Alkuin oli northumbrialainen kristitty oppinut ja opettaja, joka vaikutti Kaarle Suuren hovissa 700-luvun jälkipuoliskolla ja jolla oli suuri rooli niin sanotussa karolingisessa renessanssissa. Alkuin oli myös monipuolinen kirjailija, ja häneltä on muun muassa säilynyt yli 300 kirjettä. Työni käsittelee Alkuinin tietyntyyppisiä kirjeitä aikansa kuninkaallisille. Kirjeissä hän tyypillisesti kehottaa kuninkaallisia noudattamaan Jumalan tahtoa ja ohjaa heitä kristillisiin hyveisiin. Alkuin itse kutsui näitä kirjeitä termillä exhortatoriae litterae. Analysoin työssäni yksityiskohtaisesti viisi eri Alkuinin kirjettä kuninkaallisille, ja niiden ja muutaman muun samantyyppisen kirjeen analyysin pohjalta esittelen kirjeiden tyypillisimmät rakenteelliset, kielelliset ja temaattiset piirteet. Pohdin myös Jumalan ja Raamatun isoa roolia kirjeissä. Kirjeiden rakennetta arvioidessa on oleellisena apuna keskiaikainen kirjeenkirjoittamisen taidon teoria (ars dictandi). Kielellisissä piirteissä ovat keskeisiä käsitteet klassinen latina, myöhäislatina ja kristillinen latina, vaikka ne eivät olekaan yksiselitteisiä. Alkuinin exhortatoriae-kirjeet kuninkaallisille kuuluvat selkeästi omaan kirjetyyppiinsä, ja ne ovat rakenteeltaan erittäin kaavamaisia ja säännönmukaisia. Kirjeet on yleisesti varsin helppo jakaa eri osiin: ne sisältävät selkeät aloitus- ja lopetusosuudet sekä kerronta- ja pyyntöosuudet. Oletettavasti myös Alkuin itse tarkoitti kirjeensä osittain mallikirjeiksi muille. Virke- ja lauserakenteet toistuvat kirjeissä samanlaisina. Päälauseen predikaattina on erittäin usein imperatiivi tai verbi konjunktiivissa (tahtomuslause). Sivulauseista yleisiä ovat finaalilause joko quatenus- tai ut-konjunktiolla ja kausaalilause quia-konjunktiolla. Alkuinille erityisen tyypillinen virkerakenne on imperatiivi- tai tahtomuslauseen (kehotus) ja finaalilauseen yhdistelmä. Ablativus absolutus on yleinen ainoastaan sitaattien yhteydessä ja vakiofraaseissa. Partisiipeista ainoastaan partisiipin preesens on yleinen, ja se onkin kirjeissä hyvin monipuolisessa käytössä. Tyylikeinoista Alkuinilla erittäin yleisiä ovat allitteraatio, hyperbaton ja riimit, joita kaikkia löytyy lähes joka virkkeestä. Alkuin suosii kirjeissään sanoja, joissa on selvä kristillinen sävy, vaikka ne ovatkin lähes kaikki jo antiikin aikana tunnettuja sanoja. Aivan erityisen yleinen tällainen sana ja käsite on misericordia, jota Alkuin käyttää sekä kirjoittaessaan Jumalan armosta että pyytäessään kuninkaalta armollisuutta. Misericordia esiintyy hyvin usein samassa yhteydessä sanan iustitia kanssa. Selkeistä myöhäislatinan sanoista Alkuin käyttää erittäin paljon verbiä exaltare. Yleisesti Alkuinin latinan kieli on varsin yksinkertaista ja selkeää, ja hän suosii pääosin lyhyitä virkkeitä. Syntaksiltaan Alkuinin kieli on melko vahvasti klassisen latinan normeihin perustuvaa, mutta siitä löytyy kuitenkin toisinaan myös myöhäislatinalle tyypillisiä piirteitä, kuten esimerkiksi että-lause quod-konjunktiolla, vaikka accusativus cum infinitivo -lauseenvastike onkin hänellä yleisempi. Näyttää kuitenkin siltä, että Alkuin vaihteli jonkin verran tyyliään kirjeen