Browsing by Subject "luokitus"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-18 of 18
  • Koskela, Lasse (Helsingin yliopisto, 2010)
    Verkkari 2010 (7)
  • Latva-Käyrä, Petri (Helsingfors universitet, 2012)
    The intensity and frequency of insect outbreaks have increased in Finland in the last decades and they are expected to increase even further in the future due to global climate change. In 1998-2001 Finland suffered the most severe insect outbreak ever recorded, over 500,000 hectares. The outbreak was caused by the common pine sawfly (Diprion pini L.). The outbreak has continued in the study area, Palokangas, ever since. To find a good method to monitor this type of outbreaks, the purpose of this study was to examine the efficacy of multitemporal ERS-2 and ENVISAT SAR imagery for estimating Scots pine defoliation. The study area, Palokangas, is located in Ilomantsi district, Eastern-Finland and consists mainly even-aged Scots pine forests on relatively dry soils. Most of the forests in the area are young or middle-aged managed forests. The study material was comprised of multi-temporal ERS-2 and ENVISAT synthetic aperture radar (SAR) data. The images had been taken between the years 2001 and 2008. The field data consisted 16 sample plots which had been measured seven times between the years 2002 and 2009. In addition, eight sample plots were added afterwards to places which were known to have had cuttings during the study period. Three methods were tested to estimate Scots pine defoliation: unsupervised k-means clustering, supervised linear discriminant analysis (LDA) and logistic regression. In addition, it was assessed if harvested areas could be differentiated from the defoliated forest using the same methods. Two different speckle filters were used to determine the effect of filtering on the SAR imagery and subsequent results. The logistic regression performed best, producing a classification accuracy of 81.6% (kappa 0.62) with two classes (no defoliation, >20% defoliation). LDA accuracy was with two classes at best 77.7% (kappa 0.54) and k-means 72.8 (0.46). In general, the largest speckle filter, 5 x 5 image window, performed best. When additional classes were added the accuracy was usually degraded on a step-by-step basis. The results were good, but because of the restrictions in the study they should be confirmed with independent data, before full conclusions can be made that results are reliable. The restrictions include the small size field data and, thus, the problems with accuracy assessment (no separate testing data) as well as the lack of meteorological data from the imaging dates.
  • Cajander, A. K. (Suomen metsätieteellinen seura, 1949)
  • Ranta, Helena (1998)
    Tutkimus käsittelee rautakautisia helmiä koruina ja symboleina. Tutkimusmateriaalina on viiden varsinaissuomalaisen ja eteläsatakuntalaisen ruumiskalmiston, Euran Luistarin, Yläneen Anivehmaanmäen ja Köyliön Köyliönsaaren A-, B- ja C-kalmistojen helmimateriaali. Työn alkuosa käsittelee helmiä arkeologisena esineryhmänä: minkälaisia helmiä esiintyy, minkälaisia muutoksia – niin määrällisiä kuin laadullisiakin – helmissä voidaan havaita. Myös helmien alkuperäkysymyksiä pohditaan. Helmiaineiston jäsentämiseksi tutkimusaineiston 2278 helmeä luokiteltiin neljän merkitsevän kriteerin, valmistusmateriaalin, koristeaiheen, pohjavärin ja muodon, perusteella. Aineistosta erottui 185 eri helmityyppiä. Tutkimusaineiston helmien kronologista asemaa tutkittaessa valittiin tarkastelun kohteeksi ainoastaan sellaiset helmet, jotka kuuluivat hautojen varsinaiseen löytökerrokseen. Lisäksi haudan nuorimman ja vanhimman mahdollisen ajoituksen erotuksen tuli olla korkeintaan 75 vuotta. Näiden kriteerien perusteella voitiin kalmistoista hahmottaa 6 helmijaksoa: 1. 