Browsing by Subject "latinan kieli ja Rooman kirjallisuus"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 21
  • Rainio, Jaakko (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tässä tutkielmassa tarkastellaan roomalaisen kirjailijan, Gaius Plinius Secunduksen (Plinius vanhempi), kirjoittamaa 37-osaista ensyklopediaa nimeltä Naturalis Historia. Tutkielman materiaalina on käytetty teoksen toista kirjaa, joka käsittelee kosmologiaa ja maailmankaikkeutta, ja sieltä on poimittu runsaasti esimerkkitekstejä. Tekstit käsittelevät maailmaa yleisesti, auringon- ja kuunpimennyksiä, tuulia, maanjäristyksiä, tuliperäisiä alueita, tulia ja niihin liittyviä välillisiä ilmiöitä. Jokaisen luonnonilmiön kohdalla on myös selvitetty, minkälaisia antiikin ajan enteitä ja uskomuksia niihin liittyy. Tutkielman tavoitteena on selvittää Plinius vanhemman käsityksiä maasta, maapallosta, sen muodosta ja sijainnista universumissa. Tavoitteena on myös analysoida, minkälaisina tapahtumina Plinius vanhempi tulkitsee erilaiset luonnonilmiöt ja millä argumenteilla hän kuvailee näiden ilmiöitten syntymistä. Tutkielmassa sivutaan myös käsitteitä “jumaluus” ja “äitimaa”, ja näiden ihmisille tarjoamia hyötyjä ja haittoja. Moraalifilosifan kannalta on otettu mukaan käsitteet avaritia ja luxuria, joiden osalta Plinius arvioi kriittisesti ihmiskuntaa ja sen toimintaa. Pliniukselta valitun tutkimusmateriaalin perusteella on tehty joitain yleistyksiä. Auringon ja kuun toiminnat maapallon eri ilmiöitä ohjaavina voimina on kiistatonta Pliniuksen antamien esimerkkien perusteella. Naturalis Historian kansantajuinen esittämistapansa vähentää luonnonilmiöihin liittyvää taikauskoa, ja syntyvien enteiden tulkinta ei aina pääty siihen, että enteet olisivat pahoja. Käsitteiden avaritia ja luxuria pohdinta luovat terveen moraalisen käsityksen ihmiskunnan omasta toiminnasta luontoäidin ihmisille tarjoamista lahjoista. Plinius tulkitsee maailman koostuvan kahdesta päätekijästä, jotka ovat terra ja caelum. Näihin sisältyvät käsitteet luonto ja jumala. Kyse on näiden keskinäisestä vuorovaikutuksesta ja tasapainosta. Vuorovedet ovat kuun aikaansaamia ilmiöitä, jotka yhdessä auringon ja kuun kanssa luovat maailmaan aikasidonnaisen ja säännöllisen kiertokulun. Käsitys maailmasta suljettuna tilana tulee esiin maanjäristysten ja tuulien kohdalla, mutta Pliniuksen tietämättömyys luonnonilmiöiden todellisista syntymekanismeista on silmiinpistävää. Tuliperäisyyden ja tulet Plinius liittää antiikin ajan uskonnollisen mailman kanssa ja tulkitsee oman aikansa tietämyksen perusteella kyse olevan kyseessä joko jumalan vihan tai ihmisen ahneudellaan luonnolle aiheuttaman epätasapainon.
  • Koskimäki, Mirkka (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tämän tutkielman aiheena on koirat Rooman valtakunnassa. Tavoitteenani on muodostaa kokonaiskäsitys siitä, miksi roomalaisilla oli koiria ja millainen suhde roomalaisilla oli koiriin. Koiria on tutkittu luonnonhistoriallisesta näkökulmasta ja osana antiikin metsästämistä. On olemassa tutkimusta koirien esittelemisestä amfiteattereilla sekä triumfeissa. Koirien haudoista, hautapiirtokirjoituksista ja nimistä on tehty tutkimusta. Tavoitteenani on yhdistää usein aiemmassa tutkimuksessa erillisenä tarkastellut näkökulmat. Tutkimusaineistoni käsittää pääasiassa kirjallisuutta ja joukon piirtokirjoituksia, joita on yhteensä 16 kappaletta. Kirjallisuuslähteiden kartoittamisessa olen hyödyntänyt Thesaurus Linguae Latinae -teosta, käyttäen hakusanaa ’canis’. Tämän menetelmän etu on, että se paljastaa maininnat koirista hyvin monen tyyppisissä konteksteissa. Käsitteet ”Rooma” ja ”roomalainen” ovat tutkielmassa väljiä materiaalin fragmentaarisuuden vuoksi. Varsinaisesti koiriin ja niiden hyödyntämiseen paneutuvia kirjailijoita ovat Varro, Columella, Plinius, Nemesianus ja Grattius. Tämän kirjallisuuden lisäksi haluan tuoda esiin muissa kirjallisuudenlajeissa esiintyviä mainintoja koirista mahdollisimman kattavan esityksen muodostamiseksi. Hautapiirtokirjoitukset eroavat kirjallisuusaineistosta henkilökohtaisuudellaan ja niistä ilmenee erityisen hyvin tunneside koiraan. Johtopäätökseni on, että roomalaisten keskeisimpiä syitä koirien pitämiseen oli niiden käyttäminen metsästämisen apuna, paimenkoirina sekä vartiointitehtävissä. Lisäksi roomalaisilla oli koiria lemmikkeinä. Kysymys roomalaisten käyttämistä sotakoirista on sen sijaan kiistanalainen. Tutkimukseni osoittaa, että antiikin koirat olivat kiintyneitä ihmisiin ja ihmiset koiriin. Kiintymys ilmenee koirien nimeämisenä, jolla oli hyötyfunktion lisäksi eläintä yksilöivä merkitys. Hautaaminen, joskus myös yhdessä ihmisen kanssa, ja koirille laaditut hautapiirtokirjoitukset kuvastavat ihmisen ja koiran läheistä suhdetta sekä tuskaa koiran poismenosta. Tutkimuksen perusteella totean, että koirat esiintyvät uskollisina kumppaneina niin tarinoissa, asiaproosassa kuin hautapiirtokirjoituksissa. Osa koirista eli kadulla, mutta koira saattoi kohota hierarkiassa myös korkealle osana yläluokan elämää joko lemmikkinä tai metsästyskoirana. Aineistossa tulee selkeästi näkyviin, ettei vieraaseen koiraan ei ollut välttämättä luottaminen. Tutkimukseni osoittaa, että roomalaisen suhtautumiseen koiraan vaikutti se, oliko koira tuttu ja ystävä, vai vieras ja pelottava. Roomalaiset tiedostivat hyvin koiran alkukantaiset juuret. Tarinat ja nimet heijastavat käsitystä koirasta osittain eläimenä, joka on toisaalta kesy, toisaalta osa villiä luontoa. Varauksellinen suhtautuminen koiriin liittyi myös koirien rabiekseen, joka oli hengenvaarallinen koirien lisäksi ihmiselle.
