Browsing by Subject "laktaatti"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-6 of 6
  • Blomgren, Cecilia (Helsingfors universitet, 2014)
    Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli saada tietoa laktaattia kuljettavien proteiinien ilmentymisestä islanninhevosten punasoluissa. Laktaattia muodostuu kovan liikuntarasituksen aikana lihaksissa, josta se kulkeutuu plasmaan. Monokarboksylaattikuljettajat (MCT) ilmentyvät punasolun solukalvolla ja kuljettavat osan laktaatista punasolun sisään. Rasituksen jälkeen MCT –proteiinit kuljettavat laktaatin punasolujen sisältä takaisin plasmaan, mistä se kulkeutuu edelleen muiden kudosten käytettäväksi. Hevosen punasolusta on aikaisemmin löydetty kaksi MCT isoformia MCT1 ja MCT2, sekä MCT1 apuproteiinina toimiva CD147. Islanninhevoset ovat pitkään olleet eristäytyneitä muista hevosroduista, ja siksi geeniperimä on pysynyt rodun sisällä samana ainakin viimeisen tuhannen vuoden ajan. Muilla hevosroduilla on tunnistettu kaksi eri ilmenemistasoa punasolujen laktaattia kuljettavassa MCT1 (MCT1-proteiinissa. Korkean MCT1 –ilmenemistason hevosilla on rasituksen aikana todettu jopa puolet laktaatista olevan punasolujen sisällä väliaikaisesti "varastoituna". Näin lihasten laktaatintuotanto voi jatkua pidempään ja korkean MCT1 –ilmenemistason hevosilla on spekuloitu olevan parempi suorituskyky verrattuna matalan ilmenemistason hevosiin. Islanninhevosten punasolujen laktaattikuljettajista ei ole aikaisempaa tietoa. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää onko myös islanninhevosella kaksi MCT1 ilmenemistasoa. Tämän tiedon avulla pystytään arvioimaan milloin hevosten geeniperimään on tullut laktaattikuljetusproteiinin ilmenemistasoon vaikuttava mutaatio. Mikäli myös islanninhevosilla on kaksi ryhmää, voitaisiin olettaa että hevoset ryhmiin jakava geeneettinen tekijä on syntynyt jo ennen kuin islanninhevoset ovat jääneet eristyksiin Islannin saarelle. Tässä tutkimuksessa oli mukana 29 Suomessa asuvaa islanninhevosta, joiden ikävaihtelu oli 4-24 vuotta. Mukana oli ruunia, tammoja ja yksi ori. Hevosista otettiin verinäytteet kaulalaskimosta. Punasolut eroteltiin plasmasta ja punasolumembraanit eristettiin. Membraaneista mitattiin MCT1-, MCT2- ja CD147-proteiinipitoisuudet hevosspesifisten vasta-aineiden avulla käyttämällä western blot -menetelmää. Tulokset olivat suurin piirtein samankaltaiset verrattuna muihin tutkimuksiin. Odotetusti todettiin korrelaatio MCT1 ja CD147 välillä. MCT1 ei jakaantunut yhtä kaksihuippuisesti verrattuna muihin tutkittuihin hevosrotuihin. CD147 kohdalla prosentuaalisesti enemmän hevosia asettui keskitasoryhmään. MCT2 oli sen sijaan jakautunut normaalisti, kuten myös muilla roduilla. MCT2 korreloi iän kanssa, mutta havainto on todennäköisesti harha, johtuen pienen otannan takia.
