Browsing by Subject "lokalisaatio"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-3 of 3
  • Kolehmainen, Tuula (2010)
    Tutkimukseni tarkastelee Lohjan alueen asukasyhdistysten kautta paikallisuuden nousua globalisaation prosessien vastavoimana. Tutkimukseni kattaa Lohjan seudulla toimivat rekisteröidyt asukasyhdistykset. Sovelsin tutkimuksessani triangulaation käsitettä. Yhdistelen tutkimuksessani useammanlaista, eri menetelmin kerättyä aineistoa keskenään. Tutkimusaineistoni koostuu haastatteluaineistoista ja valmiista aineistoista. Etnografinen aineisto on silti työssäni merkittävin. Laadullisen aineiston analyysimenetelmistä teemoittelu on ollut keskeisin. Yhdistelen tutkimuksessani eri teorioita poikkitieteellisesti. Käyn läpi lokalisaation prosesseihin vaikuttavia laajempia globalisaation ulottuvuuksia. Anthony Giddensin globalisaation ulottuvuuksista kansallisvaltiojärjestelmä, maailmanlaajuinen kapitalistinen talousjärjestelmä ja muiden ulottuvuuksien tärkeänä taustavoimana vaikuttava kulttuurinen ulottuvuus, joka käsittää tieto –ja viestintätekniikan kehittymisen, ovat työni kannalta keskeisimpiä. Ajatteluni globalisaatioon lähtee siltä Giddensin lähestymiskannalta, jossa globalisaation prosessit nivoutuvat tiiviisti modernisaatiokehitykseen. Tuon mukaan teoreettiseen keskusteluun Jonathan Friedmanin globaalin systeemisen antropologian näkökulman, jossa globalisaation prosessien nähdään vaikuttavan ennen kaikkea yhteiskunnan ja sosiaalisen dynamiikan rakenteellisiin puoliin. Tarkastelen lokalisaatiota ja asukasyhdistysilmiötä reaktiona näihin rakenteiden muutoksiin. Yleisen tason ohella paneudun työssäni niihin modernisaatiokehityksen puoliin ja globalisaation prosesseihin, jotka erityisesti Suomessa ja Lohjan seudulla ovat vaikuttaneet asukasyhdistysten syntyyn. Giddensin ja Friedmanin teoriat tarkastelevat globalisaation prosesseja suuren mittakaavan perspektiivistä. Ulrich Beckin, Anthony Giddensin ja Scott Lashin refleksiivisen modernisaation teoria tuo tutkimukseeni valtion sisäisen, institutionaalisen näkökulman ja eri tutkijoiden ajattelua yhdistävän teoreettisen viitekehyksen. Keskeistä refleksiivisen modernisaation teoriassa on ajatus teollisen yhteiskunnan puitteistariisumisesta ja uudelleenpuitteistamisesta. Yhteiskunnallinen muutos etenee traditionaalisesta yksinkertaiseen moderniuteen ja edelleen toiseen, refleksiiviseen moderniuteen. Toiseen moderniuteen siirrytään vähin äänin, ja uuden yhteiskuntamuodon tuottajana on kapitalismin voittokulku. Refleksiivisen modernisaation teoriasta nouseva yksilöllistymisen käsite, joka tarkoittaa teollisen yhteiskunnan varmuuksien murenemista ja pakkoa löytää uusia varmuuksia, on työssäni keskeinen. Yksilöllistyminen käsittää paitsi haurastuneen kansallisvaltiojärjestelmän ja valtion sisäisen, perinteisen poliittisen kentän murenemisen, myös muiden modernille yhteiskunnalle tyypillisten sosiaalisten ja yhteisöllisten varmuuksien hajoamisen. Asukasyhdistykset vastaavat instituutioiden tarpeeseen ajassa, jossa luottamus perinteiseen poliittiseen on murentunut. Lokalisaatio näyttäytyy asukasyhdistysten paikallisen alapolitiikan muodossa. Asukasyhdistykset vastaavat myös yhteisöllisyyden ja identiteettien tarpeeseen. Identiteettikysymyksissä hyödynnän Jonathan Friedmanin lisäksi Stuart Hallin näkemyksiä identiteettistä. Nadia Lovellin ja Jeannette Edvardsin ajatuksia hyödyntäen esitän, kuinka asukasyhdistykset tarjoavat väylän kuulua ja identifioitua konkreettiseen paikkaan, globaalissa, toisen moderniuden maailmassa.