  • Vesa, Minna (Helsingin yliopisto, 2020)
    Pyhä Sigfrid oli Ruotsin Smålandin maakunnassa sijaitsevan Växjön paikallispyhimys, joka kohosi 1300-luvun aikana yhdeksi koko Ruotsin valtakunnan suojelijoista. Legendan mukaan hän tuli 1000-luvun alkupuolella nykyisen Ruotsin alueelle Englannista, levitti kristinuskoa ja kastoi Ruotsin ensimmäisen kristityn kuninkaan. Hänen kulttinsa levisi vähitellen Växjöstä koko keskiaikaiseen Ruotsiin, ja merkkejä kultista löytyy myös Suomen alueelta. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää pyhän Sigfridin kultin esiintyminen ja suosio Suomessa. Aineisto käsittää kaikki Turun hiippakuntaan paikannettavissa olevat, kulttiin liittyvät kirkolliset materiaalit. Näitä ovat erilaiset asiakirjat, kirkkodedikaatiot, alttarit, kirkkotaide ja muu esineistö sekä liturginen aineisto. Aineellisen materiaalin etsinnässä on hyödynnetty pääosin aiempaa kotimaista tutkimusta, kirjallinen materiaali on etsitty keskiaikaista aineistoa sisältävistä tietokannoista Suomessa ja Ruotsissa sekä Kansalliskirjaston kokoelmiin kuuluvista keskiaikaisista liturgisista kirjoista. Lisäksi tutkimuksessa on hyödennetty pyhän Sigfridin kulttiin liittyvää ruotsalaista tutkimusta. Pyhään Sigfridiin liittyvää aineistoa on Suomessa säilynyt vain vähän. Hänelle on dedikoitu yksi kirkko ja yksi tunnettu alttari, lisäksi on säilynyt kolme häntä esittävää veistosta. Hänen kuvansa on myös kaiverrettu pyhän Henrikin sarkofagiin. Liturgista aineistoa on säilynyt pääosin fragmentaarisena, eikä aineisto yleensä ole paikannettavissa seurakuntiin. Aineisto ajoittuu 1300-luvun puolivälistä 1500-luvun alkuun. Maantieteellisesti aineisto jakautuu laajalle alueelle saaristosta ja rannikolta sisämaahan. Aineiston perusteella pyhän Sigfridin kultti on saapunut Turun hiippakuntaan 1300-luvun puolenvälin tienoilla, jolloin Turun tuomiokirkkoon perustettiin pyhän Sigfridin alttari. Tällöin oli käynnissä kuningas Maunu Eerikinpojan ristiretki Karjalaan, mikä on saattanut vaikuttaa kultin suosioon. Pitäjänkirkoista kultin jäänteitä on säilynyt vasta 1400-luvun loppupuolelta. On mahdollista, että kultti on aiemminkin tunnettu joissain kirkoissa, mutta siihen liittyvä materiaali on hävinnyt vuosisatojen aikana. Kulttiesineiden ajoittuminen 1400-luvun loppuun saattaa kuitenkin liittyä myös siihen, että hiippakunnan johto ryhtyi tällöin entistä määrätietoisemmin valvomaan pitäjänkirkkojen liturgista ja kultillista yhdenmukaisuutta. Kultin suosiosta muodostuu aineiston perusteella kaksijakoinen kuva. Turun hiippakunnan keskuksessa, Turun tuomiokirkossa, kultti oli ilmeisesti kohtalaisen tärkeässä asemassa, mutta pitäjänkirkoissa kultin suosio vaikuttaisi olleen paikallisesti rajoittunutta. Syitä kultin vaihtelevalle suosiolle on mahdollista löytää muun muassa yhteiskunnallisista tapahtumista, asutushistoriasta sekä paikallisten lahjoittajien henkilökohtaisista motiiveista.
  • Mäkelä, Mikko (Helsingin yliopisto, 2020)
    Roomaa vuosina 218–222 hallinneen keisari Heliogabaluksen palvoma jumala, Elah-Gabal, on jäänyt tutkimuksessa vähäiselle huomiolla. Vaikka itse keisarista on kirjoitettu useampikin tutkimus, Elah-Gabaliin suhtaudutaan niissä ikään kuin itsestään selvänä taustahahmona. Tässä pro gradu -tutkielmassa tavoitteenani on selvittää, mitä voimme tietää kyseisestä jumalasta. Työssä käyn läpi kirjallisen ja arkeologisen materiaalin, joka Elah-Gabalista on saatavilla. Kussakin luvussa esittelen lähteet, arvioin tutkimuskirjallisuuden esittämiä huomioita ja lopuksi esitän omat tulkintani materiaalista kaihtamatta pitkällekään meneviä johtopäätöksiä. Koska visuaalinen puoli on useamman käsiteltävän osa-alueen kannalta oleellista, työni on varustettu runsaalla kuva-aineistolla. Varmuudella voidaan sanoa, että syyrialaisen Emesan kaupungin paikallisjumala Elah-Gabal oli antiikin kreikkalais-roomalaisen ja lähi-itäläisen jumalmaailman jumalista poiketen persoonaton hahmo. Jumala oli ilmeisesti alkujaan vuorten jumaluus, mutta hänet samaistettiin myöhemmin aurinkoon. Jumala liitettiin pyhään kiveen, johon palvontamenot kohdistuivat. Huolimatta siitä, että Elah-Gabal nostettiin valtakunnan pääjumaluudeksi keisari Heliogabaluksen aikana, ei kultti koskaan saavuttanut mainittavaa suosiota Emesan ulkopuolella. Ensimmäiset varmat tiedot jumalan palvonnasta ovat 100-luvun jaa. puolivälistä ja viimeiset 200-luvun puolivälistä. 300-luvulla kultti oli ilmeisesti jo sammunut. Elah-Gabal saattoi tosin olla myöhäisantiikissa suosioon nousseen Sol Invictuksen suora esikuva, mutta tästä ei valitettavasti ole selvyyttä. Lopputulos jää valitettavasti sangen laihaksi, sillä työni osoittaa, että Elah-Gabalista saatava tieto on todella niukkaa ja monelta osin epäluotettavaa. Kuitenkin aineiston käsittely tarjoaa monia mielenkiintoisia näköaloja ja aiemmalta tutkimukselta huomaamatta jääneitä yhteyksiä asioiden välillä.
  • Sinervä, Kia (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielmani käsittelee elefanttien asemaa ja sen kehitystä roomalaisessa sodankäynnissä ja voitonjuhlinnassa antiikin kirjallisten ja kuvallisten lähteiden pohjalta. Roomalaiset kohtasivat elefantteja ensimmäisen kerran taistelussa Epeiroksen kuningas Pyrrhosta vastaan Herakleian taistelussa vuonna 280 eKr., ja olivat aluksi täysin voimattomia tätä uutta sodankäynnin muotoa vastaan. Sotanorsut olivat roomalaisten silmissä hirvittäviä petoja, vihollisia, jotka pelkällä ulkoisella olemuksellaan aiheuttivat sekasortoa ja paniikkia. Analysoin tutkielmassani millaisia erilaisia aseita ja taktiikoita roomalaiset kokeilivat ja käyttivät vihollistensa sotanorsujen torjumiseksi ja kuinka, vuodesta 200 eKr. alkaen, roomalaiset käyttivät elefantteja myös omissa joukoissaan, joskin elefanttien käyttö jäi roomalaisten osalta pienimuotoiseksi ja satunnaiseksi. Analysoin myös muutosta, joka tapahtui roomalaisten suhtautumisessa sotanorsuihin, kun heidän kokemuksensa elefanttien vastaisessa sodankäynnissä kasvoi ja kun he rupesivat käyttämään sotanorsuja omissakin joukoissaan. Ensimmäiset elefantit, jotka tuotiin Roomaan tavallisen kansan nähtäville, olivat Pyrrhokselta vangittuja sotanorsuja, jotka Manius Curius Dentatus esitteli vuoden 275 eKr. triumfissaan sotavankeina. Dentatuksen triumfi oli samalla myös ensimmäinen triumfi, jossa esiteltiin roomalaisten näkökulmasta eksoottisia eläimiä. Työni elefantteja roomalaisessa voitonjuhlinnassa koskevassa osassa käsittelen aluksi elefanttien merkitystä voitonkulkueiden kehityksessä uskonnollisista puhdistautumisriiteistä kohti spektaakkelimaista voitonjuhlintaa. Koska elefantit olivat yleensä osallistuneet voitonjuhlintaa edeltävään sodankäyntiin taistelemalla joko roomalaisia vastaan, tullen vangituksi taistelussa, tai roomalaisten joukoissa, elefanttien rooli ja merkitys roomalaisissa voitonkulkueissa ja muissa voitonjuhlintaan liittyvissä spektaakkeleissa oli pelkkää eksoottista eläintä huomattavasti monimuotoisempi. Analysoin tutkielmassani myös, miten ja millaisissa rooleissa elefantit esitettiin roomalaisessa voitonjuhlinnassa, ja miten muutos roomalaisten suhtautumisessa elefantteihin sodankäynnissä ja keisariajan voitonjuhlintaan tuomat muutokset vaikuttivat elefanttien roolin voitonjuhlinnassa. Elefanttien ollessa sodankäynnissä pelättyjä vihollisia ne esitettiin myös voitonjuhlinnassa voitettuina ja vangittuina vihollisina, ja samoin kuin taistelussa panikoiviin elefantteihin yhdistettiin ihmismäinen epäluotettavuuden piirre, myös voitonkulkueissa vankeina esiteltyjä elefantteja kuvattiin sangen inhimillisinä. Elefanttien sodankäynnissä aiheuttaman kauhun vähennyttyä ja roomalaisten otettua sotanorsuja omaankin käyttöönsä, elefantteja ei enää esitetty vihollisina eikä niiden kauheutta korostettu voitonjuhlinnassakaan. Sen sijaan elefantit ylenivät triumfaattorin saattajiksi korostamaan tämän jumalaisuutta.
