Alkuin oli northumbrialainen kristitty oppinut ja opettaja, joka vaikutti Kaarle Suuren hovissa 700-luvun jälkipuoliskolla ja jolla oli suuri rooli niin sanotussa karolingisessa renessanssissa. Alkuin oli myös monipuolinen kirjailija, ja häneltä on muun muassa säilynyt yli 300 kirjettä. Työni käsittelee Alkuinin tietyntyyppisiä kirjeitä aikansa kuninkaallisille. Kirjeissä hän tyypillisesti kehottaa kuninkaallisia noudattamaan Jumalan tahtoa ja ohjaa heitä kristillisiin hyveisiin. Alkuin itse kutsui näitä kirjeitä termillä exhortatoriae litterae. Analysoin työssäni yksityiskohtaisesti viisi eri Alkuinin kirjettä kuninkaallisille, ja niiden ja muutaman muun samantyyppisen kirjeen analyysin pohjalta esittelen kirjeiden tyypillisimmät rakenteelliset, kielelliset ja temaattiset piirteet. Pohdin myös Jumalan ja Raamatun isoa roolia kirjeissä. Kirjeiden rakennetta arvioidessa on oleellisena apuna keskiaikainen kirjeenkirjoittamisen taidon teoria (ars dictandi). Kielellisissä piirteissä ovat keskeisiä käsitteet klassinen latina, myöhäislatina ja kristillinen latina, vaikka ne eivät olekaan yksiselitteisiä. Alkuinin exhortatoriae-kirjeet kuninkaallisille kuuluvat selkeästi omaan kirjetyyppiinsä, ja ne ovat rakenteeltaan erittäin kaavamaisia ja säännönmukaisia. Kirjeet on yleisesti varsin helppo jakaa eri osiin: ne sisältävät selkeät aloitus- ja lopetusosuudet sekä kerronta- ja pyyntöosuudet. Oletettavasti myös Alkuin itse tarkoitti kirjeensä osittain mallikirjeiksi muille. Virke- ja lauserakenteet toistuvat kirjeissä samanlaisina. Päälauseen predikaattina on erittäin usein imperatiivi tai verbi konjunktiivissa (tahtomuslause). Sivulauseista yleisiä ovat finaalilause joko quatenus- tai ut-konjunktiolla ja kausaalilause quia-konjunktiolla. Alkuinille erityisen tyypillinen virkerakenne on imperatiivi- tai tahtomuslauseen (kehotus) ja finaalilauseen yhdistelmä. Ablativus absolutus on yleinen ainoastaan sitaattien yhteydessä ja vakiofraaseissa. Partisiipeista ainoastaan partisiipin preesens on yleinen, ja se onkin kirjeissä hyvin monipuolisessa käytössä. Tyylikeinoista Alkuinilla erittäin yleisiä ovat allitteraatio, hyperbaton ja riimit, joita kaikkia löytyy lähes joka virkkeestä. Alkuin suosii kirjeissään sanoja, joissa on selvä kristillinen sävy, vaikka ne ovatkin lähes kaikki jo antiikin aikana tunnettuja sanoja. Aivan erityisen yleinen tällainen sana ja käsite on misericordia, jota Alkuin käyttää sekä kirjoittaessaan Jumalan armosta että pyytäessään kuninkaalta armollisuutta. Misericordia esiintyy hyvin usein samassa yhteydessä sanan iustitia kanssa. Selkeistä myöhäislatinan sanoista Alkuin käyttää erittäin paljon verbiä exaltare. Yleisesti Alkuinin latinan kieli on varsin yksinkertaista ja selkeää, ja hän suosii pääosin lyhyitä virkkeitä. Syntaksiltaan Alkuinin kieli on melko vahvasti klassisen latinan normeihin perustuvaa, mutta siitä löytyy kuitenkin toisinaan myös myöhäislatinalle tyypillisiä piirteitä, kuten esimerkiksi että-lause quod-konjunktiolla, vaikka accusativus cum infinitivo -lauseenvastike onkin hänellä yleisempi. Näyttää kuitenkin siltä, että Alkuin vaihteli jonkin verran tyyliään kirjeen vastaanottajan mukaan. Kaiken kaikkiaan Alkuinin latinaa voi kuvata määritteellä ’kristillinen latina’ etenkin hänen suosimiensa sanojen ja hänen tekstiensä kristillisen sisällön vuoksi. Alkuinin exhortatoriae-kirjeissä on selkeitä toistuvia teemoja. Niihin kuuluvat muun muassa erilaiset vastakohdat, ja Alkuinin kirjeiden maailmankuva onkin hyvin dualistinen. Kirjeet sisältävät myös paljon erilaisia