Pro gradu -tutkielmani tarkastelee kansalaispätevyyden tunnetta yleensä ja Kainuun maakunta -kuntayhtymän kontekstissa. Tarkastelu keskistyy kainuulaisiin nuoriin. Kainuun kunnallinen toimintaympäristö on muuttunut hallintokokeilun myötä ja tarkoituksena on tarkastella sitä, miten nuoret kokevat oman toimintamahdollisuutensa uudessa ympäristössä ja miten he arvioivat hallintokokeilun toimivuutta. Nuoret valitsin tutkielman kohderyhmäksi koska heissä yhdistyy sukupolvikysymys ja tulevaisuusnäkökulma. Heillä ei ole vielä syvään juurtuneita yhteiskunnallisia toimintatapoja ja toisaalta he ovat tulevaisuuden päätöksentekijöitä, joiden päätöksiin tulee vaikuttamaan myös heidän kansalaistaitonsa. Laajemmassa kontekstissa tarkastellaan demokratiateoreettisia kansalaisihanteita ja nuorten sopivuutta näihin malleihin. Samalla testataan sitä, kulkevatko demokratiateoreettiset keskustelut samaan suuntaan kuin elämismaailman ilmiöt, sillä demokratiateoriat painottavat osallistuvan kansalaisen merkitystä demokratialle samalla kun empiirisesti on havainnoitu ihmisten kääntyvän yksityiseen elinpiiriin ja olevan yhä vähemmän kiinnostuneita politiikasta. Käsiteltyinä ovat edustuksellisen, osallistuvan, deliberatiivisen ja vastademokratian kansalaisihanteet. Painopiste on erityisesti vastademokratian teorialla ja sen epätietoisuuden ja epäluulon välisellä erolla ja merkityksellä demokratialle. Tutkielma on toteutettu internet – kyselynä kainuulaisille toisen asteen opiskelijoille ja analysoitu pääasiallisesti kvantitatiivisin keinoin. Kainuun maakunta – kuntayhtymää koskien oli lisäksi avokysymyksiä, joita analysoitiin myös kvalitatiivisesti. Kansalaispätevyyden tunne osoittautui kainuupätevyyttä vahvemmaksi ja nuoret osoittautuivat sekä epäluuloisiksi, että epätietoisiksi Kainuun maakunta-kuntayhtymää kohtaan. Yhdessä toimimisen halu ei ollut kuitenkaan kadonnut individualismin tieltä, vaan oltiin valmiita toimimaan yhdessä epäkohtia vastaan. Tiedon rooli korostui niin kansalaispätevyyden, kuin demokratiateorioiden ihannekansalaisuuden toteutumisen kannalta.

Tähän raporttiin on koottu Yhdyskuntarakenteen hyvät käytännöt ja kokeilut (YKR-demo) -hankkeen keskeisimmät tulokset ja johtopäätökset. Hankkeen lähtökohtana oli tuottaa tietoa siitä, miten kaupungistumisen ja ilmastonmuutoksen kaltaisiin pitkäkestoisiin ja laajoihin muutoksiin voidaan vastata nykyhetken paikallisessa suunnittelussa. Tavoitteena oli kehittää ja kokeilla uusia menetelmiä sekä muodostaa tilanne- ja kehityskuvia kaupunkiseutujen tarpeisiin. Hankkeen keskeisenä työtapana oli yhteiskehittäminen. Mukana oli yhdeksän kohdealuetta, joihin tehtiin kuhunkin omat tarkastelut: Helsingin seutu, Vihti, Lappeenranta, Kuopio, Mikkeli, Kajaani, Oulu ja Pohjois-Pohjanmaa sekä Turun ja Tampereen kaupunkiseudut. Kuopiossa, Mikkelissä ja Kajaanissa tarkasteltiin aluekehitystä eri kohteissa ja erityisesti kaupunkeja ympäröivällä maaseutualueella. Kuntaliitosten seurauksena näihin kaupunkeihin kuuluu laajoja