  • Valtonen, Anu-Mari (Helsingfors universitet, 2001)
    Kirjallisuuskatsaus käsittelee laktaatin normaalikinetiikkaa elimistössä, laktaatin kertymistä eri patologisissa tiloissa, laktaatin määrityksen kliinistä käyttöä ja anestesian vaikutusta laktaattipitoisuuteen eri eläinlajeilla ja ihmisellä. Tutkimus suoritettiin kuudella koe-eläimeksi kasvatetulla, täysikasvuisella, terveellä beaglella, joilla jokaisella tehtiin kuusi erilaista käsittelyä satunnaisessa järjestyksessä. Käsittelyt olivat 1) isofluraani, 2) isofluraani ja kipustimulus, 3) propofoli, 4) propofoli ja kipustimulus, 5) kontrolli ja 6) kontrolli ja kipustimulus. Kaikissa käsittelyissä koirat saivat esilääkityksenä dexmedetomidiinia annoksella10 mg/kg im. Kipustimuluksena käytettiin tassun kastamista jääveteen. Anestesian induktio tapahtui propofolilla vasteen mukaan ja anestesian pituus oli yksi tunti. Koirat saivat 100% happea koko anestesian ajan. Koirat ekstuboitiin nielemisrefleksin palautuessa. Kontrollikäsittelyissä koirat hengittivät huoneilmaa. Verinäytteet plasman laktaatin, pH:n, verikaasujen, kaliumin ja adrenaliinin määrittämiseksi otettiin reisivaltimokatetrin kautta ennen anestesian induktiota, anestesian aikana ja sen jälkeisenä kolmen tunnin seuranta-aikana. Tutkimuksen yhteydessä tutkittiin myös muita asioita, joita ei ole käsitelty tässä työssä. Plasman laktaattipitoisuus pysyi normaalirajoissa (0,9-1,9 mmol/l) kaikissa käsittelyissä. Kipustimulus ei aiheuttanut eroa laktaattipitoisuuksiin. Laktaattipitoisuus oli anestesian aikana merkitsevästi alempi propofoli- kuin isofluraanikäsittelyssä tai kontrolleilla. Isofluraanikäsittelyssä laktaattipitoisuus anestesian aikana oli merkitsevästi alempi kuin kontrolleilla. Tämän arvellaan johtuvan anestesian aikaisen hypoventilaation aiheuttamasta respiratorisesta asidoosista, mikä oli voimakkainta propofolianestesiassa. Hyperkapnia voi suoraan stimuloida sydämen toimintaa parantaen kudosperfuusiota, tai alhainen pH lisää laktaatin metaboliaa kudoksissa tai sen siirtymistä punasoluihin, jolloin se ei ole mitattavissa plasmasta. Heräämisvaiheessa laktaattipitoisuus oli korkeampi anestesiakäsittelyissä kontrolleihin verrattuna. Laktaattipitoisuuden nousu saattoi tulla esiin vasta tässä vaiheessa, kun perfuusio parani, tai pH-muutoksen seurauksena. Tutkimuksessa testattiin myös erään kirjallisuuslähteen hypoteesin perusteella adrenaliini-, kalium- ja laktaattipitoisuuden välistä riippuvuutta, mutta näiden välillä ei saatu esiin tilastollista korrelaatiota.
  • Leppänen, Viivianna (Helsingfors universitet, 2014)
    Kovassa rasituksessa lihassoluissa muodostuu laktaattia niiden joutuessa työskentelemään anaerobisesti. Kun laktaatin tuotto ylittää kulutuksen, alkaa kudokseen kertyä laktaattia ja vetyioneja. Tästä seuranneen lisääntyneen happamoitumisen on epäilty olevan lihaksen väsymisen taustalla, mutta aiheesta väitellään yhä. Tutkimusta on tehty laktaatin liikkeistä niin eläin- kuin ihmispuolella. Hevonen on ollut hyvä tutkimuskohde sen laktaattiin käsittelyyn liittyvien erityisominaisuuksien ansiosta: Hevonen tuottaa ja kestää suuria määriä laktaattia liikuntarasituksen aikana, ja osalla hevosista yli puolet veren laktaatista voi sijaita punasoluissa. Hevosen punasolun solukalvolla laktaattikuljetukseen osallistuvat monokarboksylaattikuljettajat MCT1 ja MCT2. Hevonen on ainut tutkituista eläinlajeista jonka punasolun solukalvolta MCT2 on löydetty. Se vastaa kuljetuksesta veren alhaisissa laktaattipitoisuuksissa. Korkeissa pitoisuuksissa kuljetuksesta vastaa MCT1-kuljettaja, mutta sen esiintyminen vaihtelee hevosyksilöiden kesken. Hevoset voidaankin jakaa tämän kuljetusaktiivisuuden perusteella ryhmiin. Aasi kuulu hevosen kanssa Equus-perheeseen, mutta hevoseen verrattuna aasin jalostuksen suunta on ollut yksipuolinen. Tutkimuksen tarkoituksena olikin selvittää, onko