Tämän tutkimuksen tehtävänä on selvittää, mikä on 1600-luvun luterilaisen ortodoksian tärkeimpänä edustajana pidetyn Johannes Gerhardin (1582–1637) käsitys kuolemansynnistä. Tutkimustehtävä jakautuu kolmeen alatehtävään. Ensin vastataan kysymykseen, mitä Gerhardilla ylipäänsä tarkoittaa se, että jokin synti on kuolemansynti. Toiseksi selvitetään, mitkä tai millaiset synnit Gerhardin mukaan ovat kuolemansyntejä ja mikä täten erottaa kuolemansynnin sellaisesta synnistä, joka ei ole kuolemansynti. Kolmanneksi kuvataan, miten Gerhard katsoo, että kuolemansyntiä voidaan praktisessa elämässä välttää. Tutkimuksen lähteenä käytän Gerhardin Loci theologici -teosta (1610–1625), joka on hänen laaja, 39-osainen kokonaisesityksensä kristillisestä dogmatiikasta ja jota tyypillisesti pidetään sekä Gerhardin omana pääteoksena että vaikutushistoriallisesti merkittävänä suhteessa myöhempään luterilaiseen ortodoksiaan. Tutkimuksen metodina käytän systemaattista analyysia, jonka puitteissa suoritan lähdeaineiston pohjalta ennen kaikkea kuolemansynnin käsitettä koskevaa käsiteanalyysia ja väitelauseiden analyysia. Tutkimuksessa totean, että kuolemansynti on Gerhardilla synti, joka aiheuttaa uudestisyntyneelle ihmiselle hengellisen kuoleman. Tässä hengellisessä kuolemassa on kyse siitä, että ihminen menettää reaalisen osallisuutensa kaikesta siitä, mitä Jumala on hänelle Kristuksesta lahjoittanut. Kuolemansynti ei kuitenkaan Gerhardilla ole synti, jota ei voi saada anteeksi. Mitä tulee kuolemansynti-käsitteen yhteensopivuuteen uskonvanhurskausopin kanssa, on Gerhardin näkemys se, että opit eivät sulje toisiaan pois. Sisällöllisesti kuolemansynti rajautuu suhteessa sille vastakkaiseen veniaalisynnin käsitteeseen Gerhardilla siten, että veniaalisynneistä on mahdollista puhua vain uudestisyntyneiden tapauksessa – uudestisyntymättömistä puhuttaessa ovat kaikki heidän syntinsä kuolemansyntejä. Uudestisyntyneiden kohdalla ratkaiseva tekijä taas on se, mikä on tarkasteltavan synnin syy eli mistä se johtuu. Tälle tarkastelulle oleellista on Gerhardin esitys ihmisen sielusta ja sen kyvyistä. Viime kädessä kuolemansyntiä on uudestisyntyneelle ihmiselle sellainen synti, johon hän tahdollaan suostuu siten, että tahdonakti ei johdu intellektin tietämättömyydestä. Käytännössä tällöin puhutaan Gerhardin näkemyksessä synnistä, jota ihminen tekee vastoin omaatuntoaan. Kuolemansyntiä voidaan Gerhardin mukaan välttää siten, että ihminen vastustaa niitä syntejä, jotka hän itsessään havaitsee. Tämän vastustamisen Gerhard esittää koostuvan neljästä kohdasta: syntien tunteminen, niiden todellinen murehtiminen, niiden rukoileminen ja uskominen anteeksi Kristuksen tähden sekä mielen lujittaminen siinä, että kamppailua syntiä vastaan jatketaan otetta hellittämättä. Näin kuvaamaansa praksista Gerhard kutsuu nimityksillä “uudestisyntyneiden parannuksenteko” ja “uudestisyntyneiden päivittäinen lihan kuolettaminen”, ja sen mukaisesti hän ohjaa uudestisyntynyttä kristittyä katumaan kaikkia syntejään, ei pelkästään niitä, joita tämä pitää erityisen vakavina.