maaseutualueita, joiden aluedynamiikkaa tarkasteltiin rakennuskannan, muuttoliikkeen ja palveluiden näkökulmista. Maaseudun mosaiikissa tapahtuu monipuolista kehitystä, kun huomioidaan eri ikäluokkien muuttoliike kuntien sisällä. Hankkeessa kehitetty uudenlainen tapa analysoida muuttoliikettä yhdyskuntarakenteessa monipuolisti kuvaa muuttovoittoisista ja muuttotappiollisista alueista sekä alueiden sisäisistä kehityseroista. Työpaikka-alueiden muutoksien hahmottamiseen sekä kestävän liikkumisen hallintaan kehitettiin Suomen kaupunkiseudut kattava rajausmenetelmä, jota pilotoitiin Oulun seudulla ja Pohjois-Pohjanmaalla. Sen perusteella työpaikka-alueiden pinta-ala kasvoi esimerkkikohteena olleessa Oulussa noin 40% vuosina 2000-2017. Hanke osallistui Tampereen yleiskaavatyön yhteydessä kehitetyn paikkatietopohjaisen ilmastovaikutusten arviointimenetelmän taustatyöhön ja menetelmän arviointiin. Kehittämistarpeita havaittiin erityisesti tietopohjassa. Tampereella arvioinnin tulokset osoittivat, että vain uusia rakennettavia alueita koskevalla suunnittelulla ei voida ratkaista yhdyskuntarakenteeseen liittyviä ilmastohaasteita. Tulevaisuuden kestävän yhdyskuntarakenteen kehittämistä jalankulku-, joukkoliikenne- ja autokaupungin kudosten näkökulmasta tutkittiin Helsingin seudulla, Lappeenrannassa ja Vihdissä. Lappeenrannan ja Vihdin tulokset osoittivat, että inventointiin, tunnistamiseen sekä arviointi- ja kehittämisvaiheisiin rakentunut uusi menetelmä oli toimiva, mutta edellyttää laajaa ja yksityiskohtaista tietopohjaa. Helsingin seudullista tulevaa kehitystä kuvaavat kudostarkastelut puolestaan osoittivat alakeskusten ja joukkoliikennekaupungin olevan pääasiallinen kasvutapa, vaikka ydinalueen ulkopuolella väestökehityksen painopiste säilyy autokaupunkialueilla. Kaupunkiseudun suunnittelussa on tärkeää ymmärtää ja ennakoida asumisen ja muuttoliikkeen välisiä yhteyksiä ja ajallisia muutoksia sekä niiden vaikutuksia yhdyskuntarakenteen kehitykseen. Lasten muuttovoitto kohdistuu pientalovaltaisille alueille, nuorten ja nuorten aikuisten muuttoliike taas on keskusta- ja kerrostalohakuista. Vakiintumisvaiheessa ja vakiintuneessa työiässä muuttovoitto suuntautuu pientalovaltaisille alueille, kun yli 45-vuotiailla nettomuutto kääntyy jälleen keskustavetoiseksi. Turun kaupunkiseudulle laskettiin myös skenaariot urbaaneille asumispreferensseille ja pientalopreferenssille. Suunnittelukysymyksissä korostuvat laajempia tavoitteita, kuten ilmastonmuutoksen hillintää edistävä tavoitteellinen suunnittelu sekä paikallisten olosuhteiden ja kehityskulkujen tunnistaminen osana yhdyskuntarakennetta. Maaseudun vyöhykkeet ja kaupunkikudokset ovat keinoja tuoda tunnistava ote suunnitteluun. Hankkeen tulosten perusteella suunnittelujärjestelmän ja käytännön suunnittelun väliin tarvitaan jatkuvasti kehittyvää yhteistä tietoa ja ymmärtämistä. Yhdyskuntasuunnittelussa tarkkaan sijaintiin sidottu tieto on ensisijaisen tärkeää suunnittelun ja suunnittelutyökalujen kehittämisessä.

