The aim of this study was to explore visual representations of the countryside made by children aged 9–10 years and living in urban and rural environments. The study investigates the children's images of the countryside: its natural and built environment, the people living there, its location in the children's opinion and the potential things to do there. In this study I also try to explain from where these images of the countryside have originated. In addition to this, the study explores the influence of the children's living area to their image of rural environments. Previous studies show that among adults the image of rural environments is usually positive. The image consists of a clean environment, peace and nature. Rural landscape is often thought to be either an agricultural or a cottage landscape. There are also idyllic images of the countryside where children are playing outside in the nature. There are no previous studies to be found on representations of rural environments concerning children from 9 to 10 years. The results of this study were based on 61 drawings and questionnaires collected from 3rd to 4th grade pupils during one lesson at their school in the spring of 2015. Out of these 61, there were 27 pupils living in rural area and 34 pupils living in urban area. This research is qualitative and executed with visual methods. The pupils were asked to draw a picture of the countryside and answer a semi-structured questionnaire. The drawings were then analysed by the visual content analysis and the questionnaires with the content analysis. Based on the results of this research, it was found that most of the representations of rural environments, regardless of the place of living of the drawer, described a summer day at the farm. Mostly there was a house, some animals, a field, the sun and a tree in the picture. The atmosphere of the countryside seemed to be considered positive because of the smiling people, the sun in the sky and the calm events drawn in the picture. The built environment of the countryside consisted of houses and animal shelters whereas the natural environment consisted of animals, trees and fields. Animals and people were understood to be the residents of the rural environments. The activities in the countryside were considered to take place outside and were related to animals or agriculture. Most of the pupils living in the city did not know or could not tell where the countryside is situated. Some of the pupils living in the rural environment did not perceive themselves living in the countryside. The images of the rural environments were mostly based on the personal experiences which 80 per cent of the pupils had and on the knowledge they have learned from the relatives. The personal experience of the countryside as a living environment was shown in detailed drawings portraying everyday actions in the pictures.

Tutkielmani tarkastelee toimijoiden valtasuhteita maaseudun vesihuollon ja sanitaation tukiohjelmassa (RWSSSP) Nepalissa. Tutkin toimijoiden käsityksiä ohjelmaan liittyvistä rooleista, motiiveista, valtataisteluista ja kehityksestä yleensä, sekä näiden kautta ilmeneviä valtasuhteita. Lähestyn ohjelmaa tapauksena suomalaisesta kehitysavusta ja heijastan sitä akateemiseen apukeskusteluun. Tämän apukeskustelun eri näkemyksiin reflektoinnin ja vertailun avulla tapaus sijoitetaan laajempaan teoreettiseen kontekstiin, ja asettamalla teoriat vastakkain tapauksen kompleksisen todellisuuden kanssa voidaan vetää joitain yleisiä johtopäätöksiä eri toimijoiden vallasta ja rooleista kehitysavussa. Analyysi perustuu haastatteluihin, kenttähavaintoihin, erityyppisiin kirjoihin, raportteihin ja arkistomateriaaliin. Tärkein informaation lähde ovat haastattelut ja kenttähavainnot, joita tein kenttätyöni aikana syyskuussa 2004. Suoritin analyysini toimijoiden käsityksistä tutkituissa asioissa