Browsing by Subject "metafiktio"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-8 of 8
  • Muhonen, Mira (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielmassa tarkastellaan Pasi Ilmari Jääskeläisen romaanin Sielut kulkevat sateessa groteskien, metafiktiivisten sekä intertekstuaalisten piirteiden vaikutusta teoksen pelottavien olentojen, syväläisten ja jumalan rakentumiseen sekä kauhistuttavuuteen. Tutkielman lähtökohtana on ajatus siitä, että teoksen realistisuus vahvistaa olentojen aiheuttamaa kauhua, outoutta ja pelon tunnetta lukijassa. Sen sijaan painottamalla omaa fiktiivisyyttään metafiktion keinoin teos purkaa realistisen kaltaisen, mutta yhtä aikaa groteskin maailman aikaansaamaa kauhullista vaikutelmaa. Analyysissä osoitetaan, että olentojen ulkomuoto rakentuu pääasiassa kahden käsitteen, groteskin yhdistelyn sekä luokattomuuden varaan. Näistä yhdistely vaikuttaa olentojen kuvauksessa ainoastaan visuaalisesti, kun taas luokattomuus näkyy kuvallisuuden lisäksi erityisesti syväläisten epätäydellisessä suhteessa ihmisyyden kategoriaan. Lisäksi osoitetaan, että mitä enemmän tietoa tapahtumista ja olennoista saadaan, sitä vähäisempi groteskin vaikutus on. Mahdollisten ja mahdottomien elementtien horjuttaminen, yhdistely ja vääristely ovat tiedon lisäksi suuri vaikutin syväläisten kuvauksessa sekä vastaanotossa, sillä ne hankaloittavat lukijan tekemää arviointia tarinamaailman realistisuudesta. Myös vieraan ja epäinhimillisen voiman identifioituminen teoksen kuvitteelliseksi kirjoittajaksi murtaa sekä yliluonnollisuuden että groteskin vaikutelman. Kirjailijan läsnäolo ei kuitenkaan vaikuta groteskien kuvien arviointiin, sillä syväläiset ja jumala pysyvät ulkoiselta olemukseltaan yhä inhottavina, vaikka niihin liittyvä psykologinen pelko katoaisi. Tutkielmassa päädyttiin alkuasetelmassa esitettyyn olettamukseen siitä, että siinä missä teos pyrkii groteskin tyylikeinojen kautta luomaan kammottavaa tunnelmaa sekä pelottavia olentoja, se samanaikaisesti purkaa juuri luomiaan kauhullisia vaikutelmia paljastamalla oman metafiktiivisyytensä. Osoittaessaan avoimesti lukijalleen keinotekoisen luonteensa, teos poistaa samalla itseensä liittyvät selittämättömyydet eliminoiden siten myös pelon, joka outoihin, selittämättömiin asioihin liittyy. Teoreettisena kehyksenä tutkielmassa ovat toimineet groteskin lajiteoriasta, intertekstuaalisuudesta sekä metafiktiosta johdetut yleiset keinot.