aasilla samankaltaisia erityisominaisuuksia punasoluissa kuten hevosilla, käyttöominaisuuksista huolimatta. Hypoteesina oli, että aasin punasolun solukalvolta löytyy MCT2-kuljettaja. Koska yhteyttä kuljetusaktiivisuuden ja suorituskyvyn välillä ei ole voitu kiistatta todistaa, hypoteesina oli että myös MCT1 löytyy punasolusta, ja siinä esiintyy yksilöiden välistä vaihtelua. Aineistona oli 30 aasien punasolunäytettä. Näytteet käsiteltiin western blot –menetelmän mukaan, käyttäen proteiinien erotuksessa geelielektroforeesia (SDS-PAGE). Hevosspesifisten vasta-aineiden avulla määritettiin näytteistä MCT1:n ja MCT2:n esiintyminen ja suhteellinen määrä. Kaikilta aaseilta löytyi MCT2-kuljettaja ja 57 % aaseista MCT1-kuljettaja. MCT1-proteiinia oli enemmän ruunien kuin tammojen punasolujen solukalvoilla (p = 0,045). Hypoteesin mukaisesti kaikilta aaseilta löytyi punasoluista MCT2. Tämän perusteella kuljettajan esiintyminen voisi olla hevoseläinten, ei pelkästään hevosten erityisominaisuus. MCT1-kuljettajaa oli myös aasien punasoluissa, mutta hevosiin verrattuna sitä esiintyi pienemmällä yksilömäärällä. Samankaltaista selkeää kaksijakoisuutta ei MCT1-kuljettajan perusteella nähty, mutta hevostutkimuksissakin selkeä ero on havaittu MCT1-kuljettajan apuproteiinin (CD147) määrityksissä. Aasien rasitustesteissä ei ole mitattu yhtä korkeita laktaattipitoisuuksia kuten hevoselta, joten MCT1-kuljettajan merkitys aasille voisi olla vähäisempi. Pienempien laktaattipitoisuuksien taustalla voi olla aasien juostessa käyttämien lihasten pienempi anaerobisten lihassyiden määrä. Toisaalta aasin rasitustesteissä riittävä rasituksen taso on ollut haastava toteuttaa. Ruunien suuremmat MCT1-proteiinimäärät tammoihin verrattuna eivät ole yhteneviä hevoslöydösten kanssa, joten tämän tuloksen selvittäminen ja varmistaminen vaatisi lisätutkimuksia.
  • Nuutinen, Annamari (Helsingfors universitet, 2005)
    Lämpösokkiproteiinit (HSP) ovat solun sisäisiä proteiineja, jotka jaotellaan perheisiin niiden molekyylipainon perusteella. Yksi parhaiten tunnetuista HSP- perheistä on 70 kDa:n lämpösokkiproteiinit, joista HSP73 on solussa jatkuvasti ilmentyvä ja HSP72 indusoituva muoto, jonka pitoisuus solun sisällä kasvaa stressiä aiheuttavissa tilanteissa. Vaikka HSP72 on solun sisäinen proteiini, sitä on löydetty myös seerumista sekä stressaantuneilta että stressaantumattomilta yksilöiltä. Tämän työn tarkoituksena oli selvittää sikojen teurastusta edeltävän stressin, teurastuksessa usein havaittavan täysimahaisuuden ja seerumin HSP72- pitoisuuden yhteyttä sekä selvittää mahdollisuutta käyttää seerumin HSP72-pitoisuutta sian stressi-indikaattorina. Lisäksi tavoitteena oli kartoittaa yksilöiden välistä seerumin HSP72-pitoisuuden vaihtelua. Näytteet otettiin 80 siasta Koiviston teurastamolla Mellilässä. Siat tulivat viideltä eri tilalta. Jaoin siat kolmeen ryhmään (ryhmä 1, 2 ja 3) sikojen ennen teurastusta teurastamon navetassa viettämän ajan ja kuljetusajan perusteella. Ryhmään 1 (n=39) kuuluvat siat saapuivat teurastamolle teurastusta edeltävänä päivänä noin 19 tuntia ennen teurastusajankohtaa ja niiden kuljetusaika kotitilalta teurastamolle oli kaksi tuntia. Ryhmään 2 (n=23) ja ryhmään 3 (n=18) kuuluvat siat saapuivat teurastamolle samana päivänä kun teurastus tapahtui. Ryhmään 2 kuuluneiden sikojen kuljetusaika oli 25 minuutista 1 ½ tuntiin ja ne olivat teurastamon navetassa 45 minuuttia ennen teurastusta. Ryhmään 3 kuuluneiden sikojen kuljetusaika oli noin 2 ½ tuntia ja ne olivat teurastamon navetassa 10- 15 minuuttia ennen teurastusta. Kokeeseen kuuluvat siat olivat tekemisissä teurastamon navetassa vain omalta tilalta tulleiden sikojen kanssa. Siat tainnutettiin hiilidioksiditainnutuksella 2-4 sian ryhmissä, jonka jälkeen siat pistettiin välittömästi. Verinäytteet otettiin pistoverestä. Siat ohjattiin tainnutuskuoppaan menevään