käyttäen joitakin "grounded theory"- lähestymistavan metodeja haastattelu-datani kategorisoinnissa ja käsitteellistämisessä. Analysoin myös tapauksessa relevantteja diskursseja, en varsinaisilla diskurssianalyysin metodeilla, vaan pikemminkin osana tutkittuja asioita, joka ilmenee ihmisten sanomisissa toimistaan, suhteistaan ja motiiveistaan. Analyysini tapauksen kontekstista ja historiasta pohjautuu projektiin liittyvien dokumenttien, relevantin kirjallisuuden ja arkistolähteiden kriittiseen läpikäyntiin ja tekstianalyysiin. Tärkeimmät johtopäätökseni liittyvät toimijoiden rooleihin ja valtasuhteisiin, heidän käsityksiinsä ja onnistuneen kehitysohjelman määritelmiin. RWSSSPssä käytännön valta tuntui olevan vahvasti toteuttavien konsulttien käsissä. Heillä oli hyvin keskeinen rooli ohjelman koordinoinnissa, suunnittelussa ja toteutuksessa. Usein kritisoitu avunantajan ylivalta oli vähemmän ilmeistä, DIDC ohjasi lähinnä dokumenteissa esitettyjä lähtökohtia ja periaatteita, mutta ohjelman konsultit hallitsivat jokapäiväisiä asioita ja kuvaa joka siitä välittyi avunantajalle. Ohjelman dokumenteissa korostetut paikallishallinnon elimet oli pitkälti ohitettu käytännön toteutuksessa. Paikalliset hallinnon ulkopuoliset toimijat oli kuitenkin nostettu tärkeään asemaan paikallisten hankkeiden tasolla, mutta ei sen yläpuolella. Mielestäni projekteja toteuttavien konsulttien keskeinen asema on myös jossain määrin yleistettävissä, sillä avunantajien oma henkilökunta on usein kaukana kenttätasosta ja riippuvainen konsulttien antamasta informaatiosta käytännön toiminnasta. Eri toimijoiden käsitykset kehityksestä vaikuttivat varsin samankaltaisilta. Tämä on pitkälti selitettävissä sillä että kaikki toimijat hyötyvät tarpeidensa ja käsitystensä esittämisestä hallitsevien kehitysdiskurssien mukaisesti. Toimijoiden antamien selitysten ja implisiittisten kehityskäsitysten välillä oli kuitenkin selvä ero. Kaikki toimijat korostivat kehitysdiskursseissa tärkeitä asioita kehityksenä, mutta tuntuivat näkevän kehityksen myös immanenttina prosessina jonka kautta yhteiskunta kehittyy ja "modernisoituu". Toimijoiden kehityskäsitykset vaikuttivatkin paljon samankaltaisemmilta kuin monet yleistävät teoriat antavat ymmärtää. RWSSSPtä on usein kehuttu yhdeksi suomalaisen kehitysavun huomattavimmista onnistumisista. Tämä menestys tuntuu pohjautuvan ohjelman esittämiselle kehitysdiskurssien trendejä mukaillen ja mitattavien tulosten tuottamiselle. Tällaiset kehityksenavun onnistumisen kriteerit ovat myös pitkälti yleistettävissä. Projektien onnistuminen arvioidaan lopulta avunantajamaissa, missä vain projektidokumenttien antama representaatio ja mitattavat tulokset tunnetaan. Yhtenäistä esitystä ja kouriintuntuvia tuloksia tarvitaan myös kehitysavun oikeuttamiseksi.

Epävirallinen auttaminen on merkittävä osa ihmisten välistä kanssakäymistä ja se voi toteutua niin käytännön apuna, hoiva-apuna kuin taloudellisena apuna. Annetun ja saadun avun määrät ja tavat muotoutuvat aina suhteessa ympäristöön ja niihin vaikuttavat merkittävästi virallisen avun rakenteet, jotka toteutuvat pääsääntöisesti hyvinvointivaltion kautta. Tässä tutkielmassa tarkastellaan suurten ikäluokkien antamaa ja saamaa epävirallista apua maaseudulla ja kaupungeissa asuvia vertailemalla. Tavoitteena on selvittää, miten asuinpaikan kaupunkimaisuus ja astutusalueen tyyppi vaikuttavat käytännön avun määriin. Tutkielmassa on käytetty Sukupolvien ketju -hankkeen vuoden 2012 aineistoa. Aineisto on vuosina 1945-1950 syntyneitä suomalaisia suuria ikäluokkia edustava kyselylomakeaineisto (n=2278). Käytännön avun määriä tutkittiin suurten ikäluokkien, heidän aikuisten lastensa, sisarustensa ja ystäviensä välillä. Vastaajat jakautuvat asuinpaikan tyypin mukaan siten, että vastaajista 20,4 prosenttia asui maaseutumaisessa kunnassa ja haja-asutusalueella 17,6 prosenttia. Tutkielmassa käytetään