650-700 jKr., 2. 800-875 jKr., 3. 875-950 jKr., 4. 950-1025 jKr., 5. 1000-1075-1150 jKr. Helmityyppien alkuperän tarkastelu osoitti, että tutkimusaineiston helmien alkuperä on vaihteleva. Helmiä on tuotu sekä läntisestä ja itäisestä Euroopasta että myös Länsi-Turkestanista ja Välimeren alueelta. Työn jälkimmäisessä osassa selvitetään helmien käyttötarkoitusta. Koska arkeologinen aineisto antaa niukasti tulkintamahdollisuuksia helmien käytölle, valittiin tarkastelun lähtökohdaksi etnografisten tutkimusten tarjoamia tulkintamalleja. Helmien tulkinnassa keskityttiin kolmeen aspektiin: koru- ja maksuvälinekäyttöön sekä yksilön suojelutarpeen ilmentymiseen. Helmien käyttöä koruina tarkasteltiin kauneusidean ilmentymänä, johon kuuluu helmien kantotapa, helminauhojen kokoonpano ja helmien edustama värimaailma. Ryhmäidentiteettiä tarkasteltiin helmien kuvastamien sukupuoli- ja ikäryhmäerojen sekä sosiaalisten- ja taloudellisen aseman vaihteluiden ja etnisten erojen kautta. Yksilölliset erot tutkimusaineiston hautauksissa todistavat, että puku siihen liittyvine koruineen ei ole ollut vainajalle tarkoitettu standardipuku, vaan se ilmentää vainajan persoonaa. Yksilö viestii kokonaisuudella, johon kuuluu puvun ja korujen lisäksi myös mukana kannettavat työkalut ja aseet. Tämä tutkimus osoitti, että yhdenkin elementin, kuten tässä tapauksessa helmien, tarkastelulla voidaan hahmottaa joitakin piirteitä sekä tutkittavasta yhteisöstä että yhteisön muodostavista yksilöistä. Tällaisia piirteitä ovat mm. vainajan sukupuoli, muodon muutokset, yhteisön sisäiset varallisuuserot ja kauppasuhteet.
  • Helminen, Ville; Nurmio, Kimmo; Rehunen, Antti; Ristimäki, Mika; Oinonen, Kari; Tiitu, Maija; Kotavaara, Ossi; Antikainen, Harri; Rusanen, Jarmo (Suomen ympäristökeskus, 2014)
    Suomen ympäristökeskuksen raportteja 25/2014
    Perinteinen kuntarajoihin perustuva kaupunki-maaseutu-luokitus on kuntien koon kasvaessa osoittautunut epätarkaksi. Tässä raportissa kuvataan uuden paikkatietoihin perustuvan luokituksen toteuttaminen. Uusi luokitus perustuu paikkatietomenetelmään, jossa lähtöaineistot ovat koko maan kattavia 250x250 metrin tilastoruutuaineistoja. Luokitus perustuu maaseutualueiden osalta aiempaan maaseudun kolmijakoon, jossa tunnistetaan kaupungin läheinen maaseutu, ydinmaaseutu sekä harvaan asuttu maaseutu. Näiden luokkien lisäksi maaseudulta on erotettu maaseudun paikalliskeskukset. Kaupunkialueita ovat yli 15 000 asukkaan keskustaajamat, joihin on raportissa kuvatulla menetelmällä rajattu ydinkaupunkialue ja kehysalue. Ydinkaupunkialue jakautuu edelleen sisempään ja ulompaan kaupunkialueeseen. Luokituksen lähtöaineistona on käytetty väestö-, työvoima-, työmatka- ja rakennustietoja sekä Digiroad tieverkkoaineistoa ja CORINE maankäyttöaineistoa. Näiden perusteella on laskettu määrää, tiheyttä, tehokkuutta, saavutettavuutta, intensiteettiä, monipuolisuutta ja suuntautuneisuutta kuvaavia muuttujia, joiden luokitteluun ja yhdistelyyn luokitus perustuu. Luokitus on vapaasti saatavissa paikkatietomuodossa verkkosivuilta. Sen voi ladata paikkatietoaineistona ja siihen liittyvänä kuntatasolle laskettuna tilastoaineistona. Ensisijaisesti kaupunki-maaseutu-luokitus kuvaa alueiden välisiä eroja aluerakenteen tasolla. Luokitus ei kuvaa niinkään yksittäisen paikan ominaisuuksia vaan luonnehtii aluekokonaisuuksia. Alueluokkien rajat on yleistetty siten, että luokitus toimii parhaiten laajempien alueiden tarkasteluissa. Luokituksen avulla saadaan tietoa erityyppisten alueiden kehityksestä koko maan tasolla.