Tässä tutkielmassa kartoitetaan kristologisten käsitteiden yhteyttä augustinolaiseen rakkauden teologiaan katolisen ja luterilaisen kirkon piirissä syntyneissä lähdeteoksissa. Vertailevana tutkimusasetelmana tutkielmassa on Jon Sobrinon rakkauden teologiaa konstituoivien kristologisten käsitysten sekä Tuomo Mannermaan Lutherin jumalallistamiskäsitystä koskevien näkemysten episteemisen orientaation tarkasteleminen. Theosis-käsityksen osalta lähdeteoksista avautuu kirjoittajille keskeinen näkökulma augustinolaiseen illuminaatiotraditioon ja oppiin rakkauden järjestykseen liittyen. Tämän opin voidaan nähdä kuvastuvan Sobrinon ja Mannermaan kristologisissa näkemyksissä. Metodina tutkielmassa on systemaattinen analyysi. Olennaisena teemana Sobrinoa koskevissa lähdeteoksissa esiin nousee historiallinen, todellinen konteksti kristologisten käsitteiden perustana. Sobrinon kristologisessa ajattelussa jumalallinen ja inhimillinen todellisuus linkittyvät toisiinsa historiallisen kontekstin kautta. Mannermaan theosis-käsitykselle ja episteemisille näkemyksille keskeinen kristologinen painotus on uskossa läsnä oleva Kristus. Merkittävä havainto sekä Sobrinon että Mannermaan kristologian episteemistä orientaatiota koskien on, että kristologiset näkemykset rakentuvat ristinteologiselle perustalle. Molemmilla kirjoittajilla inkarnaatio ja risti jatkuvan luomisen käsitteinä pohjaavat ristinteologiseen perustaan. Sobrinon ja Mannermaan teologista ontologiaa ilmentääkin jatkuvan luomisen periaate. Kirjoittajien yhteys teologista ontologiaa ajatellen voidaan nähdä edelleen yhdistyvän sakramentaalista sanakäsitystä luonnehtivaan käsitykseen trinitaarisesta ontologiasta. Sobrinon ja Mannermaan rakkaudenteologisten näkemysten voidaan myös todeta heijastavan Augustinuksen illuminaatio-opillista ajattelua. Tähän illuminaatiotradition mukaisiin rakkaudenteologisiin painotuksiin liittyy kirjoittajien kristologian Logos-teologinen episteeminen ulottuvuus. Logos nähdään Jumalaa koskevan tiedon välittäjänä. Kirjoittajien theosis-käsitykselle on oleellista Logoksen illuminatiivinen tehtävä. Jumalallistamiskäsitystä ilmentävän kristologian episteemisiä näkemyksiä erottavana tekijänä on nähtävissä aatehistoriallisten traditioiden eroavaisuus. Nämä eroavaisuudet liittyvät Augustinuksen rakkauden järjestystä koskevan opin tulkintaan. Keskeisinä käsitteinä kirjoittajilla esiin nousevat Kristuksen historiallisuus ja ihmisyys theosis-käsityksen kristologisena premissinä.

The christening of a child can be virtually considered to be the self-evident choice among the majority of the population in our country, for in 2014, 75,2% of were baptised into the evangelical lutheran church of Finland. The christening gown is a part of the singular and unique instance of the baptismal ritual, and it's roots go back 2000 years. According to previous studies, the modern usage of the gown is informed by social, aesthetic and economic values. When the gown is hand-made, it is considered an especially meaningful garment. There is not as much attention given in written research into the christening gown and what it represents, as the subject might deserve. Investigation into stories of their making and the associated traditions increases understanding of the cultural value and meaning of the christening gown. In this study, the focus of interest was on the process of how the gowns came to be made, and what kinds of craft- and christian traditions self-made gowns carry with them. In the study an investigation is made on why the gown is self-made, what the process of designing and making them was like, what craft- and christian traditions it represents, and how the process relates to each maker's life history. The material for the case-study was collected through interviews of six gown-makers, all women. At the time of the interviews. Their ages ranged from 62-90. The interviewees were reached through a christening gown exhibit held in the spring 2012 in Leppävaara church, organised by the Espoo diocese. Thematic interviews were conducted in the fall of 2012. Each interviewee was interviewed separately, and the interviews were taped. In addition, numerous gowns were photographed. Combined length of the interviews was 7 hours 13 minutes. Transcripted, the interview material came to 120 pages. The material was analyzed using methods of theory-based content analysis. Self-made christening gowns had been made out of desire to create something meaningful by hand. Each gown had been used multiple times. The gowns were revealed to evoke and represent strong emotions and memories, having become deeply intertwined in the family history of the makers. A strong motivation for the makers was a desire to demonstrate their love for the following generations. The gowns' christian symbolism and continuation of christian tradition were also important to the makers. The makers' personal tastes and preferences were expressed in the gowns' individual design. White was considered the self-evident colour of choice for the gowns.

