Browsing by Subject "luterilaisuus"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 23
  • Väänänen, Johannes (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tavoitteet. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on kuvata seitsemännen päivän adventistien ja luterilaisten välisiä ekumeenisia oppikeskusteluja vuosina 1994–1998. Tutkimuksessa kuvataan kahden ekumeenisilta lähtökohdiltaan erilaisen kirkkokunnan oppikeskusteluja. Tutkimuksessa selvitetään Adventtikirkon erityispiirteiden kuten tutkivan tuomion, sapattilepopäivän ja lopun ajan ennustusten käsittelyä ekumeenisissa oppineuvotteluissa. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä ovat Adventtikirkon syntyhistoria Amerikassa 1800-luvun herätyksen aikana, Adventtikirkon keskeiset opilliset erityispiirteet sekä aikaisemmat Adventtikirkon ekumeeniset oppineuvottelut, joita on käyty muiden kirkkokuntien kanssa, erityisesti evankelikaalisten. Osana teoreettista viitekehystä on adventismissa arvostetun Ellen G. Whiten elämä ja ajatukset. Menetelmät. Tutkimusaineistoon kuului Lutherans & Adventist in Conversation – Report and Papers Presented 1994–1998 eli ekumeenisten oppikeskustelut. Oppikeskustelut rakentuvat neljästä erillisestä tapaamisesta, minkä perusteella on laadittu loppuraportti perusteluineen, johtopäätöksineen sekä suosituksineen. Tutkimusaineistoon kuului lisäksi neljän oppikeskusteluiden aikana pidetyt esitelmät. Tutkimus oli kvalitatiivinen sisällönanalyysi, jonka tutkimusmetodina oli systemaattisen analyysin menetelmä. Tutkimusaineisto kuvattiin systemaattisesti valitun metodin avulla. Tulokset ja johtopäätökset. Luterilaiset kirkot ovat käyneet paljon neuvotteluja, mikä näkyy luterilaisen osapuolen tavassa tuoda asioita esiin oppikeskusteluihin. Luterilaiset kirkot suhtautuvat positiivisesti kristillisten kirkkojen yhteyden rakentamiseen. Adventtikirkko pienempänä kirkkona ja aiemmin varauksellisesti ekumeeniseen toimintaan suhtautuneena on kokemattomampi oppikeskustelujen osapuolena. Adventtikirkko on tietoisesti korostanut sanomansa tärkeyttä kristillisten kirkkojen yhteyden sijaan. Adventtikirkko haluaa päästä lahkolaisuuden maineestaan pois ja saada tunnuksen yhtenä protestanttisena kirkkokuntana, mikä näkyy osapuolen tavassa käydä oppikeskusteluja. Adventtikirkon opillinen toiminta on henkilöitynyt vahvasti Bert B. Beachiin ja William G. Johnsoniin, joiden suhtautuminen on ollut positiivista ekumeenisen toimintaan, mikä on mahdollistanut käydyt oppikeskustelut. Kirkkokuntien tapa lukea Raamattua, soveltaa tutkimusmenetelmiä sekä viitata siihen opissaan, poikkeavat toisistaan. Raamatun apokalyptinen kirjallisuus on keskeinen osa Adventtikirkon erityisiä opillisia piirteitä. Luterilaiset suhtautuvat epäilevästi Adventtikirkon tulkintoihin Raamatun apokalyptisesta kirjallisuudesta. Kuitenkin molempien kirkkokuntien raamattukäsityksissä on paljon yhtäläisyyksiä sekä molemmat vetoavat yksin Raamattuun kristillisen opin lähteenä. Kirkkokunnilla on riittävä yhteinen näkemys vanhurskauttamisopista ja sakramenteista, vaikka käytännössä ajattelu ja käytäntö sakramenteista ovat erilaiset. Molemmat kirkkokunnat näkevät kasteen edellyttävän uskoa ja puolestaan molemmat näkevät tärkeäksi ehtoollisen hengellisen ulottuvuuden. Yhteiset näkemykset ovat mahdollistaneet kirkkokuntien molemminpuolisen yksinkertaisen tunnustamisen kristillisenä kirkkona.
  • Kerokoski, Elina (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tässä tutkielmassa kartoitetaan kristologisten käsitteiden yhteyttä augustinolaiseen rakkauden teologiaan katolisen ja luterilaisen kirkon piirissä syntyneissä lähdeteoksissa. Vertailevana tutkimusasetelmana tutkielmassa on Jon Sobrinon rakkauden teologiaa konstituoivien kristologisten käsitysten sekä Tuomo Mannermaan Lutherin jumalallistamiskäsitystä koskevien näkemysten episteemisen orientaation tarkasteleminen. Theosis-käsityksen osalta lähdeteoksista avautuu kirjoittajille keskeinen näkökulma augustinolaiseen illuminaatiotraditioon ja oppiin rakkauden järjestykseen liittyen. Tämän opin voidaan nähdä kuvastuvan Sobrinon ja Mannermaan kristologisissa näkemyksissä. Metodina tutkielmassa on systemaattinen analyysi. Olennaisena teemana Sobrinoa koskevissa lähdeteoksissa esiin nousee historiallinen, todellinen konteksti kristologisten käsitteiden perustana. Sobrinon kristologisessa ajattelussa jumalallinen ja inhimillinen todellisuus linkittyvät toisiinsa historiallisen kontekstin kautta. Mannermaan theosis-käsitykselle ja episteemisille näkemyksille keskeinen kristologinen painotus on uskossa läsnä oleva Kristus. Merkittävä havainto sekä Sobrinon että Mannermaan kristologian episteemistä orientaatiota koskien on, että kristologiset näkemykset rakentuvat ristinteologiselle perustalle. Molemmilla kirjoittajilla inkarnaatio ja risti jatkuvan luomisen käsitteinä pohjaavat ristinteologiseen perustaan. Sobrinon ja Mannermaan teologista ontologiaa ilmentääkin jatkuvan luomisen periaate. Kirjoittajien yhteys teologista ontologiaa ajatellen voidaan nähdä edelleen yhdistyvän sakramentaalista sanakäsitystä luonnehtivaan käsitykseen trinitaarisesta ontologiasta. Sobrinon ja Mannermaan rakkaudenteologisten näkemysten voidaan myös todeta heijastavan Augustinuksen illuminaatio-opillista ajattelua. Tähän illuminaatiotradition mukaisiin rakkaudenteologisiin painotuksiin liittyy kirjoittajien kristologian Logos-teologinen episteeminen ulottuvuus. Logos nähdään Jumalaa koskevan tiedon välittäjänä. Kirjoittajien theosis-käsitykselle on oleellista Logoksen illuminatiivinen tehtävä. Jumalallistamiskäsitystä ilmentävän kristologian episteemisiä näkemyksiä erottavana tekijänä on nähtävissä aatehistoriallisten traditioiden eroavaisuus. Nämä eroavaisuudet liittyvät Augustinuksen rakkauden järjestystä koskevan opin tulkintaan. Keskeisinä käsitteinä kirjoittajilla esiin nousevat Kristuksen historiallisuus ja ihmisyys theosis-käsityksen kristologisena premissinä.