  • Heiskanen, Veijo (Suomen metsätieteellinen seura, 1968)
  • Pöyhönen, Samuli (2007)
    Tutkielmassa käsitellään ihmistieteellisiä luokitteluja ja niiden jäsentämiseen käytettyjä filosofisia teorioita. Moderneissa käyttäytymis- ja yhteiskuntatieteissä sekä lääketieteessä tehdyt luokittelut muodostavat tieteenfilosofiassa varsin vähän käsitellyn mutta kiinnostavan tieteenfilosofisen tutkimuskohteen: nämä luokittelut tyypillisesti sijoittuvat arkisten luokittelukäytäntöjemme ja puhtaasti tieteellisten päämäärien valossa tehdyn tutkimuksen välimaastoon ja siksi niillä – perustavammin kuin luonnontieteen luokitteluilla – on episteemisen tehtävänsä lisäksi yhteiskunnallisesti merkittäviä konnotaatioita. Tämän erityispiirteen lisäksi ihmistieteellisiä luokitteluja erottavat luonnontieteen tutkimista luokista myös niiden rajoitettu sovellusala ja usein ajassa muuttuva luonne. Näistä eroavaisuuksista huolimatta on eräs merkittävä lähtökohta ihmistieteellisten luokittelujen filosofiseen käsittelyyn ollut lähestyä niitä luonnontieteen luokkien kuvaamiseen käytetyn teorian välinein. Tutkielman keskeinen tutkimuskysymys kuuluukin: voidaanko perinteisesti luonnontieteellisten luokitusten jäsentämiseen käytettyä luonnollisten luokkien teoriaa soveltaa myös ihmistieteellisten luokitusten kuvaamiseen? Tarkastelemalla eri luonnollisten luokkien teorioita pyritään tutkielmassa ensin luvuissa 2–4 osoittamaan luokittelun kysymysten yhteys induktion ongelmaan sekä paikallistamaan käsitteen ’luonnollinen luokka’ tehtävä nykyaikaisessa tieteenfilosofisessa keskustelussa. Eri teorioita vertailemalla käy ilmi, miksi Richard Boydin näkemys luonnollisista luokista kausaalisina homeostaattisina ominaisuusklustereina muodostaa lupaavimman lähtökohdan luonnollisten luokkien teorian laajentamiselle myös ihmistieteitä koskevaksi luokittelun teoriaksi. Tutkielman luvuissa 5–7 esitellään sen keskeinen vastakkainasettelu, kahden ihmistieteen luokkien teorian välillä vallitseva erimielisyys: Mm. Paul Griffithsin kannattaman ekumenistiseksi luokittelun teoriaksi nimitetyn näkemyksen mukaan edellä mainittu Boydin teoria luonnollisista luokista tulisi laajentaa koskemaan kaikkea tieteellistä käsitteenmuodostusta, myös ihmistieteen luokkia. Sitä vastoin Ian Hackingin vuorovaikuttavien luokkien teorian valossa voidaan väittää, että Hackingin tapaustutkimuksissaan kuvaamat monimutkaiset ihmistieteellisten luokitusten ja luokittelun kohteiden väliset vuorovaikutussuhteet muodostavat vakavan ongelman ekumenistiselle luokittelun teorialle sellaisena kun se on muotoiltu Griffithsin kirjoituksissa. Systematisoimalla edellä mainittuja näkemyksiä ja vertaamalla niitä luvussa 7 pyritään osoittamaan Hackingin teorian ekumenismille esittämä haaste perustelluksi: luonnollisten luokkien traditiossa kehitetyt käsitteelliset välineet eivät riitä ihmistieteellisten luokitusten tyydyttävään kuvaamiseen. Tämän kriittisen päämäärän ohella tutkielmassa alustavasti myös luonnostellaan mahdollisuutta erityyppisten luokitteluiden typologian muodostamiseen Griffithsin ja Hackingin teorioiden jatkokehittelyjen pohjalta. Käsiteltyjen teemojen valossa pyritään osoittamaan, kuinka tällainen ehdotettu luokitusten yleinen tutkimusohjelma voisi muodostaa mm. luokkien sosiaalisesta konstruktiosta käytyä keskustelua analyyttisemmän tavan kiistanalaisten ihmistieteellisten luokitusten jäsentämiseen. Tutkielman lopuksi arvioidaan käsitteen ’luonnollinen luokka’ nykytilannetta tutkimuksessa käsiteltyjen eri luonnollisten luokkien teorioiden ja niiden välisten suhteiden valossa.