vastaanottajan mukaan. Kaiken kaikkiaan Alkuinin latinaa voi kuvata määritteellä ’kristillinen latina’ etenkin hänen suosimiensa sanojen ja hänen tekstiensä kristillisen sisällön vuoksi. Alkuinin exhortatoriae-kirjeissä on selkeitä toistuvia teemoja. Niihin kuuluvat muun muassa erilaiset vastakohdat, ja Alkuinin kirjeiden maailmankuva onkin hyvin dualistinen. Kirjeet sisältävät myös paljon erilaisia neuvoja, kehotuksia ja varoituksia, kuten esimerkiksi kehotus raittiuteen. Lisäksi Alkuin pyytää usein kuninkaallista seuraamaan tämän vanhemman ja/tai edeltäjän esimerkkiä tai vastaavasti karttamaan sitä. Jumala/Jeesus ja Raamattu ovat Alkuinin kirjeissä erittäin suuressa roolissa. Alkuin esimerkiksi katsoo, että Jumala oli suonut kuninkaalle tämän valtakunnan, joten kuninkaan on noudatettava Jumalan tahtoa ja toimittava moraalisesti oikein, jotta Jumala suojelisi tätä. Tähän yhteyteen usein myös kuuluu edellä mainittu imperatiivi- tai tahtomuslauseen ja finaalilauseen yhdistelmä. Alkuin siteeraa Raamattua tai viittaa siihen jatkuvasti perustellessaan kehotuksiaan. Usein hän ei kuitenkaan näytä siteeraavan Raamattua sanasta sanaan, ja toisinaan hän jopa näyttää yhdistelevän eri sitaatteja.

Pro gradu -tutkielmani aiheena on kreikkalaisen Kleobis ja Biton -tarinan esiintyminen ja käyttö Rooman valtakunnassa sekä 1800–1900-lukujen Suomessa. Tutkielmassani selvitän lähdeaineistoja vertailemalla, missä eri yhteyksissä tarina esiintyy roomalaisissa ja kirjallisissa ja kuvallisissa esityksissä ja millä tavoin. Lisäksi tarkastelen tarinan myöhemmän erästä ilmentymää, myytin esiintymistä Suomen kulttuurisella kentällä. Walter Runebergin Kleobis ja Biton -aiheinen friisi koristaa Helsingin Vanhan Ylioppilastalon julkisivua, ja tässä tutkielmassa käsittelen aihevalintaan vaikuttaneita seikkoja sekä Runebergin teoksen symboliarvoa Suomessa. Kleobis ja Biton olivat kaksi argoslaista veljestä, jotka kuljettivat vaunuissa istuvan äitinsä Heran temppeliin. Äiti rukoili jumalattarelta kiitokseksi parasta lahjaa, jonka ihminen voi saada, ja jumalatar myönsi pojille kuoleman unessa. Tutkielmani aineistona on kaikki säilyneet roomalaiset primaarilähteet, jotka kuvaavat veljesten tarinaa: viiden eri kirjailijan (Cicero, Valerius Maximus, Hyginus, Tertullianus ja Servius) nimissä säilyneet tarinaversiot sekä arkeologista materiaalia (lasimassakoruja, alttari, reliefilaatta, medaljonki ja rahoja). Suomen osalta aineistoni koostuu Walter Runebergin myyttiä käsittelevistä taideteoksista (friisi ja mitali) sekä niihin liittyvästä arkistomateriaalista (muun muassa kirjeistä) ja aikalaiskirjoituksista suomalaisessa lehdistössä. Kleobiksen ja Bitonin tarina esiintyy kreikkalaisessa kontekstissa erityisesti oikealla hetkellä tapahtuvan kuoleman ja sen onnekkuuden esimerkkinä. Roomalaisilla kirjailijoilla esiintyy ajatus kuolemasta lahjana ja näin ollen tarina toimii myös lohdutuksena lähimmäisensä menettäneelle henkilölle. Lähteitä vertailemalla totean, että tarinan hyödyntämisen painopiste kuitenkin siirtyy kuvastamaan veljeksiä pietas-hyveen esimerkkinä Ciceron jälkeen. Kuvallisissa lähteissä esitetään usein ainoastaan poikien