neuvoja, kehotuksia ja varoituksia, kuten esimerkiksi kehotus raittiuteen. Lisäksi Alkuin pyytää usein kuninkaallista seuraamaan tämän vanhemman ja/tai edeltäjän esimerkkiä tai vastaavasti karttamaan sitä. Jumala/Jeesus ja Raamattu ovat Alkuinin kirjeissä erittäin suuressa roolissa. Alkuin esimerkiksi katsoo, että Jumala oli suonut kuninkaalle tämän valtakunnan, joten kuninkaan on noudatettava Jumalan tahtoa ja toimittava moraalisesti oikein, jotta Jumala suojelisi tätä. Tähän yhteyteen usein myös kuuluu edellä mainittu imperatiivi- tai tahtomuslauseen ja finaalilauseen yhdistelmä. Alkuin siteeraa Raamattua tai viittaa siihen jatkuvasti perustellessaan kehotuksiaan. Usein hän ei kuitenkaan näytä siteeraavan Raamattua sanasta sanaan, ja toisinaan hän jopa näyttää yhdistelevän eri sitaatteja.

Pro gradu -tutkielmani aiheena ovat käännösstrategiat, joita Tacituksen maantieteellis-etnografisen teoksen Germania suomentajat ja ruotsintajat ovat käyttäneet kääntäessään latinankielisessä lähtötekstissä esiintyviä asyndeton adversativum -rakenteita. Lisäksi analysoin kääntäjien näihin rakenteisiin tekemiä adversatiivisia sidesanalisäyksiä muun muassa kielten, kääntäjien ja aikakausien mukaan. Tutkimukseni keskeisen teoreettisen pohjan muodostavat asyndeettisyyttä ja sen eri ilmenemismuotoja, suomen ja ruotsin kielten adversatiivisia rakenteita sekä käännöstiedettä käsittelevä tutkimus- ja opetuskirjallisuus. Empiirisenä aineistonani käytän yhtä Germaniasta laadituista latinankielisistä kriittisistä editioista, kaikkia neljää julkaistua Germania-suomennosta ja kuutta julkaistua Germania-ruotsinnosta. Käytän sekä kvalitatiivisia että kvantitatiivisia tutkimusmenetelmiä. Kvalitatiivinen tutkimukseni keskittyy siihen, miten kääntäjät ovat soveltaneet eri käännösstrategioita. Lisäksi vertailen joidenkin latinankielisestä lähtötekstistä valitsemieni tekstiotteiden käännöksiä ja niissä käytettyjä käännösstrategioita. Tutkimuksen kvantitatiivisessa osuudessa analysoin käännöksistä kokoamaani sidesanalisäyksiä käsittelevää aineistoa. Havaintojeni perusteella kääntäjät ovat pääosin säilyttäneet latinankielisessä lähtötekstissä esiintyvät asyndeettiset adversatiiviset rakenteet, sillä adversatiivisia sidesanalisäyksiä on tehty keskimäärin vain noin joka kolmanteen tutkimukseen poimimaani kohtaan. Sitä vastoin se, että kääntäjät olisivat käännösratkaisuillaan joko selvästi korostaneet tai häivyttäneet lähtötekstissä olevia vastakkainasetteluja, vaikuttaa olevan hyvin harvinaista. Tutkimus osoittaa, että kääntäjä tekee adversatiivisen sidesanalisäyksen todennäköisimmin silloin, kun latinankielisessä lähtötekstissä esiintyvässä asyndeettisessä adversatiivisessa rakenteessa on vahva vastakkainasettelu lauseiden tai lausekkeiden välillä. Vastaavasti adversatiivisen sidesanalisäyksen esiintymistodennäköisyys heikkenee vastakkainasettelun voimakkuuden heikentyessä. Aineistossa on myös pieniä viitteitä siitä, että adversatiivisten sidesanojen lisääminen voisi mahdollisesti olla hieman yleisempää 1950-luvun jälkipuoliskolla julkaistuissa käännöksissä. Tutkimieni suomennosten ja ruotsinnosten välillä ei keskimäärin ollut merkittäviä eroja lisättyjen sidesanojen suhteellisissa määrissä. Suurin osa lisätyistä sidesanoista kuuluu suomen ja ruotsin kielten yleisimpiin adversatiivisiin sidesanoihin. Tehtyjen adversatiivisten sidesanalisäysten määrä ja se, miten monipuolisesti eri sidesanoja käännöksessä on käytetty, vaihtelee kuitenkin huomattavasti kääntäjittäin eikä ole sidoksissa käännöksessä käytettyyn kieleen.