menetelmänä logistista regressioanalyysia, jonka avulla tutkitaan miten väestömääräisesti mitattu asuinpaikan kaupunkimaisuus ja asutusalueen tyyppi vaikuttavat annetun ja saadun käytännön avun määriin, mukaan lukien lastenhoitoapu. Lopuksi suurten ikäluokkien lapsiltaan saamaa käytännön apua ja heille annettua lastenhoitoapua tarkastellaan vastavuoroisuuden näkökulmasta ristiintaulukoimalla saatu käytännön apu ja annettu lastenhoitoapu. Tulosten mukaan asuminen asukasmäärältään maaseutumaisessa kunnassa lisää sisarukselta saadun käytännön avun määrää suhteessa kaupunkimaisessa kunnassa asuviin. Asuminen haja-astusalueella taas lisää sekä sisarukselta että lapselta saadun käytännön avun määrää suhteessa taajamassa asuviin. Suuret ikäluokat näyttäisivät myös antavan enemmän lastenhoitoapua aikuisille lapsilleen haja-astusalueella kuin taajamissa. Ystäville annettuun ja ystäviltä saatuun apuun eivät kaupunkimaisuus ja asutusalueen tyyppi vaikuttaneet merkitsevästi. Logistisen regressioanalyysin taustamuuttujista sukupuoli, siviilisääty ja koulutusaste näyttäisivät vaikuttavan annetun ja saadun käytännön avun määriin. Avoliiton merkitys yksinasuviin nähden näkyy erityisesti suuremmassa avun määrässä suurten ikäluokkien ja heidän ystäviensä välillä. Korkea-asteen koulutuksen ja keskiasteen koulutuksen merkitys perusasteen tai alhaisemman koulutusasteen suorittaneisiin näkyy pienempinä avun antamisen ja saamisen määrinä. Sukupuolittain tarkasteltuna miehet antavat naisia enemmän apua lapsilleen ja sisaruksilleen, mutta saavat vähemmän apua lapsiltaan ja sisaruksiltaan. Ystävilleen miehet sekä antavat että saavat naisiin nähden enemmän apua. Tutkielman tulokset antaisivat jossakin määrin viitteitä sille, että maaseudulla annettaisiin enemmän epävirallista apua perheen piirissä, mutta ei ystävien kesken. Tulokset eivät ole kuitenkaan yhtä voimakkaita molempien selittävien muuttujien osalta, vaikkakin saman suuntaisia. Tämä korostaisi maaseudun ja kaupungin käsitteiden määrittelyn merkityksen tärkeyttä siinä, miten maaseutu ja kaupunki käsitteellistetään. Tutkielmassa käytetty kaupunkimaisuuden mittari on väkilukuun perustuva ja asutusalueen tyyppi taas määritelmältään tilastollismaantieteellinen. Kun tuloksia tarkastellaan suhteessa laajempaan viitekehykseen, on syytä pohtia sitä, miksi haja-asutusalueella epävirallisen avun määrät ovat suurempia kuin taajamissa. Johtuuko tämä hyvinvointivaltion palveluverkoston vajaasta roolista harvaan asutuilla seuduilla? Vaikuttaako avun määrään välttämättömyys vai maaseudun vahvempi sosiaalinen integraatio? Tutkielmassa päädytään varovaisesti tukemaan välttämättömyysnäkökulmaa, jonka mukaan olosuhteet määrittävät toimintaa. Hyvinvointivaltion roolia voidaan siis pitää tuloksia parhaiten selittävänä tekijänä. Maaseudun sosiaalinen merkitys taas korostuu erityisesti normatiivisesta näkökulmasta, auttamisen näyttäytyessä velvollisuutena.

I handledningen generalplanläggning av byar behandlas specialfrågor, instrument och metoder i anslutning till planering av markanvändningen på landsbygden. Anvisningarna är i huvudsak avsedda att användas vid utarbetandet av bygeneralplaner som direkt styr byggandet på områden där behovet av byggande inte är stort. Handledningen kan också tillämpas i annan planering av markanvändningen på landsbygden, men lämpar sig inte som sådan för planering av landsbygd i närheten av städer. Handledningen uppmuntrar till att förbättra kvaliteten på planeringen av markanvändningen och fundera på vilka planerings- och styrmetoder som är ändamålsenliga i olika situationer. Det är viktigt att planeringen av landsbygd och byar ses som ett led i utvecklingen av regionerna och kommunerna. Handledningen är avsedd att hjälpa planerare, bybor, beslutsfattare och myndigheter att hitta ett gemensamt språk när det gäller planläggning av byar och annan planering av landsbygden.

