun yhteiskunnallisten muutosten jälkeen enää konservatiivisilla kristityillä, kun taas postmodernit kokemukset vaikuttavat sijoittuvan 2000-2010 -luvuille. Tulokset osoittavat, että kokija tarkastelee maailmankatsomuksensa kehyksen läpi kuolevaa ihmistä, ruumista sekä kaikkia kuoleman tapahtumia, ja antaa kokemuksilleen merkityksiä ympäröivästä kulttuurista käsin. Poikkeuksena ovat läheisten vainajien läsnäolokokemukset, joita sisältyy kaikkiin kokemuskategorioihin. Tämä vahvistaa aiempaa tutkimustietoa siitä, etteivät kokemukset yhteydestä kuolleisiin läheisiin liity kokijoittensa maailmankatsomukseen ja muihin taustatekijöihin.