Tutkimuksen tehtävänä on tarkastella niitä keinoja, joita Yhteisvastuukeräys on käyttänyt keräysesitteissään houkutellakseen ihmisiä osallistumaan keräykseen. Lisäksi tutkimuksessa pohditaan käytettyjen keinojen yhteensopivuutta luterilaisen sosiaalietiikan kanssa. Tutkielman näkökulma on eettinen. Tutkittava aineisto on koottu Kirkkopalveluiden arkistosta ja se sisältää Yhteisvastuukeräyksestä vuosittain julkaistut keräysesitteet vuosilta 1959, 1960, 1974 sekä vuodesta 1979 vuoteen 2003. Luterilaisen sosiaalietiikan osalta tutkimuksessa tukeudutaan erityisesti suomalaiseen tutkimustraditioon, jota edustavat Antti Raunio, Tuomo Mannermaa sekä Jaana Hallamaa. Tutkimus on toteutettu referoimalla ja analysoimalla aineistoa sekä erilaisia tekstikokonaisuuksia ja pyrkimällä muodostamaan niiden pohjalta tutkimustehtävän kannalta mielekkäitä temaattisia kokonaisuuksia. Tutkielma sisältää neljä päälukua, joista ensimmäisessä käsitellään Yhteisvastuukeräyksen historiaa. Katsauksen tarkoituksena on esitellä keräyksen taitekohtia, jotka ovat vaikuttaneet sen toimintaan sekä keräysorganisaation diakonisen itseymmärryksen muodostumiseen. Seuraavat kolme päälukua käsittelevät aineiston pohjalta muodostettuja temaattisia kokonaisuuksia. Ensimmäinen kokonaisuus esittelee palkitsemisen yhtenä lahjoittamiseen rohkaisevana motivaatiotekijänä. Tutkimuksessa esitetään, että palkitseminen on osoitus pyrkimyksestä hyödyntää ihmisen luontaista itsekkyyttä. Käyttämällä hyväksi tätä ominaisuutta Yhteivastuukeräys jättää huomioimatta sen, että luterilaisesta näkökulmasta katsottuna sisäinen motivaatio on teon arvioinnin kannalta olennainen tekijä ja moraalin tehtävänä on pyrkiä paljastamaan väärät ja itsekkäät motiivit. Toisaalta palkitseminen näyttää olevan myös vastoin Antti Raunion esittämää tulkintaa kristillisen avustutyön perusteista. Kristillisen avustustyön tulisi pohjautua lahjan-ajatukseen eikä sillä tulisi pyrkiä tavoittelemaan ulkopuolisia päämääriä tai palkintoja. Toinen temaattinen kokonaisuus käsittelee lähimmäisyyttä ja lähimmäisen tarpeisiin vastaamista motivaatioon vaikuttavana tekijänä. Yhteisvastsuukeräyksen esitteissä lähimmäinen on kuvattu kahdella tavalla: avun tarvitsijana ja avun vastaanottajana. Esitystavoilla on pyritty vakuuttamaan lahjoittaja siitä, että apu on tarpeen ja että avun vastaanottaja kykenee hyödyntämään saamansa tuen. Lähimmäinen avun tarvitsijana ja lähimmäisen tarve näyttävät olevan laupiaaseen samarialaiseen liitetyn vertauksen ja Kultaisen säännön mukaan myös luterilaisen tarkestelutavan keskiössä. Toisaalta nykyinen hyvinvointiyhteikunnan malli, jota myös luterilainen sosiaalietiikka korostaa, edellyttää ihmisiltä taloudellista itsenäisyyttä sekä halua toimia tuottavalla tavalla yhteisön hyväksi. Nämä näkökulmat yhdessä näyttävät tukevan Yhteisvastuukeräyksen käyttämää esitystapaa. Kolmas temaattinen kokonaisuus esittelee auttamisen päämääriin ja tavoitteisiin viittavat tavat motivoida lahjoittajaa. Löydetyt keinot jakaantuvat kahteen ryhmään sen mukaan onko niissä pyritty viittaamaan auttamisella konkreettisesti saavutettuihin tuloksiin vai arvoihin. Molemmat lähestymistavat kutsuvat lahjoittajaa vastustamaan epäoikeudenmukaisuutta ja köyhyyttä. Lutherin käsitys omaisuudesta, sen käytöstä sekä oppi pelatuksesta, joka on ihmisen omista teoista riippumaton, vaikuttivat yhdessä siihen, että luterilaiseen sosiaalieettiseen ajatteluun voitiin luontevasti yhdistää ajatus köyhyydestä yhteiskunnallisena epäkohtana. Toisaalta valtiolle siirtynyt päävastuu huolehtia köyhistä ja huonompiosaisista, on vaikuttanut kirkon mahdollisuuksiin toimia aktiivisena auttajana. Konkreettisen auttamistyön sijaan kirkon köyhyyden vastainen työ painottuu yhteiskunnalliseen ja poliittiseen vaikuttamiseen. Yhteisvatuukeräyksen esitteissä kantaaottavuuden ja yhteiskunnallisen kritiikin sijaan on panostettu avustustyön konkreettisuuteen ja yksilön vastuuseen ja vaikutusmahdollisuuksiin.