Innovaatiot ovat tärkeitä yritystoiminnalle, sillä ne parantavat yritysten kilpailukykyä ja taloudellista menestymistä. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli tarkastella maaseudulla yrityskeskittymissä sijaitsevien hevosalan ja bioenergia-alan pienyritysten innovaatiotoimintaa, kilpailukykyä ja taloudellista menestymistä. Tutkimusaineisto muodostui 124 uusmaalaisen ja itäuusmaalaisen hevosalan sekä 41 pohjoispohjalaisen bioenergia-alan yrittäjän posti- ja internet-kyselyaineistosta. Tutkimusmenetelminä käytettiin ei-parametrisiä testejä, faktorianalyysia ja ryhmittelyanalyysia. Tulosten mukaan eri osa-alueilla innovatiivisista yrityksistä useilla osa-alueilla innovatiiviset olivat menestyneet useimmiten keskinkertaisesti, kun taas joillakin osa-alueilla innovatiiviset olivat menestyneet useimmiten hyvin. Ei-innovatiiviset olivat menestyneet useimmiten heikosti. Useilla osa-alueilla innovatiiviset kokivat kilpailukykynsä pääosin paremmin ja ei-innovatiiviset huonommin kuin muut yrittäjät. Eri tavoin taloudellisesti menestyneistä yrityksistä sekä hyvin että keskinkertaisesti menestyneet olivat harjoittaneet innovaatiotoimintaa useimmiten joillakin osa-alueilla. Heikosti menestyneistä huomattava osa ei ollut harjoittanut innovaatiotoimintaa lainkaan. Hyvin menestyneet yrittäjät kokivat kilpailukykynsä pääosin paremmin ja heikosti menestyneet huonommin kuin muut. Tulosten perusteella vaikuttaa siltä, että innovaatiotoiminta joillakin osa-alueilla varmistaa parhaan taloudellisen tuloksen. Se heijastaa yrittäjän seuraavan aikaansa ja kehittävän toimintaansa kohtuullisessa määrin. Näissä yrityksissä lienee löydetty oma menestymiskonseptinsa. Innovaatiotoiminta useilla osa-alueilla voi olla merkki siitä, että yrityksessä ollaan käymässä läpi perusteellista muutosprosessia toiminnassa. Tämä saattaa heijastua yrityksen taloudelliseen tulokseen kielteisesti ainakin muutoshetkellä innovoinnin lisätessä kustannuksia. Innovaatiotoiminnan harjoittamattomuus näyttää heijastuvan yrityksen menestymiseen heikkona menestymisenä. Tutkimuksen perusteella ei voida sanoa yksiselitteisesti, että innovaatiotoiminnan harjoittamisella, kilpailukyvyllä ja taloudellisella menestymisellä olisi suora yhteys toisiinsa, sillä sitä ei mitattu ja niiden vaikutuksia on haastavaa arvioida täsmällisesti. Kuitenkin tulokset viittaavat siihen, että näillä tekijöillä on positiivinen yhteys toisiinsa.