  • Kolho, Virva (Helsingin yliopisto, 2020)
    Piirtokirjoitukset eli epigrafit ovat tyypillisesti kovaan pintaan kuten kiveen, lasiin, tiileen tai metalliin pysyvin keinoin toteutettuja tekstejä. Piirtokirjoitukset ovat vahvasti antiikkiin viittaavia kaupunkitilan elementtejä, sillä eurooppalaisen peruskoulutuksen tuottama yleissivistys on saanut aikaan sen, että käytännössä kaikki kulttuuripiirimme kasvatit tunnistavat kyseisen peruskuvaston. Tämän tutkielman tavoitteena on selvittää, minkälaisissa yhteyksissä piirtokirjoituksia Helsingin profaaneissa julkisissa ja puolijulkisissa tiloissa tavataan ja miten nämä kokonaisuudet sijoittuvat sekä antiikin piirtokirjoitustraditioon että länsimaisen arkkitehtuurin ja kuvataiteen kaanoniin. Vastaukset syntyvät pääsääntöisesti epigrafiikan ja taidehistorian tarjoamista näkökulmista. Epigrafinen tutkimus kertoo, esiintyykö helsinkiläisissä piirtokirjoituksissa erikoisia ortografisia piirteitä tai jopa virheitä, sisältävätkö ne lainauksia toisista teksteistä ja onko mahdollisia lainauksia muokattu. Taidehistorian työkalujen avulla tutkimus puolestaan laajenee kokonaisuuden tarkasteluun: miten latinankielinen piirtokirjoitus pyrkii ohjaamaan katsojan tulkintaa kohteesta ja millä tavoin latinankielisellä piirtokirjoituksella varustettu rakennus tai veistos vaikuttaa ympäristöönsä. Kontekstualisoinnin vuoksi tutkimuksessa tarkastellaan melko laajasti latinankielisten monumentaalisten rakennuspiirtokirjoitusten historiaa Euroopassa. Latinan kielen käytön traditio esitetään arkkitehtonisissa kohteissa ja muissa aikaa kestämään tarkoitetuissa taidehistoriallisissa teoksissa käymällä pääpiirteissään läpi se monitahoinen ajallinen silta, joka on tuonut inskriptiot nykyiseen länsimaiseen kaupunkikuvaan. Kaikki Helsingin piirtokirjoitukset ovat peräisin vasta 1800-luvulta tai sen jälkeiseltä ajalta. Tutkimuksen tuloksena voidaan todeta niiden asettuvan osaksi kaupunkitilaa pitkälti samoin kuin samanikäiset piirtokirjoitukset muissakin länsimaisen kulttuuripiirin pääkaupungeissa – joskin meillä ne, kuten pääsääntöisesti kaikki arkkitehtoniset ja julkisen taiteen vaikutteet, ovat toteutuneet pienimuotoisemmin kuin esimerkiksi Etelä- ja Keski-Euroopassa. Helsingin piirtokirjoitukset liittyvät pääsääntöisesti kaupungin arvokkaimpaan, kulttuurista pääomaa tuottavaan tai ylläpitävään rakennuskantaan, mutta toisaalta niitä tapaa myös varsin vaatimattomissa käyttökohteissa. Yhteistä niille on kuitenkin valittuun kieleen liitettävien arvojen tavoittelu; latinaksi käynnistetty dialogi tilassa liikkuvan havainnoitsijan kanssa ohjaa tulkintaa kohti klassisen sivistyksen kestäviä ihanteita. Muodoltaan ja sisällöltään piirtokirjoitukset ovat säilyttäneet pitkälti niitä piirteitä, joita niihin muodostui jo Rooman imperiumin kulttuurisen menestystarinan varhaisina vuosisatoina, ja varsin monilla on suora esikuvansa antiikissa. Piirtokirjoituksiin kuten kaikkiin muihinkin antiikkiin viittaaviin elementteihin liittyvät pysyvyyden, ajattomuuden ja vallan merkit jättävät vain vähän sijaa tulkinnoille, mutta käytännössä ne nykypäivänä usein katoavat monenlaisista visuaalisista elementeistä tukkeutuvaan katukuvaan.
  • Hauta-aho, Johanna (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielmani käsittelee humanisti Francesco Petrarcan kymmentä fiktiivistä kirjettä antiikin kirjailijoille: Cicerolle, Senecalle, Varrolle, Quintilianukselle, Liviukselle, Polliolle, Horatiukselle, Vergiliukselle ja Homerokselle. Kirjeistä kaksi ensimmäistä on osoitettu Cicerolle. Horatiukselle ja Vergiliukselle osoitetut kirjeet ovat runomitassa. Työni tarkoituksena on etsiä mahdollisia syitä sille, miksi Petrarca halusi kirjoittaa näille yhdeksälle antiikin kirjailijalle, sekä analysoida Petrarcan suhtautumista hänen kirjeidensä vastaanottajiin. Lisäksi tarkastelen työssäni, toistuuko Petrarcan kirjeissä jotkin hänen asenteistaan muita enemmän. Tutkielmani on laadullinen ja sisältää lähiluvun sekä hermeneuttisen analyysin piirteitä. Petrarcaa ja hänen suhdettaan antiikin kirjallisuuteen on tutkittu maailman sivu mutta hänen kirjeensä antiikin kirjailijoille eivät ole olleet aiemman tutkimuksen keskiössä. Petrarcalla oli omat lempikirjailijansa, joiden pariin hän aina palasi ja joista hän piti listaa. Petrarcan lempikirjojen listalta löytyvät hänen kirjeidensä vastaanottajista Cicero, Seneca, Livius, Horatius ja Vergilius. Cicero oli näistä kirjailijoista hänelle kaikkein rakkain. Tutkielmani osoittaa, että luopumalla apologeettisesta näkökannasta Petrarca pystyi näkemään antiikin kirjailijat historiallisessa ajassa eläneinä ihmisinä, jotka olivat erehtyväisiä tavallisten ihmisten tavoin. He saattoivat elää vastoin omia opetuksiaan tai kadehtia toistensa kirjallisuuden lahjoja. Tällaista käytöstä Petrarca kritisoi kirjeillään. Petrarcan kirjeet sisältävät myös aikalaiskritiikkiä. Petrarcan mielestä hänen aikansa ilmapiiri oli alennustilassa ja yksi hänen kirjeidensä kantavista teemoista onkin hänen oman aikansa rappiosta tiedottaminen kirjeidensä vastaanottajille. Kaikilla Petrarcan kirjeillä antiikin kirjailijoille oli oma tärkeä osansa Petrarcan minäkuvan muotoutumisessa. Petrarcalle hänen kirjeensä olivat ensi sijassa osa elämäkerrallista teosta, jossa hän pystyi esitellä itsensä jälkipolville haluamassaan valossa. Kirjoittamalla antiikin kirjailijoille tuttavallisesti ja heitä välistä moittien tai neuvoen Petrarca pystyi nostamaan itsensä haluamalleen jalustalle, hänen sanomisiaan kuuntelivat jopa menneisyyden kirjailijat. Hänelle kaikkein tärkeintä elämässään oli tulla jälkipolvien muistamaksi ja elää ikuisesti kirjoituksissaan antiikin kirjailijoiden tavoin.
