Browsing by Subject "loistaudit"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-4 of 4
  • Saari, Seppo; Nikander, Sven (Pfizer Animal Health ; Helsingin yliopisto, Eläinlääketieteellinen tiedekunta, 2006)
    Oppimateriaalia; 8
  • Laurent, Helene Ann-Marie (2006)
    Tutkimuksen aiheena on pilkkukuume-epidemian torjuminen Suomessa jatkosodan aikana vuosina 1941-1944. Pilkkukuume on vaatetäiden levittämä kuumetauti, joka on ollut pelätyimpiä sodan mukanaan kuljettamia tartuntatauteja. Kuolleisuus pilkkukuumeeseen oli pahimmillaan jopa 50 % ennen antibioottien aikaa, jolloin ainoa tapa torjua tautiepidemia oli tartuntaa levittävien vaatetäiden hävittäminen ja sairastuneiden eristäminen. Suomessa puhkesi jatkosodan aikana keväällä 1942 venäläisten sotavankien keskuudessa pilkkukuume-epidemia, joka käynnisti massiivisen kampanjan taudin leviämisen ehkäisemiseksi sekä sota- että kotirintamalla. Kampanja tunnettiin täisodan nimellä, koska tautia torjuttiin hävittämällä tartuntaa levittävät vaatetäit. Toiminta asetti terveydenhuollon kovalle koetukselle sekä rintamalla että siviilissä. Täisotaan liittyi laaja terveys- ja hygieniavalistus ja ihmisten yksityisyyteen jouduttiin rajustikin puuttumaan. Tutkimuksessa selvitetään, minkälaisissa olosuhteissa pilkkukuumetapauksia esiintyi sekä mitkä olivat tautiin liittyneet torjuntatoimet. Näkökulma tutkimukseen nousee niistä ongelmista ja ristiriidoista, joita tautiepidemian kehittyminen synnyttää sodan aiheuttaman kriisin keskellä. Terveysviranomaisten vallankäyttöä tarkastellaan biovalta-käsitteen kannalta. Tutkimus on pääasiallisesti tehty puolustusvoimien lääkintäorganisaation sekä lääkintöhallituksen arkistoaineistojen pohjalta keskittyen erityisesti terveydenhuollon organisaatioon, sen toimintaan ja mahdollisiin muutoksiin sekä puolustusvoimissa että siviilihallinnossa. Työssä esitellään myös pilkkukuumeen historiaa sekä tautiepidemian torjuntaa muissa sotaakäyvissä maissa toisen maailmansodan aikana. Muiden maiden torjuntastrategioita verrataan Suomen tehokkaaksi osoittautuneeseen ratkaisuun, joka pohjautui desinfektiosaunojen käyttöön. Saunoissa kylpiessään taistelujoukot saattoivat samalla kuumentaa myös vaatteensa, mikä tuhosi tautia levittävät täit. Saunotus- ja desinfektiotoiminnasta vastasivat kaasusuojelujoukot, jotka alunperin oli perustettu torjumaan taistelukaasuja. Päämajaan perustettiin kaasusuojeluosaston yhteyteen erityinen lääkäreistä ja desinfektioon perehtyneistä asiantuntijoista koostunut epidemiantorjuntayksikkö, joka vastasi myös pilkkukuumeen torjunnasta. Sen alaisena toimi puhdistusosasto Kokko, joka huolehti käytännön desinfektiotoiminnasta pilkkukuume-epidemioissa vankileireillä sekä koulutti desinfektiohenkilöstöä. Siviiliväestön parissa toteutettiin vuosina 1942-44 yleinen täisota, jolloin terveydenhoitoviranomaisilla oli poliisivaltuudet tehdä sekä ruumiin- että asuntojentarkastuksia täiden varalta sekä suorittaa tarvittaessa jopa pakkosaunotuksia. Kampanjan aikana yli miljoona henkilöä tarkastettiin. Vaatetäitä löytyi keskimäärin 6 %:lta tarkastetuista. Täisota herätti vastustusta sekä terveysviranomaisten että väestön keskuudessa, koska tarkastusten katsottiin kajoavan liikaa ihmisten yksityisyyteen. Pilkkukuumetapauksia oli vuosina 1942–44 kaikkiaan 1407, joista 150 johti kuolemaan. Tautia esiintyi sekä suomalaisten että saksalaisten sotavankileireillä, Itä-Karjalan keskitysleireillä ja inkeriläisten siirtolaisten karanteenileireillä. Valtaosa sairastuneista oli venäläisiä sotavankeja ja valloitetun Itä-Karjalan asukkaita. Suomalaisia sairastui kaikkiaan vain 48, joista yhdeksän menehtyi. Tauti ei koskaan päässyt leviämään rintamajoukkoihin eikä kotirintaman siviiliväestöön. Sotasensuurin vuoksi epidemia ei päässyt julkisuuteen, minkä vuoksi se jäi suurelle yleisölle tuntemattomaksi.