häkkiin ajolevyn avulla. Seerumin HSP72 määritettiin immunologisesti. Näytteistä mitattiin myös veren laktaatti pitoisuus ja seerumin kortisolipitoisuus. Kaikkien sikojen seerumin HSP72- pitoisuuksien keskiarvo on 5,9 ± 7,4 ng/ml. Työssä saatujen tulosten perusteella seerumin HSP72 ei korreloi akuutin stressin indikaattoreina käytettävien laktaatin tai kortisolin kanssa eri kuljetusryhmissä eikä myöskään koko eläinmateriaalissa. Myöskään sikojen täysimahaisuudella ei ollut yhteyttä seerumin korkeaan ( >5 ng/ml) HSP72- pitoisuuteen missään kuljetusryhmässä. Ryhmän 1 ja ryhmän 3 välillä on tilastollisesti merkitsevä ero HSP72- pitoisuuksissa (P<0,05), HSP72- pitoisuuden ollessa korkeampi ryhmässä 3. Myös ryhmän 2 ja ryhmän 3 välillä on tilastollisesti merkitsevä ero HSP72- pitoisuuden suhteen (P<0,05), HSP72- pitoisuuden ollessa korkeampi ryhmässä 3. Ryhmien 1 ja 2 välillä ei ole tilastollista eroa HSP72- pitoisuudessa. Tässä työssä saatujen tulosten perusteella seerumin HSP72 ei sellaisenaan sovellu kroonisen stressin indikaattoriksi vaan vaatii lisätutkimuksia, joissa samanaikaisesti mitataan kroonista stressiä esimerkiksi sikojen käyttäytymistä tutkimalla. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään stressiä ja sen aiheuttamia fysiologisia muutoksia koko eläimen tasolla sekä solutason stressiä ja erityisesti molekyylipainoltaan 70 kDa:n lämpösokkiproteiinien roolia solutason stressivasteessa. Lopuksi käsitellään teurastusta edeltävän stressin yhteyttä sianlihan laatuun.
  • Sten, Melissa (Helsingin yliopisto, 2018)
    Fyysisen suorituskyvyn lasku voi johtua monesta eri syystä, joista yhtenä, joskin harvinaisempana, ovat perinnölliset lihassairaudet. Lihasaineenvaihdunnan häiriöissä lihasten aineenvaihduntareaktiot eivät toimi normaalisti, mikä voidaan havaita poikkeavina aineenvaihduntatuotteiden pitoisuuksina veressä. Tämän tutkielman tarkoituksena oli selvittää, miten lihasaineenvaihdunnalle keskeiset markkerit laktaatti ja ammoniakki käyttäytyvät viidessä perinnöllisessä lihassairaudessa maksimaalisen rasituksen ja sen jälkeisen palautumisvaiheen aikana. Tuloksia verrattiin terveeseen verrokkiryhmään. Tutkielman aineistossa edustettuina olivat mitokondionaalisiin myopatioihin kuuluvat progressiivinen eksterni oftalmoplegia (PEO) ja mitokondriaalinen enkefalopatia (MELAS), lantio-hartia-dystrofioihin kuuluva anoktaminopatia (ANO5), sekä metabolisiin myopatioihin kuuluvat McArdlen tauti ja Taruin tauti. Kaikki koehenkilöt suorittivat maksimaalisen spiroergometriatutkimuksen, jonka aikana kerätyistä laskimoverinäytteistä analysoitiin muun muassa laktaatti- ja ammoniakkipitoisuuksia. Aikaisempia tutkimustuloksia tukien kaikilla potilasryhmillä havaittiin spiroergometriatutkimuksessa merkkejä alentuneesta suorituskyvystä. Merkittävin löydös oli kuitenkin se, että eri tautiryhmien laktaatti- ja ammoniakkiprofiilit poikkesivat selkeästi paitsi verrokkiryhmästä myös toisistaan. Erityisen selvästi erot näkyivät laktaatin ja ammoniakin suhteessa. Glykogeenimetabolian häiriöihin kuuluvissa McArdlen taudissa ja Taruin taudissa laktaatin ja ammoniakin suhde oli sekä rasituksessa että sen jälkeisessä palautumisvaiheessa selvästi matalampi kuin verrokeilla tai muilla potilasryhmillä. Mitokondrionaalisia myopatioita PEO:a ja MELAS:ia sairastavilla potilailla laktaatti-ammoniakkisuhde oli puolestaan kaikissa mittausvaiheissa verrokkeja korkeampi, kun taas ANO5-potilailla suhde pysyi koko ajan jotakuinkin verrokkien tasolla. Tulokset tukevat spiroergometriatutkimuksen sekä sen aikana määritettyjen laktaatti- ja ammoniakkipitoisuuksien käyttökelpoisuutta perinnöllisten lihassairauksien diagnostisena apuvälineenä. Erityisesti laktaatin ja ammoniakin suhde vaikuttaa käyttökelpoiselta. Sitä on kuitenkin tutkittu toistaiseksi vasta vähän, joten jatkotutkimuksia ja suurempia potilasaineistoja tarvitaan.