  • Wilskman, Anna-Maria (Helsingin yliopisto, 2018)
    Pro gradu -tutkielmani aiheena on kreikkalaisen Kleobis ja Biton -tarinan esiintyminen ja käyttö Rooman valtakunnassa sekä 1800–1900-lukujen Suomessa. Tutkielmassani selvitän lähdeaineistoja vertailemalla, missä eri yhteyksissä tarina esiintyy roomalaisissa ja kirjallisissa ja kuvallisissa esityksissä ja millä tavoin. Lisäksi tarkastelen tarinan myöhemmän erästä ilmentymää, myytin esiintymistä Suomen kulttuurisella kentällä. Walter Runebergin Kleobis ja Biton -aiheinen friisi koristaa Helsingin Vanhan Ylioppilastalon julkisivua, ja tässä tutkielmassa käsittelen aihevalintaan vaikuttaneita seikkoja sekä Runebergin teoksen symboliarvoa Suomessa. Kleobis ja Biton olivat kaksi argoslaista veljestä, jotka kuljettivat vaunuissa istuvan äitinsä Heran temppeliin. Äiti rukoili jumalattarelta kiitokseksi parasta lahjaa, jonka ihminen voi saada, ja jumalatar myönsi pojille kuoleman unessa. Tutkielmani aineistona on kaikki säilyneet roomalaiset primaarilähteet, jotka kuvaavat veljesten tarinaa: viiden eri kirjailijan (Cicero, Valerius Maximus, Hyginus, Tertullianus ja Servius) nimissä säilyneet tarinaversiot sekä arkeologista materiaalia (lasimassakoruja, alttari, reliefilaatta, medaljonki ja rahoja). Suomen osalta aineistoni koostuu Walter Runebergin myyttiä käsittelevistä taideteoksista (friisi ja mitali) sekä niihin liittyvästä arkistomateriaalista (muun muassa kirjeistä) ja aikalaiskirjoituksista suomalaisessa lehdistössä. Kleobiksen ja Bitonin tarina esiintyy kreikkalaisessa kontekstissa erityisesti oikealla hetkellä tapahtuvan kuoleman ja sen onnekkuuden esimerkkinä. Roomalaisilla kirjailijoilla esiintyy ajatus kuolemasta lahjana ja näin ollen tarina toimii myös lohdutuksena lähimmäisensä menettäneelle henkilölle. Lähteitä vertailemalla totean, että tarinan hyödyntämisen painopiste kuitenkin siirtyy kuvastamaan veljeksiä pietas-hyveen esimerkkinä Ciceron jälkeen. Kuvallisissa lähteissä esitetään usein ainoastaan poikien uroteko, millä korostetaan veljesten hyveellisyyttä ja äitiin kohdistuvaa kunnioitusta. Roomalaisten kirjallisten ja kuvallisten esitysten käytön päämotiivi on tuoda esille Kleobiksen ja Bitonin esimerkillisyyttä keisariajan alusta lähtien. Suomessa Kleobis ja Biton esiintyvät Walter Runebergin töissä erityisesti yhteistyön symbolina. Ylioppilastalon kautta veljekset omaksuttiin ylioppilaiden vertauskuviksi niin hyvässä kuin pahassa. Aikalaiskirjoituksista ilmenee, kuinka veljeksiä hyödynnettiin symboleina muun muassa kielikiistassa. Kleobiksen ja Bitonin ja heidän tarinansa toinen merkittävä suomalainen käyttöyhteys oli toimia esimerkkinä isänmaan puolesta kamppailemisesta ja uhrautuvaisuudesta.
  • Klemetti, Jari (Helsingin yliopisto, 2020)
    Pro gradu -tutkielmani tarkastelee Ciceron retoriikkaa ja filosofiaa käsittelevien teosten sekä kirjeiden tekstikohtia, joissa hän viittaa kreikkalaiseen draamaan tai lainaa sitä joko alkukielellä tai latinankielisinä käännöksinä. Tutkielman tavoitteena on selvittää, miten viittaukset ja lainaukset jakautuvat Ciceron eri teostyypeissä. Pyrin aineistoon ja aiempaan tutkimukseen nojautuen myös arvioimaan, millaisia lähteitä Cicero käytti kirjoittaessaan, ja missä tarkoituksissa kreikkalainen draama esiintyy hänen kirjoituksissaan. Tutkielmassa kuvaan aineiston kokoamisessa hyödyntämäni menetelmän ja esittelen aineiston kokonaisuuden havainnollistaen diagrammein tekstiotteiden jakautumista tyypeittäin, kirjallisuudenlajeittain sekä eri kirjailijoiden välillä. Esittelen periaatteet, joiden mukaan tyypittelen tekstiotteet, ja jaan aineiston tyypeittäin kolmeen käsittelylukuun, joissa tarkastelen tekstikohtia yksityiskohtaisemmin. Tekstiotteiden yhteyteen liitän suomenkieliset käännökset. Tutkimukseni osoittaa, että kreikkalainen tragedia esiintyy Ciceron teoksissa huomattavasti komediaa runsaslukuisempana. Viittaukset draamaan jakautuvat suhteellisen tasaisesti eri kirjallisuudenlajien välillä, mutta käännöslainoja esiintyy ainoastaan filosofiaa käsittelevissä teoksissa ja alkukielisiä lainoja vain kirjeissä. Ciceron käyttämistä lähteistä ei ole mahdollista esittää varmaa arviota. Aineisto viittaa kuitenkin siihen, että varsinkin kirjeissä esiintyvät viittaukset ja lainaukset voivat hyvin olla Ciceron omasta muistista lähtöisin. Sen sijaan filosofisten teosten pitkät lainaukset lienevät melko varmasti käännöksiä hänen lähdeaineistonansa käyttämistään kadonneista kreikankielisistä tutkielmista. Aineiston tarkastelun perusteella kreikkalainen draama esiintyy Ciceron teksteissä ainakin vahvistamassa latinan kielen asemaa kulttuurin kielenä, osoittamassa oppineisuutta ja yhteiskunnallista asemaa, elävöittämässä ja tuomassa huumoria sekä huipentamassa asiakokonaisuuksien käsittelyä. Draaman henkilöt ja tapahtumat voivat toimia vertauskuvina Ciceron aikalaishenkilöille ja tapahtumille. Cicero myös viittaa draaman avulla aiemmin käsittelemiinsä aiheisiin.
  • Puoskari, Henna (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tässä tutkielmassa tarkastellaan onnea ja onnellisuutta Augustuksen ajan runoudessa keskittyen kolmeen runoilijaan: Horatiukseen, Propertiukseen ja Vergiliukseen. Tutkielman tavoitteena on toisaalta tarkastella onnea ja onnellisuutta ilmaisevien sanojen käyttöä ja semantiikkaa sekä toisaalta hahmotella runoilijoiden tuotannosta tehtyjen havaintojen perusteella roomalaisia näkökulmia onneen ja onnellisuuteen. Tutkielma on pitkälti sanastoanalyysi, jossa tutkimusmateriaalina toimivat Horatiuksen, Propertiuksen ja Vergiliuksen säilyneet teokset, joiden sähköisiin versioihin tehtiin sanahakuja onnellisuutta kuvaavista adjektiiveista felix, beatus ja fortunatus kaikissa muodoissaan ja johdannaisineen. Sanahakujen perusteella koottu aineisto on analysoitu lähiluvun avulla. Analyysi osoitaa Horatiuksen, Propertiuksen ja Vergiliuksen enimmäkseen käyttävän onnellisuutta kuvaavia adjektiiveja suurin piirtein toistensa synonyymeina ja varsin huolettomasti hyvinkin erilaisten asioiden yhteydessä. Sanojen käyttöä yleisesti ohjaa jossain määrin tutkittujen auktorien erilaiset runoudet lajit ja kulloinenkin aihepiiri sekä lähinnä sanojen hiukan erilaiset merkitysvivahteet. Esimerkiksi adjektiivin felix merkitys menestyksenä liittää useammin toiminnan onnellisuuteen ja substantiivista fortuna johdettu fortunatus puolestaan viittaa useammin onnekkuuteen tai onnellisuuteen, joka ei niinkään riipu omasta toiminnasta kuin on enemmän kiinni jostain ulkoisesta tekijästä. Fortunatus vaikuttaa olevan yleisemmin jotain positiivista, kun taas fortuna esiintyy hyvin usein myös negatiivisissa yhteyksissä, etenkin personifioituna. Fortuna esiintyy merkittävänä tekijä ihmisen elämässä, mutta ei kuitenkaan vaikuta yksin määrävän ihmisen elämän kulkua. Kaikilla kolmella runoilijalla onni esiintyy useimmiten ohimenevänä liittyen tilanteisiin, toimiin ja hetkiin sekä tapahtuu yleensä toisten ihmisten yhteydessä tai suhteessa näihin. Lähinnä Horatius pohtii paikoin kestävämpää onnellisuutta ja hänellä onni esiintyy usein ihmisen sisäisenä tilana. Vergiliukselta ja Horatiukselta löytyy osin yhteneväisiä onneen liittyviä teemoja joissa rauhallinen, vaatimaton ja välttämättömimmät elämän edellytykset täyttävä maalaiselämä on tie autuuteen. Myös suurimpia filosofisia koulukuntia seuraillen toistuvia teemoja ovat onnen yhteydet viisauteen ja hyveeseen. Propertiuksella puolestaan onnen asiat keskittyivät elegiarunoudelle tyypillisesti pitkälti rakkauden ympärille. Täysin yhteneväisiäkin teemoja löytyy ja esimerkiksi runoilu mainitaan kaikilla kolmella auktorilla onnellisena.