Kristillisen Kirkon hajaannus eri kirkkoihin on Raamatun mukaan väärin. Kirkkojen Maailmanneuvosto on pyrkinyt löytämään koko olemassa olonsa ajan ykseyttä eri kirkkokuntien välille. Yhtenä tällaisena suurena saavutuksena on Limassa vuonna 1982 hyväksytty asiakirja (BEM-dokumentti). BEM-dokumentti saavutti eri kirkkojen parissa erittäin suuren huomion. Vaikka anglikaanisella ja luterilaisella kirkkoperheillä on ollut aina läheinen yhteys, ei virkojen suhteen ole löytynyt ennen BEM-dokumentin laatimista yhteistä näkemystä. Englannin kirkolla ja Pohjoismaiden luterilaisille kirkoilla on ollut 1900-luvulla sopimuksia kasteesta ja ehtoollisyhteydestä, mutta sopimukset ovat olleet suppeita vailla laajempia teologisia perusteluita. Suurin erottava kysymys on ollut virkateologia. Anglikaanit ovat aina painottaneet historiallisen piispuuden merkitystä, kun luterilaiset ovat puhuneet sanasta ja sakramenteista. Apostolisuuden käsitteen laajentaminen BEM-dokumentin mukaisesti mahdollisti vuonna 1987 Niagarassa pidetyn neuvottelun, jossa saatiin laadittua yhteinen näkemys apostolisesta seuraannosta ja kaitsennan virasta tätä toteuttamassa kummassakin kirkossa. Välittömästi Niagaran raportin julkistamisen jälkeen alkoivat Britannian ja Irlannin anglikaaniset kirkot ja Pohjoismaiden ja Baltian luterilaiset kirkot konsultaatiot lähemmästä ykseydestä Näiden neuvotteluiden tuloksena syntyi Porvoon yhteinen julkilausuma. Siinä sopimusosapuolet hyväksyvät toistensa kasteen päteväksi, sallivat ehtoollisvierailut ja virkojen vaihdon kirkkojen välillä. Julkilausuma on merkittävin Suomen evankelisluterilaisen kirkon kannalta hyväksytty ekumeeninen asiakirja. Pro gradu -työssäni keskityn apostolisuuden käsitteeseen. Vaikka yleensä kaikki kristilliset kirkot yhtyvä Nikean uskontunnustukseen, ei apostolinen traditio tarkoita kaikkialla samaa. Käytän lähteinä kolmea eri asiakirjaa (BEM-dokumentti, The Niagara Report ja Porvoon yhteinen julkilausuma). Tarkastelen niiden välisiä yhteyksiä ja lainauksia. Systemaattisen metodin avulla selvitän, miten apostolisuuden käsitettä on tulkittu näissä asiakirjoissa. Luvussa kaksi esittelen anglikaanista kirkkoa. Luvut kolme, neljä ja viisi käsittelevät lähdeaineistoa. Luvussa kuusi on analyysi apostolisuudesta, apostolisesta traditiosta ja piispan virasta. Vastauksena tutkimuskysymykseen on, että ilman apostolisuuden laajempaa ymmärtämistä ei ykseys olisi ollut mahdollista anglikaanien ja luterilaisten välillä.