Kuntaliitosten toteutuksessa maaseutunäkökulma otetaan huomioon eri tavoin. Maaseutua voidaan pitää lisäarvona tai mahdollisuutena uuden kunnan kehittymiselle, tai vaihtoehtoisesti maaseutua ei erityisesti korosteta osana kuntaliitosta. Maaseutukunnan yhdistyessä kaupunkikuntaan maaseutu käsitetään tavallisimmin lisäarvoksi toisin kuin kahden maaseutukunnan yhdistyessä. Varsinainen maaseutu kaupungin osana vaatii erilaisen huomion kuin kaupungin keskusta tai kaupunginosat. Maaseutu osana kaupunkia antaa aiempaa laajemman mahdollisuuden markkinoida uutta kaupunkia maaseutumaisena asumisympäristönä. Tärkeänä markkinoinnin kohteena ovat siten kaupungista muuttoa harkitsevat henkilöt, joille uusi kaupunki voi nyt tarjota myös maaseutumaisen asuinympäristön. Maaseutualueet voivat houkutella ihmisiä kaupunkien läheisestä asumisesta maaseutuasumiseen. Tämän tutkimuksen lähtökohtana on Seinäjoen kaupungin ja Peräseinäjoen kunnan vuoden 2005 alusta toteutettu kuntaliitos. Kuntaliitos merkitsi Seinäjoen kaupungin pinta-alan kolminkertaistumista ja toi kaupunkiin laajan maaseutumaisen kaupunginosan. Tutkimuksen keskeinen teema on maaseutualueen asutusrakenteen kehittäminen sekä kaupungin että asukkaiden näkökulmasta. Tutkimusmenetelminä on käytetty kyselytutkimusta ja teemahaastatteluja. Asukasnäkökulmaa on selvitetty toteuttamalla kysely 1 090:lle Seinäjoelta ympäröivään maakuntaan vuosina 2003 ja 2004 muuttaneelle. Kiinteistönvälittäjiä sekä kaupungin kehittämisestä ja aluesuunnittelusta vastaavia johtavia viranhaltijoita lähestyttiin teemahaastatteluilla. Seinäjoelta maakuntaan muuttaneet ovat tyypillisesti nuoria, perheen perustamisvaiheessa olevia. Asuinpaikan valinnassa on ratkaisevaa ollut elämänvaiheeseen sopivan paikan löytyminen. Palvelujen saatavuus ei ollut merkittävä syy muuttopäätöksen syntymiseen lukuun ottamatta ala-asteen koulua, joka haluttiin turvallisen matkan päähän kodista. Myös juurilla on painoarvoa muuttosuunnan valinnassa. Mieluiten muutetaan omalle tai puolison entiselle kotipaikkakunnalle. Suurin osa kyselyyn vastanneista tuntee itsensä sekä maalaiseksi että kaupunkilaiseksi asuinpaikasta riippumatta. Kaupungin ja maaseudun rajaa ei selkeästi haluta vetää, sillä vuorovaikutus niiden välillä on kiinteää. Kiinteistönvälittäjien mukaan kiinnostus maaseutua kohtaan on kasvanut. Yhteys kaupunkiin on kuitenkin tärkeä, ja asuinpaikkaa etsitään kaupungin läheiseltä maaseudulta työssäkäyntimatkan päästä. Peräseinäjoen osalta asumisessa ei ole tapahtunut suuria muutoksia kuntaliitoksen jälkeen. Markkinoitavia kiinteistöjä on vähän tarjolla, samoin kaupungin omistamaa tonttimaata. Kaupungin erityisenä haasteena on nimenomaan maanomistus, sillä suunnittelu luonnollisesti suuntautuu sinne, mistä maata saadaan omistukseen. Vaikka Peräseinäjoki toi runsaasti lisää pinta-alaa, on siitä vain pieni osa kaupungin omistuksessa. Maanhankinta siis ohjaa vahvasti uusien alueiden suunnittelua. Uusien asuinalueiden kehittämisessä on profiloiduttava kohderyhmän mukaisesti. Maaseutuasumista etsiville lapsiperheille voidaan tarjota hajautetumpaa asumisen mallia. Asuinalueiden suunnitteluun on kuitenkin panostettava entistä enemmän, jotta yhdyskuntarakenne ei liiaksi hajaudu ja liikenne ja palvelut toimivat. Kylien rooli asumisen markkinoinnissa kaupungin läheisellä maaseudulla vahvistuu yksityisen maanomistajuuden alueilla. Keskustoihin puolestaan jää tilaa nuorille ja senioreille, joille palvelujen saatavuus ja läheisyys on tärkeää.