Tässä raportissa on laadittu ehdotus maakuntatason indikaattoreista, jotka kuvaavat kattavasti alueidenkäyttöä ja kulttuuriympäristön hoitoa. Indikaattoreiden avulla voidaan seurata kehitystä maakuntien alueella ja arvioida asetettujen tavoitteiden tuloksellisuutta. Indikaattoreita voidaan hyödyntää esimerkiksi ministeriöiden keskusteluissa maakuntien liittojen ja elinkeino-, liikenne ja ympäristö (ELY) -keskusten kanssa. Mittariston kehittämisen taustalla oli alun perin maakuntauudistuksen valmistelu sekä uudistuksessa perustettaville maakunnille kaavaillut tehtävät. Uudistuksen jäätyä toteutumatta mittaristoa voidaan käyttää myös ELY-keskusten ja maakuntien liittojen toiminnan kehittämisessä. Mittariston kohteena on koko maakunnan alueidenkäyttö, käsittäen sekä kaupunki- että maaseutualueet. Osa mittareista kohdistuu vain taajamiin tai kaupunkiseuduille, osa painottuu haja-asutusalueen tarkasteluun. Alueidenkäytön kysymyksinä tarkastellaan alue- ja yhdyskuntarakennetta, maankäyttöä, infrastruktuuria sekä viherrakennetta ja luonnonvarojen käyttöä. Kulttuuriympäristön kysymyksinä tarkastellaan rakennusperinnön ja kulttuurimaiseman säilymistä ja kestävää käyttöä. Mittareita on kehitetty vuorovaikutuksessa ELY-keskusten ja maakuntien liittojen kanssa. Mittareiden pohjana on käytetty jo olemassa olevia indikaattoreita, mutta raportissa ehdotetaan myös uusien indikaattoreiden kehittämistä. Mittareiden lähtötietoina käytetään valtakunnallisia tilasto- ja rekisteriaineistoja. Pääosa tietolähteistä on paikkatietomuotoisia. Mittarit lasketaan lähtökohtaisesti koko maakunnan tasolla, mutta niitä on mahdollista tarkastella myös tarkemmin kunta- tai taajamatasolla. Alueidenkäytön ja kulttuuriympäristön ehdotetut mittarit on koottu seitsemän aihepiirin alle. Teemoja ovat: rakentaminen ja infrastruktuuri, taajamien maankäyttö ja asutus, arkimatkat ja saavutettavuus, kaupunkiseutujen yhdyskuntarakenne, ilmastonmuutos alueidenkäytössä, kulttuuriympäristö sekä luonnonympäristö ja luonnonvarojen kestävä käyttö. Jokainen teema sisältää muutaman avainindikaattorin, joita ehdotetaan seurattavaksi säännöllisesti. Avainindikaattoreista esitetään kuvaus, perustelut indikaattorin valinnalle, laskentamenetelmät, tulosten tulkinnassa huomioon otettavia asioita sekä indikaattoriin liittyviä kehittämistarpeita. Avainindikaattoreiden lisäksi teemoissa esitellään suppeasti myös muita mittareita, joita voidaan hyödyntää ELY-keskuksissa ja maakuntien liitoissa. Avainindikaattoreita on yhteensä 21 ja muita mittareita 35. Avainindikaattoreiden joukosta on nostettu esille seitsemän kärki-indikaattoria, jotka kuvaavat alueidenkäytön keskeisimpiä ja ajankohtaisimpia kysymyksiä. Raportissa esitetään suunnitelma mittareiden käyttöönotolle ja raportoinnille. Avainindikaattoreiden osalta on arvioitu tietojen tuottamisen vaatimia resursseja ja tietojen päivitystaajuutta. Osa indikaattoreiden lähtötiedoista ja laskentamenetelmistä edellyttää kehitystyötä. Indikaattoritiedon tärkeimmäksi julkaisukanavaksi esitetään Suomen ympäristökeskuksen ylläpitämää Elinympäristön tietopalvelu Liiteriä. Lisäksi maakunnittaisia koosteita ehdotetaan koottavaksi erilliselle verkkosivulle. Tämän raportin kokoaminen on toteutettu ympäristöministeriön ja Suomen ympäristökeskuksen rahoittamassa hankkeessa Maakuntien alueidenkäytön ja kulttuuriympäristön mittarit.