uroteko, millä korostetaan veljesten hyveellisyyttä ja äitiin kohdistuvaa kunnioitusta. Roomalaisten kirjallisten ja kuvallisten esitysten käytön päämotiivi on tuoda esille Kleobiksen ja Bitonin esimerkillisyyttä keisariajan alusta lähtien. Suomessa Kleobis ja Biton esiintyvät Walter Runebergin töissä erityisesti yhteistyön symbolina. Ylioppilastalon kautta veljekset omaksuttiin ylioppilaiden vertauskuviksi niin hyvässä kuin pahassa. Aikalaiskirjoituksista ilmenee, kuinka veljeksiä hyödynnettiin symboleina muun muassa kielikiistassa. Kleobiksen ja Bitonin ja heidän tarinansa toinen merkittävä suomalainen käyttöyhteys oli toimia esimerkkinä isänmaan puolesta kamppailemisesta ja uhrautuvaisuudesta.

Pro graduni käsittelee nominilausekkeiden ja niiden rakenteiden kuvausta latinan opetuskieliopeissa myöhäisantiikista uuden ajan alkuun eli 500-luvun alusta 1400-luvun loppuun. Aineistoni koostuu seitsemästä syntaksia käsittelevästä latinan kieliopista. Pääasiallisena tutkimuskysymyksenä on, onko Priscianuksen Institutiones grammaticae -kieliopissa yhteyttä transitiivisuuden ja nominilausekkeiden rakenteiden kuvausten välillä. Motivaationa kysymykselle on se, että keskiaikaisissa (1000–1400-luvut) kielioppikuvauksissa transitiivisuus yhdistettiin nominilausekkeiden rakenteiden kuvaukseen. Tutkielmani todistaa, että Priscianuksen nominilausekkeiden kuvauksessa ei ole yhteyttä transitiivisuuteen. Priscianuksella transitiivisuus koskee ainoastaan verbilausekkeita, kun taas nominilausekkeiden muodostamisen motivaattorina on sanojen semantiikka. Priscianus korostaa kuvauksessaan dependenssirakenteiden eroja, koska nominilausekkeen pääsana on alisteinen verbille, mutta pääsanan omat määritteet eivät. 1100-luvun alussa Hugo de Sancto Victoren kieliopissa transitiivisuus koskee myös nominilausekkeita: transitio vastaa nykyistä rektiota ja intransitio vastaa lausekkeen sisäistä kongruenssia. Vuoden 1150 tienoilla kirjoitettu Petrus Heliaksen regimen-määritelmä puolestaan perustuu verbien rakenteeseen ja painottaa lauseen täydellisyyttä. Petruksen mukaan nominilausekkeessa määritteenä oleva adjektiivi on mukana lauseessa, jotta verbin ilmaisema merkitys olisi mahdollisimman täydellinen. Alexander de Villa Dein runomuotoisessa kieliopissa vuodelta 1199 nominilausekkeiden rektiota kutsutaan nimellä transitio personarum, mutta kongruenssia ei nimetä, koska se tapahtuu luonnostaan. Vuonna 1212 julkaistussa Eberharduksen runokieliopissa transitio mainitaan vain verbien objektien yhteydessä. 1200–1300-luvuilla kielioppiteorioihin lainataan runsaasti terminologiaa filosofiasta, mm. subiectum ja predicatum, joita ei kuitenkaan sovelleta opetuskielioppeihin. 1300-luvun opetuskielioppiperinnettä edustavassa regule-kieliopissa nominilausekkeiden kuvaus on keskiaikaisen käsityksen mukainen eli intransitio vastaa kongruenssia ja transitio rektiota. Nominilausekkeita kuvataan kuitenkin edelleen epätäydellisiksi, koska niistä puuttuu verbi. 1400-luvulla humanistit eivät hylkää kieliopeissaan keskiaikaista transitiivisuuskäsitystä, vaan humanisti Sulpitius kuvaa nominilausekkeiden rakenteita intransitio ja transitio-termeillä.