  • Makkonen, Olli (Suomen metsätieteellinen seura, 1967)
  • Cajander, A. K. (Suomen metsätieteellinen seura, 1949)
  • Britschgi, Ritva; Antikainen, Merja; Ekholm-Peltonen, Maria; Hyvärinen, Vesa; Nylander, Esko; Siiro, Petri; Suomela, Tapani (Suomen ympäristökeskus, 2009)
    Ympäristöopas
    Tämä opas on tarkoitettu alueellisten ympäristökeskusten pohjavesiasiantuntijoille ja viranomaisille, pohjavesialueilla toimiville, pohjavettä käyttäville sekä pohjavedestä, sen käytöstä ja suojelusta kiinnostuneille. Oppaaseen on koottu tietoa pohjavesialueiden kartoituksesta ja luokituksesta, pohjavettä koskevasta lainsäädännöstä sekä pohjavesialuetiedon käytöstä eri tarkoituksissa. Oppaassa on kiinnitetty erityistä huomioita muutoksiin pohjavesialuerajauksissa ja luokituksessa sekä muutostilanteisiin liittyviin hyvän tiedottamisen käytäntöihin.
  • Britschgi, Ritva; Hatva, Tuomo; Suomela, Tapani (Vesi- ja ympäristöhallitus, 1991)
    Vesi- ja ympäristöhallinnon julkaisuja - sarja B 7
  • Soleva, Tiina (Helsingin yliopisto, 1990)
    Tutkimuksen pääsijaisena tavoitteena on kartoittaa Suomen luukampalöytöjä, koska sitä ei aiemmin ole tehty. Samalla tarkastellaan, kuinka tämä kampamateriaali suhteutuu lähialueiden löytöihin, joita on tutkittu enemmän. Kammat ryhmitellään ja luokitellaan mahdollisuuksien mukaan alatyyppeihin, jotta saataisiin selville, voidaanko eri ryhmien ja tyyppien jakautumisessa maantieteellisesti tai erilaisten löytöpaikkojen kesken havaita eroja. Lisäksi tarkastellaan hieman kampojen esineellistä löytöyhteyttä ja hautojen sukupuolijakaumaa. Luokittelun, lähialueiden vastineiden ja löytöyhteyksien perusteella luodaan kammoille kronologia. Aineisto, joka käsittää yhteensä 189 kampaa ja niiden palaa, jaetaan aluksi viiteen pääryhmään, jotka ovat yksiosaiset yksipuoliset kammat, yksiosaiset kaksipuoliset kammat, moniosaiset yksipuoliset kammat ja moniosaiset kaksipuoliset kammat sekä kampojen tukilistojen osat. Lisäksi mukana on kampakoteloiden kappaleita ja kuusi ryhmäjaon ulkopuolista kampaa. Ryhmät pyritään jakamaan edelleen tyyppeihin, mutta kaikkien ryhmien osalta tämä ei ole mahdollista. Tyyppeihin jako tapahtuu taksonomisia menetelmiä apuna käyttämällä. Yksiosaiset ja yksipuoliset kammat jaetaan neljään tyyppiin, samoin kuin yksiosaiset ja kaksipuoliset kammat. Moniosaiset ja kaksipuoliset kammat taas jaetaan seitsemään alatyyppiin. Muita ryhmiä tarkastellaan lähinnä lähialueiden vastineiden avulla. Kammat ajoittuvat vanhemmalta roomalaisajalta lähtien (100-luvulta jKr.) 1700-luvulle. Vanhimpien eli yksiosaisten ja yksipuolisten kampojen osalta voidaan havaita kronologista kehitystä tyypistä toiseksi ja niiden levintä vastaa läntisen rautakauden kulttuurien kalmistojen levintää. Lisäksi ne liittyvät muiden pohjoismaiden ja myös pohjoisen Manner-Euroopan kehitykseen. Toisaalta on havaittavissa kotimaista kehitystä. Nuoremman rautakauden kampojen palat liittyvät yhä tiiviimmin skandinaaviseen kulttuuripiiriin ja ovat hyvinkin samanlaisia laajoilla