Browsing by Subject "metafysiikka"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 29
  • Saarinen, Henrik (Helsingin yliopisto, 2020)
    Viime vuosina on keskusteltu paljon metafysiikan päämääristä, menetelmistä ja suhteesta tieteeseen. Tässä pro gradu -tutkielmassa käsitellään James Ladymanin ja Don Rossin kritiikkiä analyyttistä metafysiikkaa kohtaan ja heidän pyrkimystään korvata se puhtaan tieteellisellä metafysiikalla. Myös analyyttisten metafyysikoiden puolustuspuheenvuoroille annetaan tilaa. Ladymanin ja Rossin mukaan analyyttinen metafysiikka on eriytynyt liikaa tieteestä kyetäkseen tuottamaan luotettavaa tietoa maailmasta. Se perustuu intuitioihin ja epätieteelliseen spekulaatioon eikä parhaaseen nykytieteeseen. Ladyman ja Ross eivät halua hylätä metafysiikkaa kokonaan vaan uudistaa sen menetelmät ja lähtökohdat. Heille ei riitä, että metafysiikka sopii yhteen tieteen kanssa. Sen on perustuttava suoraan tieteeseen ja vain tieteeseen. Ladyman ja Ross kehottavat luopumaan kysymyksistä, joihin ei voida vastata tieteellisesti. Metafysiikan tehtäväksi jää fysiikan integroiminen muihin tieteisiin ja yhtenäisen tieteellisen maailmankuvan rakentaminen. Ladyman ja Ross yrittävät tehdä tieteellistä metafysiikkaa asettamiensa normien puitteissa. Tutkielmassa esitetään, että Ladymanin ja Rossin kritiikki analyyttistä metafysiikkaa kohtaan on osittain perusteltua, mutta heidän oma positiivinen metafysiikkansa kärsii samoista episteemisistä ongelmista. Se sisältää väitteitä, joita ei voida suoraan johtaa tieteestä. Ladyman ja Ross joutuvat itsekin turvautumaan muun muassa intuitioihin. Tutkielmassa todetaan kuitenkin, että se, millaista metafysiikkaa pidetään tyydyttävänä, riippuu henkilökohtaisista mieltymyksistä. Lopullista vastausta siihen, onko metafysiikka alistettava kokonaan tieteelle, ei siis ole odotettavissa.
  • Hyvärinen, Ossi (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkielman ensimmäisessä osassa käydään läpi kosmologisten jumalatodistusten historiaa ja nykypäivänä käytävää keskustelua. Ensimmäisessä osassa tuodaan myös ilmi tutkielman argumentin taustalla vaikuttavat taustaoletukset, sekä esitellään filosofisen naturalismin eri muotoja, ja määritetään tarkalleen mitä otsikon ”metafyysisellä naturalismilla” tutkielmassa tarkoitetaan. Metafyysinen naturalismi määritellään näkemykseksi, jonka mukaan vain materiaalinen universumi on olemassa, eikä mitään kirjaimellisesti yliluonnollista ole olemassa. Tutkielman pääasiallinen tarkoitus on esitellä siis argumentti tätä metafyysistä naturalismia vastaan ja puolustaa näkemystä, jonka mukaan jotain muutakin kuin materiaalinen universumi on olemassa. Argumentti on pääpiirteissään seuraavanlainen: 1.1 Tyhjästä ei tule mitään. 1.2 Siispä, joko jotain on aina ollut olemassa, tai mitään ei ole koskaan ollut olemassa. 2.1 Jotain on olemassa. 2.2 Siispä, jotain on aina ollut olemassa. 3.1 Universumi ei ole aina ollut olemassa. 3.2 Siispä, jotain muuta kuin universumi on aina ollut olemassa. 4. Siispä metafyysinen naturalismi on epätosi. Argumentti on loogisesti validi, joten argumentin puolustajan on enää osoitettava premissit tosiksi. Tähän pyritään vetoamalla metafyysiseen järkeilyyn sekä esittämällä empiiristä evidenssiä erityisesti premissin 3.1 tueksi. Premissejä myös puolustetaan empiirisiä ja metafyysisiä vasta-argumentteja vastaan. Huolimatta argumentin yhteyksistä klassisiin jumalatodistuksiin, sen eksplisiittinen tarkoitus ei ole todistaa Jumalan olemassaoloa, vaan kumota metafyysinen naturalismi yksinkertaisimmalla mahdollisella argumentilla. Tutkielman kolmannessa osassa arvioidaan argumentin tulosten merkitystä uskonnonfilosofian eri kysymyksille. Onnistuessaan argumentti ei anna vahvaa tukea esimerkiksi metafyysisen sielun olemassaololle, mutta argumenttia on mahdollista kehittää myös kohti suuntaa, jossa se voisi olla relevantti myös tällaisille kysymyksille. Argumentti pohjaa vahvasti William Lane Craigin Kalaam kosmologiseen argumenttiin, joka on nykyajan kenties merkittävin argumentti Jumalan olemassaolon puolesta. Tämän tutkielman argumentin käyttäminen luonnollisen teologian tarkoituksiin ei siis vaadi edes argumentin itsensä muuttamista, vaan johtopäätösten viemistä tarpeeksi pitkälle.