  • Karatmaa, Johanna (2001)
    Pro gradu -tutkielmassa keskeisimmäksi tutkimuskysymykseksi nousee vegaanien suhde puhtauteen eli puhtauden tavoitteluun, puhtaana pysymiseen, puhdistautumiseen ja puhdistamiseen. Mary Douglasin (2000) mukaan käsitykset puhtaudesta ja saastaisuudesta ovat perustavanlaatuisia kulttuurisia kategorioita, joiden avulla jokainen yhteisö jäsentää ja havainnoi ympäröivää todellisuutta: puhtaus edustaa järjestystä ja saastaisuuus epäjärjestystä. Luokitteluskeemat luovat rajoja, jotka pitävät yllä sosiaalista järjestystä ja yhtenäistävät yhteisöä kokonaisuudessaan. Haastatellessani vegaaneja keskityin veganismin rajoihin eli rajojen määrittämiseen, noudattamiseen, ylläpitämiseen, valvomiseen ja edistämiseen sekä niiden ylittämiseen liittyviin kysymyksiin. Vegaanien ajatusmaailma muistuttaa merkittävässä määrin luterilaista sielunmaisemaa. Samankaltaisuus ei ole sattuma: ylipäätään ympäristöaktivismi - veganismista puhumattakaan - on selkeästi yleisempää protestanttisissa kuin katolisissa maissa (Eder 1996, 188). Tutkiessani vegaanien suhdetta puhtauteen tarkastelin aineistoa luterilaisen tulkintakehikon läpi, joka koostuu luterilaisuuteen liittyvistä keskeisistä teemoista, kuten kutsumustyöstä, ei-dogmaattisuudesta, harmonisesta kokonaisvaltaisuudesta ja vakaumuksen edistämisestä. Näiden näkökulmien yhteydessä olen käsitellyt muita luterilaisuuteen liittyviä ajatuksia eli henkilökohtaisen uskon merkitystä, lähimmäisen rakkautta, nöyryyttä, kilvoittelua, epätäydellisyyttä, syntiä ja armoa. Eräänlaisena "metarajana" voidaan pitää vegaanien elämänkatsomuksen mukaista luonnon ja yhteiskunnan välistä suhdetta, jonka symbolina ruoka toimii. Veganismin ruuan keskeisyys selittyy ruuan symbolisella arvolla. Tästä johtuen tarkastelin vegaanien suhtautumista rajoihin, niiden ylityksiin jne. juuri ruuan ja syömisen avulla. Veganismissa ideana ei ole mahdollisimman tiukka sääntöjen noudattaminen sääntöjen noudattamisen vuoksi. Kaikenlaista hierarkkisuutta ja dogmaattisuutta vähentää henkilökohtaisen vakaumuksen roolin merkittävyys. Vahvistaessaan henkilökohtaisuuden merkitystä poikkeusten tekeminen paradoksaalisesti vahvistaa veganismia. Vaikka tärkeintä onkin se, mihin uskoo, ei se kuitenkaan yksin riitä. Veganismissa, kuten luterilaisuudessakin, henkilökohtainen vakaumus asettuu jännitteiseen suhteeseen suhteessa "dogmaattisuuteen", tekoihin ja reformaatioon. 'Veganismin' ymmärrettävyyden ja vegaaniyhteisön olemassaolon mahdollisuuden vuoksi muodostuu paineita yksiselitteisesti ja yhteisesti määriteltyä ja noudatettua veganismia kohtaan: ilman selkeitä rajoja veganismi liuentuu ja sen rajat hämärtyvät tuhoten vegaaniyhteisön. Hyvin erilaisten kutsumusten lisäksi myös runsaat poikkeukset asettavat 'veganismin' ja vegaaniyhteisön vaaraan. Vaikka vakaumus kokonaisuudessaan on merkittävämpi kuin yksittäiset teot, juuri nämä teot muodostavat kokonaisuuden. Tästä johtuen rajojen suhteellisen tarkka noudattaminen on ehdottoman tärkeää. Kokonaisvaltaisen harmonian, puhtauden säilymiseksi, tätä harmoniaa symboloivien tekojen pitää olla keskenään yhteneväiset. Vaikka vegaaniksi voi vain tulla - ketään ei voi eikä saa pakottaa vegaaniksi - ei tämä merkitse yhteiskunnallista passiivisuutta, vegaanien keskittymistä oman elämäntavan puhtauden vaalimiseen. Luottamalla esimerkkinsä ja kansalaisaktivismitoiminnan valaisevaan voimaan vegaanit uskovat edistävänsä asiaansa: yhteiskunnan vegaanistuminen on ihmisten valaistumisen varassa.
  • Sallinen, Eveliina (Helsingfors universitet, 2016)
    The christening of a child can be virtually considered to be the self-evident choice among the majority of the population in our country, for in 2014, 75,2% of were baptised into the evangelical lutheran church of Finland. The christening gown is a part of the singular and unique instance of the baptismal ritual, and it's roots go back 2000 years. According to previous studies, the modern usage of the gown is informed by social, aesthetic and economic values. When the gown is hand-made, it is considered an especially meaningful garment. There is not as much attention given in written research into the christening gown and what it represents, as the subject might deserve. Investigation into stories of their making and the associated traditions increases understanding of the cultural value and meaning of the christening gown. In this study, the focus of interest was on the process of how the gowns came to be made, and what kinds of craft- and christian traditions self-made gowns carry with them. In the study an investigation is made on why the gown is self-made, what the process of designing and making them was like, what craft- and christian traditions it represents, and how the process relates to each maker's life history. The material for the case-study was collected through interviews of six gown-makers, all women. At the time of the interviews. Their ages ranged from 62-90. The interviewees were reached through a christening gown exhibit held in the spring 2012 in Leppävaara church, organised by the Espoo diocese. Thematic interviews were conducted in the fall of 2012. Each interviewee was interviewed separately, and the interviews were taped. In addition, numerous gowns were photographed. Combined length of the interviews was 7 hours 13 minutes. Transcripted, the interview material came to 120 pages. The material was analyzed using methods of theory-based content analysis. Self-made christening gowns had been made out of desire to create something meaningful by hand. Each gown had been used multiple times. The gowns were revealed to evoke and represent strong emotions and memories, having become deeply intertwined in the family history of the makers. A strong motivation for the makers was a desire to demonstrate their love for the following generations. The gowns' christian symbolism and continuation of christian tradition were also important to the makers. The makers' personal tastes and preferences were expressed in the gowns' individual design. White was considered the self-evident colour of choice for the gowns.