alueilla. Näiden moniosaisten ja yksipuolisten kampojen kehitys on tapahtunut koko skandinaavisen kulttuuripiirin alueella lähtien jo vanhemmalta rautakaudelta. Suomen osalta kuitenkin puuttuu osa tyypeistä. Lähinnä keskiaikaisiksi ajoittuvat yksiosaiset ja kaksipuoliset kammat ovat olleet käytössä melko samanlaisina pitkiä aikoja ja niiden tyypit ovat lähinnä kronologisia. Kaksipuoleiset ja moniosaiset kammat ovat kehittyneet ehkä nuoremman rautakauden moniosaisista ja yksipuolisista kammoista. Niitä esiintyy lähinnä keskiajalla, mutta muutama on myös rautakauden lopulta. Näiden kampojen tyyppejä on valmistettu Skandinavian kaupungeissa samanaikaisesti ja erilaiset tyypit esiintyvät samaan aikaan samoissa paikoissa, eikä niiden osalta pystytä havaitsemaan selvää kronologista kehitystä tyypistä toisesksi.
  • Leskinen, Sirpa (Helsingin yliopisto, 1995)
    Tutkielmassa tarkastellaan Suomen alueelta löytyneitä esi- ja varhaishistoriallisia lukkoja ja avaimia sekä jälkimmäisiin läheisesti liittyviä koristeavaimia/avaimenmuotoisia riipuksia. Koska kyseessä on arkeologinen esineryhmä, jota ei ole aiemmin juurikaan tutkittu, on tutkimuksen ensisijaisena lähtökohtana aineiston typologinen luokitus ja ajoittaminen. Tarkastelun kohteena ovat myös esineiden löytökontekstit, joilla saattaa olla merkitystä mm. esineiden funktion ja ajoituksen suhteen. Koska arkeologiset esineet eivät ole ympäristöstään irrallinen ilmiö, tarkastellaan tutkimuksessa myös lukkoihin ja avaimiin liittyviä sosiaalisia aspekteja. Niin ikään esineiden funktioihin ja symboliikkaan liittyviin kysymyksiin etsitään vastauksia, mihin liittyy läheisesti myös koristeavainproblematiikka. Tutkimusaineisto jakautuu kolmeen kategoriaan, joista suurimman muodostavat riippulukkoihin luettavat esineet (lukot, niiden fragmentit sekä avaimet). Näistä on tehty varsinainen, esineiden keskinäiset suhteet huomioon ottava typologia sekä relatiivinen kronologia. Toiseen kategoriaan kuuluvat lähinnä kiinteisiin lukkoihin kuuluneet avaimet, joista osa on liitettävissä tietynlaisiin lukkotyyppeihin skandinaavisten vastineidensa perusteella. Kolmas kategoria sisältää koristeavaimiksi tai avaimenmuotoisiksi riipuksiksi luettavat esineet, joissa on havaittavissa erilaisia variantteja. Tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että Suomen varhaisimmat ajoitettavat lukot - sekä kiinteät että riippulukot - ovat merovingiaikaisia. Tähän aikaan saattavat ajoittua myös käyttöavaimia imitoivat koristeavaimet, joiden merkitystä ei tarkkaan tiedetä. Myös käyttöesineiksi luokiteltaviin lukkoihin ja avaimiin liittyy monivivahteista symboliikkaa, joka on yhdistetty esim. kotitalouteen, hedelmällisyyskulttiin tai uskontoon. Kotitaloudessa etenkin avainten on katsottu kuvastavan naisen taloudellista tai sosiaalista vapautta. Hautoihin pantujen esineiden voisi arvella kuvastavan vainajan sosiaalista statusta. Lukko- ja avainsymboliikka on universaali ilmiö - sillä on ollut vaikutusta sekä pakanallisissa kulttuureissa että kristinuskon piirissä.