Pro gradu -tutkielmani tarkastelee Ciceron retoriikkaa ja filosofiaa käsittelevien teosten sekä kirjeiden tekstikohtia, joissa hän viittaa kreikkalaiseen draamaan tai lainaa sitä joko alkukielellä tai latinankielisinä käännöksinä. Tutkielman tavoitteena on selvittää, miten viittaukset ja lainaukset jakautuvat Ciceron eri teostyypeissä. Pyrin aineistoon ja aiempaan tutkimukseen nojautuen myös arvioimaan, millaisia lähteitä Cicero käytti kirjoittaessaan, ja missä tarkoituksissa kreikkalainen draama esiintyy hänen kirjoituksissaan. Tutkielmassa kuvaan aineiston kokoamisessa hyödyntämäni menetelmän ja esittelen aineiston kokonaisuuden havainnollistaen diagrammein tekstiotteiden jakautumista tyypeittäin, kirjallisuudenlajeittain sekä eri kirjailijoiden välillä. Esittelen periaatteet, joiden mukaan tyypittelen tekstiotteet, ja jaan aineiston tyypeittäin kolmeen käsittelylukuun, joissa tarkastelen tekstikohtia yksityiskohtaisemmin. Tekstiotteiden yhteyteen liitän suomenkieliset käännökset. Tutkimukseni osoittaa, että kreikkalainen tragedia esiintyy Ciceron teoksissa huomattavasti komediaa runsaslukuisempana. Viittaukset draamaan jakautuvat suhteellisen tasaisesti eri kirjallisuudenlajien välillä, mutta käännöslainoja esiintyy ainoastaan filosofiaa käsittelevissä teoksissa ja alkukielisiä lainoja vain kirjeissä. Ciceron käyttämistä lähteistä ei ole mahdollista esittää varmaa arviota. Aineisto viittaa kuitenkin siihen, että varsinkin kirjeissä esiintyvät viittaukset ja lainaukset voivat hyvin olla Ciceron omasta muistista lähtöisin. Sen sijaan filosofisten teosten pitkät lainaukset lienevät melko varmasti käännöksiä hänen lähdeaineistonansa käyttämistään kadonneista kreikankielisistä tutkielmista. Aineiston tarkastelun perusteella kreikkalainen draama esiintyy Ciceron teksteissä ainakin vahvistamassa latinan kielen asemaa kulttuurin kielenä, osoittamassa oppineisuutta ja yhteiskunnallista asemaa, elävöittämässä ja tuomassa huumoria sekä huipentamassa asiakokonaisuuksien käsittelyä. Draaman henkilöt ja tapahtumat voivat toimia vertauskuvina Ciceron aikalaishenkilöille ja tapahtumille. Cicero myös viittaa draaman avulla aiemmin käsittelemiinsä aiheisiin.