  • Räisänen, Sirpa (Helsingin yliopisto, 2019)
    Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan Monika Fagerholmin kaksoisromaania Amerikkalainen tyttö (2004) ja Säihkenäyttämö (2009) metafyysisenä salapoliisikertomuksena. Teoskokonaisuutta ei voida luokitella perinteiseksi rikosromaaniksi. Genren määrittämisen ongelmallisuus tarjoaa lähtökohdan tarkastella kohderomaaneja erityislaatuisena rikosromaanina. Metafyysisen rikoskirjallisuuden taustalla vaikuttavasta kirjallisuuden postmodernismista muodostuu tutkielmalle laajempi teoreettinen viitekehys. Metafyysisinä salapoliisikertomuksina luettaville teoksille on ominaista, että ne pyrkivät horjuttamaan, purkamaan tai parodioimaan perinteisen salapoliisikirjallisuuden kaavaa. Rikostutkinta laajenee koskemaan todellisuutta, jossa mikään ei ole varmaa, yksiselitteistä tai selkeärajaista. Tutkielma selvittelee myös teosten suhdetta klassiseen ja kovaksikeitettyyn salapoliisitarinaan. Olennaisia kysymyksiä ovat, millä tavoin teoskokonaisuus käyttää hyväkseen perinteisen salapoliisikertomuksen konventioita, kuinka se suhtautuu niihin ja millä tavoin tämä tulee esille. Tehtyjen havaintojen pohjalta esitetään ihmisen identiteettiä ja todellisuuden luonnetta koskevia tulkintoja. Tutkielma perustuu tekstilähtöiseen lähilukuun. Amerikkalainen tyttö ja Säihkenäyttämö muuntelevat rikoskirjallisuusgenren tuottamia lajipiirteitä. Romaani hyödyntää kerronnassaan rikosfiktion tuottamaa, toiston kautta vakiintunutta ja yleisesti tunnistettavaa kulttuurista kuvastoa. Konventioiden varioinnin tuloksena syntyy uudenlaista tekstiä, joka samalla säilyttää yhteyden perinteisen salapoliisikertomuksen lajiin. Romaanipari toteuttaa pääosin metafyysisen salapoliisikertomuksen lajipiirteitä, mutta joissakin tapauksissa käsittelee niitä myös poikkeavasti. Metafyysisen genren mukaisesti rikosmysteerin selvittäminen kääntyy etsivän oman identiteetin pohdinnaksi. Etsivän, uhrin ja rikollisen rooleissa tapahtuu sekoittumista. Vihjeitä on runsaasti, mutta ne eivät mitenkään edesauta rikoksen selviämistä. Rikoksen tutkiminen epäonnistuu rationaalisen ajattelutavan puuttumisen ja tietoon perustuvan rikostutkimuksen keinojen toimimattomuuden vuoksi. Selkeän ja yksiselitteisen päätännön puuttuminen tärkeimpänä metafyysisen salapoliisikertomuksen lajipiirteenä toteutuu. Fiktion ja todellisuuden välistä rajaa tarkastellaan tekemällä se näkyväksi sekä pohditaan myös näiden suhdetta totuuteen. Reaalitodellisuuden ja fiktion sisäisen todellisuuden välille syntyy monimerkityksellisiä analogioita, jonka seurauksena eri todellisuuksien väliset rajat sortuvat ja ylittyvät. Metafyysiselle salapoliisikertomukselle ominaisesti todellisuus hahmottuu hämäränä ja ristiriitaisena. Yksilön minuuden määrittämisessä ja todellisuuden hahmottamisessa kielellä on keskeinen asema. Kielen merkitys ihmisen identiteetin ilmaisijana ja ulkoisen todellisuuden kuvaajana osoittautuu problemaattiseksi.
  • Sippo, Maija (Helsingfors universitet, 2016)
    Tarkastelen tutkielmassani Italo Calvinon teosta ekfrasiksen ja intertekstuaalisuuden käsitteiden valossa. Teoksessa kerronta rakentuu kokonaan tarot-korttien varaan. Tarkastelen teoksen kerrontamekanismia strukturalismin sekä Calvinolle tärkeän gioco combinatorio -käsitteen kautta. Kerronnassa tärkeässä roolissa olevien tarot-korttien kautta analyysiini tulee mukaan ekfrasiksen käsite. Tutkin teoksessa esiintyviä ekfrasiksia mm. reseptioteorian sekä Scot McCloudin muotoileman sarjakuvateorian avulla. Pyrin tutkielmassani osoittamaan, miten Calvinon teoksessa ekfrasiksen kautta esiin loihditut henkilöhahmot toimivat intertekstuaalisina linkkeinä Calvinolle tärkeisiin teemoihin. Nimeän Calvinolle tärkeitä pohjatekstejä ja tarkastelen sitä, miten ne valottavat Calvinolle tärkeitä teemoja. Tutkielman viimeisessä luvussa syvennyn teoksen metafiktiivisiin ulottuvuuksiin.
