We analyse how ambitiously the underlying targets for the Sustainable Development Goals (SDGs) of the United Nations Agenda 2030 are set in terms of their semantic formulation and discuss the implications of this for policy making. Our analysis is based on classifying ambitiousness into three types: semantic, relative and absolute ambitiousness; in this paper, we mainly analyse semantic ambitiousness. We establish an evaluation framework that shows clear differences in semantic ambitiousness levels between SDG targets. Awareness of these differences is essential, as semantic ambitiousness also lays the foundation for evaluating other types of ambitiousness of the SDGs in international cross-country comparisons and national policy making processes. We also analyse how progress towards the targets has been reported in the Sustainable Development Report of the SDG Index and in the SDGs Progress Chart of the United Nations. Finally, we discuss possible reasons for the differences in the level of ambitiousness and provide recommendations for operationalising the targets. Our aim is to provide a better understanding of the variability of interpretations that can occur in the evaluation of different SDGs, and to improve the coherence between the goals in developing any future development goal frameworks beyond Agenda 2030.

Tarkastelen tutkimuksessa hoitotyössä käytettäviä hoitoisuusluokituksia. Työn tarkoituksena on selvittää, minkälaista kuvaa hoitoisuusluokitukset tuottavat hoitotyöstä ja miten hoitoisuuden muutos luokituksissa tuotetaan. Tarkastelen tutkimuksessa hoitoisuusluokitusten toimijoita ja heidän saamiaan positioita. Edelleen tarkastelun kohteeksi asettuvat luokitusten puhetavat ja rakenne sekä niiden muutos hoitoisuuden muuttuessa. Tutkimuksen teoreettisena lähtökohtana on ajatus luokitusten sosiaalikonstruktiivisesta luonteesta. Näen hoitoisuusluokitusten konstruktivismin mukaisesti paitsi kuvaavan ja uusintavan hoitotyön todellisuutta myös tuottavan sitä. Luokitukset rakentavat hoitotyön todellisuutta kielenkäytöllään, valinnoillaan ja vaikenemisillaan. Hoitoisuusluokitukset ovat kontekstuaalisia, jolloin niiden kategoriat ja luokat ovat muodostuneet yhteydessä ympäröivään maailmaan ja hoitotyöhön. Hoitoisuusluokitukset eivät myöskään kuvaa mitään absoluuttista totuutta potilaan hoitoisuudesta, vaan luokitusten sisällöt ovat aina valintoja ottaa mukaan tiettyjä asioita ja jättää pois toisia. Metodisesti työ on diskurssianalyyttinen ja analyysivälineinä käyttämäni position, repertuaarin ja kehän käsitteet liittyvät läheisesti Erving Goffmanin ajatteluun. Aineisto koostuu kuudesta Helsingin yliopistollisessa keskussairaalassa käytössä olleesta hoitoisuusluokituksesta, joista vanhin on vuodelta 1968 ja uusin vuodelta 1997. Tutkimustulosten mukaan hoitoisuusluokitusten lähtökohdat eivät liity suoranaisesti potilaaseen vaan niiden käytöllä tavoitellaan ennen muuta autonomisempaa asemaa hoitotyölle. Hoitoisuusluokitukset tuottavat yksipuolistavaa ja ongelmakeskeistä kuvaa potilaasta. Omainen ohitetaan luokituksissa suurelta osin. Näin vaietaan omaisen henkisen tuen tarpeesta ja jätetään käyttämättä tärkeä voimavara potilaan tervehtymisen tukemiseksi. Hoitaminen kuvataan välittömänä potilaaseen kohdistuvana hoitotyönä, jolloin välilliset työt kuten suunnittelu, valmistelu tai kirjaaminen jäävät toisarvoisiksi luokituksissa mainittujen työtehtävien rinnalla. Puhetapojen osalta hoitoisuusluokituksissa ei onnistuta käyttämään hoitotyön omaa kieltä kautta linjan, vaan lääketieteellisen repertuaarin käyttö kasvaa vaikean hoitoisuuden luokissa. Kaikki luokitukset eivät myöskään tuo hoitotyön toimijoita esiin tasapuolisesti ja keskittyessään tietyn toimijan ympärille luokitukset voivat tuottaa poisjätetyille toimijoille alirvostettua asemaa. Tärkeimpinä lähteinä olen käyttänyt Bowkerin ja Starin teosta Sorting Things Out, Classification and Its Consequences, Tiina Hautamäen tutkimusta Tuberkuloosin ja aidsin kulttuurisista merkityksistä ja Merja Kinnusen Työt, toimet ja luokittelut -kirjaa sekä Erving Goffmanin tuotantoa.