  • Ahola, Joonas (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielmassa pyritään luomaan johdonmukainen kuva roomalaisesta pedagogiikasta ensimmäisellä vuosisadalla jKr. Tutkielma yrittää vastata kysymykseen: miltä Quintilianuksen aikainen pedagogiikka näytti oppilaiden ja opettajien kannalta? Tutkielman on tarkoitus myös toimia oppaana antiikin pedagogiikkaan. Tutkielman ensimmäisissä luvuissa taustoitetaan Roomalaisen pedagogiikan alkuvaiheita, joita määritti mos maiorum, joka asetti kirjoittamattomat säännöt sille, miten lapsia tulisi kasvattaa ja opettaa. Perheen äiti huolehti lapsen varhaiskasvatuksesta, jonka jälkeen lapsen isä otti tämän hoiviinsa. Lapsi oli isän kanssa oppipoikamaisessa suhteessa n. 16-vuotiaaksi, jolloin lapsi puki toga viriliksen ylleen ja hänestä tuli laillisesti aikuinen. Tässä vaiheessa isä lähetti pojan jonkun tunnetun oraattorin luokse oppimaan retoriikkaa ja lakeja koulutukseen, jota kutsutaan nimellä tirocinium fori. Roomalainen pedagogiikka alkoi omaksua kreikkalaisia piirteitä hellenisaation myötä kolmannelta vuosisadalta eKr. eteenpäin. Kreikkalaiset opettajat perustivat Roomaan grammatiikan kouluja ja perinteisesti perhekeskeinen opetus alkoi hiljalleen menettää asemaansa. Lapsia lähetettiin nyt julkisiin kouluihin, joissa lapsia opettivat ammattiopettajat. Ensimmäisen vuosisadan aikana eKr. Roomaan perustettiin ensimmäiset retoriikan koulut, jotka korvasivat perinteisen tirocinium fori koulutuksen. Pedagoginen transformaatio oli valmis ensimmäisellä vuosisadalla jKr., jolloin roomalainen opetus oli menettänyt ainutlaatuiset piirteensä ja se oli muuttunut lähes identtiseksi kreikkalaisen pedagogiikan kanssa. Kuuluisin ensimmäisen vuosisadan opettaja oli Quintilianus, jonka teos Institutio oratoria tiivistää yhteen teokseen ajan roomalaisen kasvatuksen ja opetuksen. Historiallisen taustoituksen aineistona on käytetty useita antiikin lähteitä, sekä sekundäärilähteitä. Tärkein lähde on Suetoniuksen De grammaticis et rhetoribus. Tutkielman kolmannessa ja neljännessä luvussa tarkastellaan grammaatikon ja reetorin koulujen opintoja. Luvuissa on käytetty aineistona pääasiassa Institutio oratoriaa. Roomalaiset oppilaat aloittivat opintonsa kieltenopettajan parissa 7-vuotiaina. Kieltenopettajan koulussa lapset oppivat puhumaan, kirjoittamaan ja lukemaan latinaa ja kreikkaa. He aloittivat opintonsa aakkosilla, numeroilla ja tavuilla, jonka jälkeen he alkoivat lukea sanoja ja lauseita. Kieltenopinnot päättyivät 11-vuotiaana, jolloin lapset siirtyivät seuraavalle opintoasteelle grammaatikon kouluun. Grammaatikko opetti lapsia lukemaan, lausumaan ja tulkitsemaan runoilijoita. Grammaatikon koulussa lapset alkoivat myös seuraamaan Kreikasta lainattua progymnasmataa. Progymnasmata oli neljätoistaportainen opetussuunnitelma, jonka tehtävä oli valmistella oppilas harjoituspuheiden, eli deklamaation, opintoja varten. Grammaatikon koulu loppui noin 16-vuotiaana ja sitä seurasi kolmas ja viimeinen opintoaste eli reetorin koulu. Reetorin koulussa analysoitiin puheita ja harjoiteltiin niiden laatimista. Reetorin opinnot päättyivät deklamaatioon. Tutkielman viidennessä luvussa tarkastellaan antiikin opettajien ja oppilaiden arkea. Oppilaidenkoulupäivät eivät eronneet suuresti nykypäivän koulujen arjesta. Oppilaat menivät kouluun varhain aamulla, ja tekivät siellä opettajan laatimia tehtäviä, jotka opettajat sitten tarkistivat. Keskipäivällä pidettiin lounastauko, jonka jälkeen opinnot jatkuivat iltaan saakka. Rooman opettajat pitivät nykypäivän standardeilla luokissaan kovaa kuria. He puuttuivat oppilaiden virheisiin herkästi, ja pitivät jatkuvasti huolen lausumisen ja kirjoittamisen täsmällisyydestä. Fyysiset rangaistuksetkin olivat yleisiä. Oppilailta taas odotettiin ahkeraa työmoraalia ja itsehillintää. Oppimateriaalit olivat moninaiset, yleisimpiä niistä olivat käännös- tai tulkintatehtävät mallitekstien pohjalta. Myös kolumnityyppiset tehtävät olivat laajalti käytössä. Luvun lähteenä toimii useiden antiikin lähteiden lisäksi Colloquia hermeneumata pseudodositheana.
  • Hatz, Elina (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkin työssäni latinalaisissa kunniapiirtokirjoituksissa esiintyviä perustelutyyppejä eli mitä kieliopillisia keinoja käyttäen on tekstissä kuvattu kunnioituksen kohteen ansiot. Rajasin materiaalin käsittämään ainoastaan Italian niemimaan noin vuodelta 10 eaa vuoteen 400 jaa, jotta piirtokirjoitukset eivät olisi maantieteellisesti liian hajanaisia, mutta antaisivat ajallisesti hyvän kuvan piirtokirjoituksissa tapahtuneesta kehityksestä. Tarkastelen erikseen tavallisille miehille ja keisareille suunnattuja kunniapiirtokirjoituksia, joita on tavallisille miehille 307 kappaletta ja keisareille 46 kappaletta. Olen käyttänyt tutkimuksessani runsaasti kvantitatiivisia menetelmiä, koska minua kiinnostaa erityisesti eri perustelutyyppien esiintyvyys. Työn tulokset on esitetty tilastoina, joiden perusteella olen analysoinut perustelutyyppien esiintyvyyttä ajassa ja maantieteellisesti. Perustelutyypit on jaettu kuuteen erilliseen ryhmään: ob-rakenteella muodostettuihin, kehuviin datiiveihin, kuvaileviin lauseisiin, kausaalilauseisiin, kausaalisiin ablatiiveihin ja sukulaisuussuhteeseen nojaaviin perusteluihin. Näistä ob-rakenne on kaikista käytetyin, mutta myös kehuvaa datiivia ja kuvailevia lauseita käytetään paljon. Nämä muodostavat 88 prosenttia kaikista perusteluista, kun kausaalilauseet, kausaaliset ablatiivit ja sukulaisuussuhteeseen nojaavat perustelutyypit kattavat vain 12 prosenttia kaikista perusteluista. Tarkastelen myös, miten perustelutyypit asettuvat piirtokirjoituksen teksteihin. Havaitsin, että usein kehuva datiivi, kausaalinen ablatiivi ja sukulaisuussuhteilla perusteltavat tavat sijoittuivat usein ihan piirtokirjoituksen loppuun. Ob-rakenne saattoi sijoittua tekstin loppuun tai keskivaiheille, ja lauseet sijoittuivat yleensä loppuun. Jos samassa tekstissä oli useampaa perustelutyyppiä, vaihtelivat tyyppien paikat paljon voimakkaammin. Kun tarkastelin kunniapiirtokirjoituksia maantieteellisesti, huomasin niiden keskittyneen tietyille alueille Rooman ympäristöön. Perustelutyypit itsessään olivat myös levinneet varsin tasaisesti jokaiselle alueelle. Ajallisesti tietyt perustelutyypit olivat tiettyinä ajanjaksoina suositumpia. Materiaalista näkee, että ob-rakenne saavutti suosiota 2. vuosisadalla, kunnes sen käyttö väheni 3. vuosisadalla. Kehuvaa datiivia esiintyi enemmän 3. vuosisadalla kuin sitä oli löytynyt 2. vuosisadalla. Keisarillisia kunniapiirtokirjoituksia tarkastellessani havaitsin, että suurin osa oli keskittynyt Roomaan ja sen ympäristöön. Sen sijaan niissä oli käytetty vain kolmea perustelutyyppiä: kehuvaa datiivia, kuvailevia lauseita ja kausaalilauseita. Kehuvat datiivit käsittivät näistä kaikista 87 prosenttia.
