Browsing by Subject "marttyyrit"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-5 of 5
  • Kuusela, Kukka (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielma perehtyy tekstianalyysin keinoin kristinuskon filosofian platonistisiin piirteisiin ja kristinuskon filosofian vuorovaikutukseen oikeutta ohjaavan poliittisen filosofian kanssa. Tutkielmassa haetaan vastausta siihen, missä määrin kristinuskon filosofia hyödynsi aiempaa hellenististä filosofiaa omana pohjanaan, ja miten kristinuskon ja maallisen vallan filosofiat erosivat toisistaan. Lopuksi tutkielmassa vastataan siihen, miten kristillisen ja maallisen oikeuden välinen vuorovaikutus muuttui ajanlaskun alusta alkaneen ja keisari Constantinuksen hallintokauteen (306–337 jKr.) päättyneen ajanjakson aikana. Tutkielman kirkkohistoriallinen lähde on Eusebioksen Kirkkohistoria, jonka tekstin analysoinnin yhteydessä kiinnitetään huomiota erityisesti kristillisen opin ja keisarikultin väliseen problematiikkaan, sekä kristillisen filosofian kollisioon sekä juutalaisten, heprealaisten että polyteismin oppien kanssa. Eusebios hyödynsi kristinuskon vaiheita kuvatessaan hyvän ja pahan välistä taistelua kuvaavaa retoriikkaa, jonka oli tarkoitus korostaa kristinuskon erityistä ylevää asemaa. Eusebioksen tekstissä kristinopin ylemmyyttä tuodaan esille korostamalla metaetiikan tasolla Jumalan, logoksen ja maallisen vallan välistä yhteyttä sekä jumalallisen suunnitelman merkitystä. Eusebioksen tekstiä leimaa eettinen ja poliittinen sidonnaisuus, mikä huomioidaan tutkielmassa useissa yhteyksissä. Eusebioksen hahmottelema kristillinen filosofia sisältää paljon piirteitä, joiden pohja on hänen pakanallisiksi kutsumissaan filosofisissa doktriineissa. Eusebioksen valikoivuus sen suhteen miten aiempaa filosofisista ajattelua hyödynnetään johtaa lopputulokseen, jonka mukaan Eusebioksen hahmottelema kristinuskon filosofia oli uusplatonistista, mutta myös laajemmin sidoksissa aiempaan filosofiseen ajatteluun. Eusebioksen tekstin apologeettinen, valikoiva ja kuvaileva luonne ovat tutkielmassa esitetyn näkemyksen mukaan seurausta tekstin kirjoittamisen aikana vallinneista yhteiskunnallisista olosuhteista. Olosuhteet muokkasivat myös Eusebioksen tapaa kuvata kristillistä normatiivista etiikkaa sekä maallisen vallan suhdetta kristinuskoon. Kristittyjen hyveellisen ja totuuteen perustuvan käytöksen korostus on itsessään retorinen tapa luoda kuva oikeudellisen vallankäytön epäoikeudenmukaisuudesta. Tutkielmassa päädytään toteamaan, että kokonaisuutena tarkastellen muutos kristinuskon ja maallisen oikeuden filosofioiden välisessä suhteessa ei ollut niin radikaali kuin Eusebios Kirkkohistoriassaan esittää. Rooman keisarin jumalallinen asema ei kadonnut ja uskonnonvapauden aika suosi kristinuskon ohessa myös muiden uskontojen kukoistusta. Maallinen ja uskonnollinen sääntely sulautuivat toisiinsa lähinnä Constantinuksen oman kristillisen vakaumuksen ansiosta, mutta sosiaalisen legitimiteetin lisääntymisestä huolimatta kristinuskon formaali asema kohentui todellisuudessa vähemmän kuin Eusebios antaa ymmärtää. Tästä huolimatta rauhanomaiset olosuhteet kristinopin harjoittamiseen mahdollistivat kristinuskon filosofian aseman vakautumisen ja sen myöhemmän kehityksen.