The object of this study is the case marking of the subject in early medieval charter Latin. The work explores whether and how the nominative/accusative-type morphosyntactic alignment changed into a semantically motivated (active/inactive) alignment in Late Latin before the disappearance of the case system. It is known that the accusative originally the case of the direct object extended in Late Latin to the subject function in which Classical Latin allowed only the nominative. On this basis, it has been postulated that in Late Latin the nominative/accusative contrast was (re)semanticized so that the nominative came to encode all the Agent-like arguments and the accusative all the Patient-like arguments. The study examines which semantic and syntactic factors determine the selection of the subject case in each subject/finite verb combination in the Late Latin Charter Treebank (LLCT). The LLCT is an annotated corpus of Latin charter texts (c. 200,000 words) written in Tuscany between AD 714 and 869. The central result of the study is that the Latin of the LLCT shows a semantically based morphosyntactic alignment in those parts of nominal declension where the morphological contrast between nominative- and accusative-based forms is morphophonologically intact. The following picture of intransitivity split turns up: the low-animacy subjects of the LLCT occur more often in the accusative than do the agentive high-animacy subjects. Likewise, the accusative percentage of SO subject constructions is higher than that of A/SA subject constructions. The common denominator of the examined semantic variables is likely to be the control exercised by the subject over the verbal process. Syntactic factors seem to influence the case distribution pattern as well. For example, the immediate preverbal position of the subject implies a high retention of the nominative. The immediate preverbal position of SV(O) language is a canonical subject position where the syntactic complexity measured as dependency lengths is at its lowest and the cohesion of the verbal nucleus at its highest. Thus, a by then already marked nominative form results. The control of the subject over the verbal process (semantic variable) and the cohesion of the verbal nucleus (syntactic variable) may be partly conflated, i.e., both may affect the subject case selection in certain conditions.

This dissertation studies the language of Latin letters that were written in Egypt and Vindolanda (in northern Britain) during the period 1st century BC 3rd century AD on papyri, ostraca, and wooden tablets. The majority of the texts is, in one way or another, connected with the Roman army. The focus of the study is on syntax and pragmatics. Besides traditional philological methods, modern syntactic theory is used as well, especially in the pragmatic analysis. The study begins with a critical survey of certain concepts that are current in the research on the Latin language, most importantly the concept of vulgar Latin , which, it is argued, seems to be used as an abstract noun for variation and change in Latin . Further, it is necessary to treat even the non-literary material primarily as written texts and not as straightforward reflections of spoken language. An examination of letter phraseology shows that there is considerable variation between the two major geographical areas of provenance. Latin letter writing in Egypt was influenced by Greek. The study highlights the importance of seeing the letters as a text type, with recurring phraseological elements appearing in the body text as well. It is argued that recognising these elements is essential for the correct analysis of the syntax. Three areas of syntax are discussed in detail: sentence connection (mainly parataxis), syntactically incoherent structures and word order (the order of the object and the verb). For certain types of sentence connection we may plausibly posit an origin in spoken Latin, but for many other linguistic phenomena attested in this material the issue of spoken Latin is anything but simple. Concerning the study of historical syntax, the letters offer information about the changing status of the accusative case. Incoherent structures may reflect contaminations in spoken language but usually the reason for them is the inability of the writer to put his thoughts into writing, especially when there is something more complicated to be expressed. Many incoherent expressions reflect the need to start the predication with a thematic constituent. Latin word order is seen as resulting from an interaction of syntactic and pragmatic factors. The preference for an order where the topic is placed sentence-initially can be seen in word order more generally as well. Furthermore, there appears a difference between Egypt and Vindolanda. The letters from Vindolanda show the order O(bject) V(erb) clearly more often than the letters from Egypt. Interestingly, this difference correlates with another, namely the use of the anaphoric pronoun is. This is an interesting observation in view of the fact that both of these are traditional Latin features, as opposed to those that foreshadow the Romance development (VO order and use of the anaphoric ille). However, it is difficult to say whether this is an indication of social or regional variation.