  • Vilmi, Hanna (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tämä tutkielma esittelee prepositioiden käyttöä varhaiskeskiaikaisissa latinankielisissä asiakirjois-sa, jotka ovat peräisin Toscanan alueelta Italiasta ja ajoittuvat 700-luvun alkuun. Työssä sel-vitetään, missä määrin prepositioiden käyttö noudattaa klassisen latinan perinteitä ja toisaalta millaisia italian kielen piirteitä siinä on jo nähtävissä. Aineisto on koottu L. Schiaparellin vuosina 1929–1933 editoimasta kokoelmasta Codice diplomatico longobardo, josta on valittu 20 asiakirjaa. Nämä kuuluvat vanhimpiin kyseisellä alueella säilyneistä asiakirjoista. Tutkimus keskittyy asiakirjojen vapaasti muotoiltuihin osiin, joissa kirjureiden käyttämän kielen variaatiot tulevat parhaiten esiin. Asiakirjojen kieli on myöhäislatinaa, mutta kirjurit pyrkivät noudattamaan klassisen latinan perinteitä. Tulokset jaotellaan semanttisten roolien perusteella sen mukaan, mitä prepositioita kirjurit ovat käyttäneet kyseisen roolin ilmaisemiseen. Aineiston perusteella kyseisen ajan asiakirjoissa käytettävät prepositiot voi jakaa karkeasti kolmeen ryhmään, joista ensimmäisen muodostavat ne prepositiot, jotka kuuluvat klassiseen latinaan ja joiden käyttö on säilynyt samantapaisena italiaan. Näitä ovat esimerkiksi sijainti-ilmaisuissa in ja ad sekä kohdeilmaisuissa contra, liittolaisilmaisuissa cum ja lähdettä kuvaava de. Toiseen ryhmään sisältyvät ne prepositiot, joiden käyttötapa muuttuu selvästi verrattuna klassiseen latinaan. Näitä ovat esimerkiksi super, joka vaikuttaa tässä aineistossa korvaavan preposition post sekä iuxta, jota ei enää tässä aineistossa käytetä sijainti-ilmaisuissa. Kolmannessa ryhmässä ovat ne prepositiot, jotka kuuluvat klassisen latinan sijaan italiaan. Tällainen on esimerkiksi da, jota käytetään enimmäkseen lähdeilmaisuissa, joissa se vaihtelee preposition a kanssa. Tutkimuksen perusteella 700-luvun alussa Toscanan alueen asiakirjalatinassa käytetään prepositioita vielä monin paikoin klassisen perinteen mukaisesti, mutta niiden käyttötavoissa on jo nähtävissä odotettua runsaammin romaanisten kielten piirteitä.
  • Rajala, Paula (Helsingin yliopisto, 2020)
    Pro gradu -työni tarkastelee eläinten asemaa arkaaisen Rooman kaupungin muodostumisesta kertovissa myyteissä. Lähteenäni ovat Titius Liviuksen kirjat I ja II. Myyttien Rooma oli agraariyhteisö, jonka muodostuminen, laajentuminen ja menestyminen oli huomattavissa määrin riippuvainen eläinten panoksesta. Tästä huolimatta eläimet vaikuttavat puuttuvan myyteistä lähes kokonaan. Tutkielmani päätehtävänä on nostaa esiin eläinten obskuureiksi jäävät hahmot ihmisen toiminnan takaa ja tarkastella eläimiin liittyviä kulttuurisia ja symbolisia merkityksiä näkökulmaltaan antroposentrisissä kertomuksissa. Aihetta ei ole aikaisemmin tutkittu näistä lähtökohdista. Työni perustana toimii temaattinen sanastoanalyysi, jonka avulla osoitan, mitä eläimiä Liviuksen latinankielisessä lähdeaineistossa esiintyy. Analyysin avulla selvitän myös eläinten lukumäärät. Liviuksen viittaukset eläimiin jakautuvat a) suoriin eläinviitauksiin (eläinsubstantiivit ja -verbit) ja b) epäsuoriin viittauksiin (ihmisen toiminta, jossa eläimet mukana). Lisäksi käytän apuna kontekstualisointia tarkastellessani Liviuksen narratiivia muuta aikalaiskirjallisuutta vasten. Tutkimuksen kannalta merkittäviä kysymyksiä ovat seuraavat. Millaisissa tapahtumakonteksteissa ja -ympäristöissä eläimet esitetään, ja minkälaisia konnotaatioita niistä syntyy? Mihin eläimet sijoittuvat roomalaisessa yhteiskuntajärjestyksessä? Esiintyykö eläimillä toimijuutta? Esitetäänkö eläimet sukupuolittuneina? Tutkimuksellinen näkökulmani pohjaa humanistiseen eläintutkimukseen, joka kritisoi ihmisten aiheuttamaa eläinten näkymättömyyttä ja keskinäistä eriarvoisuutta yhteiskunnassa. Tarkastelen tätä näkökulmaa vasten Andrew Feldherrin teoriaa roomalaisten sosiaalis-poliittis-uskonnollisesta ajattelusta, jolla legitimoitiin johtavien miesten imperium (oikeutettu toimijuus ja käskyvalta), jonka mukaan yhteiskunnallinen näkyvyys skaalautuu vallan ja toimijuuden suhteen. Tutkimukseni osoittaa Liviuksen perustamismyyttien sisältävän huomattavasti enemmän eläimiä, kun suorien viittausten (63 kpl) lisäksi mukaan lasketaan myös epäsuorat viittaukset (108 kpl). Myyttien fauna koostuu tavallisista arkisista eläimistä, jotka Livius asemoi tarkasti erillisiin positioihin arkaaisen yhteisön sakraalina pitämässä yhteiskunnallisessa järjestyksessä. Nämä positiot ovat siinä määrin selkeitä, että näen niiden olevan Liviuksen konstruktio. Tutkimus osoittaa myös, miten eri eläimet saavat erilaisia merkityksiä eri yhteyksissä ja osoittavat myös ihmistoimijoiden keskinäisiä jännitteitä sekä kirjoittajan eetosta. Tutkimuksesta käy ilmi, että eläimet esitetään ihmiselle alisteisina ja ne etäännytetään kerronnasta silloinkin, kun ne ovat osallistujina tapahtumissa.