  • Salomaa, Sami (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielmassa tarkastellaan espoolaisen identiteetin muodostumista 1970-luvulta 2000-luvulle. Espoo muuttui kaupungiksi vasta vuonna 1972, mutta sen historia ulottuu aina 1400-luvulle. Viidensadan vuoden aikana alueelle ei kuitenkaan kehittynyt yhteistä keskustaa. Vuoteen 1972 mennessä Espoo perustui neljään asutuskeskukseen, jotka olivat Muuralan alue, Kivenlahden alue, Tapiola sekä Leppävaara. Näistä Tapiolan ja Leppävaaran keskukset olivat itsenäisiä alueita ja ne olivat aikaisemmin pyrkineet eroamaan Espoon kunnasta. Lopulta molemmat keskukset pysyivät Espoossa, mutta kehitys oli vaikuttanut heikentävästi yhtenäisen espoolaisuuden syntymiseen. Espoon sisällä oli paljon vahvempia kaupunginosaidentiteettejä, eikä näitä identiteettejä yhdistänyt yhteinen espoolainen historia. Tässä tutkielmassa esitetään, minkälaiseksi alueidentiteetti kehittyi näistä lähtökohdista. Tutkimusaineisto koostuu Espoon paikallislehden, Länsiväylän vuosikerroista neljältä eri vuosikymmeneltä. Aineistoon on valittu kolme peräkkäistä vuotta kultakin vuosikymmeneltä (1971-1973, 1981-1983, 1990-1992 ja 2001-2003). Aineisto on koottu manuaalisesti Kansalliskirjaston mikrofilmeistä. Länsiväylä-lehdestä on valittu suurimpia diskursseja, joissa on viitattu espoolaisuuteen ja lisäksi lehden vuosikerroista on valittu kaikki espoolaisuudesta itsestään kertoneet artikkelit. Yhteensä artikkeleita valikoitui 1397 kappaletta ja ne koostuisivat niin pääkirjoituksista, uutisista kuin mielipidekirjoituksista. Espoolaisen identiteetin havainnoimiseksi aineisto teemoitetaan ja analysoidaan esiin nousevien suurimpien keskustelujen osalta. Analyysin pohjana hyödynnetään diskurssianalyysia sekä sosiaalista konstruktionismia. Sosiaalinen konstruktionismi lähtee ajatuksesta, että todellisuus rakentuu kielellisessä vuorovaikutuksessa. Tämä tarkoittaa, ettei ole olemassa yhtä totuutta, vaan se rakentuu aina suhteessa kontekstiin ja toimijaan. Siksi aineistosta nousevat teemat ymmärretään ennen kaikkea niiden luomien totuusmaailmojen mukaisesti, emmekä ole kiinnostuneita espoolaisuuden absoluuttisesta totuudesta. Tutkielma osoittaa, että kaupunkia perustaessa Espoon alueidentiteetti oli heikko. Alueen asukkaat eivät tunteneet Espoon historiaa ja ennen kaikkea he eivät tunteneet sitä omakseen. Aineiston perusteella 1970-luvun Espoo tarkoitti useimmille lähinnä luontoa ja maaseutua Helsingin vieressä. 1980- ja 1990-luvun alussa Espoo ja espoolaisuus saivat yhä useampia merkityksiä. Tällaisia olivat pientaloasuminen, kulttuuri, urheilu, parempiosaisuus ja autoilu. Olennaista oli, että aikaisempaan verrattuna espoolaisuudesta puhuttiin huomattavasti enemmän ja espoolaisuudella pystyttiin kokoamaan yhä useampia ryhmiä. 2000-luvulle tultaessa espoolaisuus oli saanut luonnon ja maalaismaisen lisäksi sen merkittävimmän identiteetin, teknologia-espoon. ”Hi-tech espoolaisuuteen viitattiin niin negatiivisissa, neutraaleissa kuin positiivisissa kommenteissa. Tutkielman merkittävin havainto on, että espoolaisen identiteetin rakentumisessa infrastruktuurilla on ollut poikkeuksellinen merkitys. Ensin infrastruktuuri esti yhteisen espoolaisuuden syntymisen ja sittemmin se on määrittänyt koko keskustelua espoolaisuudesta. Laajemmassa teoreettisessa viitekehyksessä tutkielmassa on kyse lokaalin ja globaalin välisestä jännitteestä. Globalisaation myötä maailma on siirtynyt kohti samaistumista ja siksi useat tutkijat ovat väittäneet, ettei lokaalille jää tilaa globalisaation rinnalla. Toisin sanoen on aito uhka siitä, että maailman lokaalit muuttuvat samanlaisiksi ympäri maailman. Tämän tutkielman perusteella Espoo on nimenomaan onnistunut erottautumaan globalisaation avulla. Tiheämmän verkon mahdollistamat teknologiamarkkinat ovat auttaneet asukkaitaan paremmin identifioimaan itsensä espoolaisiksi. Espoon esimerkki näyttää, että globaaleissa markkinoissa korostuu alueiden erikoistuminen. Espoolle on ollut tärkeää erottautua ennen kaikkea Helsingistä ja tämän tutkielman perusteella se on onnistunut siinä suhteellisen hyvin. Tutkielman perusteella ei silti voida sanoa, kuinka vahva espoolaisuus oli 2000-luvun taitteessa. Tämä johtuu alueellisen identiteetin moniulotteisuudesta. Tulevaisuudessa Espoon alueidentiteetin haasteeksi näyttäisi muodostuvan samanlaiset ongelmat kuin menneisyydessäkin. Ilman selkeää keskustaa ja siitä muodostuvaa yhteistä historiaa, saattaa vahvemman espoolaisuuden syntyminen olla mahdotonta.