Tässä tutkimuksessa avataan ensimmäisen kerran Martin Lutherin ja Philipp Melanchthonin kirjeenvaihto Kustaa Vaasan kanssa. Kirjeiden tutkimus valottaa, millaista ajatustenvaihtoa reformaattoreiden ja kuninkaan välillä käytiin. Kirjeitä on säilynyt yhteensä kymmenen kappaletta vuosilta 1539–1551. On kuitenkin todennäköistä, että viestien ja uutisten välitys lähettien avulla oli vilkkaampaa ja laajempaa, mitä säilynyt kirjemateriaali antaa olettaa. Kirjeistä kolme on Martin Lutherilta Kustaa Vaasalle (18.4.1539, 4.10.1541 sekä 12.4.1544) ja kolme puolestaan kuninkaalta Lutherille (16.8.1540, 1.6.1541 sekä 3.6.1544). Neljä kirjeistä on Philipp Melanchthonilta Kustaa Vaasalle (12.5.1539, 23.7.1541, 13.2.1544 sekä 13.1.1551). Ruotsin valtakunnanarkiston eli Riksarkivetin tiedon mukaan kirjeitä oli alun perin neljä enemmän, mutta ne tuhoutuivat Tukholman linnan palossa vuonna 1697. Kirjeet on kirjoitettu saksaksi ja latinaksi. Tutkimuksessa selvitetään mikä on näiden kirjeiden sisältö. Kirjeiden muotoanalyysin kautta tarkastellaan kirjeiden rakennetta, ajan kirjeenvaihdolle tyypillisiä konventioita sekä niissä esiintyviä mahdollisia poikkeamia. Sisällön analyysin kautta nostetaan esiin sellaisia kirjeissä esiin tuotuja asioita, tapahtumia ja henkilöitä, jotka ovat historiallisesti tarkasteltuna merkityksellisiä. Huomiota kiinnitetään näiden merkitysten poliittisiin, yhteiskunnallisiin ja uskonnollisiin yhteyksiin eli siihen miten kirjeet heijastelevat aikaa Saksassa ja Ruotsissa. Tutkimuksessa pyritään vastaamaan kysymyksiin miksi kirjeenvaihtoa käytiin ja miksi kirjeenvaihto oli merkityksellinen sen osapuolille, mitkä olivat kirjeenvaihdon ja kirjoittajien motiivit, päämäärät sekä keinot päämäärien saavuttamiseksi. Melanchthonin, Lutherin ja Kustaa Vaasan välistä kirjeenvaihtoa voidaan pitää sisällöllisesti monipuolisena. Kirjeiden sisällöt jakautuivat neljään pääteemaan: suosituksiin, poliittisiin uutisiin, reformaatioon liittyviin asioihin ja huolenilmauksiin. Kirjeiden sisältämät asiat olivat merkityksellisiä ja tiedonvaihdon kannalta oleellisia kaikille osapuolille. Kirjeiden kautta reformaattorit pystyivät jossain määrin vaikuttamaan ja ohjailemaan Kustaa Vaasan hallintoa. He lähettivät ja suosittelivat kuninkaan palvelukseen Wittenbergissä opiskelleita, reformaation omaksuneita ja luotettaviksi osoittautuneita oppineita. Hyöty oli molemminpuolinen: reformaation aatteet levisivät oppineiden mukana Lutherille ja Melanchthonille mieluisalla ja luotettavalla tavalla Euroopan pohjoisimpaan kolkkaan ja Kustaa Vaasa puolestaan hyötyi saksalaisesta tietotaidosta uudistaessaan valtakuntansa hallintoa. Lutherin ja Melanchthonin kirjeenvaihdolla Kustaa Vaasan kanssa on ollut merkitystä Ruotsin kirkollisissa uudistamisessa, eikä vähiten siksi, että näin reformaattoreilla oli suora kontakti ja vahva vaikutuskanava luterilaistuvaan maahan.

Lähetyshiippakunta on luterilainen kirkko, jonka juuret ovat Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Tässä tutkielmassa tarkastellaan mainittujen kirkkojen uusimpia katekismuksia kastetta, rippiä ja ehtoollista koskien. Johdannon jälkeisessä luvussa käydään läpi kastetta, rippiä ja ehtoollista sivuavaa opillista taustaa. Luvussa aletaan tarkastella jo lähteitä niiltä osin kuin se palvelee tutkielman tehtävää. Kolmannessa luvussa teemana on kaste ja pelastus. Neljännessä luvussa pureudutaan avaintenvaltaan, rippiin ja virkaan. Käytännön seurakuntaelämän kannalta ne ovat relevantteja, sillä virka hoitaa armonvälineitä. Lisäksi seurakuntalaisten käytännön elämään vaikuttaa avaintenvallan mahdollinen toteuttaminen. Viidennessä luvussa keskitytään jumalanpalveluksen merkitykseen ja ehtoolliseen. Jumalanpalveluksessa armonvälineet ovat läsnä. Lopuksi kuudennessa luvussa esitetään yhteenveto. Tutkielman menetelmänä on systemaattinen analyysi. Katekismusten suurimmat erot voidaan havaita jumalanpalvelukseen ja ehtoolliselle osallistumisen keskeisyydessä sekä virkaa ja rippiä käsittelevissä kohdissa.