  • Tepora, Tuomas; Jalonen, Jussi (Gaudeamus, 2019)
  • Rajavuori, Anna (2006)
    Suomen sisällissodan jälkeen virallinen totuus, valtajulkisuuden näkökulma ja historiankirjoitus perustuivat voittajien tulkintaan sodan syistä ja tapahtumista. Hävinnyt osapuoli saattoi käsitellä tapahtumia muun muassa suullisessa kertomusperinteessään, mutta myös esimerkiksi työväenlehdissä, muistojulkaisuissa ja kaunokirjallisissa teoksissa. Eräs teksteissä toistuva aihe oli sankaruus, jota määritteli usein myös marttyyrikuolema. Sankaruus ja marttyyrius julkisissa teksteissä ovat aina myös poliittisia käsitteitä. Niiden avulla voidaan sekä vahvistaa kollektiivista identiteettiä ja kollektiivin historiakuvaa että käyttää niitä esimerkkinä esittämällä aatteen puolesta kuolleet esikuvina nykyiselle sukupolvelle ja sen käyttäytymiselle. Joutsenolainen kansanedustaja Sofia Hjulgrén ammuttiin Viipurissa toukokuussa 1918. Hjulgrén oli ollut ennen sotaa merkittävä ja tunnettu vaikuttaja paikallisessa työväenliikkeessä. Sisällissodan aikana hän toimi punakaartin Lappeenrannan rykmentin esikunnan jäsenenä. Hjulgrénin teloituksesta kertova tarina ilmestyi pian sodan jälkeen työväenlehdissä. Kertomuksen mukaan Hjulgrén astui teloitusrivistä esiin ja piti useita minuutteja kestäneen puheen, jossa hän lohdutti muita teloitettavia, korosti aatteen puolesta taistelemisen merkitystä ja uskoi vahvasti työväen voittoon. Olen selvittänyt tekstianalyysin avulla, miksi tätä tarinaa Sofia Hjulgrénin teloituksesta on kerrottu eri aikoina ja mitä kertomuksen kautta on pyritty ilmaisemaan. Aineistooni kuuluvat kertomusversiot ovat ilmestyneet vuosina 1919–1960 työväenlehdissä, muistojulkaisuissa ja kansandemokraattisissa työläisnaisliikkeen historiikeissa. Tarina ei ole ilmeisesti kuitenkaan koskaan kuulunut suulliseen kertomaperinteeseen, vaan se on ollut osa vasemmistolaisen työväenliikkeen ylläpitämää traditiota, joka eli aikansa julkaistun kirjallisuuden ja lehdistön varassa. Teloituskertomuksen toistamiselle on ollut tarkoituksensa eikä sen kertominen ole ollut sattumanvaraista. Ilmestyessään vuosina 1919–1922 kertomuksen avulla voitiin käsitellä sodan tapahtumia näkökulmasta, josta oli vaiettu ns. virallisessa totuudessa. Tärkeää oli myös uhrien muistaminen ja sureminen. Toiseen vaiheeseen vuosina 1947–1960 liittyy ennen kaikkea kansandemokraattien tarve kirjoittaa omaa historiaansa. Tarinan kertominen oli tietoista historiapolitiikkaa, ja kansandemokraatit liittivät Hjulgrénin tapauksen osaksi omaa historiaansa ja rakensivat hänestä kuvaa myyttisenä hahmona, jonka tehtävänä oli edustaa liikkeen alkuaikojen esikuvallisia henkilöitä. Sofia Hjulgrénista tehtiin teloituskertomuksessa marttyyrimessiaaninen hahmo, jolla oli esikuvansa kansainvälisessä työväenliikkeen ikonografiassa. Kertomuksen avulla voitiin myös käsitellä kysymystä siitä, kuka oli lopulta sodan moraalinen voittaja.
  • Hemminki, Kaisa (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tässä tutkielmassa tarkastellaan Hizbollahin tuottamia marttyyrikertomuksia yhteisön ja kollektiivisen muistin näkökulmista käsin. Tarkoitus on tuoda esiin shiialaisuuden politisoitunutta ja modernia marttyyrikuvastoa Hizbollahin kontekstissa. Hizbollah on Libanonissa ja laajemmin geopoliittisesti toimiva hybridinen organisaatio, joka on 1980-luvun perustamisajoistaan lähtien käyttänyt aktiivisesti resurssejaan martyrologian rakentamiseen erityisesti osana sen islamilaisen vastarinnan ideologiaa. Tutkielman teoreettisena taustaoletuksena on, että itsensä uhraaminen ja marttyyrius ovat sosiaalisia ilmiöitä ja prosesseja, joissa kuolemalle annetaan ryhmän uskomuksia, arvoja ja intressejä palveleva merkitys. Teoreettisena viitekehyksenä tutkielmassa toimii ranskalaisen sosiologin, Maurice Halbwachsin (1877–1945) kehittämä kollektiivisen muistin käsite. Halbwachsin elämäntyö keskittyi tarkastelemaan muistojen sosiaalista muodostumista. Teoria muun muassa katsoo, että kollektiivisesti jaetut muistot ja tulkinnat menneisyydestä rakentavat ryhmän identiteettiä ja minäkuvaa nykyhetkessä. Tutkielman aineisto koostuu kymmenestä Hizbollahin nimiinsä ottamasta marttyyrista vuosilta 1982–2008. Tekstilähteet on kerätty Hizbollah-liitännäisestä Baqiatollah-verkkolehdestä. Teoriaohjaavan sisällönanalyysin avulla tarkastelen, millaisia tulkintoja ja merkityksiä marttyyrien elämä, teot ja uhrikuolema kertomuksissa saavat. Lisäksi tutkin, mitä taustalla olevasta yhteisöstä voidaan kertomusten perusteella sanoa. Kollektiivisen muistin kautta analysoin edelleen, miten narratiivit osallistuvat shiiojen jaetun menneisyyden rekonstruointiin ja säilyttämiseen osana Libanonin lähihistoriaa. Tutkielman keskeisin huomio on, että marttyyrikertomusten kautta Hizbollah voi rakentaa ja kommunikoida shiialaista identiteettiään ja asemaansa islamilaisen vastarinnan airuena. Kertomusten kautta lukijoille välittyy arvoja, ihanteita ja uskomuksia, jotka vahvistavat shiiayhteisön sisäistä koheesiota ja määrittelevät ryhmän suhdetta ympäröivään todellisuuteen. Kertomuksista nouseva kollektiivinen muisti kiinnittyy erityisesti Karbalan narratiiviin, johon kertomusten sen hetkistä historiallista tilannetta toistuvasti peilataan ja tulkitaan. Kollektiivisen muistin valossa shiiayhteisön menneisyys näyttäytyy myyttisenä voiton historiana, jossa Karbalassa koetut vääryydet sovitetaan Hizbollahin marttyyrien aktiivisen vastarinnan ja uhrausten avulla.