Tämän tutkielman aiheena on Marcus Terentius Varron (116-27 eaa) Res Rusticae -teoksen dialogimuotoisen tekstin henkilöhahmojen kieli. Keskeisenä tutkimuskysymyksenä on selvittää, onko teoksessa esiintyvien puhujien välillä havaittavissa kielellisiä eroja. Analyysin pohjana on teoksen kaikki kolme kirjaa kattava digitaalinen tekstikorpus. Aineisto on jäsennetty ja annotoitoitu puupankiksi, joka sisältää tiedot tekstin saneiden muoto-opillisista ominaisuuksista ja dependenssikieliopin mukaisista syntaktisista suhteista. Annotoinnissa on hyödynnetty tietokoneavusteista, automaattista jäsennystä, jonka käyttökelpoisuutta käsillä olevan tutkimuskysymyksen analyysissä työssä myös arvioidaan. Res Rusticaeta on pitkään tutkittu lähinnä maatalousaiheisena ammattikirjallisuutena, mutta uudemmassa tutkimuksessa on alettu kiinnostua teoksen dialogimuodosta, syvällisemmistä merkityksistä ja yhtäläisyyksiä filosofisen dialogin traditioon sekä satiiriin. Tekstissä esiintyvien eri henkilöhahmojen puheen sisällön ja etenkään kielellisten piirteiden eroihin ei kuitenkaan ole aiemmin kiinnitetty erityisempää huomiota. Puupankkiaineisto tekee mahdolliseksi määrällisen analyysin useista erilaisista kielellisistä piirteistä. Tässä työssä tarkastellaan erityisesti funktiosanojen frekvensseissä, ut-rakenteiden ominaisuuksissa ja alistuskonjunktioiden anastrofissa havaituja eroja dialogin puhujien välillä. Funktiosanojen esiintymisfrekvenssejä tutkimalla voidaan saada vihjeitä esimerkiksi eri puhujien mahdollisesti käyttämistä sivulausetyypeistä. Ut-rakenteiden tarkempi tutkiminen puupankkiaineiston avulla on esimerkkinä yksityiskohtaisemmasta lauserakenteiden tarkastelusta. Anastrofi on aiemmassa tutkimuksessa esiin nostettu Varron kielelle tyypillinen. Puhujien välillä havaitut erot kielellisissä piirteissä näyttävät niin vahvoilta, että niiden tutkiminen perusteellisemmin vaikuttaa mielekkäältä. Erilaisten leksikaalisten ja syntaktisten piirteiden takana voi kuitenkin olla moninaisia syitä ja kielellisiä ilmiöitä, joten useimmissa tapauksissa menetelmien tässä tutkielmassa tuottamat havainnot toimivat lähinnä hyvinä vihjeinä perusteellisemman tutkimuksen kohteiksi. Joka tapauksessa käytetyt digitaaliset menetelmät ja erityisesti puupankkien analysointi osoittautuvat tutkimuskysymyksen kannalta hyödyllisiksi ja käyttökelpoisiksi. Lisäksi tämänkaltainen aineiston yleiskuvan tarkastelu parhaimmillaan tuottaa uusia havaintoja sellaisista erityspiirteistä, joihin ei välttämättä muuten tulisi kiinnittäneeksi huomiota.