Tässä raportissa kuvataan paikkatietopohjaisen kaupunki-maaseutu-luokituksen päivitys. Raportti keskittyy kuvaamaan päivityksen myötä menetelmän periaatteisiin, luokitukseen ja siitä laskettuihin tilastoihin tulleet muutokset. Ensimmäinen paikkatietopohjainen kaupunki-maaseutu-luokitus julkaistiin vuonna 2013 ja se korvasi aiemman kuntarajoihin perustuneen luokituksen. Luokituksen menetelmä kehitettiin yhteistyössä Suomen ympäristökeskuksen (SYKE) ja Oulun yliopiston maantieteen laitoksen kanssa laajan asiantuntijoista kootun ohjausryhmän tukemana. Alkuperäinen luokittelumenetelmä, käytetyt aineistot ja tulokset ovat kuvattu yksityiskohtaisesti Kaupunki-maaseutu-alueluokitus -raportissa. Päivityksen tuloksena on uusi Suomen kaupunki-maaseutu-luokitus, joka korvaa aiemman vuosien 2010–2011 tilannetta kuvanneen luokituksen. Päivitys on tehty aiemmin määritellyllä menetelmällä ja on tältä osin lähinnä tekninen. Myös alueluokat pysyvät samana. Raja-arvojen määrittelyyn tehtiin pieniä täsmennyksiä, ja tietyt uudet aineistot edellyttivät uutta estimointia menetelmän puitteissa. Tämä on luokituksen ensimmäinen päivitys, joten samalla on voitu havainnoida luokitusmenetelmän toimivuutta. Kokonaiskuva näyttää pääosin samalta kuin aiemmin. Pääsääntöisesti muutokset johtuvat todellisesta lähtöaineistojen osoittamasta alueellisesta kehityksestä. Kaupunkiluokissa sisempi kaupunkialue on kasvanut aiemmalle ulommalle kaupunkialueelle ja ulompi kaupunkialue on laajentunut kehysalueelle. Sisemmän kaupunkialueen pinta-alan kasvu johtuu siitä, että kaupunkien täydennysrakentaminen laajentaa yhtenäistä keskustoihin kytkeytynyttä tiiviisti rakennettua aluetta. Pääkaupunkiseudulla ulompi kaupunkialue on kaupungin reuna-aluetta ja pienemmillä kaupunkiseuduilla keskustan ulkopuolista yhtenäistä kaupunkirakennetta sisältäen lähiöt. Pinta-alaltaan eniten ovat laajentuneet kaupungin läheinen maaseutu ja kaupungin kehysalue, mikä kertoo kaupunkien vaikutusalueiden kasvusta. Kaupunkien kehysalueen muutoksista osa on tapahtunut kaupunkiseutuun kytkeytyvien uusien lähitaajamien vaikutuksesta. Muualla kehysalue on laajentunut pienipiirteisemmin heijastellen ydinkaupunkialueiden kasvua ja parantuneita tieverkkosaavutettavuuksia. Uuden luokituksen kaupunkiluokkien perusteella laskettuna Suomen kaupungistumisaste vuonna 2018 oli 72,3 prosenttia. Ydinmaaseutu on pienentynyt eniten ja se on menettänyt alueita sekä kaupungin läheiselle maaseudulle että harvaan asutulle maaseudulle. Tästä huolimatta ydinmaaseutu on kuitenkin myös laajentunut harvaan asutulle maaseudulle ja näiden luokkien nettomuutos on ydinmaaseudulle positiivinen. Kokonaisuutena harvaan asutun maaseudun pinta-ala on pienentynyt, koska ydinmaaseudun lisäksi sitä on siirtynyt kaupungin läheiseen maaseutuun. Ydinmaaseudun ja harvaan asutun maaseudun väliset luokkamuutokset ovat kolmen muuttujan päällekkäisanalyysin tulos, jossa merkittävin muutostekijä on ollut Corine-maankäyttöaineistoon perustuva maankäytön intensiteetti. Maaseudun paikalliskeskuksissa on myös tapahtunut muutoksia. Luokkaan on noussut uusia taajamia mutta vanhoja on myös tippunut pois. Luokitus on ladattavissa avoimena aineistona Suomen ympäristökeskuksen latauspalveluista.

Kestävä kylä -tutkimuksessa on dokumentoitu kahden uuden ekokylän, Bromarvin ekokylän ja Kangasalan Yhteiskylän ominaisuuksia ja seurattu niiden asukkaiden elämäntapaa, asumisen ja liikenteen energiankulutusta sekä vesi- ja jätehuoltoa. Kylien paikallista uusiutuvaa energiaa käyttävien lämpölaitosten ansiosta niiden asumisen hiilidioksidipäästöt olivat murto-osa tavanomaisesti rakennettujen vertailualueiden päästöistä. Asukkaiden asenteiden ja elämäntilanteiden merkitys osoittautui jopa rakenteellisia eroja suuremmaksi energiankulutuksen määriä vertailtaessa. Elämäntavan sovittaminen paikallisiin olosuhteisiin antaa esimerkkien perusteella mahdollisuudet ekologisesti kestävään maaseutuasumiseen.