  • Siikaniva, Anu (Helsingfors universitet, 2004)
    Tutkimuksen tehtävänä on tarkastella niitä keinoja, joita Yhteisvastuukeräys on käyttänyt keräysesitteissään houkutellakseen ihmisiä osallistumaan keräykseen. Lisäksi tutkimuksessa pohditaan käytettyjen keinojen yhteensopivuutta luterilaisen sosiaalietiikan kanssa. Tutkielman näkökulma on eettinen. Tutkittava aineisto on koottu Kirkkopalveluiden arkistosta ja se sisältää Yhteisvastuukeräyksestä vuosittain julkaistut keräysesitteet vuosilta 1959, 1960, 1974 sekä vuodesta 1979 vuoteen 2003. Luterilaisen sosiaalietiikan osalta tutkimuksessa tukeudutaan erityisesti suomalaiseen tutkimustraditioon, jota edustavat Antti Raunio, Tuomo Mannermaa sekä Jaana Hallamaa. Tutkimus on toteutettu referoimalla ja analysoimalla aineistoa sekä erilaisia tekstikokonaisuuksia ja pyrkimällä muodostamaan niiden pohjalta tutkimustehtävän kannalta mielekkäitä temaattisia kokonaisuuksia. Tutkielma sisältää neljä päälukua, joista ensimmäisessä käsitellään Yhteisvastuukeräyksen historiaa. Katsauksen tarkoituksena on esitellä keräyksen taitekohtia, jotka ovat vaikuttaneet sen toimintaan sekä keräysorganisaation diakonisen itseymmärryksen muodostumiseen. Seuraavat kolme päälukua käsittelevät aineiston pohjalta muodostettuja temaattisia kokonaisuuksia. Ensimmäinen kokonaisuus esittelee palkitsemisen yhtenä lahjoittamiseen rohkaisevana motivaatiotekijänä. Tutkimuksessa esitetään, että palkitseminen on osoitus pyrkimyksestä hyödyntää ihmisen luontaista itsekkyyttä. Käyttämällä hyväksi tätä ominaisuutta Yhteivastuukeräys jättää huomioimatta sen, että luterilaisesta näkökulmasta katsottuna sisäinen motivaatio on teon arvioinnin kannalta olennainen tekijä ja moraalin tehtävänä on pyrkiä paljastamaan väärät ja itsekkäät motiivit. Toisaalta palkitseminen näyttää olevan myös vastoin Antti Raunion esittämää tulkintaa kristillisen avustutyön perusteista. Kristillisen avustustyön tulisi pohjautua lahjan-ajatukseen eikä sillä tulisi pyrkiä tavoittelemaan ulkopuolisia päämääriä tai palkintoja. Toinen temaattinen kokonaisuus käsittelee lähimmäisyyttä ja lähimmäisen tarpeisiin vastaamista motivaatioon vaikuttavana tekijänä. Yhteisvastsuukeräyksen esitteissä lähimmäinen on kuvattu kahdella tavalla: avun tarvitsijana ja avun vastaanottajana. Esitystavoilla on pyritty vakuuttamaan lahjoittaja siitä, että apu on tarpeen ja että avun vastaanottaja kykenee hyödyntämään saamansa tuen. Lähimmäinen avun tarvitsijana ja lähimmäisen tarve näyttävät olevan laupiaaseen samarialaiseen liitetyn vertauksen ja Kultaisen säännön mukaan myös luterilaisen tarkestelutavan keskiössä. Toisaalta nykyinen hyvinvointiyhteikunnan malli, jota myös luterilainen sosiaalietiikka korostaa, edellyttää ihmisiltä taloudellista itsenäisyyttä sekä halua toimia tuottavalla tavalla yhteisön hyväksi. Nämä näkökulmat yhdessä näyttävät tukevan Yhteisvastuukeräyksen käyttämää esitystapaa. Kolmas temaattinen kokonaisuus esittelee auttamisen päämääriin ja tavoitteisiin viittavat tavat motivoida lahjoittajaa. Löydetyt keinot jakaantuvat kahteen ryhmään sen mukaan onko niissä pyritty viittaamaan auttamisella konkreettisesti saavutettuihin tuloksiin vai arvoihin. Molemmat lähestymistavat kutsuvat lahjoittajaa vastustamaan epäoikeudenmukaisuutta ja köyhyyttä. Lutherin käsitys omaisuudesta, sen käytöstä sekä oppi pelatuksesta, joka on ihmisen omista teoista riippumaton, vaikuttivat yhdessä siihen, että luterilaiseen sosiaalieettiseen ajatteluun voitiin luontevasti yhdistää ajatus köyhyydestä yhteiskunnallisena epäkohtana. Toisaalta valtiolle siirtynyt päävastuu huolehtia köyhistä ja huonompiosaisista, on vaikuttanut kirkon mahdollisuuksiin toimia aktiivisena auttajana. Konkreettisen auttamistyön sijaan kirkon köyhyyden vastainen työ painottuu yhteiskunnalliseen ja poliittiseen vaikuttamiseen. Yhteisvatuukeräyksen esitteissä kantaaottavuuden ja yhteiskunnallisen kritiikin sijaan on panostettu avustustyön konkreettisuuteen ja yksilön vastuuseen ja vaikutusmahdollisuuksiin.
  • Salo, Mikko (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkimuksen tavoitteena on vastata siihen, miten Martti Lutherin jumalanpalveluksen teologia ilmentää hänen vanhurskauttamisoppiaan. Tätä varten muodostetaan ensin käsitys Lutherin vanhurskauttamisopista, toiseksi hänen jumalanpalveluksen teologiastaan ja kolmanneksi vastataan tutkimuskysymykseen yhdistämällä nämä. Tutkimuksen metodina on systemaattinen analyysi: tutkimuskysymykseen pyritään vastaamaan Lutherin omia tekstejä ja niiden sisäisiä suhteita tutkimalla. Jumalanpalvelusta käsittelevät tekstit on rajattu vuosiin 1520–1526, joihin sijoittuvat esimerkiksi Lutherin tekemät messukaavat. Analyysissä ja sen taustana hyödynnetään myös aiempaa tutkimuskirjallisuutta. Vanhurskauttamisopin osalta keskeisiä tutkimustuloksia ovat ristin teologian merkitys vanhurskauttamisopin ja Lutherin muunkin teologisen ajattelun taustalla, uskon ja rakkauden merkitys Lutherin vanhurskauttamisopin prinsiippeinä sekä ajatus osallisuudesta Kristukseen Lutherin vanhurskauttamisopin perustana. Jumalanpalveluksen teologian osalta paljastuu uskon ja rakkauden merkitys myös sen prinsiippeinä. Lutherin messukaavoista havaitaan puolestaan halu puhdistaa messu reformatorisen opin vastaisista asioista, mutta pitää se muuten pääosin ennallaan. Vastauksena tutkimuskysymykseen voidaan ensinnäkin todeta, että uskon ja rakkauden dialektiikka muodostaa keskeisen yhtymäkohdan Lutherin vanhurskauttamisopin ja jumalanpalveluksen teologian välille: vanhurskauttamisoppinsa pohjalta Luther näkee, että usko vapauttaa kristityn ulkoisista jumalanpalvelusjärjestyksistä, mutta rakkaus kuitenkin sitoo yhteiseen hyvään ja yhtenäisiin järjestyksiin. Myös Lutherin messukaavat ilmentävät hänen vanhurskauttamisoppiaan. Niiden perusrakenne, johon kuuluu katabaattinen ja anabaattinen ulottuvuus, vastaa Lutherin vanhurskauttamisopin perusrakennetta uskosta ja siitä seuraavasta rakkaudesta. Lisäksi vanhurskauttamisoppi toimii keskeisenä kriteerinä, jolla Luther uudistaa messua: esimerkiksi ehtoollisrukouksen poistaminen johtui sen viittauksista messu-uhriin, joka puolestaan oli vääränlaisen vanhurskauttamisopin ilmentymä.