Pro gradu -tutkielmani aiheena on piispa Freculfuksen historiateoksen syntaksi. Karolingisena aikana noin vuonna 830 laaditun teoksen kielestä ei ole olemassa aikaisempaa systemaattista tutkimusta. Tarkoitukseni on ollut kartoittaa Freculfuksen syntaksin ominaispiirteitä eri puolilta teosta valikoimistani otteista koostamani analyysiotoksen pohjalta. Suhteutan Freculfuksen kieltä klassisen latinan asettamaan normiin, mutta tärkeimpänä vertailukohtana tutkielmassa on Freculfusta edeltäneiden historiankirjoittajien kieli. Karolingisen reformin tavoitteita käsittelevän tutkimuskirjallisuuden perusteella keskeiseksi aineistossa testattavaksi hypoteesiksi muodostuu oletus siitä, että karolingisen historiankirjoituksen ilmaisu on sitä edeltänyttä merovingiaikaista historiankirjoitusta selkeämpää. Työn painopiste on tekstien empiirisessä tutkimuksessa, ja tutkimusmenetelmänä on aineiston lähiluku ja yksityiskohtainen syntaktinen analyysi. Haen tutkimustehtävään ratkaisua kolmella tutkimuskysymyksellä kolmessa erillisessä analyysiluvussa. Ensimmäisessä analyysiluvussa selvitän, millaisista peruselementeistä Freculfuksen syntaksi rakentuu. Totean, että Freculfuksen ilmaisun ydin koostuu klassisen latinan tarjoamaan keinovalikoimaan nähden varsin suppeasta joukosta säännönmukaisesti toistuvia syntaktisia elementtejä. Freculfus noudattelee pitkälti klassista ilmaisua mutta karsitussa muodossa. Kerronnan yleisilmeenä on tietynlainen kaavamaisuus, jossa informaatiorakenne on lukittunut toiminnan ja eri tapahtumien ajallisen etenemisen kuvaukseen. Toisessa analyysiluvussa pohdin sitä, voidaanko Freculfuksen kerrontatapaa pitää merovingiaikaista Fredegariusta selkeämpänä. Historiallisten episodien vertailun valossa vastaan kysymykseen myönteisesti. Freculfuksen teksti on Fredegariusta selkeämpää ja selvemmin selkeyteen pyrkivää: tämä ero perustuu muun muassa mutta ei yksinomaan partisiipin preesensin käyttötapoihin, subjektin vaihdosten toteutukseen ja epäsuoran kerronnan seurattavuuteen. Kolmannessa analyysiluvussa arvioin sitä, ilmeneekö Freculfuksen pyrkimys selkeyteen siinä, miten hän muokkaa teoksessa hyödyntämiensä aiempien kirjoittajien kieltä. Lähestyn tätä kysymystä tarkastelemalla, millaisia muokkauksia Freculfus tekee yhtäältä Fredegariuksen, toisaalta Jordaneksen kieleen. Analyysissa ilmenee, että Freculfus suhtautuu tarkasteltujen kirjoittajien kieleen hyvin eri tavoin ja soveltaa heiltä lainaamiinsa otteisiin jokseenkin erilaisia muokkausstrategioita: Fredegariuksen kieliasu on lähes aina edellyttänyt huomattavia parannuksia, kun taas Jordaneksen osalta kyse on ennemmin tyylillisistä tai sisällöllisistä muutoksista. Yhteinen nimittäjä näissä muokkauksissa on kuitenkin nytkin selkeyden ylläpitäminen. Lähteiden muokkauksen tarkastelu tekee kuitenkin myös näkyväksi sen, että selkeysihanteen ohella Freculfus on kunnianhimoinen kielenkäyttäjä, joka välillä antautuu monimutkaisiin syntaktisiin harjoitelmiin, jotka eivät aina välttämättä palvele selkeyden ihannetta. Tutkielman loppupäätelmänä totean, että analyysiluvuissa tehdyt havainnot antavat kerta toisensa jälkeen näyttöä selkeyshypoteesin paikkansapitävyydestä Freculfuksen kerronnassa. Selkeyden tavoittelu vaatii Freculfukselta kuitenkin jatkuvaa tasapainoilua ja oman kielen hallinnan rajoitteiden tiedostamista.