Tutkimuksen tarkoituksena on analysoida eräitä lakitermejä, jotka esiintyvät papyruksessa P. Petra inv. 83. Kyseinen dokumentti, joka sisältää sopimuksen kahden naapuruksen välisen kiistan lopettamiseksi, ajoittuu todennäköisesti vuodelle 574 jKr. ja se kuuluu Jordanian Petrasta vuonna 1993 löydettyyn hiiltyneeseen papyrusarkistoon. Papyrus on tällä hetkellä vielä julkaisematon, ja tämä työ on osa siihen liittyvää perustutkimusta, jonka tarkoituksena on toisaalta selittää tekstin itsensä sisältö, toisaalta arvioida sen antaman informaation merkitystä laajemmassa historiallisessa kontekstissa. Papyrus on kirjoitettu kreikaksi, Bysantin eli Itä-Rooman valtakunnan virallisella kielellä, mutta itse lakitermeistä suurin osa liittyy alun perin latinan kielellä luotuun roomalaiseen oikeuteen. Paikallinen väestö puolestaan oli seemiläistä alkuperää, jolla ei ainoastaan ollut oma kieli, vaan jolla oli ollut ennen valtakuntaan liittämistä omat oikeustraditionsakin. Niinpä papyruksessa esiintyvien termien tutkimuksen kautta nousevat esille monenlaiset laajemmatkin kysymyksenasettelut. Lakitermejä analysoidaan pääasiassa kolmesta näkökulmasta. Ensisijaisena pyrkimyksenä on selvittää niiden tarkka merkitys asiayhteydessään, joka papyruksen fragmentaarisuuden vuoksi ei ole etukäteen selvä, ja siten edistää tekstissä puheena olevien asianhaarojen ymmärtämistä. Toiseksi termien käyttöä koskevat tulokset suhteutetaan yleiseen oikeushistoriaan ja pyritään arvioimaan niiden merkitystä Petrassa käytössä olleen oikeusjärjestelmän kannalta. Kolmas näkökulma on kielitieteellinen, sillä termien käyttö papyruksessa on nähtävä osana laajempaa kehitystä, jossa roomalaisen oikeuden vähittäinen muuttuminen bysanttilaiseksi johti kielten vaihtumiseen ja koko juridisen käsitteistön siirtymiseen latinasta kreikkaan. Siksi tässä työssä käytetään itse papyruksen analyysin lisäksi laajaa vertailumateriaalia, joka koostuu ennen kaikkea roomalaisesta ja bysanttilaisesta lakikirjallisuudesta sekä dokumentaarisesta lähdeaineistosta, etenkin egyptiläisistä papyruksista. Niin tässä papyruksessa kuin muissakin kreikankielisissä lähteissä esiintyvät roomalaiseen oikeuteen liittyvät termit voidaan jaotella suoriin lainoihin, käännöslainoihin sekä komparaatiolainoihin. Jälkimmäisillä tarkoitetaan kreikan kielessä jo aiemmin käytössä olleita termejä, jotka eivät sananmukaiselta merkitykseltään vastaa latinalaisia, mutta joita alettiin käyttää jonkin latinalaisen termin vastineina. Tutkimus tekee selväksi, että olipa kyse mistä lainakategoriasta tahansa, lakitermien siirtyessä kielestä toiseen tapahtui yleensä semanttisia muutoksia eikä termejä aina käytetty samalla tavalla kuin alkukielessä. Merkityskenttä saattoi esimerkiksi supistua taikka laajentua tai sanalle saattoi kehittyä lainautumisen jälkeen täysin uusiakin merkityksiä. Oikeushistorian suhteen on huomioitava ero virallisten säännösten ja provinsseissa noudatettujen käytäntöjen välillä. Kaiken kaikkaan Petra näyttää kuitenkin olleen kiinteä osa Bysantin valtakuntaa, jonka lakeja ainakin pääpiirteissään noudatettiin. Kaikkien termien käytötavat eivät tosin ole johdettavissa suoraan virallisiin lakikorpuksiin, mutta ne eivät myöskään sodi niitä vastaan. Roomalaisen oikeuden tuntemus näyttää olleen Petrassa jopa parempaa kuin esimerkiksi Egyptissä. Mitä tulee papyruksessa puheena oleviin konkreettisiin asianhaaroihin, termien merkityksen ymmärtäminen selventää joidenkin aspektien pääpiirteitä, kun taas yksityskohdat jäävät tekstin fragmentaarisuuden takia useimmiten epäselviksi.