  • Lavanti, Erkki (Helsingfors universitet, 2014)
    Kristillisen Kirkon hajaannus eri kirkkoihin on Raamatun mukaan väärin. Kirkkojen Maailmanneuvosto on pyrkinyt löytämään koko olemassa olonsa ajan ykseyttä eri kirkkokuntien välille. Yhtenä tällaisena suurena saavutuksena on Limassa vuonna 1982 hyväksytty asiakirja (BEM-dokumentti). BEM-dokumentti saavutti eri kirkkojen parissa erittäin suuren huomion. Vaikka anglikaanisella ja luterilaisella kirkkoperheillä on ollut aina läheinen yhteys, ei virkojen suhteen ole löytynyt ennen BEM-dokumentin laatimista yhteistä näkemystä. Englannin kirkolla ja Pohjoismaiden luterilaisille kirkoilla on ollut 1900-luvulla sopimuksia kasteesta ja ehtoollisyhteydestä, mutta sopimukset ovat olleet suppeita vailla laajempia teologisia perusteluita. Suurin erottava kysymys on ollut virkateologia. Anglikaanit ovat aina painottaneet historiallisen piispuuden merkitystä, kun luterilaiset ovat puhuneet sanasta ja sakramenteista. Apostolisuuden käsitteen laajentaminen BEM-dokumentin mukaisesti mahdollisti vuonna 1987 Niagarassa pidetyn neuvottelun, jossa saatiin laadittua yhteinen näkemys apostolisesta seuraannosta ja kaitsennan virasta tätä toteuttamassa kummassakin kirkossa. Välittömästi Niagaran raportin julkistamisen jälkeen alkoivat Britannian ja Irlannin anglikaaniset kirkot ja Pohjoismaiden ja Baltian luterilaiset kirkot konsultaatiot lähemmästä ykseydestä Näiden neuvotteluiden tuloksena syntyi Porvoon yhteinen julkilausuma. Siinä sopimusosapuolet hyväksyvät toistensa kasteen päteväksi, sallivat ehtoollisvierailut ja virkojen vaihdon kirkkojen välillä. Julkilausuma on merkittävin Suomen evankelisluterilaisen kirkon kannalta hyväksytty ekumeeninen asiakirja. Pro gradu -työssäni keskityn apostolisuuden käsitteeseen. Vaikka yleensä kaikki kristilliset kirkot yhtyvä Nikean uskontunnustukseen, ei apostolinen traditio tarkoita kaikkialla samaa. Käytän lähteinä kolmea eri asiakirjaa (BEM-dokumentti, The Niagara Report ja Porvoon yhteinen julkilausuma). Tarkastelen niiden välisiä yhteyksiä ja lainauksia. Systemaattisen metodin avulla selvitän, miten apostolisuuden käsitettä on tulkittu näissä asiakirjoissa. Luvussa kaksi esittelen anglikaanista kirkkoa. Luvut kolme, neljä ja viisi käsittelevät lähdeaineistoa. Luvussa kuusi on analyysi apostolisuudesta, apostolisesta traditiosta ja piispan virasta. Vastauksena tutkimuskysymykseen on, että ilman apostolisuuden laajempaa ymmärtämistä ei ykseys olisi ollut mahdollista anglikaanien ja luterilaisten välillä.
  • Palmu, Lauri (Helsingfors universitet, 2015)
    Tutkimus käsittelee Suomen Evankelisluterilainen Kansanlähetyksen lähetystyötä Japanissa vuosina 1975–1989 ja erityisesti sen kirkkoyhteysneuvotteluja. Neuvottelut johtivat yhteistyösopimukseen Kansanlähetyksen ja Länsi-Japanin evankelisluterilaisen kirkon (LJELK) välillä. Kansanlähetys aloitti työn kirkon kanssa Norjan luterilaisen lähetysliiton yhteydessä jo vuonna 1968, mutta joutui siitä eroon Evankelisluterilainen Lähetysyhdistys Kylväjän perustamisen jälkeen vuonna 1974. Tämän seurauksena Kansanlähetys aloitti työn alueella, jossa ei ollut muiden luterilaisten kirkkojen toimintaa. Tutkimus kuvaa suomalaisen lähetysjärjestön ja japanilaisen kirkon välistä suhdetta. Organisaatiohistoriaan painottuvan tutkimuksen tapahtumapaikkoja ovat Suomi ja Japani. Tutkimus liittyy laajempiin luterilaisten kirkkojen yhteyspyrkimyksiin Japanissa sekä globaalin lähetystyön viitekehykseen, jossa ekumeeninen Kirkkojen maailmanneuvosto ja evankelikaalinen liike toimivat jännitteisessä suhteessa toisiinsa. Tutkimus vastaa kysymykseen: Miten Kansanlähetys löysi luterilaisen kirkkoyhteyden Japanissa? Tutkimuksen päälähteet ovat Kansanlähetyksen arkistosta löytyvät kokouspöytäkirjat, Japanin lähettien rukouskiertokirjeet, työraportit, sekä yksityinen kirjeenvaihto vuosilta 1975–1989. Kirkon lähetystyön keskuksen (KLK) arkistossa olevat raportit Japaniin tehdyistä vierailuista laajentavat tutkimuksen lähdepohjaa sisältämään myös Suomen evankelisluterilaisen kirkon näkökulman. Tutkimuksessa ei ole käytetty muiden lähetysjärjestöjen arkistolähteitä, joten se on kirjoitettu yhden organisaation näkökulmasta. Koska tutkimus keskittyy ensisijaisesti Japanin työn kirkkoyhteyskysymykseen, lähetyksen perustamia työpisteitä ja lähettien työtä kuvataan varsin suppeasti, ja suurin osa runsaasta lähdeaineistosta nousevista tapahtumista on rajattu tutkimuksen ulkopuolelle. Tutkimuksessa havaitaan, että Kansanlähetyksen Japanin työalalla yhteistyön rajat kulkivat protestanttisen kristillisyyden sisällä. Virallista yhteistyötä katolisen tai ortodoksisen kirkon kanssa ei haluttu tehdä. Tunnustuksellisuus näkyi japanilaisten työntekijöiden rekrytoinnissa, jossa esimerkiksi kansallisten työntekijöiden pyhitysteologiset näkemykset ja kastekäsitys pyrittiin ohjaamaan luterilaiseen suuntaan. Japanissa toimi useita eri luterilaisia kirkkoja, joten uuden luterilaisen kirkon perustamista Japaniin ei nähty tavoitteena. Vaihtoehdot luterilaiselle kirkkoyhteydelle kartoitettiin hengellis-teologisen yhteyden ja maantieteellisen sijainnin perusteella. Varsinainen kimmoke yhteistyöneuvotteluille oli KLK:n lähetyssihteerin vierailu Japanissa vuonna 1984 ja hänen käymänsä keskustelut LJELK:n johtajien kanssa. LJELK:n työyhteydessä toimiva Kylväjä koki tulleensa ohitetuksi neuvotteluissa. Vasta kriisivuosiin pohjautuvien erimielisyyksien sopimisen jälkeen Kansanlähetys pystyi jatkamaan neuvotteluja kirkon kanssa. Vuonna 1989 solmittu yhteistyösopimus palautti Kansanlähetyksen yhteyden Länsi-Japanin evankelisluterilaiseen kirkkoon. Suomen evankelisluterilaisen kirkon näkökulmasta Kansanlähetyksen työn tuloksena syntyneiden seurakuntien liittäminen japanilaisen kirkon työyhteyteen oli tervetullut asia. Kansanlähetys tunnettiin kotimaassa kirkkoa kohtaan osoittamastaan kritiikistä. Näyttää kuitenkin siltä, että kirkkoyhteyskysymyksessä sekä yksittäisissä teologisissa kysymyksissä Suomen evankelisluterilaisen kirkon johtajien esittämät mielipiteet vaikuttivat Japanin lähetystyössä.