  • Airaksinen, Katariina (2008)
    Lokalisaatio tai paikallistuminen eli paikallisen päätösvallan lisääminen on yhteiskunnallisessa keskustelussa ajankohtainen, mutta täsmentymätön käsite. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää käsitteen "lokalisaatio" monia merkityksiä kehityskeskustelun kontekstissa ja osoittaa, että käsitteen avulla voidaan ajaa monenlaisia poliittisia päämääriä. Lähtökohtana on ajatus siitä, että lokalisaatio määrittyy lähes poikkeuksetta suhteessa globalisaatioon; tutkimusstrategiana on siksi analysoida molempien käsitteiden merkityksiä ja käyttöä. Tutkimuksessa analysoidaan sitä, mitä merkityksiä käsitteet "globalisaatio" ja "lokalisaatio" saavat Maailmanpankin ja Meksikon zapatistiliikkeen puheessa sekä eritellään tapoja, joilla käsitteet kietoutuvat Maailmanpankin ja zapatistien agendoihin. Lisäksi selvitetään niitä retorisia legitimointistrategioita, joita toimijat käyttävät edistäessään agendojaan. Analyysia konkretisoidaan vertailemalla globalisaation ja lokalisaation merkityksiä ja käyttöä Maailmanpankin ja zapatistien Etelä-Meksikon tulevaisuutta koskevassa puheessa. Tutkimusaineistona käytetään Maailmanpankin ja zapatistien dokumentteja. Maailmanpankin osalta aineiston perustana on vuosituhannenvaihteen kehitysraportti "Entering the 21st Century" ja zapatistien osalta liikkeen kuusi julistusta Lacandonin viidakosta (Declaraciones de la Selva Lacandona). Tutkimusmenetelmänä on Reinhart Koselleckin ja Quentin Skinnerin käsitehistoriallisesta lähestymistavasta ammentava tekstien käsitteellis-retorinen luenta. Tutkimuksen viitekehyksenä toimii yleinen globalisaatiosta ja lokalisaatiosta käyty yhteiskunnallinen keskustelu. Analyysi tukee oletusta käsitteen "lokalisaatio" monista merkityksistä. Maailmanpankin teksteissä puhe paikallistumisesta täsmentyy ylhäältä alaspäin tapahtuvaksi vallan ja hallinnon desentralisaatioksi ja palveluntuotannon paikalliseksi järjestämiseksi. Zapatistien teksteissä paikallistuminen sen sijaan tarkoittaa kokonaisvaltaista alhaalta ylöspäin tapahtuvaa demokratisoitumista ja paikallisyhteisöjen demokraattista itsehallintaa. Maailmanpankin puheessa desentralisaatio hahmottuu keinona kehityksen tehokkuuden parantamiseksi; zapatistien puheessa paikallisyhteisöjen demokraattinen itsehallinta on itseisarvo. Normatiivisesta näkökulmasta tarkasteltuna Maailmanpankin globalisaatio- ja lokalisaatioagendat eivät ole toisistaan erillisiä, vaan osa samaa taloudellisen tuottavuuden ja tehokkuuden parantamiseen tähtäävää kehitysagendaa. Zapatistien paikallistumisagenda sen sijaan on kokonaisvaltainen normatiivinen vaihtoehto talouden globalisaatioon perustuvalle kehityspolitiikalle. Sekä Maailmanpankin että zapatistien puheessa paikallistuminen hahmottuu vastakohtana vallan sentralisaatiolle. Toimijoiden näkemykset siitä, kenellä vallan tulisi paikallistasolla olla, eroavat kuitenkin toisistaan: Maailmanpankki haluaa desentralisaation avulla lisätä ennen kaikkea osavaltioiden ja kunnallisten viranomaisten valtaa suhteessa keskushallintoon, zapatistit taas vaativat lisää valtaa paikallisille kulttuurisille yhteisöille. Maailmanpankki legitimoi agendaansa ennen kaikkea rakentamalla erilaisia globalisaatioon ja lokalisaatioon liittyviä odotushorisontteja, zapatistit taas sanovat paikallistumisessa olevan kyse luonnollisen asiaintilan palauttamisesta. Meksikon eteläisten osavaltioiden (paikalliset) ongelmat molemmat toimijat esittävät koko Meksikon tulevaisuuteen liittyvänä kysymyksenä.