  • Vuolle, Jaana (Helsingfors universitet, 2001)
    Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään laktaattia ja sen metaboliaa elimistössä, monokarboksylaattikuljettajamolekyylejä, laktaatin tuottoa patologisissa tiloissa sekä laktaatin mittaamista ja monitoroinnin syitä anestesian aikana. Tutkimuksessa käytettiin kuutta kliinisesti normaalia koe-eläimeksi kasvattettua beaglea. Koirat esilääkittiin deksmedetomidiinilla, anestesian induktioon ja ylläpitoon käytettiin propofolia. ETCO2:ta pienennettiin manuaalisesti ventiloimalla anestesian aikana. Kuusi verinäytettä otettiin jokaisesta koirasta. Vena jugulariksesta otettiin laskimoverinäytteitä, joista määritettiin veren ja plasman laktaattipitoisuudet. Punasolujen laktattipitoisuudet määritettiin näistä saatujen laktaattiarvojen ja hematokriitin avulla. Valtimoverinäytteet otettiin samanaikaisesti venanäytteiden kanssa Arteria femoraliksesta punktoimalla heparinisoituihin ruiskuihin. Arteriaverinäytteistä määritettiin PaCO2, pH, plasman laktaattipitoisuus ja bikarbonaattipitoisuus. Samoilta kuudelta koiralta otettiin laskimoverinäytteet Vena cephalicasta heparinisoituihin putkiin yli 10 päivän kuluttua tutkimuksen ensimmäisen osan suorittamisesta. Näitä näytteitä käytettiin laktaatin kuljetusaktiivisuuden tutkimiseen in vitro kolmessa eri pH:ssa (7,6, 7,4 ja 7,2) ja kahdessa laktaattikonsentraatiossa (1 ja 10 mmol/l). Punasolujen monokarboksylaattikuljettajien eli MCT-molekyylien isoformit määritettiin käyttämällä Western blotting -menetelmää. Työssä saatujen tulosten perusteella plasman ja aretriaveren, plasman ja kokoveren samoin kuin punasolujen ja arteriaveren laktaattipitoisuudet korreloivat hyvin keskenään (P < 0,0001), joten tutkimuksemme perusteella laktaattipitoisuuden määrittämisen kannalta ei ole oleellista, otetaanko näyte arteria- vai venaverestä. Samoin on tutkimuksemme perusteella merkityksetöntä, mittaako käytettävä laite laktaattia kokoverestä vai plasmasta. Punasoluihin varastoitunut laktaatti ei vaikuta merkittävästi mittaustarkkuuteen kun pH ei laske paljon, kuten normaalissa anestesiassa. In vitro mitatun laktaatin kuljetusaktiivisuus punasoluissa oli korkeimmillaan alhaisissa pH-arvoissa. Molemmissa käytetyissä laktaattikonsentraatioissa havaittiin korkein kuljetusaktiivisuus punasoluihin, kun pH-arvo oli alhainen. Nartuilla in vivo oli todettavissa sama ilmiö kuin in vitro eli laktaatin kuljetusaktiivisuus punasoluissa oli aktiivisinta pH-arvoilla 7,2 ja 7,4. Tosin eri yksilöiden väliset tulokset vaihtelivat laajalti. Uroksilla in vivo merkittävää eroa kuljetusaktiivisuuden ja pH:n suhteen ei havaittu. Syynä olivat luultavasti alhaisemmat laktaattipitoisuudet, jotka eivät aktivoineet MCT-molekyylejä. Samoin mittaustarkkuudet alhaisemmilla laktaattipitoisuuksilla eivät olleet yhtä luotettavia kuin korkeammilla pitoisuuksilla. Tutkimuksemme on ensimmäinen, jossa MCT6-molekyyli on löydetty yhdenkään eläinlajin erytrosyyteistä. MCT5-MCT7- molekyylien toiminta-aktiivisuutta ei ole osoitettu eikä määritelty. MCT6-molekyyli koiran punasoluissa voisi olla selitys aiemmin havaittuun erityisen nopeaan laktaatin kuljetusaktiivisuuteen koiran punasoluissa.