  • Tainio, Kai (Helsingin yliopisto, 2020)
    Pro gradu -tutkielmani aiheena on roomalaisena poliitikkona ja oikeuspuhujana tunnetun Marcus Tullius Ciceron (106–43 eKr.) ystävälleen Fabius Gallukselle kirjoittama kirje (Ad fam. 7,23). Siitä selviää, että Fabius Gallus oli tehnyt Ciceron nimissä veistoshankintoja, jotka eivät vastanneet tämän toiveita. Kirje siis on epäonnistuneen taidekaupan jälkipuintiin liittyvä viesti. Tutkielmassa pyrin selvittämään kirjeen taustalla olevaa taideteosten ostotapahtumaa ja siihen osallistuneiden henkilöiden rooleja. Tarkastelen itse kirjeen latinankielistä tekstiä ja eräitä muita Ciceron kirjoituksia käyden samalla läpi kirjeeseen, sen henkilöihin ja siihen linkittyviin ilmiöihin liittyvää tutkimuskirjallisuutta. Keskeinen henkilö kirjeessä on siinä kolme kertaa mainittu Avianius. 1800-luvulta lähtien hänet on totuttu näkemään Avianius Evander -nimisenä vapautettuna orjana, jonka on päätelty harjoittaneen kuvanveistäjän ammattia. Jokunen tutkija on myös innostunut näkemään hänessä hyvinkin merkittävän taiteilijan, jopa kokonaisen taidesuuntauksen johtohahmon. Laajalti vakiintunut tapa nähdä kirjeen Avianius taiteilija Evanderina ja identifioinnin pohjalta tehdyt päätelmät hänen Ateenan ateljeestaan ovat kuitenkin ongelmallisia. Sen perusteella mitä nykyään tiedetään roomalaisista nimikäytännöistä, ei itse asiassa edes ole mahdollista, että orjataustainen Avianius Evander olisi kirjeen Avianius. Jos Cicero olisi tarkoittanut kyseistä henkilöä, olisi hän epäilemättä viitannut tähän pelkän sukunimen Avianius sijaan koko nimellä Avianius Evander tai pelkällä lisänimellä Evander. Se, ettei myyjän tai välittäjän roolissa toiminut Avianius olekaan taiteilija, avaa uusia tapoja tulkita kirjettä. Ciceron puhe Verrestä vastaan sisältää kohdan, jossa huutokaupat näyttäytyvät myyntitapahtumina, joissa innokkaat ostajat huusivat kilpaa haluamiaan taideteoksia. Tutkielmassa pohdin mahdollisuutta, että Fabius Gallus olisi tehnyt hankintoja jostakin tuolloin järjestetystä huutokaupasta. Ajatuksen puolesta puhuvat eräät kirjeen yksityiskohdat, erityisesti hintojen ennalta-arvaamattomuus ja se, ettei Ciceron ilmeisestikään ollut mahdollista perua kauppoja. Roomalaisista huutokaupoista tiedetään myös se, että niissä oli tapana myöntää ostajille jopa vuoden pituisia luottoja, mikä sopisi yhteen sen kanssa, että Cicero kirjeessä aikoi pyytää vuoden verran lisää maksuaikaa. Mitä tulee kysymykseen kirjeen Avianiuksen identiteetistä, ehdotan tutkielmassa, että hän voisi olla Puteolissa asunut liikemies C. Avianius Flaccus, johon Cicero paikoin tuotannossaan viittaa juuri sukunimellä Avianius ilman lisänimeä Flaccus. Ciceron Titius-nimiselle viranhaltijalle lähettämästä kirjeestä selviää Ciceron ja Avianiuksen suhteen vastavuoroisuus: Cicero auttoi suhteillaan Avianiuksen liiketoimia saaden itse joitakin kyseisessä kirjeessä määrittelemättä jääviä vastapalveluksia. Siten Avianius Flaccus olisi luontevaa nähdä Ciceron taidehankintoihin väliaikaisrajoitusta järjestäneenä henkilönä. Mielestäni on myös todennäköisempää, että taideostot tehtiin Ateenan sijaan lähempänä Roomaa, esimerkiksi juuri Puteolissa tai muualla Campaniassa. Muista kirjeen henkilöistä erityisesti Damasippuksen rooli kaupanteossa ei täysin selviä. Hänet on usein tulkittu taidekauppiaaksi, mutta on epäselvää, voidaanko häntä varsinaisesti sellaisena pitää. Horatiuksen kirjoittaman satiirin kautta tiedämme, että hän oli innokas vanhojen veistosten ostaja. Koska hän oli ilmeisesti kiinnostunut ostamaan Cicerolle päätyneet veistokset, voitaneen päätellä, että ne eivät olleet Ciceron ajan aikalaistaidetta vaan vanhoja, tuon ajan antiikkia. Kirjeen Ad fam. 7,23 kohdalla voidaankin siis puhua taiteen jälkimarkkinoista.
  • Saastamoinen, Ari (Helsinki University Print, 2008)
    This study analyses the diction of Latin building inscriptions. Despite its importance, this topic has rarely been discussed before: the most substantial contribution on the subject is a short dissertation by Klaus Gast (1965) that focuses on 100 inscriptions dating mostly from the Republican period. Marietta Horster (2001) also touched upon this theme in her thesis on imperial building inscriptions. I have collected my source material in North Africa because more Latin building inscriptions dating from the Imperial period have survived there than in any other area of the Roman Empire. By means of a thorough and independent survey, I have assembled all relevant African Latin building inscriptions datable to the Roman period (between 146 BC and AD 425), 1002 texts, into a corpus. These inscriptions are all fully edited in Appendix 1; Appendix 2 contains references to earlier editions. To facilitate search operations, both are also available in electronic form. They are downloadable from the address http://www.helsinki.fi/hum/kla/htm/jatkoopinnot.htm. Chapter one is an introduction dealing with the nature of building inscriptions as source material. Chapter two offers a statistical overview of the material. The following main section of the work falls into five chapters, each of which analyses one main part of a building inscription. An average building inscription can be divided into five parts: the starting phrase opens the inscription (a dedication to gods, for example), the subject part identifies the builder, the object part describes the constructed or repaired building, the predicate part records the building activity and the supplement part offers additional information on the project (it can specify the funding, for instance). These chapters are systematic and chronological and their purpose is to register and interpret the phrases used, to analyse reasons for their use and for their popularity among the different groups of builders. Chapter eight, which follows the main section of the work, creates a typology of building inscriptions based on their structure. It also presents the most frequently attested types of building inscriptions. The conclusion describes, on a general level, how the diction of building inscriptions developed during the period of study and how this striking development resulted from socio-economic changes that took place in Romano-African society during Antiquity. This study shows that the phraseology of building inscriptions had a clear correlation both with the type of builder and with the date of carving. Private builders tended to accentuate their participation (especially its financial side) in the project; honouring the emperor received more emphasis in the building inscriptions set up by communities; the texts produced by the army were concise. The chronological development is so clear that it enables stylistic dating. At the beginning of the imperial period the phrases were clear, concrete, formal and stereotyped but by Late Antiquity they have become vague, subjective, flexible, varied and even rhetorically or poetically coloured.
  • Kuivalainen, Ilkka (Helsingin yliopisto, 2020)
    The Portrayal of Pompeian Bacchus This dissertation is a basic study in the field of ancient art and classical archaeology. It aims to define what Pompeian Bacchus was like, especially the iconography in wall paintings and in sculpture, and why he was depicted in different forms in different places. Bacchus was either an elderly bearded man, a young beardless man or a child. In order to understand the relationship between this divinity and ancient Pompeians the spreading of the Greek Dionysiac cult is analysed; how it came to Italy and what his connection to old Italic variants, especially the Roman god Liber was. The god’s name used by the Romans is also analysed. He was linked to mysteries, theatre and viticulture. The research deals mainly with Pompeii and the material in or from the town during the period of ca. three hundred years before the town was destroyed in AD 79. Of Pompeian source groups firstly the extramural temple is dealt with, secondly inscriptions, thirdly the largest group consisting of wall paintings, including those from the villas directly linked to the town. The fourth group consists of sculpture and the fifth of mosaics. Because many wall paintings have been destroyed or damaged the excavation reports and other earlier research especially done in the 19th century are of great importance. The visual material in this study consists of 174 cases. The method is firstly descriptive but widens to comparative. Parallel works are also studied elsewhere in Pompeii and in the regions that have affected it, mainly Latium, Etruria and Southern Italy (e.g. vase painting), but also some Greek temples. Roman literature and archaeological material are used in order to find reasons for the choices of name and images of Bacchus. The remarks based on this research material deal with the physical appearance, clothing, attributes and companions of Bacchus, and myths or historical events depicted and the Pompeian spaces where Bacchus was visible. Additionally the models and choice of the portrayal are analysed. In private houses Bacchus was usually portrayed in representative, more public rooms, but as a child in smaller and more private rooms. The statues were mainly in gardens. The very limited number of mosaics leans to more representative spaces. Bacchus was also depicted in public places around the town. Some portrayals of Bacchus must have had religious meaning. The viticultural context was clearly more important than than connections to theatre or mysteries. This is shown especially in paintings in lararia or façades where Bacchus was alone, or with a panther or some other divinity, and in which vine, wine or grapes represent agricultural fertility. Theatrical aspect is shown in only one central painting but some compositions of paintings show effects of theatre performances. The mystic aspect is shown by the idea of a good afterlife, and the different forms of Bacchus and the epiphany, even Ariadne may be linked to this. Based on this study one could say that Pompeian Bacchus was mainly portrayed as Greek Dionysus. The continuation of the cult shows the old Liber with his Italic counterparts. Liber was the most important name of the divinity used in Pompeii in the first century AD, though his portrayal was usually, according to Hellenistic fashions, modelled to the local needs.