  • Pulkkinen, Riikka (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tämän pro gradu –työn aiheena on tekijän anteeksipyyntö ja kerronnan etiikka Ian McEwanin romaanissa Atonement. Atonementia lukiessa hahmottuu ajatus kahden Atonementin, Briony Tallisin (romaanin osat I-III) ja Ian McEwanin Atonementin (romaanin osat I-IV) metafiktion eli itsetietoisuusuuden eroavuuksista. Näiden metafiktioiden eroavuudet paikantuvat pro gradu –työn mukaan autofiktiivisen metafiktion ja postmodernin metafiktion eroihin ja avaavat tien asettamaan kysymyksen 2010-luvun romaanitaiteen metafiktiosta ja myös etiikasta. Tutkimuskysymys jakaantuu tässä tutkielmassa kolmeen osaan, joista ensimmäinen toimii väylänä toisten kysymysten asettamiselle, ja koskee romaanin kerrontaratkaisua. Jotta perusteellinen analyysi kahden toisiinsa kietoutuvan Atonementin – sekä Brionyn että McEwanin - etiikan ja metafiktioiden nyansseista voidaan esittää, tehdään aluksi syvällinen narratologinen selonteko Atonementista. Narratologinen analyysi avaa näkymän Brionyn poikkeuslaatuiseen epäluotettavaan kertojuuteen, ja paljastaa Ian McEwanin metafiktion luonteen, sen eettiset kysymykset fiktion mahdollisuuksista. Kerronnan analyysissa hyödynnetään ertyisesti James Phelanin näkemystä epäluotettavasta kerronnasta. Analyysi keskittyy lopulta Atonementin kaikkitietävän kerronnan ironiseen vireeseen, jolla on romaanissa Brionyyn liittyvä tunnustuksellinen motiivi. Tutkimuskysymyksen toinen osa koskee Atonementia itseoikeutettuna sovituksena ja lopulta fetissiteoksena, ja ammentaa psykoanalyyttisesta subjekti- ja kirjallisuusteoriasta. Sen lähtökohtana on psykoanalyytikko Jacques Lacanin luenta Edgar Allan Poen ”The Purloined Letter” (1844) –novellista. Lacanilainen analyysi Atonementista huipentuu näkemykseen Brionyn taiteilijahybriksen lacanilaisittain ilmaistuna ”perversiivisestä” luonteesta. Samalla analysoidaan mahdollisuutta lukea Atonementia Briony Tallisin autofiktiona, sillä Serge Doubrovskyn määritelmä autofiktiosta tangeeraa lacanilaista määritelmää kirjeestä Poen ”The Purloined Letterissä”. Lacanilaisen analyysin jälkeen tutkielmassa jäljitetään Brionyn puolesta anteeksi saamisen mahdollisuutta peilaamalla Atonementia filosofi Emmanuel Levinasin etiikkaa vasten. Tämä muodostaa tutkielman tutkimuskysymyksen kolmannen osan, sen, miten fetissiteoksesta on mahdollista siirtyä etiikkaan. Briony tunnistaa lopulta toisten ihmisten absoluuttisen toiseuden ja oppii näkemään toisten kasvot ja lopulta astuu levinasilaisittain eettiseen tilaan. Pro gradu –työ päättyy analyysiin kahden metafiktion kysymyksestä. Onko 1900-luvun lopun 2000-luvun alun postmoderni, itsetietoinen metafiktio – jota Atonement tietyin varauksin edustaa, vaikka avautuukin uudenlaisen metafiktion mahdollisuudelle - erilaista kuin 2010-luvun autofiktiivisiä piirteitä hyödyntävissä romaaneissa esiintyvä metafiktio? Samalla esiin nostetaan esimerkkejä nykyautofiktioiden metafiktiosta ja etiikasta.