Tutkielmassa selvitetään, miten suomalaisten alueiden Brysselissä toimivat EU-toimistot hyödyntävät ylikansallisia verkostoja EU-edunvalvonnassaan. Alueellinen edunvalvonta on huomattava ilmiö Euroopan unionin kontekstissa, sillä Brysselissä toimii pysyvästi yli 200 alueita edustavaa EU-toimistoa ja suuri määrä niiden yhteistyöverkostoja. Alueiden EU-toimistojen lobbaustyötä on tutkittu verrattain paljon kansainvälisesti, mutta edunvalvontaverkostoihin kohdistuvan tutkimuksen määrä on vähäinen. Tutkielmassa suomalaista edunvalvontaa alueiden verkostoissa tarkastellaan monitasohallinnan teoreettisesta perspektiivistä, joka painottaa päätöksentekoon osallistuvien toimijoiden moninaisuutta. Monitasohallinnan näkökulmasta vallankäyttäjinä nähdään kansallisvaltioiden ohella aluehallinnon, yksityisen ja kolmannen sektorin toimijoita sekä näiden kompleksisia yhteenliittymiä – kuten alueiden verkostoja. Tutkielman aineiston pääosa muodostuu kolmesta suomalaisen EU-aluetoimiston edustajan haastattelusta. Haastattelut toteutettiin Brysselissä teemahaastattelun mallin mukaisesti, äänitettiin ja muutettiin kirjalliseen muotoon. Aineistoa on täydennetty kokonaisvaltaisemman verkostokartoituksen mahdollistamiseksi suomalaisten EU-aluetoimistojen verkkosivuilta löytyvillä tiedoilla toimistojen verkostojäsenyyksistä. Analyysiin käytetään laadullista teemoittelumenetelmää, joka perustuu aineistosta löytyvien kuvaavien mallien identifioimiseen ja jalostamiseen analyysiksi. Tuloksista käy ilmi, että kaikki suomalaiset EU-aluetoimistot hyödyntävät edunvalvonnassaan ylikansallisia verkostoja. Todetaan, että verkostojen jakaminen teemojen mukaisiin kategorioihin on vaikeaa verkostojäsenyyksien monipuolisuuden vuoksi. Suuren osan verkostoista voi kuitenkin nähdä rakentuvan seuraavien neljän teeman ympärille: alueen elinkeinoelämä, keskusta-periferia-asetelma, tutkimus- ja innovaatiotoiminta sekä naapurialueiden yhteistyö. Suomalaisten alueiden EU-tason intressit näyttävät myös osittain poikkeavan toisistaan siten, että toimistojen verkostoissa ilmenee eroavaisuuksia. Lisäksi saatiin selville, että osa verkostoista keskittyy enemmän edunvalvontatoimintaan, kun taas osa painottaa alueiden hanketoimijoiden toimintamahdollisuuksien tukemista. Nämä roolit kuitenkin kietoutuvat monimutkaisesti toisiinsa. Varsinaisia tapoja hyödyntää verkostoja EU-edunvalvontaan tunnistetaan kolme: tiedonhankinta, profiloituminen ja kriittisen EU-edunvalvontamassan muodostaminen. Näistä jälkimmäisen hyödyntämiseen liittyy kuitenkin merkittäviä varauksia. Verkostokumppaneiden kanssa ei aina ole helppoa muodostaa yhtenäistä edunvalvontarintamaa, vaikka menestystarinoitakin löytyy. Kaikkien edunvalvontatoiminnan muotojen takana vaikuttavana yhdistävänä teemana identifioidaan kontaktit. Lisäksi todetaan, että monitasohallinnan perspektiivi näyttäisi kuvaavan alueiden verkostotoimintaa verrattain osuvasti. Tutkielman aineistoon ja teoreettiseen viitekehykseen liittyy rajoitteita, jotka on pidettävä mielessä tuloksia tulkittaessa. On muistettava, että aineisto koostuu yksinomaan edunvalvojien näkökulmista, eikä edunvalvonnan tuloksellisuudesta tulisi vastapuolen, eli EU-instituutioiden edustajien, perspektiivin puuttuessa vetää liian pitkälle meneviä päätelmiä. Toisaalta monitasohallinnan viitekehyksen häilyvyys mahdollistaa varsin vapaat kädet erilaisten ilmiöiden niputtamiseksi sen alle.