  • Koski, Perttu (Evira, 2013)
    1/2013
    Projektissa tehtiin kartoitus Suomessa tehdystä Gyrodactylus salaris – lohiloisen vastustyöstä. 80-luvun puolivälistä asti on pohjoisia Atlantin lohen jokiamme, Tenoa ja Näätämöä, suojeltu elävän kalan siirtokielloin ja suosituksin tai säädöksin kalastusvälineistön kuivaamisesta tai desinfioinnista. Suomen integroituminen Euroopan unioniin on tuonut lainsäädäntötyöhön kansainvälisen ulottuvuuden: on pitänyt vaikuttaa unionin kalatautilainsäädäntöön niin, että tehokas lohiloisen vastustus on edelleen ollut mahdollista. Ehkäisytyötä on ollut tekemässä suuri joukko paikallisista kalastusluvanmyyjistä keskushallintoviranomaisiin ja tieteelliseen tutkimukseen. Kansainvälinen yhteistyö on luonnollisesti ollut vilkkainta Teno- ja Näätämöjokien alueiden naapurimme, Norjan, kanssa. Norjalaisiin arviointeihin ja Tenojoen vesistön sekä Tenon lohen biologian ominaisuuksiin pohjautuen esiselvityksessä todettiin, että valmiussuunnittelussa ei voida tähdätä Teno- tai Näätämöjoen vapauttamiseen lohiloistartunnasta, jos tartunta sinne pääsisi. Sen sijaan täytyisi ilmeisesti pyrkiä pelastamaan lohen geneettinen materiaali eläviin geenipankkeihin. Valmiussuunnittelulla tulisi selvittää, voitaisiinko istutuksilla ja mahdollisesti joitain loisesta puhdistettuja vesistön osia vaelluspoikasten kasvualueina säilyttämällä antaa lohikannalle tekohengitystä. Lohikannan ja lohenkalastuksen mahdollinen palauttaminen edellyttänee nykyistä paremmin lohiloista kestävän lohikannan aikaansaamista. Lohiloistartunnan aiheuttamien näkymien lohduttomuus alleviivaa ehkäisytoimien suurta merkitystä Teno- ja Näätämöjokien lohelle, lohenkalastukselle ja jokialueiden ihmisille. Valmiussuunnitelman teon aloittamista norjalaisten kanssa kuitenkin ehdotetaan, koska katastrofiskenaarion varalta pitäisi myös varautua. Valmiussuunnittelu lohiloisen varalta on Teno- ja Näätämöjokien alueella poikkeuksellisen monimutkainen ja laaja eläintautiin varautumistehtävä.
  • Koski, Perttu (Evira, 2013)
    1/2013
    Projektissa tehtiin kartoitus Suomessa tehdystä Gyrodactylus salaris – lohiloisen vastustyöstä. 80-luvun puolivälistä asti on pohjoisia Atlantin lohen jokiamme, Tenoa ja Näätämöä, suojeltu elävän kalan siirtokielloin ja suosituksin tai säädöksin kalastusvälineistön kuivaamisesta tai desinfioinnista. Suomen integroituminen Euroopan unioniin on tuonut lainsäädäntötyöhön kansainvälisen ulottuvuuden: on pitänyt vaikuttaa unionin kalatautilainsäädäntöön niin, että tehokas lohiloisen vastustus on edelleen ollut mahdollista. Ehkäisytyötä on ollut tekemässä suuri joukko paikallisista kalastusluvanmyyjistä keskushallintoviranomaisiin ja tieteelliseen tutkimukseen. Kansainvälinen yhteistyö on luonnollisesti ollut vilkkainta Teno- ja Näätämöjokien alueiden naapurimme, Norjan, kanssa. Norjalaisiin arviointeihin ja Tenojoen vesistön sekä Tenon lohen biologian ominaisuuksiin pohjautuen esiselvityksessä todettiin, että valmiussuunnittelussa ei voida tähdätä Teno- tai Näätämöjoen vapauttamiseen lohiloistartunnasta, jos tartunta sinne pääsisi. Sen sijaan täytyisi ilmeisesti pyrkiä pelastamaan lohen geneettinen materiaali eläviin geenipankkeihin. Valmiussuunnittelulla tulisi selvittää, voitaisiinko istutuksilla ja mahdollisesti joitain loisesta puhdistettuja vesistön osia vaelluspoikasten kasvualueina säilyttämällä antaa lohikannalle tekohengitystä. Lohikannan ja lohenkalastuksen mahdollinen palauttaminen edellyttänee nykyistä paremmin lohiloista kestävän lohikannan aikaansaamista. Lohiloistartunnan aiheuttamien näkymien lohduttomuus alleviivaa ehkäisytoimien suurta merkitystä Teno- ja Näätämöjokien lohelle, lohenkalastukselle ja jokialueiden ihmisille. Valmiussuunnitelman teon aloittamista norjalaisten kanssa kuitenkin ehdotetaan, koska katastrofiskenaarion varalta pitäisi myös varautua. Valmiussuunnittelu lohiloisen varalta on Teno- ja Näätämöjokien alueella poikkeuksellisen monimutkainen ja laaja eläintautiin varautumistehtävä.