  • Nyyssönen, Aarne; Vuokila, Yrjö (Suomen metsätieteellinen seura, 1963)
  • Korhonen, Kari T.; Maltamo, Matti (Suomen metsätieteellinen seura, 1991)
  • Eriksson, T.; Nilsson, G.; Skråmo, G. (Suomen metsätieteellinen seura, 1978)
  • Leka, Jarkko; Toivonen, Heikki; Leikola, Niko; Hellsten, Seppo (Suomen ympäristökeskus, 2008)
    Suomen ympäristö 18/2008
    Vesikasvillisuus on yksi järvien ekologisen tilan arvioinnissa käytettävistä eliöryhmistä. Vaikka Suomessa  on tehty lukuisia vesikasvitutkimuksia, niiden tuloksia ei ole aiemmin laajassa mitassa käytetty järvien ekologisen tilan luokittelussa. Työn tavoitteena on arvioida järvien vesikasvillisuuteen perustuvia ekologisen laadun muuttujia suhteessa vuoden 2002 järvityypittelyehdotukseen. Lisäksi työssä on tarkasteltu vertailujärvien lajimäärän vaihtelua Etelä- ja Pohjois-Suomen välillä ja sen merkitystä ekologisen tilan luokittelussa sekä selvitetty järvityyppien erottumista toisistaan tyypeille luontaisten vesi- ja rantakasviyhteisöjen ominaisuuksien perusteella. Vertailujärvien keskimääräinen kokonaislajimäärä oli pienin tunturijärvissä ja suurin suurissa, kohtalaisen humuspitoisissa järvissä sekä luontaisesti runsasravinteisissa järvissä. Kuormitetuissa järvissä vesi- ja rantakasvien kokonaislajimäärä ja hydrofyyttien lajimäärä on yleensä suurempi kuin vertailujärvissä. Vesi- ja rantakasvien lajimäärä on alhaisempi Pohjois-Suomen vertailujärvissä kuin Etelä-Suomen vertailujärvissä. Näyttäisikin perustellulta käsitellä Pohjois-Suomen järviä erikseen ekologisen tilan arvioinnissa. Elomuotojen runsausosuudet poikkesivat toisistaan eri järvityyppien vertailuolojen välillä, mikä viittaa järvityyppien välisiin luontaisiin eroihin vesi- ja rantakasvillisuuden koostumuksessa. Kun tarkastellaan ekologisen tilan luokittelussa mukana olleita neljää järvityyppiä, lajimuuttujista sopivimpia ekologisten laatusuhteiden laskemiseen olivat tyyppilajien suhteellinen osuus, prosenttinen mallinkaltaisuus ja lajimäärä. Kasvillisuuden runsauteen perustuvista muuttujista soveltuvimpia ekologisten laatusuhteiden laskemiseen olivat meso-eutrofia -lajien ja oligotrofia -lajien runsausosuus sekä pohjalehtisten runsausosuus.