Sairauspoissaoloista koituu vuosittain suuria kustannuksia työnantajille, työntekijöille ja valtiolle. Kela maksoi vuonna 2019 sairauspäiväraha- ja osasairauspäivärahaetuuksia yhteensä 866 miljoonaa euroa. Tässä tutkimuksessa tarkastelemme vuonna 2019 maksettujen sairauspäivärahaetuuksien kustannuksia Manner-Suomen maakunnissa. Tarkastelemme myös etuuspäivien määriä ja keskimääräisiä päiväkustannuksia, jotka vaikuttavat vuosikustannuksiin. Kiinnostuksemme kohdistui erityisesti sairauspäivärahaetuuksien maakunnittaisiin vuosikustannuksiin henkeä kohti, huomioiden maakuntien välisiä väestörakenteen eroja. Maakuntakohtaista väestörakennetta kuvasivat tutkimuksessa demografiset, sosioekonomiset ja sairastavuuteen liittyvät tekijät. Näin tarkastellen Kainuussa, Pohjois-Pohjanmaalla, Keski-Pohjanmaalla, Lapissa ja Pohjois-Savossa oli muita maakuntia korkeammat, yli 320 euron vuosikustannukset henkeä kohti. Uusimaa erottui muihin verrattuna matalien kustannusten maakuntana (207 euroa henkeä kohden). Väestörakenteen maakuntaerojen huomioimisella oli melko vähäinen merkitys sairauspäivärahaetuuksien kustannusten maakunnittaisille eroille. Väestörakenteella vakioiduissa, henkeä kohden lasketuissa vuosikustannuksissa maakuntaerot pysyivät melkein yhtä suurina kuin vakioimattomissa vuosikustannuksissa. Tämä johtui suurelta osin siitä, että maakuntaerot sairauspäivärahapäivien määrissä pysyivät väestörakenteen vakioinnista huolimatta suurina. Suuret maakuntaerot sairauspäivärahapäivien määrässä voivat johtua vakioimiemme tekijöiden ohella muun muassa fyysisiä ammatteja sisältävien toimialojen yleisyydestä korkeimpien kustannusten maakunnissa. Samoin erot voivat johtua muun muassa sairauksien erilaisesta alueellisesta painottumisesta ja elintavoista. Tuore maakunnittainen tieto pitkien sairauspoissaolojen aiheuttamista kustannuksista luo valmiuden seurata viime vuosina kasvaneiden sairauspäivärahakustannusten pidemmän ajan alueellista kehitystä. Tieto maakuntaeroista auttaa myös arvioimaan tulevien sote-palveluissa tehtävien rakenteellisten muutosten alueellista vaikutusta suomalaisten työkyvyttömyyteen.

Yhdyskuntarakenteen kehittäminen kestävän kehityksen mukaisesti edellyttää olemassa olevan yhdyskuntarakenteen hyödyntämistä eli rakentamisen ohjaamista ensisijaisesti täydentävästi olemassa olevan taajamarakenteen sisään. Maankäytön suunnittelussa tilastollinen taajamarajaus on kuitenkin varsin karkea luokitus, sillä sekä taajamien koko että taajaman eri osien asutuksen tiheys vaihtelevat suuresti. Taajama on asutusrakenteen perusyksikkö, jolla erotetaan tiheämmin rakennetut alueet haja-asutuksesta. Taajama ei ole hallinnollisesti rajautuva alue vaan osa yhdyskuntarakennetta, joka muodostuu rakentamisen kautta. Taajamat ovat maaseudulla asutuksen keskittymiä kuntien sisällä ja kaupunkiseuduilla yhtenäisiä rakennettuja alueita, jotka ulottuvat monesti useamman kunnan alueelle. Tilastollisesti taajamien määrittelyn lähtökohtana ovat yli 200 asukkaan asutuskeskittymät, joissa rakennusten välinen etäisyys ei ylitä 200 metriä. Tilastollinen taajamarajaus (ns. YKR-taajama) laaditaan SYKEssä vuosittain. Tässä raportissa kuvataan uusi taajamien luokitusjärjestelmä, jossa taajama-alueet jaetaan kolmen tekijän perusteella kahdeksaan taajamatyyppiin. Luokitus erottelee kaupunkiseutujen ja maaseudun taajamat, tiheät ja harvat taajama-alueet sekä eri kokoluokan taajamat. Luokituksen tavoitteena on tarjota tarkempi ja erityisesti maakuntakaavoitusta paremmin tukeva seututason tulkinta taajama-alueista. Luokituksen rajaukset perustuvat paikkatietoanalyyseihin ja tilastotietoihin. Luokittelussa huomioitiin myös maakuntakaavoituksen taajamatoimintojen alueiden määrittelyyn liittyviä tarpeita Keski-Suomessa toteutetun tarkastelun perusteella. Kaupunkiseutuja ovat yli 15 000 asukkaan YKR-taajamat ja näihin kytkeytyvät pienemmät taajamat. Kaupunkiseuduilta luokitus erottelee neljä luokkaa: kaupunkiseudun keskustaajama, kaupunkiseudun lähitaajama, kaupunkiseudun pientaajama sekä kaupunkiseudun lievetaajama. Kaupunkiseuduilla keskeistä on tiheän ja harvan