  • Koivaara, Veera (Helsingfors universitet, 2017)
    Tarkastelen pro grad -tutkielmassani Vilja-Tuulia Huotarisen Finlandia Junior -palkittua nuortenromaania valoa valoa valoa (2011). Romaani kertoo teini-ikäisestä Mariiasta, tämän rakkaudesta Mimiin. Mimin kuolemasta sekä Mariian yrityksestä käsitellä noita molempia kaunokirjallisuuden keinoin. Mariian kertoman tarinan tapahtumahetkenä on kevät ja kesä 1986, jolloin tapahtuu myös historian tuhoisin ydinvoimaonnettomuus Tšernobylissä, Neuvostoliitossa. Mariia kirjoittaa myöhemmin kevään ja kesän tarinaa ylös pyrkien noudattamaan kirjoittamisen oppaista ja kursseilta saamiaan neuvoja. Hän kommentoi taajaan tarinan rakentumista ja valittuja kaunokirjallisia keinoja ja pyrkii puhuttelemalla osallistamaan lukijaa teoksen tulkintaprosessiin. Keskityn työssäni tarkastelemaan teoksen metafiktiivisiä kerrontaratkaisuja sekä niiden suhdetta teoksen teemaan. Keskeinen käsitteeni on metafiktio, jonka määrittelyssä hyödynnän Mika Hallilan käsiteanalyyttistä metafiktiotutkimusta, ja tämän syventäjänä käytän myös Linda Hutcheonin ja Patricia Waughin metafiktio-teorioita erityisesti parodian ja pedagogisuuden osalta. Luon metafiktion merkityksestä teoksen teeman kannalta tulkinnan, joka on ominainen nimenomaan kohdeteokselleni. Tarkastelen teosta ensin typografian ja materian tasolta ja pyrin osoittamaan, kuinka päähenkilö-kertoja Mariian yritys kuvata romaanin tapahtumia sekä tämän ja Mimin rakkautta pakottaa häntä laajentamaan kielenkäytön rajoja, tuomaan näkyville tekstin ruumiillisuuden. Tämän jälkeen siirryn tarkastelemaan teoksen sisältämää kirjoittamisen metakieltä sekä erityisesti tuon kielen parodisuutta suhteessa kirjoittamisen opettamiseen. Poikkeukseksi parodisuuteen luen teoksen sisältämät avaimet, tulkintaohjeet, joita Mariia lukijalle pitkin teosta luovuttaa. Lopuksi tarkastelen teoksen Tšernobyl-allegoriaa, joka ilmenee kielessä, romaania halkovassa peilirakenteessa sekä suhteessa Svetlana Aleksejevitsin Tšernobylistä nousee rukous romaaniin. Tulkintani mukaan teoksen teema on rakkaus ja kirjoittaminen ja noiden molempien rajat ja reunaehdot. Moninaisilla metafiktiivisillä kerrontaratkaisuillaan teos pyrkii kuvaamaan sekä rakastamiselle että kirjoittamiselle asetettuja rajoituksia ja tekemään tämän niin, että nuoren lukijan on mahdollista oppia lukemaan ja tulkitsemaan kaunokirjallista teosta samaa matkaa teoksen kanssa.
  • Torvinen, Johanna (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tarkastelen työssäni Seita Vuorelan romaanin Karikon (2012) kerrontaa, lajia ja fiktiivisen maailmankaikkeuden rakennetta. Tutkin, millaisista osista teoksen maailmankaikkeus koostuu, millaisia kerronnallisia keinoja sisäistekijä teoksessa käyttää ja millaisen kuvan kertojat välittävät teoksen reaalimaailmasta. Erityisen kiinnostunut olen syistä: miksi juuri näitä kerronnallisia keinoja on käytetty ja miksi kertojat välittävät tietyn kuvan reaalimaailmasta? Lisäksi tutkin, onko reaalimaailma yliluonnollinen vai luonnollinen ja lopulta sitä, mihin temaattiseen tulkintaan teoksen rakenteet lukijaa kutsuvat. Karikko kertoo 14-vuotiaan Mitjan kuolemasta ja sen