Perinteinen kuntarajoihin perustuva kaupunki-maaseutu-luokitus on kuntien koon kasvaessa osoittautunut epätarkaksi. Tässä raportissa kuvataan uuden paikkatietoihin perustuvan luokituksen toteuttaminen. Uusi luokitus perustuu paikkatietomenetelmään, jossa lähtöaineistot ovat koko maan kattavia 250x250 metrin tilastoruutuaineistoja. Luokitus perustuu maaseutualueiden osalta aiempaan maaseudun kolmijakoon, jossa tunnistetaan kaupungin läheinen maaseutu, ydinmaaseutu sekä harvaan asuttu maaseutu. Näiden luokkien lisäksi maaseudulta on erotettu maaseudun paikalliskeskukset. Kaupunkialueita ovat yli 15 000 asukkaan keskustaajamat, joihin on raportissa kuvatulla menetelmällä rajattu ydinkaupunkialue ja kehysalue. Ydinkaupunkialue jakautuu edelleen sisempään ja ulompaan kaupunkialueeseen. Luokituksen lähtöaineistona on käytetty väestö-, työvoima-, työmatka- ja rakennustietoja sekä Digiroad tieverkkoaineistoa ja CORINE maankäyttöaineistoa. Näiden perusteella on laskettu määrää, tiheyttä, tehokkuutta, saavutettavuutta, intensiteettiä, monipuolisuutta ja suuntautuneisuutta kuvaavia muuttujia, joiden luokitteluun ja yhdistelyyn luokitus perustuu. Luokitus on vapaasti saatavissa paikkatietomuodossa verkkosivuilta. Sen voi ladata paikkatietoaineistona ja siihen liittyvänä kuntatasolle laskettuna tilastoaineistona. Ensisijaisesti kaupunki-maaseutu-luokitus kuvaa alueiden välisiä eroja aluerakenteen tasolla. Luokitus ei kuvaa niinkään yksittäisen paikan ominaisuuksia vaan luonnehtii aluekokonaisuuksia. Alueluokkien rajat on yleistetty siten, että luokitus toimii parhaiten laajempien alueiden tarkasteluissa. Luokituksen avulla saadaan tietoa erityyppisten alueiden kehityksestä koko maan tasolla.

Tutkielmassa käsitellään ihmistieteellisiä luokitteluja ja niiden jäsentämiseen käytettyjä filosofisia teorioita. Moderneissa käyttäytymis- ja yhteiskuntatieteissä sekä lääketieteessä tehdyt luokittelut muodostavat tieteenfilosofiassa varsin vähän käsitellyn mutta kiinnostavan tieteenfilosofisen tutkimuskohteen: nämä luokittelut tyypillisesti sijoittuvat arkisten luokittelukäytäntöjemme ja puhtaasti tieteellisten päämäärien valossa tehdyn tutkimuksen välimaastoon ja siksi niillä – perustavammin kuin luonnontieteen luokitteluilla – on episteemisen tehtävänsä lisäksi yhteiskunnallisesti merkittäviä konnotaatioita. Tämän erityispiirteen lisäksi ihmistieteellisiä luokitteluja erottavat luonnontieteen tutkimista luokista myös niiden rajoitettu sovellusala ja usein ajassa muuttuva luonne. Näistä eroavaisuuksista huolimatta on eräs merkittävä lähtökohta ihmistieteellisten luokittelujen filosofiseen käsittelyyn ollut lähestyä niitä luonnontieteen luokkien kuvaamiseen käytetyn teorian välinein. Tutkielman keskeinen tutkimuskysymys kuuluukin: voidaanko perinteisesti luonnontieteellisten luokitusten jäsentämiseen käytettyä luonnollisten luokkien teoriaa soveltaa myös ihmistieteellisten luokitusten kuvaamiseen? Tarkastelemalla eri luonnollisten luokkien teorioita pyritään tutkielmassa ensin luvuissa 2–4 osoittamaan luokittelun kysymysten yhteys induktion ongelmaan sekä paikallistamaan käsitteen ’luonnollinen luokka’ tehtävä nykyaikaisessa tieteenfilosofisessa keskustelussa. Eri