taajaman erottelu siten, että lievetaajama kuvaa aluetehokkuudeltaan harvaan rakennettuja alueita ja muut luokat erikokoisia tiheitä taajama-alueita. Maaseudun neljä luokkaa ovat maaseudun keskustaajama, maaseudun lievetaajama, maaseututaajama ja maaseudun pientaajama. Näistä maaseudun keskustaajamat ovat yli 3000 asukkaan tiheitä asutuskeskittymiä, joita ympäröi harva lievetaajama ja muut luokat tätä pienempiä pääsääntöisesti tilastollisen taajamarajauksen mukaan rajautuvia alueita. Taajamien kokoluokittelut perustuvat pääsääntöisesti väestömääriin. Näiden määrittelyt perustuvat tarkasteluihin, joissa analysoitiin eri palveluiden esiintymistä erikokoisissa taajamissa. Keskeinen havainto oli, että pienistäkin taajamista löytyvät lähipalvelut kuten päivittäistavarakauppa, alakoulu ja kirjasto. Sen sijaan yläkoulu ja apteekki yleistyvät vasta yli 1000 asukkaan ja Alko ja lukio yli 3000 asukkaan taajamissa. Päivittäistavarakaupan yksikköjen koko ja määrä lisääntyvät taajaman koon kasvaessa.

The role of regions and impactful climate actions in achieving a carbon-neutral Finland This report is a collection of effective emission reduction measures from research and the climate roadmaps of seven regions. These regions are South Karelia, Pirkanmaa, North Ostrobothnia, Päijät-Häme, Satakunta, Uusimaa and Southwest Finland. The model roadmaps in this report emphasise the role of regional actors such as regional councils, Centres for Economic Development, Transport and the Environment (ELY Centres) and development organisations in achieving carbon neutrality objectives. Resources available for climate work in regions and municipalities are limited, so it is important to focus them on the most effective measures. Critical measures for reducing emissions from fossil fuels include reducing energy consumption and improving energy efficiency, significantly increasing the share of low-emission energy and the clean electrification of heating, transport and industrial processes. In the land use sector, critical emission reduction measures include the management of emissions from peatland fields and forests and the prevention of deforestation, in particular. As for clean energy production, regional actors’ tasks include zoning, developing permit processes and promoting the cooperation, competence and funding of key actors. In transport, emissions are impacted by zoning, sustainable transport programmes and pilot projects. In order to reduce emissions from buildings, regional actors can encourage local property owners to undertake energy renovations. Regional climate work is a continuous process, as new action plans and measures that affect emissions are implemented out constantly. To ensure the effectiveness of climate work, it is essential that the planned emission reduction measures of the roadmaps progress reliably and quickly towards practical implementation. It is crucial that relevant organisations have sufficient resources for implementing the roadmaps. Concrete investments have a positive impact on regional and municipal finances. The regions’ climate roadmaps focus on climate change mitigation. This report draws attention to synergies between climate change mitigation and adaptation measures. The progress of climate change poses significant risks to people, industries, and nature. These risks can hamper the wider achievement of sustainable development goals. Climate change mitigation and adaptation are essential for both re-gional economy as well as human health and safety. The model roadmaps describe the range of climate work and the multidisciplinary issues of carbon neutrality work. In the implementation phase of the climate programmes, it is important to maintain a participatory working method where regions implement climate action in cooperation with national and local stakeholders. The model roadmaps in this report include suitable indicators to support the practical monitoring of climate work and expert assessments of the impacts/effectiveness of individual measures. The model roadmaps lay the foundations for successful climate work.