This dissertation studies the language of Latin letters that were written in Egypt and Vindolanda (in northern Britain) during the period 1st century BC 3rd century AD on papyri, ostraca, and wooden tablets. The majority of the texts is, in one way or another, connected with the Roman army. The focus of the study is on syntax and pragmatics. Besides traditional philological methods, modern syntactic theory is used as well, especially in the pragmatic analysis. The study begins with a critical survey of certain concepts that are current in the research on the Latin language, most importantly the concept of vulgar Latin , which, it is argued, seems to be used as an abstract noun for variation and change in Latin . Further, it is necessary to treat even the non-literary material primarily as written texts and not as straightforward reflections of spoken language. An examination of letter phraseology shows that there is considerable variation between the two major geographical areas of provenance. Latin letter writing in Egypt was influenced by Greek. The study highlights the importance of seeing the letters as a text type, with recurring phraseological elements appearing in the body text as well. It is argued that recognising these elements is essential for the correct analysis of the syntax. Three areas of syntax are discussed in detail: sentence connection (mainly parataxis), syntactically incoherent structures and word order (the order of the object and the verb). For certain types of sentence connection we may plausibly posit an origin in spoken Latin, but for many other linguistic phenomena attested in this material the issue of spoken Latin is anything but simple. Concerning the study of historical syntax, the letters offer information about the changing status of the accusative case. Incoherent structures may reflect contaminations in spoken language but usually the reason for them is the inability of the writer to put his thoughts into writing, especially when there is something more complicated to be expressed. Many incoherent expressions reflect the need to start the predication with a thematic constituent. Latin word order is seen as resulting from an interaction of syntactic and pragmatic factors. The preference for an order where the topic is placed sentence-initially can be seen in word order more generally as well. Furthermore, there appears a difference between Egypt and Vindolanda. The letters from Vindolanda show the order O(bject) V(erb) clearly more often than the letters from Egypt. Interestingly, this difference correlates with another, namely the use of the anaphoric pronoun is. This is an interesting observation in view of the fact that both of these are traditional Latin features, as opposed to those that foreshadow the Romance development (VO order and use of the anaphoric ille). However, it is difficult to say whether this is an indication of social or regional variation.

Tämän tutkielman aiheena on Marcus Terentius Varron (116-27 eaa) Res Rusticae -teoksen dialogimuotoisen tekstin henkilöhahmojen kieli. Keskeisenä tutkimuskysymyksenä on selvittää, onko teoksessa esiintyvien puhujien välillä havaittavissa kielellisiä eroja. Analyysin pohjana on teoksen kaikki kolme kirjaa kattava digitaalinen tekstikorpus. Aineisto on jäsennetty ja annotoitoitu puupankiksi, joka sisältää tiedot tekstin saneiden muoto-opillisista ominaisuuksista ja dependenssikieliopin mukaisista syntaktisista suhteista. Annotoinnissa on hyödynnetty tietokoneavusteista, automaattista jäsennystä, jonka käyttökelpoisuutta käsillä olevan tutkimuskysymyksen analyysissä työssä myös arvioidaan. Res Rusticaeta on pitkään tutkittu lähinnä maatalousaiheisena ammattikirjallisuutena, mutta uudemmassa tutkimuksessa on alettu kiinnostua teoksen dialogimuodosta, syvällisemmistä merkityksistä ja yhtäläisyyksiä filosofisen dialogin traditioon sekä satiiriin. Tekstissä esiintyvien eri henkilöhahmojen puheen sisällön ja etenkään kielellisten piirteiden eroihin ei kuitenkaan ole aiemmin kiinnitetty erityisempää huomiota. Puupankkiaineisto tekee mahdolliseksi määrällisen analyysin useista erilaisista kielellisistä piirteistä. Tässä työssä tarkastellaan erityisesti funktiosanojen frekvensseissä, ut-rakenteiden ominaisuuksissa ja alistuskonjunktioiden anastrofissa havaituja eroja dialogin puhujien välillä. Funktiosanojen esiintymisfrekvenssejä tutkimalla voidaan saada vihjeitä esimerkiksi eri puhujien mahdollisesti käyttämistä sivulausetyypeistä. Ut-rakenteiden tarkempi tutkiminen puupankkiaineiston avulla on esimerkkinä yksityiskohtaisemmasta lauserakenteiden tarkastelusta. Anastrofi on aiemmassa tutkimuksessa esiin nostettu Varron kielelle tyypillinen. Puhujien välillä havaitut erot kielellisissä piirteissä näyttävät niin vahvoilta, että niiden tutkiminen perusteellisemmin vaikuttaa mielekkäältä. Erilaisten leksikaalisten ja syntaktisten piirteiden takana voi kuitenkin olla moninaisia syitä ja kielellisiä ilmiöitä, joten useimmissa tapauksissa menetelmien tässä tutkielmassa tuottamat havainnot toimivat lähinnä hyvinä vihjeinä perusteellisemman tutkimuksen kohteiksi. Joka tapauksessa käytetyt digitaaliset menetelmät ja erityisesti puupankkien analysointi osoittautuvat tutkimuskysymyksen kannalta hyödyllisiksi ja käyttökelpoisiksi. Lisäksi tämänkaltainen aineiston yleiskuvan tarkastelu parhaimmillaan tuottaa uusia havaintoja sellaisista erityspiirteistä, joihin ei välttämättä muuten tulisi kiinnittäneeksi huomiota.