  • Timonen, Sari (Helsingfors universitet, 2017)
    Tässä tutkimuksessa avataan ensimmäisen kerran Martin Lutherin ja Philipp Melanchthonin kirjeenvaihto Kustaa Vaasan kanssa. Kirjeiden tutkimus valottaa, millaista ajatustenvaihtoa reformaattoreiden ja kuninkaan välillä käytiin. Kirjeitä on säilynyt yhteensä kymmenen kappaletta vuosilta 1539–1551. On kuitenkin todennäköistä, että viestien ja uutisten välitys lähettien avulla oli vilkkaampaa ja laajempaa, mitä säilynyt kirjemateriaali antaa olettaa. Kirjeistä kolme on Martin Lutherilta Kustaa Vaasalle (18.4.1539, 4.10.1541 sekä 12.4.1544) ja kolme puolestaan kuninkaalta Lutherille (16.8.1540, 1.6.1541 sekä 3.6.1544). Neljä kirjeistä on Philipp Melanchthonilta Kustaa Vaasalle (12.5.1539, 23.7.1541, 13.2.1544 sekä 13.1.1551). Ruotsin valtakunnanarkiston eli Riksarkivetin tiedon mukaan kirjeitä oli alun perin neljä enemmän, mutta ne tuhoutuivat Tukholman linnan palossa vuonna 1697. Kirjeet on kirjoitettu saksaksi ja latinaksi. Tutkimuksessa selvitetään mikä on näiden kirjeiden sisältö. Kirjeiden muotoanalyysin kautta tarkastellaan kirjeiden rakennetta, ajan kirjeenvaihdolle tyypillisiä konventioita sekä niissä esiintyviä mahdollisia poikkeamia. Sisällön analyysin kautta nostetaan esiin sellaisia kirjeissä esiin tuotuja asioita, tapahtumia ja henkilöitä, jotka ovat historiallisesti tarkasteltuna merkityksellisiä. Huomiota kiinnitetään näiden merkitysten poliittisiin, yhteiskunnallisiin ja uskonnollisiin yhteyksiin eli siihen miten kirjeet heijastelevat aikaa Saksassa ja Ruotsissa. Tutkimuksessa pyritään vastaamaan kysymyksiin miksi kirjeenvaihtoa käytiin ja miksi kirjeenvaihto oli merkityksellinen sen osapuolille, mitkä olivat kirjeenvaihdon ja kirjoittajien motiivit, päämäärät sekä keinot päämäärien saavuttamiseksi. Melanchthonin, Lutherin ja Kustaa Vaasan välistä kirjeenvaihtoa voidaan pitää sisällöllisesti monipuolisena. Kirjeiden sisällöt jakautuivat neljään pääteemaan: suosituksiin, poliittisiin uutisiin, reformaatioon liittyviin asioihin ja huolenilmauksiin. Kirjeiden sisältämät asiat olivat merkityksellisiä ja tiedonvaihdon kannalta oleellisia kaikille osapuolille. Kirjeiden kautta reformaattorit pystyivät jossain määrin vaikuttamaan ja ohjailemaan Kustaa Vaasan hallintoa. He lähettivät ja suosittelivat kuninkaan palvelukseen Wittenbergissä opiskelleita, reformaation omaksuneita ja luotettaviksi osoittautuneita oppineita. Hyöty oli molemminpuolinen: reformaation aatteet levisivät oppineiden mukana Lutherille ja Melanchthonille mieluisalla ja luotettavalla tavalla Euroopan pohjoisimpaan kolkkaan ja Kustaa Vaasa puolestaan hyötyi saksalaisesta tietotaidosta uudistaessaan valtakuntansa hallintoa. Lutherin ja Melanchthonin kirjeenvaihdolla Kustaa Vaasan kanssa on ollut merkitystä Ruotsin kirkollisissa uudistamisessa, eikä vähiten siksi, että näin reformaattoreilla oli suora kontakti ja vahva vaikutuskanava luterilaistuvaan maahan.
  • Lindberg, Lasse (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tässä tutkielmassa tarkastelen ehtoollisen metafysiikan ja ehtoollisspiritualiteetin välistä suhdetta läntisen kristinuskon kolmessa suuressa perinteessä: roomalaiskatolisessa, luterilaisessa ja reformoidussa perinteessä. Lähtökohdan tähän tutkimukseen antaa saksalaisen filosofin Erwin Metzken teos Jumala ja materia, jossa Metzke tarkastelee Lutherin ehtoollisteologiaa metafysiikan ja spiritualiteetin tasoilla. Tarkastelen sitä, miten Metzke näkee ehtoollisen metafysiikan ja spiritualiteetin suhteen Lutherin ehtoollisteologiassa ja vertaan hänen näkemyksiään kristinuskon kolmen eri perinteen näkemyksiin ehtoollisen metafysiikasta ja spiritualiteetista. Tarkastellessani ehtoollisen metafysiikkaa läntisessä kristikunnassa hyödynnän James Arcadin ehtoollisteologisia malleja, jossa hän jaottelee erilaiset ehtoolliskäsitykset sen perusteella, miten Kristuksen nähdään olevan läsnä ehtoollisessa. Arcadin jaottelun pohjalta läntinen kristikunta voidaan jakaa joko korporaaliseen tai pneumaattiseen ehtoollismalliin. Korporaalisessa mallissa Kristuksen läsnäolo ehtoollisaineissa nähdään olevan ruumiillista, materiaalista. Pneumaattisessa mallissa Kristuksen läsnäolo ehtoollisainessa nähdään olevan hengellistä. Korporaalisen mallin mukaista ehtoollisteologiaa nähdään roomalaiskatolisessa ja luterilaisessa perinteessä ja tämän mallin sisällä vaikuttaa erilaisia tulkintoja kuten transsubstantiaatio, konsubstantiaatio ja impanaatio. Pneumaattinen malli taas vaikuttaa erityisesti reformoiduissa perinteissä, joissa Kristuksen läsnäolo ehtoollisaineissa nähdään tapahtuvan symbolisesti, merkitysten tasoilla. Reformoitu kristillisyys on kuitenkin hyvin jakautunutta ehtoollisteologiassaan. Ehtoollisspiritualiteettia tarkastellessani hyödynnän laajasti spiritualiteetin teologian kirjallisuutta jokaisesta käsiteltävästä kristillisestä perinteestä. Roomalaiskatolisessa ehtoollisspiritualiteetissa korostuu ajatus eukaristisesta uhrista, johon kirkko osallistuu. Luterilaisessa ehtoollisspiritualiteetissa korostuu ajatus yhdistymisestä Kristukseen ehtoollisen kautta. Reformoidussa ehtoollisspiritualiteetissa korostuu ajatus ehtoollisesta Kristuksen ja hänen ristinkuolemansa muistoateriana, mutta reformoidussa perinteessä on useita ehtoollisspiritualiteetin painotuksia. Kaikki tarkastellut kristilliset perinteet näkevät jonkinlaisen yhteyden ehtoolliselle osallistumisen ja syntien anteeksi antamisen välillä. Metzken tekstistä nousevat ajatukset Jumalan läsnäolosta konkreettisessa todellisuudessa luovat siltaa ehtoollisen metafyysisen ja spirituaalisen tarkastelun välille. Erityisesti Metzken ajatukset Lutherin ubikviteettiopista tuovat esille näkökulmia, jossa Jumala voi olla kaikkialla läsnä, mutta ehtoollisessa hän on erityisesti läsnä ihmistä varten. Ehtoollisessa Jumala on yhteydessä ihmisiin ja lahjoittaa heille syntien anteeksi antamisen.