Tutkimukseni on aineistolähtöinen ja kulttuurihistoriallinen kuvaus 1900-luvun alun maaseudun arjesta. Tutkin omavaraisten pientilojen arjen rytmejä ja kirjoittajien kokemuksia muistitietoaineistoa hyödyntämällä. Aineistoni on Seurasaari-lehdessä julkaistu, Kansallismuseon kansatieteellisen osaston kysely numero 10, maaseudun työvuosi, josta olen poiminut satunnaisotannalla 18 vastausta. Kysely on vuodelta 1963. Olen tarkastellut aineistoani lähiluennan menetelmällä. Tutkielman teoreettisessa kehyksessä kulttuurihistoriallinen arjen kuvaus yhdistyy kulttuurianalyysin kanssa. Tutkielmalleni olennaisia käsitteitä ovat arki ja modernisaatio. Arjen tutkimuksella voidaan saada tietoa siitä, millaisia vaikutuksia sosiaaliset ja kulttuuriset muutokset tuottavat yksilöiden elämässä mikro- ja makrotasoilla. Modernisaatiossa otetaan käyttöön uusia teknologioita ja ajatusmalleja, jotka koskevat kulttuuria ja yhteiskuntaa. Tutkimustulokseni perusteella omavaraisten pientilojen arki rakentui ruoantuotannon ympärille muodostaen erilaisia rytmejä. Rytmit ajoittivat ja jäsensivät työtä ja arkea. Ruokailut ja kahvittelut tauottivat työpäiviä. Arjessa tarvittiin suunnitelmallisuutta ja kykyä ennakoida tulevaa. Arkisten rytmien taustalla vaikuttivat muun muassa työtehtävät, vuodenajat, valo ja lämpötilat sekä sosiaaliset käytännöt. Omavaraistaloudessa vapaa-aikaa ei eroteltu työnteosta. Syksystä kevääseen työpäivää jatkettiin sisätiloissa puhde- ja käsitöitä tehden. Vuodenajat ja ympäröivä luonto loivat arjen ja työvuoden rakentumisen kehyksen. Maanviljelystä elantonsa saaneiden henkilöiden tuli osata tarkkailla luontoa ja sen muutoksia ajoittaakseen työtehtäviä. Työhön tarvittavat opit saatiin kotoa. Työhön ja arjen rytmeihin liittyi käytännön kautta kehittyneitä työtapoja ja myytillisiä uskomuksia. Kirjoittajat eivät erottele käytännöllistä ja myytillistä ajattelua toisistaan. Yhdessä työskentely lisäsi yksitoikkoisten ja raskaiden työtehtävien mielekkyyttä. Yhteisön jäsenten keskinäinen arvostus määräytyi taitojen, nopeuden ja työteliäisyyden kautta. Aineistosta on tulkittavissa yhteisöllisyydellä olleen vahva asema arjen merkityksellistäjänä. Omavaraisilla pientiloilla elettiin tiiviisti ympäröivän yhteisön kanssa. Arki rajoittui pienyhteisöjen sisälle, joten talkoot ja työnjuhlat olivat tervetullutta vaihtelua arkiseen elinpiiriin. Talkoihin liittyi sosiaalisia käytäntöjä ja kilpahenkeä. Ennen modernisaation mukanaan tuomaa koneellistumista työ maatiloilla oli fyysistä. Talonpoikaiskulttuurissa arvostettiin työteliäsyyttä. Työn fyysisyys ja ajan kerroksellisuus näkyvät muisteluissa kehollisina ja eloisien muistojen välittäminä kuvauksina arjesta ja työnteosta. Modernisaatio ja koneellistuminen muuttivat omavaraisten pientilojen arjen rytmejä ja kyläyhteisöjen merkitystä.