teorioita vertailemalla käy ilmi, miksi Richard Boydin näkemys luonnollisista luokista kausaalisina homeostaattisina ominaisuusklustereina muodostaa lupaavimman lähtökohdan luonnollisten luokkien teorian laajentamiselle myös ihmistieteitä koskevaksi luokittelun teoriaksi. Tutkielman luvuissa 5–7 esitellään sen keskeinen vastakkainasettelu, kahden ihmistieteen luokkien teorian välillä vallitseva erimielisyys: Mm. Paul Griffithsin kannattaman ekumenistiseksi luokittelun teoriaksi nimitetyn näkemyksen mukaan edellä mainittu Boydin teoria luonnollisista luokista tulisi laajentaa koskemaan kaikkea tieteellistä käsitteenmuodostusta, myös ihmistieteen luokkia. Sitä vastoin Ian Hackingin vuorovaikuttavien luokkien teorian valossa voidaan väittää, että Hackingin tapaustutkimuksissaan kuvaamat monimutkaiset ihmistieteellisten luokitusten ja luokittelun kohteiden väliset vuorovaikutussuhteet muodostavat vakavan ongelman ekumenistiselle luokittelun teorialle sellaisena kun se on muotoiltu Griffithsin kirjoituksissa. Systematisoimalla edellä mainittuja näkemyksiä ja vertaamalla niitä luvussa 7 pyritään osoittamaan Hackingin teorian ekumenismille esittämä haaste perustelluksi: luonnollisten luokkien traditiossa kehitetyt käsitteelliset välineet eivät riitä ihmistieteellisten luokitusten tyydyttävään kuvaamiseen. Tämän kriittisen päämäärän ohella tutkielmassa alustavasti myös luonnostellaan mahdollisuutta erityyppisten luokitteluiden typologian muodostamiseen Griffithsin ja Hackingin teorioiden jatkokehittelyjen pohjalta. Käsiteltyjen teemojen valossa pyritään osoittamaan, kuinka tällainen ehdotettu luokitusten yleinen tutkimusohjelma voisi muodostaa mm. luokkien sosiaalisesta konstruktiosta käytyä keskustelua analyyttisemmän tavan kiistanalaisten ihmistieteellisten luokitusten jäsentämiseen. Tutkielman lopuksi arvioidaan käsitteen ’luonnollinen luokka’ nykytilannetta tutkimuksessa käsiteltyjen eri luonnollisten luokkien teorioiden ja niiden välisten suhteiden valossa.

Suomen ensimmäinen pintavesien ekologisen ja kemiallisen tilan luokittelu laadittiin vuonna 2008 vesienhoidon ensimmäisen suunnittelukauden ohjeistuksen (Ympäristöhallinnon ohjeita OH 3/2009) mukaisesti. Tässä oppaassa esitetään päivitetyt arviointiperusteet pintavesien ekologisen ja kemiallisen tilan arviointiin ja luokitteluun vesienhoidon toista suunnittelukautta varten. Ohje on ensisijaisesti tarkoitettu ELY-keskuksille vesienhoidon suunnittelussa käytettäväksi vesien tilan luokitteluun. ELY-keskusten on tärkeää huomioida ja ottaa systemaattisesti käyttöön ohjeessa esitetyt päivitetyt arviointiperusteet. Vesien tilan luokittelussa käytettäviä parametreja on tapauskohtaisesti sisällytettävä toiminnanharjoittajien velvoitetarkkailuihin ja YVA-selvityksiin. Ohjeessa esitetään ne muutokset ja lisäykset, jotka vuosien 2012–2013 aikana toteutettavassa luokittelussa tulee huomioida verrattuna ensimmäisen suunnittelukauden ohjeistukseen. Muilta osin noudatetaan ensimmäisen luokittelukierroksen ohjeistusta (Ympäristöhallinnon ohjeita OH 3/2009). Kaikki luokittelutekijöiden arviointiperusteet (vertailuarvot ja luokkarajat) ovat tässä ohjeessa liitteinä, eikä ohjeen OH 3/2009 liitetaulukoita tule käyttää.