  • Nieminen, Sampo (Helsingin yliopisto, 2020)
    Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tunnustama usko on ilmaistu Yksimielisyyden kirjaan (Liber Concordiae, LC, 1580) kootuissa tunnustuskirjoissa. Ne koottiin Martin Lutherin aikaansaaman reformaation seurauksena selittämään Raamattua ja sen evankelista tulkintaa. Lutherin teologian ytimessä on puolestaan käsitys Jumalan absoluuttisesta eli ulkoisista ehdoista riippumattomasta hyvyydestä. Tämä oletus vaikuttaa kuitenkin johtavan loogisesti suoraan pahan ongelmaan. Koska absoluuttinen hyvyys tulisi maksimoida, Jumalan kaikkivoipuus ja hyvyys eivät vaikuta sopivan yhteen pahuuden olemassaolon kanssa. Näin uskon ja järjen suhde ongelman ratkaisemisessa nousee keskeiseen asemaan. Tässä tutkielmassa tarkastellaankin, miten luterilainen teologia ja erityisesti kirkon tunnustuskirjat käsittävät pahuuden uskon ja järjen ongelmana. Systemaattisen analyysin perusteella tunnustuskirjojen pahuustulkintaa ohjaa Lutherin ja sittemmin myös Wittenbergin yliopiston painottama Jumalan Sanan teologia. Sen mukaan Jumalan toiminta maailmassa on puhetta, jonka sisältönä on Jumalan ikuinen Sana eli Jeesus Kristus. Sanallaan hyvä Jumala luo ja ylläpitää kaiken näkyvän ja näkymättömän. Kaikki luotu on siten ollut alun perin hyvää. Pahuus on siis jumalattomuuden ja ei-olemisen alakäsite. Se on hyvyyden puutetta. Pahuuden tunnistamista tunnustuskirjoissa kuvataan taas Lutherin ristin teologialla. Sen mukaan Jumalan Sana kohtaa ihmisen inkarnoituessaan eli lihaksi tullessaan. Tämä tapahtuu Jeesuksen Kristuksen elämässä ja sovitustyössä, sakramenteissa sekä Raamatun sanan saarnassa. Näin Jumala ilmoittaa ihmiselle pahuudelta pelastumisesta vain ulkoisen, objektiivisesti havaittavan sanan kautta. Pelastussanoma on kuitenkin otettava vastaan sisäisesti, sanan Pyhän Hengen voimalla synnyttämän omakohtaisen katumuksen ja uskon kautta. Jumalan Sanan ja ristin teologiat kohtaavat tunnustuskirjoissa kielen tasolla. Pyhän Hengen ilmoituksena Raamattu on Jumalan Sanan kieltä, joka kuvaa Jumalan paradoksaalista ja logiikan tuonpuoleista todellisuutta. Vastaavasti Raamattua tutkiva teologia on uskon kautta Jumalan Sanan jumalalliseksi avartamaa ihmiskieltä. Filosofia ja siten myös inhimillistä järkeä hyödyntävä logiikka sen sijaan määritellään vain maalliseksi ihmiskieleksi. Lutheria seuraten tunnustuskirjat siis erottavat uskon ja järjen toisistaan. Tämä fideistinen tulkinta purkaa pahan ongelman rajoittamalla logiikan käyttöalaa. Samalla tosin rajoitetaan myös uskontokeskustelua, sillä teologista kokonaissanomaa ei voida perustella ulkopuolisille.
  • Zitting, Heidi (2019)
    A Pastor among Pastors? The Views of the Lutheran Bishops of Finland on the Episcopal Office, 1965–1985 — Lutheran churches have been far from unanimous in their theology of episcopacy. There is variation among Lutherans for instance in determining the relevance of apostolic succession and the differences between pastors and bishops, as well as whether the induction of a bishop should be named consecration, installation, or ordination. This article examines how the understanding of episcopacy has been developed in the writings of the Lutheran bishops of Finland between 1965 and 1985. During this period, important changes occurred in the Finnish Lutheran understanding of episcopacy. While the episcopal office had most often been understood as part of the one ordained office, similar to the office of vicar or dean, the understanding of the episcopal office developed at this time, nevertheless, towards that of a distinct office, one with a separate ordination in episcopal succession and marked by the signs of the office, such as the bishop’s cord, crozier, and miter.
  • Heikkinen, Anne (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tässä maisterintutkielmassa tutkin palestiinalaisen luterilaisen emerituspiispan ja Luterilaisen maailmanliiton entisen presidentin Munib Younanin (1950-) teologista ajattelua. Tutkin, missä määrin Younanin ajattelu sitoutuu osaksi vapautuksen teologian diskurssia ja toisaalta luterilaista perinnettä. Lisäksi analysoin Younanin ajattelua kristittyjen yhteiskunnallisesta aktiivisuudesta. Tutkimuksen metodi on systemaattinen analyysi, ja lähdemateriaalina käytän kolmea Younanin julkaistua kirjaa sekä kolmea lyhyempää puhetta tai tekstijulkaisua. Viime vuosikymmeninä perinteinen saksalainen ja pohjoismainen luterilainen ajattelu on tullut jossain määrin toisenlaisista konteksteista nousevien teologisten tulkintojen haastamaksi. Palestiinalaisten luterilaisten kontekstuaalista lähestymistapaa voidaan pitää yhtenä näistä haastajista. Younanin ja Jordanian ja Pyhän maan evankelis-luterilaisen kirkon teologiaa leimaa pitkittynyt Israel-Palestiinan konflikti, niin sanotun profeetallisen diakonian painottaminen sekä pyrkimys vuoropuheluun niin muiden kirkkokuntien kuin alueen monoteististen uskontojen kanssa. Israel-Palestiinan konflikti on muovannut Younanin teologista ajattelua; Younan pitää miehitystä syntinä ja puhuu oikeudenmukaisen rauhan sekä kahden valtion mallin ratkaisun puolesta. Younan kritisoi voimakkaasti kristillistä sionismia liittäen sen osaksi uskonnollista ääriajattelua. Younanin kontekstuaalisilla tulkinnoilla on yhtymäkohtia vapautuksen teologian perinteeseen. Käsittelen tutkielmassani Younanin maan teologiaa sekä martyrian teologiaa, joka nojautuu väkivallattomuuteen ja raamatullisen oikeudenmukaisuuden puolustamiseen. Younan liittää yhteiskunnallisen toiminnan osaksi kristittyjen ja kirkon tehtävää. Hän perustelee toimintaa paitsi profeetallisen diakonian käsitteestä käsin, myös hyödyntämällä perinteisiä luterilaisia opinkohtia ja käsitteitä. Laki ja evankeliumi, uskon vanhurskauttaminen ja kahden regimentin oppi tulkitaan kristityn oikeudenmukaisuutta puolustavasta tehtävästä käsin, ja toisaalta Younanin tulkinnat argumentoivat aktiivisen yhteiskunnallisen toiminnan puolesta. Yksi kirkon yhteiskunnallisen toiminnan muoto on monoteististen uskontojen välinen dialogi, joka perustuu yhteiseen toimintaan ja maailman palvelemiseen opillisten keskustelujen sijaan. Younan liittääkin uskontodialogin ja -trialogin osaksi kirkon diakonista työtä. Younanin ajattelussa korostuu uskonnon myönteinen merkitys yhteiskunnalliseen toimintaan rohkaisevana tekijänä. Hänen mukaansa Raamatun profeettojen ja Jeesuksen opetuksista nousee profeetallinen ja vastakulttuurinen oikeudenmukaisuuden vaatimus, joka johtaa kristittyjä ja kirkkoja puolustamaan rauhaa, universaalia ihmisarvoa ja moninaista rinnakkaiseloa. Younan puolustaa moninaista ja demokraattista kansalaisyhteiskuntaa, ja uskoo luterilaisen ”poliittisen maltillisuuden” sovellutuksensa tukevan kestävän yhteiskuntajärjestyksen rakentamista Lähi-idässä.