  • Heiskanen, Otso (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tiivistelmä – Referat – Abstract Pro gradu -tutkielmani tarkastelee sellaisia latinankielisiä tekstiotteita, joissa käsitellään tai sivutaan aiheita, joista on säädetty heprealaisen Raamatun Toorassa jonkinlainen määräys, kehotus tai kielto. Olen kerännyt otteita 19 eri kirjoittajalta yhteensä 27. Varhaisin ote on Marcus Tullius Ciceron vuonna 59 eKr. pitämästä oikeuspuheesta, myöhäisin puolestaan polyteistirunoilija Rutilius Namatianukselta 400-luvulta jKr. Tarkastelen ja kommentoin tekstejä vertaillen niitä Raamattuun, rabbiiniseen kirjallisuuteen ja juutalaisten historiaan. Selvitän tutkielmassani, millaisin eri tavoin roomalaiset näkivät juutalaiset ja juutalaisuuden, sekä millaisia käsityksiä roomalaisilla oli juutalaisuuden rituaaleista ja niiden taustoista. Kiinnitän huomiota myös siihen, onko tekstiotteiden perusteella sanottavissa jotain juutalaisuudessa ajan mittaan tapahtuneista muutoksista. Tekstiotteiden valossa vaikuttaa siltä, että sellaiset juutalaiset tavat kuten sapattikynttilöiden sytyttäminen ja ruumiiden hautaaminen krematoinnin asemesta olivat voimissaan jo esirabbiinisella ajalla, vaikka niistä säädettiin kirjallisesti vasta rabbiinisessa kirjallisuudessa. Lisäksi vaikuttaa siltä, että ympärileikkaus ja sapatin viettäminen olivat roomalaisille hyvin tuttuja juutalaisia tapoja, olkoonkin, että sapatti käsitettiin ilmeisen virheellisesti paastopäiväksi. Paastoaminen mainitaan – vaikkakin väärässä yhteydessä – lähdekirjallisuudessa sen verran tiuhaan, että rohkenen tehdä johtopäätöksen, että se oli antiikin juutalaisten keskuudessa verrattain yleistä. Useat latinankieliset kirjoittajat vaikuttavat olevan huolissaan juutalaisen uskonnon ja juutalaisten tapojen leviämisestä roomalaisten keskuudessa. Tätä huolta tuodaan ilmi sangen juutalaisvastaisin sanankääntein, joissa näen paljon samaa modernin antisemitismin kanssa.
  • Niemi, Janne (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tämän tutkielman aiheena on Marcus Terentius Varron (116-27 eaa) Res Rusticae -teoksen dialogimuotoisen tekstin henkilöhahmojen kieli. Keskeisenä tutkimuskysymyksenä on selvittää, onko teoksessa esiintyvien puhujien välillä havaittavissa kielellisiä eroja. Analyysin pohjana on teoksen kaikki kolme kirjaa kattava digitaalinen tekstikorpus. Aineisto on jäsennetty ja annotoitoitu puupankiksi, joka sisältää tiedot tekstin saneiden muoto-opillisista ominaisuuksista ja dependenssikieliopin mukaisista syntaktisista suhteista. Annotoinnissa on hyödynnetty tietokoneavusteista, automaattista jäsennystä, jonka käyttökelpoisuutta käsillä olevan tutkimuskysymyksen analyysissä työssä myös arvioidaan. Res Rusticaeta on pitkään tutkittu lähinnä maatalousaiheisena ammattikirjallisuutena, mutta uudemmassa tutkimuksessa on alettu kiinnostua teoksen dialogimuodosta, syvällisemmistä merkityksistä ja yhtäläisyyksiä filosofisen dialogin traditioon sekä satiiriin. Tekstissä esiintyvien eri henkilöhahmojen puheen sisällön ja etenkään kielellisten piirteiden eroihin ei kuitenkaan ole aiemmin kiinnitetty erityisempää huomiota. Puupankkiaineisto tekee mahdolliseksi määrällisen analyysin useista erilaisista kielellisistä piirteistä. Tässä työssä tarkastellaan erityisesti funktiosanojen frekvensseissä, ut-rakenteiden ominaisuuksissa ja alistuskonjunktioiden anastrofissa havaituja eroja dialogin puhujien välillä. Funktiosanojen esiintymisfrekvenssejä tutkimalla voidaan saada vihjeitä esimerkiksi eri puhujien mahdollisesti käyttämistä sivulausetyypeistä. Ut-rakenteiden tarkempi tutkiminen puupankkiaineiston avulla on esimerkkinä yksityiskohtaisemmasta lauserakenteiden tarkastelusta. Anastrofi on aiemmassa tutkimuksessa esiin nostettu Varron kielelle tyypillinen. Puhujien välillä havaitut erot kielellisissä piirteissä näyttävät niin vahvoilta, että niiden tutkiminen perusteellisemmin vaikuttaa mielekkäältä. Erilaisten leksikaalisten ja syntaktisten piirteiden takana voi kuitenkin olla moninaisia syitä ja kielellisiä ilmiöitä, joten useimmissa tapauksissa menetelmien tässä tutkielmassa tuottamat havainnot toimivat lähinnä hyvinä vihjeinä perusteellisemman tutkimuksen kohteiksi. Joka tapauksessa käytetyt digitaaliset menetelmät ja erityisesti puupankkien analysointi osoittautuvat tutkimuskysymyksen kannalta hyödyllisiksi ja käyttökelpoisiksi. Lisäksi tämänkaltainen aineiston yleiskuvan tarkastelu parhaimmillaan tuottaa uusia havaintoja sellaisista erityspiirteistä, joihin ei välttämättä muuten tulisi kiinnittäneeksi huomiota.
  • Lindgren, Antti (Helsingin yliopisto, 2020)
    Pro gradu -tutkielmassani tutkin väkivallan ja kuoleman merkitystä roomalaisissa uskonnollisissa rituaaleissa. Lähestyn aihetta neljän eri esimerkin avulla. Väkivallan merkitystä pohdin Lupercalia- ja Matralia-juhlien rituaalien kautta, ja kuoleman merkitykseen paneudun Vestan neitsyiden sekä galli- ja kreikkalaispariskuntien elävältä hautaamisen pohjalta. Tutkimukseni perustana ovat pääasiassa latinankieliset antiikin kirjalliset lähteet, mutta tukeudun ajoittain myös kreikankieliseen lähdeaineistoon. Lähteitä ja nykytutkimuksen teorioita tarkastelemalla ja vertailemalla luon kuvan rituaaleista ja selvitän väkivallan ja kuoleman merkitystä niissä. Lupercaliassa väkivaltaa harjoittivat lupercus-papit, jotka löivät vuohennahkasuikaleilla muita yhteisön jäseniä juostessaan pitkin Rooman katuja. Piiskaniskujen tarkoitus oli alun perin toimia kuin rokotuksina ja suojata ihmisiä kuolleiden saastuttavalta vaikutukselta helmikuun Parentalian aikana. Myöhemmin juhlan merkitys muuttui ja iskut nähtiin hedelmällisyyttä tuottavana symbolisena penetraationa. Matraliassa roomalaiset matroonat ajoivat orjanaisen hakaten ulos Mater Matutan temppelistä. Rituaalin sisältämä väkivalta selittyy jumalatar Mater Matutan kautta. Matuta rinnastuu yhteisen indoeurooppalaisen perinnön kautta veda-uskonnon aamunkoiton jumalattareen, joka ajoi joka aamu pimeyden väkivaltaisesti pois. Tätä tekoa matroonat mahdollisesti jäljittelivät vuosittain Matralian aikana ja kannustivat Matutaa suoriutumaan tehtävästään päivien lyhetessä Neitsyytensä menettäneet Vestan papittaret haudattiin elävältä Rooman kaupungin laidalle lähelle muureja. Hautaamiset tapahtuivat usein poliittisina kriisiaikoina. Neitsyyden menettäminen, crimen incesti, tarjosi yhteisölle mahdollisuuden nimittää syntipukin, jonka hautaaminen sekä palautti rikoksen rikkoman tasapainon, että suojeli yhteisöä uhkaavalta kriisiltä. Samankaltaisina kriisaikoina haudattiin Forum boariumille galli- ja kreikkalaispareja. Tämän hautaamisen tarkoitus oli symbolisten vihollisten kautta saattaa Rooman maaperä jo valmiiksi vihollisten haltuun ja näin tehdä tyhjäksi vihollismiehityksen uhka. Tutkimukseni perustella näyttää siltä, että väkivaltaisia ja kuolemaan johtaneita rituaaleja yhdisti uhkaavan kriisin torjuminen. Lupercalian piiskaniskut suojasivat epäpuhtaudelta ja estivät lapsettomuuskriisin. Elävältä hautaamiset puolestaan torjuivat ulkoisia uhkia. Matralian väkivaltainen rituaali taas antoi aamunkoitolle voimia taistella pimeyttä vastaan ja näin vältettiin ikuisen yön uhka.