hyväksymisestä. Henkilökertoja Mitja kertoo retrospektiivisen tarinan, jossa hänen paras ystävänsä Noel kuolee tapaturmaisesti pudotessaan hylätyn rakennuksen kattopuomilta. Kuoleman jälkeen Mitja lähtee perheensä kanssa matkalle, joka päättyy ennen aikojaan tuntemattomalle leirintäalueelle. Leirintäalueen rannalla Mitja tutustuu hylyiksi itseään nimittäviin poikiin, joita kukaan muu ei tunnu huomaavan. Rannalla asustaa myös salaperäinen tyttö, joka pitää Hotelli Horisonttia. Kerrontahetkellä Mitja tietää olevansa kuollut, mutta uskottelee lukijalle toisin. Romaani on kerrottu useasta eri näkökulmasta, jotka yhdistämällä lukija saa pirstaleisen ja ristiriitaisen kuvan tapahtumista. Henkilökertojan lisäksi Karikossa on ulkopuolinen kertoja, joka fokalisoi vuoroin Mitjan isoveljeä Vladimiria ja rannalla asuvaa tyttöä. Jokainen henkilö ja kertoja muodostaa osamaailmoja, joiden suhdetta fiktiiviseen reaalimaailmaan tarkastelen. Analysoin kertojatyyppejä ja tutkin niiden luotettavuutta. Henkilökertoja Mitja myöntää valehtelevansa ja muistavansa asioita väärin, joten häntä voi pitää paitsi epäluotettavana myös äärimmäisen rehellisenä kertojana. Lukija muodostaa kuvan fiktion reaalimaailmasta kertojien kertoman perusteella. Karikossa kertojat eivät todenna yhtenäistä reaalimaailmaa, joten on tulkintakysymys, onko teoksen reaalimaailma luonnollinen vai yliluonnollinen. Teoksen monimutkainen rakenne kutsuu lukijaa temaattiseen tulkintaan. Mahdollisten maailmojen poetiikan mukaan teos ei jäljittele meidän todellisuuttamme vaan muodostaa oman fiktiivisen maailmankaikkeutensa, jossa asiat, jotka olisivat voineet tapahtua, ovat yhtä tärkeä osa juonta kuin oikeasti tapahtuneet asiat. Karikossa kerrotaan vaihtoehtoisia tapahtumankulkuja, joista lukijan annetaan valita mieleisensä. Karikkoa voi lukea fantasiana, jossa kuolleet voivat olla yhteydessä eläviin, mutta sen voi lukea myös allegoriana, joka kuvaa Vladimirin ja muun perheen suruprosessia perheenjäsenen menehtymisen jälkeen. On myös mahdollista tulkita, että Vladimir on Karikon tekijä-kertoja. Romaanissa kuvataan Vladimirin kirjoitusprosessia, jonka tuotos muistuttaa erehdyttävän paljon Karikon tarinaa. Tulkitsi romaanin kummin vain, kertominen nähdään joka tapauksessa eheyttävänä toimintana trauman käsittelyssä. Vladimiriksi tulkittava ääni Karikon prologissa pitää kertomista välttämättömänä, jotta pääsisi pois ”pimeästä”. Myös Mitja pitää kertomista velvollisuutenaan. Karikon alussa lukija saa väärän käsityksen tapahtumista, koska hän joutuu tarkastelemaan teoksen reaalimaailmaa Mitjan ja Vladimirin toivemaailmojen läpi. Näissä toivemaailmoissa Mitja on elossa. Kun toivemaailmat väistyvät, lukijalle tarjotaan kaksi vaihtoehtoista versiota teoksen reaalimaailmasta: joko Mitja on ollut kuolleena elävien maailmassa ja päässyt lopulta lähtemään matkalle kohti kuolleiden maailmaa tai Vladimir on kuvitellut kaiken. Karikko on monitulkintainen romaani, jonka sisäistekijä ei tarjoa yhtä tulkintavaihtoehtoa. Itsestään tietoisella eli metafiktiivisella romaanilla halutaan saada lukijan pohtimaan todellisuuden luonnetta: mitä oikeastaan voimme tietää ja millä perusteella?