  • Honkakoski, Hannu (Helsingin yliopisto, 2021)
    Kirkkohistoriallinen tutkielmani käsittelee Västeråsin valtiopäivien kirkkopoliittisia päätöksiä vuonna 1527 sekä Ruotsin kuninkaan Kustaa Vaasan ja hänen läheisten avainhenkilöidensä roolia päätösten valmistelussa ja niiden jälkeistä toimintaa Västeråsin toisiin valtiopäiviin vuoteen 1544 asti. Tarkastelen myös, miten valtiohallinnon päätökset vaikuttivat kirkon päätöksiin ja hallinnollisiin toimiin, jotka johtivat kirkkopoliittisiin ja uskonnollisiin uudistuksiin sekä katolisen kirkon aseman heikkenemiseen Västeråsin valtiopäivien 1527 ja 1544 välisenä aikana. Lähestymistapani aiheeseen on kvalitatiivinen. Tarkastelen valikoidusti Ruotsin valtionhallinnon ja Kustaa Vaasan rekisterissä olevia jäljelle jääneitä valtiopäivien sekä kirkolliskokousten päätöksiä ja tapahtumia sekä niiden vaikutusta uudistuvaan kirkkopolitiikkaan. Tutkin myös Ruotsin valtakunnassa pidettyjen niin sanottujen herrainpäivien toimia, mikäli niissä käsitellyt asiat liittyvät läheisesti kirkon hallintoon. Tarkastelen yleisessä historiankirjoituksessa merkittäviksi katsottujen henkilöiden toimia kuninkaan vallan ylläpitäjinä ja toimeenpanijoina kirkollisesta näkökulmasta. Pääpaino tutkimuksessani on Västeråsin valtiopäivien päätöksissä, koska niistä tuli lopulta ratkaiseva vaihe niissä Kustaa Vaasan ja Ruotsin hallinnon toimenpiteissä, joista luterilaisuus monien vaiheiden jälkeen alkoi vähitellen kasvaa. Se johti sitten lähes sata vuotta kestäneeseen tapahtumasarjaan, jota on myöhemmin alettu kutsua uskonnolliseksi reformaatioksi. Tutkielmassani esittelen Kustaa Vaasan sekä hänen läheiset avainhenkilönsä mahdollisimman tarkasti ja kerron heidän vaikutuksestaan ja toimistaan kuninkaan rinnalla hänen tavoitteidensa tukijoina. Kustaa Vaasan alkuperäisenä tavoitteena oli valtion rapautuneen talouden saattaminen kuntoon järjestelemällä kirkon valtava omaisuus hallintaansa. Hänen läheisinä avustajinaan toimivat Saksassa opiskelleet luterilaisen opin saaneet papit Laurentius Andreae, Olaus Petri ja hänen veljensä Laurentius Petri, joiden toimesta talouden parantamisen ohella myös kirkkopolitiikka sai uuden käänteen. Kuninkaan palvelukseen tulivat myöhemmin1530-luvulla kovalla kädellä kuninkaan politiikkaa ja uudenlaista lainkäyttöä ajaneet kanslerit, joiden ansiosta luterilaisuuden vaikutus vahvistui entisestään.
  • Pulkkinen, Mari (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkimuksen tarkoitus on selvittää, millaista identiteettiä Suomen evankelis- luterilainen kirkko (SELK) tuo esille kokonaiskirkon strategioissaan, jotka on laadittu 2000-luvulla. Aineistona ovat aiempi 'Meidän kirkko – osallisuuden yhteisö'- strategia sekä nykyinen strategia ''Kohtaamisen kirkko - kansainvälisen ja ekumeenisen toiminnan sekä uskontojen kohtaamisen suunta vuoteen 2020'. Strategioiden lisäksi selvityksen kohteena ovat strategioihin kiinteästi liittyvät mietinnöt. Luterilaisen identiteetin perustalla ovat Martti Lutherin opetukset sekä luterilaiset tunnustuskirjat, joihin SELK on sitoutunut. Lutherin ajatuksista korostuneimmin strategioissa tulee esille teema 'Kristus lähimmäisenrakkaudessa.' Vähiten tulee esille Lutherin opetukset ristinteologiasta ja Lutherin rakkaudenteologiakin on ainoastaan tulkittavissa taustalla. SELK tuo esille sitoutumisen luterilaiseen tunnustukseen ja teologiset periaatteet ovat nähtävillä molemmissa strategioissa. Sakramenteista ehtoollinen on korostetusti esillä, sillä se on merkki kirkon näkyvästä ykseydestä ja yksi 'onnistuneen' ekumenian piirteistä. Kirkon tehtävät tulevat esille molemmissa strategioissa. SELK:n identiteetti heijastelee vuoteen 2015 laaditun 'Meidän kirkko – osallisuuden yhteisö'- strategian mukaan seuraavia teemoja: 1) kirkon perustehtävästä huolehtiminen muuttuvassa toimintaympäristössä 2) opillinen luterilaisuus; Raamattuun ja tunnustuskirjoihin pohjautuva teologinen identiteetti 3) lähimmäisenrakkauden toteuttaminen SELK:n identiteetti uusimmassa 'Kohtaamisen kirkko-kansainvälisen ja ekumeenisen toiminnan sekä uskontojen kohtaamisen suunta vuoteen 2020' -strategiassa tuo esille seuraavia identiteetin puolia: 1) ekumeeninen luterilaisuus 2) opillinen luterilaisuus; Raamattuun ja tunnustuskirjoihin pohjautuva teologinen identiteetti 3) avoimuus ja kohtaaminen SELK:n identiteetti on strategioiden mukaan nyt ekumeenisesti painottunut, nojaten silti tukevasti opilliseen luterilaisuuteen. SELK identifioituu voimakkaasti osaksi Luterilaisen maailmanliiton kirkkoyhteisöä ja on aktiivisesti mukana ekumeenisessa vuoropuhelussa. 'Kohtaaminen' nousi avainsanaksi uudessa strategiassa ja siihen pyrkiminen kaikilla toiminnan tasoilla 'Kohtaamisen kirkko'- strategian keskeiseksi tavoitteeksi.