A Pastor among Pastors? The Views of the Lutheran Bishops of Finland on the Episcopal Office, 1965–1985 — Lutheran churches have been far from unanimous in their theology of episcopacy. There is variation among Lutherans for instance in determining the relevance of apostolic succession and the differences between pastors and bishops, as well as whether the induction of a bishop should be named consecration, installation, or ordination. This article examines how the understanding of episcopacy has been developed in the writings of the Lutheran bishops of Finland between 1965 and 1985. During this period, important changes occurred in the Finnish Lutheran understanding of episcopacy. While the episcopal office had most often been understood as part of the one ordained office, similar to the office of vicar or dean, the understanding of the episcopal office developed at this time, nevertheless, towards that of a distinct office, one with a separate ordination in episcopal succession and marked by the signs of the office, such as the bishop’s cord, crozier, and miter.

Kirkkohistoriallinen tutkielmani käsittelee Västeråsin valtiopäivien kirkkopoliittisia päätöksiä vuonna 1527 sekä Ruotsin kuninkaan Kustaa Vaasan ja hänen läheisten avainhenkilöidensä roolia päätösten valmistelussa ja niiden jälkeistä toimintaa Västeråsin toisiin valtiopäiviin vuoteen 1544 asti. Tarkastelen myös, miten valtiohallinnon päätökset vaikuttivat kirkon päätöksiin ja hallinnollisiin toimiin, jotka johtivat kirkkopoliittisiin ja uskonnollisiin uudistuksiin sekä katolisen kirkon aseman heikkenemiseen Västeråsin valtiopäivien 1527 ja 1544 välisenä aikana. Lähestymistapani aiheeseen on kvalitatiivinen. Tarkastelen valikoidusti Ruotsin valtionhallinnon ja Kustaa Vaasan rekisterissä olevia jäljelle jääneitä valtiopäivien sekä kirkolliskokousten päätöksiä ja tapahtumia sekä niiden vaikutusta uudistuvaan kirkkopolitiikkaan. Tutkin myös Ruotsin valtakunnassa pidettyjen niin sanottujen herrainpäivien toimia, mikäli niissä käsitellyt asiat liittyvät läheisesti kirkon hallintoon. Tarkastelen yleisessä historiankirjoituksessa merkittäviksi katsottujen henkilöiden toimia kuninkaan vallan ylläpitäjinä ja toimeenpanijoina kirkollisesta näkökulmasta. Pääpaino tutkimuksessani on Västeråsin valtiopäivien päätöksissä, koska niistä tuli lopulta ratkaiseva vaihe niissä Kustaa Vaasan ja Ruotsin hallinnon toimenpiteissä, joista luterilaisuus monien vaiheiden jälkeen alkoi vähitellen kasvaa. Se johti sitten lähes sata vuotta kestäneeseen tapahtumasarjaan, jota on myöhemmin alettu kutsua uskonnolliseksi reformaatioksi. Tutkielmassani esittelen Kustaa Vaasan sekä hänen läheiset avainhenkilönsä mahdollisimman tarkasti ja kerron heidän vaikutuksestaan ja toimistaan kuninkaan rinnalla hänen tavoitteidensa tukijoina. Kustaa Vaasan alkuperäisenä tavoitteena oli valtion rapautuneen talouden saattaminen kuntoon järjestelemällä kirkon valtava omaisuus hallintaansa. Hänen läheisinä avustajinaan toimivat Saksassa opiskelleet luterilaisen opin saaneet papit Laurentius Andreae, Olaus Petri ja hänen veljensä Laurentius Petri, joiden toimesta talouden parantamisen ohella myös kirkkopolitiikka sai uuden käänteen. Kuninkaan palvelukseen tulivat myöhemmin1530-luvulla kovalla kädellä kuninkaan politiikkaa ja uudenlaista lainkäyttöä ajaneet kanslerit, joiden ansiosta luterilaisuuden vaikutus vahvistui entisestään.