  • Räsänen, Erik (Helsingin yliopisto, 2022)
    Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani Johanna Sinisalon kolmatta romaania Lasisilmä (2005) ja siinä ilmenevää metafiktiivisyyttä. Kertomuksessa minäkertojana toimiva Taru päätyy kirjoittamaan jatkuvajuonista televisiosarjaa. Lukuisten outojen yhteensattumien myötä hän alkaa uskoa, että sarjan käsikirjoitus vaikuttaa hänen elämäänsä. Tämän myötä hän kaappaa vallan käsikirjoitustiimissä ja järjestelee käsikirjoituksen itselleen mieluisalla tavalla. Kertomus on kauttaaltaan metafiktiivinen niin aiheiltaan, kerronnaltaan, rakenteiltaan ja intertekstuaalisuuksiltaan. Metafiktiolla tarkoitetaan fiktiosta kertovaa fiktiota. Metafiktioon liitetään fiktion tietoisuus itsestään ja itsereflektio. Metafiktiivisillä teoksilla on tapana kommentoida itseään ja ilmaista tietoisuutta omasta keinotekoisuudestaan. Metafiktiosta on esitetty useita erilaisia teorioita. Nojaudun keskeisimmin Patricia Waughin (1984), Linda Hutcheonin (1980) ja Mika Hallilan (2006) teoretisointeihin metafiktiosta. Metafiktion lisäksi tutustun fiktiivisen totuuden käsitteeseen Michael Riffaterren (1990) ajattelun pohjalta. Luennassani lähden liikkeelle romaanissa esiintyvistä lasisten ja keinotekoisten pintojen motiiveista. Lasisilmä symboloi motiivina ja romaanin nimenä keinotekoisuutta. Tarkastelen tämän jälkeen rakennetta, joka muistuttaa televisio-ohjelman ja näytelmän käsikirjoitusta: tarina on jaettu näytöksiin ja sivujen asettelut muistuttavat käsikirjoitusliuskoja. Kertomus problematisoi itseään epäluotettavalla kertojalla. Tarina kommentoi itse itseään lukuisilla erilaisilla tavoilla. Luennassani tarkastelen tarinan reaalimaailman ja fiktiivisen televisiomaailman kietoutumista yhteen. Tulkintanani esitän, että metafiktiiviset piirteet särkevät fiktiivistä totuutta läpi tarinan. Lasisilmän metafiktiivisyys on leikittelevyydessään ylitsepursuavaa. Metafiktiivisen romaanin tavoin se kyseenalaistaa myös lukijan ympärillä olevaa todellisuutta: maailma, jossa lukija elää, voi olla tarinan maailmojen tapaan fiktiivinen tai vähintään kerronnallisten valintojen tulos. Kirjallisuudentutkimuksessa tunnustetaan usein kirjailijan asema luomansa maailman jumalana: viime kädessä kirjailijalla on kaikkivoipainen oikeus säännellä luomaansa maailmaa ja sen henkilöhahmoja. Metafiktion käsitteen esseessään esitellyt William H. Gass on nähnyt kirjailijan luomansa maailman jumalana. Lasisilmän kertomuksen keskiössä on päähenkilö Tarun yritys nousta henkilöhahmon asemasta jumalalliseen kirjoittajan asemaan. Luennassani esitän, että Tarun reaalimaailmassa tapahtuva vallankaappausyritys asettautua uudeksi pääkäsikirjoittajaksi on kertomuksen reaalimaailman tapahtumien ohella allegorinen kuvaus fiktiivisen henkilöhahmon yrityksestä asettautua omaa luojaansa eli kirjailijaa vastaan. Vallankaappaus esitetään lukuisten luojajumalarinnastusten kautta. Lopulta vallankaappausyritys on kuitenkin tuomittu epäonnistumaan, ja Taru joutuu palaamaan asemaansa pelkkänä henkilöhahmona.
  • Lempiäinen, Panu (Helsingfors universitet, 2016)
    Tarkastelen pro gradu -työssäni Jari Tervon Myyrän (2004) suhdetta postmodernin historiallisen romaanin lajiin. Lähden liikkeelle havainnosta, että teoksessa näkyy historiallisen romaanin lajissa tapahtunut muutos suhteessa historian esittämiseen. Kirjallisuudentutkimuksessa historiallinen romaani jaetaan klassiseen ja postmoderniin lajityyppiin. Jälkimmäinen historiallisen romaanin muunnos on rantautunut hitaasti Suomeen, mutta 2000-luvulla on ilmestynyt useita kotimaisia romaaneja, joissa tavataan lajin tematiikkaa ja kysymyksenasettelua. Myyrä on