Julkaisussa esitellään Suomessa hyvin yleisen järvityypin, pienten humusjärvien, ekologisen tilan arviointia perustuen Pohjois- ja Etelä-Savossa vuosina 2003–2006 yhteensä 21 järvellä tehtyihin vesibiologisiin tutkimuksiin. Pintavesien ekologisen tilan arviointi ja luokittelu muodostaa pohjan nykyisille vesiensuojelun ja -hoidon tavoitteille Suomessa: vesipolitiikan puitedirektiivin mukaisesti tavoitteena on vesien hyvä ekologinen tila. Pienten humusjärvien ekologinen tila on kuitenkin heikosti tunnettu, sillä biologiset seurannat ovat keskittyneet suuriin järviin. Tutkimuksen tavoitteena oli tuottaa biologista tietoa järvityypille ominaisista vertailuoloista sekä kehittää ja arvioida tyypille soveltuvia ekologista tilaa kuvaavia muuttujia. Mukana tutkimuksessa olivat kaikki ns. biologiset laatutekijät eli vesikasvillisuus, kasviplankton, pohjaeläimistö ja kalasto, joita kaikkia tutkittiin yhteensä kuudella vertailujärvellä ja kuudella kuormitetulla järvellä. Kunkin laatutekijän ilmentämä tutkimusjärvien tila ja tutkimustuloksiin perustuvat pienten humusjärvien luokittelumenetelmien kehittämisehdotukset on esitelty laatutekijäkohtaisissa osaraporteissa. Vesikasvillisuutta koskevassa osatutkimuksessa on lisäksi vertailtu vesikasvillisuuden eri seurantamenetelmiä ja arvioitu niistä johtuvaa vaihtelua luokittelutuloksiin. Yhteenvedossa on esitelty järvien ekologisen tilan ns. yleisluokittelu sekä vertailtu eri eliöryhmiä ja luokittelumenetelmiä pienten humusjärvien tilan arvioinnissa.

Ensimmäinen pintavesien ekologinen luokittelu on laadittu vuonna 2008 ja viimeistelty vuonna 2009 tässä oppaassa esitettyjen kriteereiden ja menettelytapojen mukaisesti. Luokittelun valmistelu on ollut pitkä prosessi lukuisine tutkimushankkeineen, neuvotteluineen ja koulutustilaisuuksineen. Työhön on osallistunut lukuisia henkilöitä ympäristöministeriöstä, maa- ja metsätalous-ministeriöstä, Suomen ympäristökeskuksesta, Riista- ja kalataloudellisesta tutkimuslaitoksesta, alueellisista ympäristökeskuksista sekä TE-keskusten kalatalousyksiköistä ja yliopistoista. Kotimaisessa valmistelutyössä on otettu huomioon EU:n tasolla annetut ohjeet sekä noudatettu EU:n puitteissa meneillä olevaa interkalibrointityötä. Työhön on kuulunut olennaisesti myös ympäristöhallinnon HERTTA-tietojärjestelmän kehittäminen. Tietojärjestelmään on liitetty Vesimuodostumat-osio, johon pintavesien tyypittely ja luokittelu perusteluineen on tallennettu keskitetysti. HERTTAn tietosisältöä on viety kaikille avoimeen Internet-ympäristöön. Tässä julkaisussa kuvataan ekologisen luokittelun perusteet ja toteuttaminen vesienhoidon ensimmäisellä suunnittelukaudella. Opas on suunnattu sekä luokittelutyöhön osallistuville että luokittelun perusteista yleisesti kiinnostuneille. Oppaan osassa I esitetään pintavesien ekologisen luokittelun kriteerit sekä niiden asettamisen perusteet. Kaikille laatutekijöille tai pintavesityypeille ei ole toistaiseksi voitu asettaa luokittelukriteerejä, vaan työtä jatketaan seuraavaa vesienhoidon suunnittelukierrosta varten. Aineistojen vähäisyyden, luonnossa aina esiintyvän suuren vaihtelun sekä kriteeristön puutteellisuuden vuoksi päätös ekologisesta luokasta on varsinkin ensimmäisen suunnittelukierroksen aikana tehtävä monipuoliseen harkintaan perustuen. Asiantuntija-arvioissa huomioon otettavia seikkoja opastetaan osassa II. Tavoitteena on kuvata laskennallisten luokittelutulosten ja ihmistoimintaa kuvaavien paineiden yhdennettyä tarkastelua ottaen huomioon koko vesimuodostuman tilanne. Lisäksi osassa II käsitellään suunniteltujen vesiensuojelutoimenpiteiden vaikutusten arviointikeinoja. Osissa I ja II kuvattuja menettelyjä on tarkoitus käyttää rinnakkain luokituspäätöksiä tehtäessä. Havaintopaikkakohtaisten laskennallisten luokittelutulosten vertailu luokituskriteereihin ei edes runsaiden aineistojen tapauksessa riitä määrittelemään tilaluokkaa. Luokan määräytymisen tulisi perustua luokittelumuuttujien, aineistojen edustavuuden ja yleistettävyyden sekä ihmistoimintaa kuvaavien paineiden yhdennettyyn tarkasteluun.