  • Rosengrén, Eva (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielmassa selvitetään 1500-luvun puolivälissä nykyisen Hollannin ja Belgian alueilla eläneiden mennoniittojen käsityksiä siitä, millainen oli ihanteellinen kristitty sekä tutkitaan, oliko eri sukupuolille asetettu erilaisia ihanteita. Tutkimuksen lähteinä käytän vuoden 1660 Marttyyrien peili -marttyyrikokoelmassa säilyneitä 16 kirjettä, jotka kymmenen vangittua ja marttyyrikuolemaansa odottavaa mennoniittavanhempaa lähetti lapsilleen muistoksi ja ohjeistukseksi vuosien 1557–1576 välisenä aikana. Tarkastelen, mitkä olivat ne viimeiset ohjeet, jotka vanhemmat kokivat merkittäviksi nostaa esiin, ja miten he ohjasivat lastensa kasvua kristityiksi. Vertailen kirjeitä toisiinsa tarkastellen, mitä yhteneväisyyksiä ja eroavaisuuksia niiden välillä ilmenee. Havainnoissani otan huomioon ajan ja yhteisön kontekstin. Marttyyrikuoleman kohtaavat vanhemmat eivät pystyneet toteuttamaan velvollisuuttaan kasvattaa lapsensa kristilliseen uskoon. Kirjeillään he pyrkivätkin korvaamaan tätä. Kirjeissään he pyrkivät vaikuttamaan lapsiinsa siten, että he etsisivät pelastustaan nuoruudestaan lähtien. Painottaakseen pelastuksen etsimisen tärkeyttä, vanhemmat käyttivät pelottelun keinoja. He kuvasivat kirjeissään Jumalan edessä kohdattavaa tuomiota ja rangaistusta. He myös antoivat lupauksia jälleennäkemisestä ja taivaassa saatavasta palkinnosta, jos lapset kääntyisivät ja uskollisesti seuraisivat Kristusta koko elämänsä ajan. Vanhemmat neuvoivat lapsiaan opettelemaan lukemaan ja kirjoittamaan, jotta nämä pystyisivät itse tutkimaan Raamattua ja löytämään pelastuksen tien. Vanhemmat myös käskivät lastensa olla kuuliaisia kaikille, jotka ohjasivat heitä kohti oikeaa tietä. Mennoniitat odottivat kääntyneen todistavan uskostaan ja kääntymyksestään ulkoisesti. Uskon tuli näkyä teoissa. Keskeisimmät kristityn elämää kuvaavat asiat olivat kuuliaisuus ja Jumalan pelko. Kristityn tuli olla kuuliainen kaikille Jumalan määräyksille. Jumalan tuli olla ensisijainen kaikessa, mikä tarkoitti tarpeen tullen jopa omasta hengestä luopumista. Kristityn elämää tuli ohjata Hengen hedelmät: rakkaus ja rauha. Muita kristitylle asetettuja ihanteita olivat siveellisyys, ahkeruus, nöyryys, vaatimattomuus, anteliaisuus, rehellisyys, uskollisuus ja uhrautuvaisuus. Kristityn tuli myös välttää kaikkia lihan ja maailman himoja, joita vanhemmat määrittelivät olevan siveettömyys, avionrikkominen, valehtelu, herjaaminen, pahan puhuminen, asiattomat puheet, kiroilu, vannominen, juhlinta, juopumus, tanssiminen, pettäminen, varastaminen, viha ja kateus, ahneus, rikkauksien tavoittelu, ylpeys ja epäjumalanpalvelus. Sukupuoli ei ilmennyt erityisemmin kirjeiden ohjeissa. Yleisesti ottaen kaikki ohjeet ja ihanteet koskivat sekä tyttöjä että poikia. Joitain painotuksia on kuitenkin havaittavissa. Ohjeista on nähtävissä ajan sosiaalinen rakenne, jossa mies toimi perheen päänä ja elättäjänä. Ohjeet kuuliaisuuteen, alistuvuuteen ja vaatimattomuuteen puolestaan painottuivat tytöille. Muiden sukupuolittuneiden ihanteiden, kuten hiljaisuuden ja siveyden kohdalla ei ilmennyt lähdeaineiston perusteella selviä painotuksia sukupuolen mukaan.