yksi näistä teoksista. Analyysini lähtökohtana ovat postmodernin historiallisen romaanin keskeisinä pidetyt tyylipiirteet. Kerrontaa ja rakennetta, teemoja ja motiiveja, intertekstuaalisuutta sekä henkilökuvausta tutkimalla havainnoin, miten Myyrä käsittelee kuvaamaansa aikakautta historiallisen romaanin diskurssissa ja millaisia tulkintamahdollisuuksia teos avaa lukijalle lähihistoriasta. Kiinnitän huomiota Myyrän kuvaaman fiktiivisen maailman ja historiankirjoituksen väliseen suhteeseen. Erityisesti analysoin, miten teos hyödyntää menneisyyden representoinnissa metafiktiota, postmodernin historiallisen romaanin välttämätöntä tyylipiirrettä. Työni teoreettisena viitekehyksenä ovat postmodernin historiallisen romaanin ja metafiktion tutkimuksessa asemansa vakiinnuttaneet teokset. Postmodernin historiallisen romaanin keskeinen lähtökohta, historian tekstuaalinen luonne, nousee Myyrässä eksplisiittisesti esiin. Teoksen metafiktiivinen kerronta leikittelee tyyleillä ja äänillä. Myyrässä yhden yhtenäisen kertomuksen mahdollisuuden rapauttaa moniääninen minäkertoja Jura Karhu, joka kirjoittaa muistelmiaan fyysiseen kirjaan. Homodiegeettis-retrospektiiviseksi minäkertojaksi hahmottuva Jura väittää muistavansa sanasta sanaan menneisyydessä lukemiaan ja kuulemiaan tekstejä. Ratkaisu synnyttää hierarkkisen ja paradoksaalisen kerrontarakenteen, jossa yhden kertojan kerrontaan sisältyy lukuisia eri ääniä. Myyrän irrottaa klassisen historiallisen romaanin perinteestä kohosteinen metafiktiivisyys, joka leimaa koko teosta. Jura toimii lukevana ja kirjoittavana minänä ja luo metafiktiivisyyttä erilaisin keinoin. Eniten tilaa saavat metanarratiiviset kommentit, joissa Jura kommentoi kerrontaansa ja kirjoitusolosuhteitaan, sekä paratekstuaaliset lisäykset ja typografiset keinot, jotka avaavat lukijalle historian rakentumista lähteiden varassa. Metanarratiivisten kommenttien erityispiirteenä ovat Juran hyvällä muistilla kerskailevat jaksot, jotka toistuessaan alkavat ironisoida Juran kerrontaa. Leikittely kerronnan epäluotettavuuden mahdollisuudella on Myyrässä yksi tapa kiinnittää huomiota historiaan olemukseltaan sattumanvaraisena tapahtumasarjana. Myyrän tulkinnassa keskeinen kysymys ei ole ”Mitä tapahtui todella?” vaan ”Millä kaikilla mahdollisilla tavoilla tämä olisi voinut tapahtua?”. Jälkimmäinen kysymys on keskeinen myös tulkittaessa teoksen vaihtoehtoisena näyttäytyvää 2000-lukua. Myyrä käsittelee apokryfisen tai salatun historian mahdollisuutta. Tämä juonne näkyy siinä, että Jura kertoo kirjaavansa ulkomuistista muistelmiinsa historiasta pois suljettuja tietoja, kuten Urho Kekkosta muistuttavan Presidentin polttamia muistiinpanoja. Myyrän päätteeksi Juran kirjaamat salaiset tiedot samastuvat mullistavan arkistolöydön mahdollisuuteen. Myyrää leimaa myös postmodernin historiallisen romaanin mukainen ajatus yhtäaikaisen ivallisesta ja kunnioittavasta suhtautumisesta historiaan. Keskeisesti tämä näkyy henkilökuvauksen alueella, joka on merkittävä huumorin lähde Tervon aikaisempien teosten tapaan, sekä kantaaottavuudessa todellisen historian tapahtumiin. Kriittiset kannanotot rakentuvat läpi teoksen, mutta paikoin Myyrä tiivistää kannanottonsa mise en abyme -rakenteiksi ja tarjoaa näin lukijalle valmiiksi pureskellun tulkintamallin teoksen kannanotoista. Henkilökuvauksessa taas nousee merkittäväksi juonteeksi suurmiesmyyttien purkaminen, mikä näkyy teoksen Kekkos-hahmon käsittelyssä. Myyrä sisältää vain vähän piirteitä, joilla teoksen aseman postmodernina historiallisena romaanina voi kyseenalaistaa. Analyysini osoittaa, että Myyrä kytkeytyy postmodernin historiallisen romaanin lajiin ongelmitta.