Suomen luontotyyppien uhanalaisuus on arvioitu ensimmäisen kerran. Arvioinnissa ovat mukana kaikki Suomen luontotyypit, jotka on jaettu seitsemään pääryhmään: Itämeri ja rannikko, sisävedet ja rannat, suot, metsät, kalliot ja kivikot, perinnebiotoopit sekä tunturit. Uhanalaisuusluokka on määritelty 368 luontotyypille. Arviointi tehtiin laajapohjaisissa asiantuntijaryhmissä Suomen ympäristökeskuksen johdolla. Uhanalaisuuden arviointi pohjautui luontotyyppien määrän ja laadun muutoksiin 1950-luvulta nykypäivään. Arviota tarkennettiin kehitysennusteen, mahdollisen aiemman taantumisen sekä harvinaisuuden tai yleisyyden perusteella. Koko maassa uhanalaisiksi arvioitiin 188 luontotyyppiä (51% luontotyyppien lukumäärästä). Etelä-Suomessa uhanalaisten osuus (66 %) on huomattavasti suurempi kuin Pohjois-Suomessa (29 %). Hankkeessa nimettiin 35 luontotyyppiä Suomen kansainvälisiksi vastuuluontotyypeiksi. Luontotyyppien uhanalaisuusarvioinnin loppuraportti on kaksiosainen. Suomen luontotyyppien uhanalaisuus – Osa 1: Tulokset ja arvioinnin perusteet esittelee uhanalaisuuden arviointimenetelmän, arvioinnin tulokset ja perusteet sekä asiantuntijoiden laatimat toimenpide-ehdotukset. Suomen luontotyyppien uhanalaisuus – Osa 2: Luontotyyppien kuvaukset sisältää arvioitujen luontotyyppien kuvaukset, esiintymiskartat, valokuvat sekä luontotyyppikohtaiset arviointitulosten perustelut.

Vaikka säännösteltyjä järviä on tutkittu kahden viimeisen vuosikymmenen aikana, ovat aikaisemmissa hankkeissa kerätyt biologiset aineistot hajanaisia ja etenkin lievästi säännöstellyissä järvissä riittämättömiä vesipolitiikan puitedirektiivin edellyttämien vertailuolojen määrittelyyn ja ekologisen tilan luokittelu- ja seurantajärjestelmän kehittämiseen. Tutkimuksen tavoitteena oli tuottaa tietoa säännösteltyjen järvien ekologista luokittelua ja ympäristötavoitteiden määrittämistä varten ottaen huomioon samaan aikaan EU-tasolla ja kansallisesti tapahtuva valmistelutyö vesipuitedirektiivin toimeenpanemiseksi. Osahankkeissa hyödynnettiin olemassa olevia biologisia aineistoja säännöstellyiltä järviltä ja niiden vertailuvesistöistä. Uutta aineistoa kerättiin rantavyöhykkeen kalastosta, rantavyöhykkeen pohjaeläimistöstä ja vesikasvillisuudesta. Työssä kehitettiin luokittelumuuttujia vesienhoitoasetuksen mukaista tilan arviointia varten. Varsinaista luokittelumuuttujien valintaa varten laadittiin vaihtoehtoisia tilan arviointimalleja, joiden perusteella järvien tilaluokka määriteltiin. Vedenkorkeuden säännöstelyn vaikutus näkyi sekä vesikasvillisuudessa, pohjaeläimistössä että rantavyöhykkeen kalastossa. Järvien tilaluokka oli laatutekijästä ja elinympäristöstä riippuen huonompi kuin hyvä, kun vedenkorkeuden talvialenema oli yli 2–3 m. Sekä vesikasvillisuudessa, pohjaeläimistössä että kalastossa oli tunnistettavissa useita säännöstelylle herkkiä lajeja. Vesikasveista säännöstelystä näyttävät kärsivät eniten pohjalehtiset, pohjaeläimistä kaksivuotiset hyönteistoukat ja kaloista mutu ja kivisimppu. Rantavyöhykkeen kalaston, pohjaeläimistön ja vesikasvillisuuden luokitukset poikkesivat useassa säännöstelyjärvessä selvästi toisistaan. Järven yleistilaan vaikuttaa tällöin suuresti, määräytyykö tila kaikkien biologisten laatutekijöiden keskimääräisenä tilana (esim. mediaani) vai heikoimmassa tilassa olevan laatutekijän (ns. heikoimman lenkin menetelmä) mukaan.