  • Räsänen, Antti (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tämä tutkielma kertoo Martin Niemöllerin näkemyksistä oikeaoppisesta kirkosta ja luterilaisen kirkon tilasta Gedanken über den Weg der christlichen Kirche -kirjan perusteella. Niemöller oli luterilainen pastori ja kuului toisen maailmansodan aikana vainonalaiseksi joutuneen Tunnustuskirkon johtohahmoihin. Niemöller vangittiin vuonna 1937 ja hän pohti kääntymistä katolilaisuuteen Sachsenhausenin keskitysleirissä 1939. Niemöller kirjoitti samana vuonna pohdinnoistaan teoksen Gedanken über den Weg der christlichen Kirche, joka on julkaistu vasta vuonna 2019. Tässä tutkielmassa tarkastellaan, millaisena Niemöller näki oikeaoppisen kirkon ja millaisia ongelmia hän näki luterilaisella kirkolla olleen edellä mainitun teoksen perusteella. Tutkielman yksi painopiste myös on, millaisen osallistumisen kirja tarjoaa vuosien 1933–45 kirkkotaisteluun. Tutkimusmetodina on systemaattinen analyysi. Niemöller kaipaa teoksessaan vahvaa ja yhtenäistä kirkkoa, jonka hän uskoo löytäneensä katolisesta kirkosta. Niemöller irtautuu teoksessaan aikaisemmasta ajattelustaan, jonka mukaan Raamattu on kirkon ylin tuomari ja ihmisten mielipiteiden yläpuolella. Niemöllerin mukaan apostolinen traditio ja opetusvirka ovat keskeisimpiä auktoriteetteja kirkossa, jolloin apostolinen suksessio on oikeaoppisen kirkon takeena. Niemöllerin ekklesia on elävä, yhtenäinen ja ylikansallinen. Niemöller näkee katolisen kirkon dynaamisena ja elävänä yhteisönä, joka pystyy elävään opinmuodostukseen. Niemöller perustelee kantansa Raamatun avulla. Niemöller näkee luterilaisen kirkon ongelmina heikon opetusviran, huteran opillisen perustan, akateemisen teologian hajanaisuuden sekä maallisten vallankäyttäjien vahvan aseman kirkon toiminnassa. Niemöller näkee luterilaisen kirkon liukumisen natsimielisten saksalaiskristittyjen käsiin pikemminkin pitkäaikaisen kehityskulun tuloksena kuin pelkästään 1930-luvun ongelmana. Erityisen isona ongelmana Niemöller näkee maallisten ruhtinaiden vallassa olleet maakirkot ja kirkkojen paikallisen luonteen. Kuitenkin Niemöller näkee, että luterilaisessa kirkossa on olemassa myös todellinen kirkko ”epäkirkon sisällä”, niin kirjoittamisajankohtana kuin menneisyydessäkin. Teos tarjoaa myös näkökulman 1933–45 kirkkotaisteluun. Niemöller näkee edustamansa Tunnustuskirkon olleen todellinen kristillinen kirkko, joka tarjosi suojan sellaisille kristityille, jotka pakenivat protestanttisissa kirkoissa vallan saaneita natsimielisiä saksalaiskristittyjä. Niemöller pysyi uskollisena arvoilleen ja sanoutui irti saksalaiskristittyjen ekklesiasta, jossa Volk (kansa) oli ekklesiologinen perusta. Niemöllerin näkökulma myös on, että yhtenäinen kirkko pystyisi vastustamaan 1930-luvulla valtaan päässyttä natsi-ideologiaa hajanaista liittoumaa paremmin. Tällaisen kirkon hän uskoi löytäneensä katolisesta kirkosta, vaikka olikin protestantti. Teoksessaan Niemöller ilmaisee syvää turhautumistaan protestanttien oppiriitoihin. Niemöllerin kuvailema katolisen kirkon ihanne perustuu idealisoituun katoliseen kirkkoon, eikä se ota juurikaan kantaa katolisen kirkon ajankohtaisiin kysymyksiin. Teos on puheenvuoro vahvan ja elävän kirkon kaipuusta.
  • Saarela, Katja (Helsingfors universitet, 2017)
    Vanhoillislestadiolainen herätysliike on osa Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa, vaikka se poikkeaakin joiltain opillisilta ja eettisiltä käsityksiltään emokirkostaan. Käsittelen työssäni joitain teemoja, jotka vaikuttavat käsitykseen perhesuunnittelusta. Käsittelen aihetta sekä opillisesta että eettisestä näkökulmasta ja sekä yhteisön että yksilön kannalta. Vaikka sanaa ”ehkäisykielto” käytetään yleisesti, ei yhteisö koe antaneensa varsinaista eksplisiittistä kieltoa ehkäisyn käytölle, vaan sitä pidetään omantunnon asiana. Kun tarkastellaan vanhoillislestadiolaisen yhteisön etiikkaa, voidaan havaita tietty hierarkkisuus. Kun luterilainen etiikka rakentuu varsin pitkälle luonnollisen moraalilain periaatteelle, muodostaa se vanhoillislestadiolaisen yhteisön etiikassa vasta alimman tason. Toiselle tasolle nousee Raamatun sana ja kolmannelle tasolle omatunto. Neljännellä, kaikkein korkeimmalla tasolla on yhteisö. Ajatuksena on, että omatunto voi johtaa meidät harhaan, mikäli jäämme yksin emmekä hakeudu yhteisön suojiin, jolloin omatuntommekin toimii oikein. Vanhoillislestadiolainen yhteisö vetoaa myös Jumalan luomistyön jatkamiseen ja katsoo, ettei ihmisellä ole oikeutta puuttua siihen perhesuunnittelulla. Käsittelen tätä eettistä valintaa eri näkökulmista. Pohdin asiaa Kantin kategorisen imperatiivin näkökulmasta ja käyn läpi ehkäisykiellon omaksumisen kasvatuksellisena prosessina, jossa voidaan nähdä myös merkkejä indoktrinaatiosta. Käsitteellistän valintaa utilitaristisin termein, tarkastelen sitä hyve-eettisestä näkökulmasta ja perustelen, miksi se on Kierkegaardin rohkeutta vaativa uskon hyppy.
  • Kontulainen, Matias (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielmani keskittyy Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja Suomen ortodoksisen kirkon ekumeenisiin oppineuvotteluihin Joensuussa 7.–8. helmikuuta vuonna 2007. Kirkkojen muodostamat valtuuskunnat pitivät esitelmiä kukin kahdesta aiheesta: ensimmäinen aihe liittyy pyhitykseen ja kilvoitukseen, toinen käsittelee väkivaltaa lähisuhteissa. Esitelmiä on tällöin yhteensä neljä. Tutkimuskysymys on moniosainen: miten esitelmäaiheet ilmentävät kunkin valtuuskunnan tunnustuksia ja mitkä ovat niiden erityispiirteitä? Mistä asioista kirkot ovat samaa tai eri mieltä aihekohtaisesti? Löytyykö pyhitykseen, kilvoitukseen ja lähisuhdeväkivaltaan jotain yhteisiä näkökulmia? Pääasiallisena tarkoituksena on kuitenkin löytää yhteneviä näkökulmia esitelmäaiheiden välillä. Tuloksen löytämisessä käytän apuna sekundaarista lähdeaineistoa, jotka on valittu täydentämään esitelmien näkökulmaa. Tutkimusmetodina käytän systemaattista analyysia. Koska ekumenia perustuu kirkkokuntien väliselle vuoropuhelulle, esitelmien vertailu on luonnollinen tapa tehdä tätä tutkimusta. Pyhityksen ja kilvoituksen osalta valtuuskuntien väliltä löytyy käsitteellisiä eroja: luterilainen osapuoli puhuu Pyhästä Hengestä pyhittäjänä, kun taas ortodoksinen osapuoli näkee sen toteutuvan Jumalan luomattomista energioista. Luterilainen osapuoli puhuu ihmisestä sekä syntisenä että vanhurskaana, ortodoksinen osapuoli ihmisen täydellistymisestä. Kummallakin on yhteisenä näkökulmana pyhittyminen Kristuksessa. Kilvoituskäytännöt ovat erilaisia, mutta molemmissa esitelmissä puhutaan arkielämän pyhyydestä. Väkivallan suhteen osapuolet ovat yksimielisiä siitä, että kirkkojen tulisi puuttua ongelmaan niin perheiden kuin hengellisen yhteisön osalta. Luterilainen osapuoli korosti teologisen opettamisen merkitystä, kun taas ortodoksisessa puolessa keskityttiin enemmän käytännön asioihin. Molemmissa puhuttiin Kristuksen esimerkistä väkivaltaan puuttumisena. Väkivallan ehkäisyssä pyhityksen ja kilvoituksen voi nähdä ihmisenä muuttumisena ja väkivallan pitämisenä syntinä, sillä pyhityksessä ja kilvoituksessa on tarkoitus päästä eroon synneistä ja tavoitella yhteyttä Jumalassa. Aiheiden vertailu antaa kirkoille työkaluja puuttua väkivallan ongelmaan siten, että väkivallan tekijää vaaditaan kantamaan vastuunsa. Myös arkielämän pitäminen pyhänä on tärkeä osa rauhanomaisen perhe-elämän säilyttämisessä. Tässä tutkielmassa on esitelmäaiheiden osalta sekä teologinen että sosiaalieettinen näkökulma.