Pro gradu -tutkielmani aiheena on piispa Freculfuksen historiateoksen syntaksi. Karolingisena aikana noin vuonna 830 laaditun teoksen kielestä ei ole olemassa aikaisempaa systemaattista tutkimusta. Tarkoitukseni on ollut kartoittaa Freculfuksen syntaksin ominaispiirteitä eri puolilta teosta valikoimistani otteista koostamani analyysiotoksen pohjalta. Suhteutan Freculfuksen kieltä klassisen latinan asettamaan normiin, mutta tärkeimpänä vertailukohtana tutkielmassa on Freculfusta edeltäneiden historiankirjoittajien kieli. Karolingisen reformin tavoitteita käsittelevän tutkimuskirjallisuuden perusteella keskeiseksi aineistossa testattavaksi hypoteesiksi muodostuu oletus siitä, että karolingisen historiankirjoituksen ilmaisu on sitä edeltänyttä merovingiaikaista historiankirjoitusta selkeämpää. Työn painopiste on tekstien empiirisessä tutkimuksessa, ja tutkimusmenetelmänä on aineiston lähiluku ja yksityiskohtainen syntaktinen analyysi. Haen tutkimustehtävään ratkaisua kolmella tutkimuskysymyksellä kolmessa erillisessä analyysiluvussa. Ensimmäisessä analyysiluvussa selvitän, millaisista peruselementeistä Freculfuksen syntaksi rakentuu. Totean, että Freculfuksen ilmaisun ydin koostuu klassisen latinan tarjoamaan keinovalikoimaan nähden varsin suppeasta joukosta säännönmukaisesti toistuvia syntaktisia elementtejä. Freculfus noudattelee pitkälti klassista ilmaisua mutta karsitussa muodossa. Kerronnan yleisilmeenä on tietynlainen kaavamaisuus, jossa informaatiorakenne on lukittunut toiminnan ja eri tapahtumien ajallisen etenemisen kuvaukseen. Toisessa analyysiluvussa pohdin sitä, voidaanko Freculfuksen kerrontatapaa pitää merovingiaikaista Fredegariusta selkeämpänä. Historiallisten episodien vertailun valossa vastaan kysymykseen myönteisesti. Freculfuksen teksti on Fredegariusta selkeämpää ja selvemmin selkeyteen pyrkivää: tämä ero perustuu muun muassa mutta ei yksinomaan partisiipin preesensin käyttötapoihin, subjektin vaihdosten toteutukseen ja epäsuoran kerronnan seurattavuuteen. Kolmannessa analyysiluvussa arvioin sitä, ilmeneekö Freculfuksen pyrkimys selkeyteen siinä, miten hän muokkaa teoksessa hyödyntämiensä aiempien kirjoittajien kieltä. Lähestyn tätä kysymystä tarkastelemalla, millaisia muokkauksia Freculfus tekee yhtäältä Fredegariuksen, toisaalta Jordaneksen kieleen. Analyysissa ilmenee, että Freculfus suhtautuu tarkasteltujen kirjoittajien kieleen hyvin eri tavoin ja soveltaa heiltä lainaamiinsa otteisiin jokseenkin erilaisia muokkausstrategioita: Fredegariuksen kieliasu on lähes aina edellyttänyt huomattavia parannuksia, kun taas Jordaneksen osalta kyse on ennemmin tyylillisistä tai sisällöllisistä muutoksista. Yhteinen nimittäjä näissä muokkauksissa on kuitenkin nytkin selkeyden ylläpitäminen. Lähteiden muokkauksen tarkastelu tekee kuitenkin myös näkyväksi sen, että selkeysihanteen ohella Freculfus on kunnianhimoinen kielenkäyttäjä, joka välillä antautuu monimutkaisiin syntaktisiin harjoitelmiin, jotka eivät aina välttämättä palvele selkeyden ihannetta. Tutkielman loppupäätelmänä totean, että analyysiluvuissa tehdyt havainnot antavat kerta toisensa jälkeen näyttöä selkeyshypoteesin paikkansapitävyydestä Freculfuksen kerronnassa. Selkeyden tavoittelu vaatii Freculfukselta kuitenkin jatkuvaa tasapainoilua ja oman kielen hallinnan rajoitteiden tiedostamista.