  • Tuhkanen, Olli-Pekka (Helsingin yliopisto, 2018)
    Pro gradu –tutkielmani päämäärä on selvittää ensinnäkin Avicennan käsitys kognitiosta sekä vastata kysymykseen, miksi viime vuosikymmeninä on esitetty vastakkaisia tulkintoja Avicennan näkemyksestä kognition perustasta. Lisäksi etsin vastausta kysymykseen, miksi Avicenna vaikutti ristiriitaisesti hyväksyneen sekä abstraktion että emanaation osaksi kognition perustaa. Avicennan filosofian tutkijoista Dag Hasse kannattaa ihmisen omaa ymmärryksen kykyä saavuttaa totuudenmukaista tietoa mielenulkoisesta todellisuudesta. Herbert Davidson katsoo ihmisen omaavan ainoastaan ymmärryksen potentiaalisen osan. Kyetäkseen aktuaaliseen ajatteluun, Davidsonin mukaan ihminen tarvitsee viimeisen transendenttisen ymmärryksen, aktiivisen intellektin valaisua, illuminaatiota. Päälähteenä on Avicennan keski-/myöhäiskauden merkittävä Najat-teos (Psychology), jonka aineistoa vertaan suhteessa Hassen tiiviiseen artikkeliin Avicenna on Abstraction sekä Davidsonin kirjan Alfarabi, Avicenna, and Averroes, on Intellect Avicenna osioon. Kognitio eli ymmärrys on sielun merkittävin kyky. Tämän vuoksi tutkielman aluksi avaan Avicennan käsitystä sielusta, sen luonteesta sekä analysoin sielun kykyjä. Tutkimusmetodologia sisältää sekä aristoteelista luonnonfilosofian tutkimusperinnettä että metafysiikkaa. Avicenna katsoi dualistisesti ihmisen saavan varmaa tietoa todellisuudesta omasta sielun aktuaalisuudesta sekä oman ymmärryksensä voimin että transendenttisen aktiivisen emanaation avulla. Toisessa luvussa selvitän Najat-teoksen avulla, mitä Avicenna tarkoitti ymmärryksen abstraktiolla. Ymmärryksen abstrahointikykyyn sisältyvät ulkoiset ja sisäiset aistit, jotka erottavat muodon materiasta kukin oman kykynsä mukaisesti. Lopulta aktiivisen intellektin tuella ymmärrykseen jää jäljelle ulkoisen todellisuuden objektin lajiolemus eli universaali, jonka avulla ymmärrys lopulta havainnoi, mikä on kussakin oliossa olemuksellista. Kolmannen luvun alussa analysoidaan transendenttisen todellisuuden emanaatiota Jumalasta alimpaan transendenttiseen olevaan eli aktiiviseen intellektiin, joka yhdistää maailmassa olevan materian ja muodon toisiinsa. Lisäksi luvussa tuodaan ilmi sekä Hassen että Davidsonin teesejä Avicennan kognition perustasta. Neljännessä luvussa Hassen ja Davidsonin käsitykset asetetaan vastakkain, ja heidän perusteluitaan verrataan suhteessa tutkielman päälähteeseen, Najat-teokseen. Lisäksi tässä luvussa tuon ilmi tutkielman teesin. Davidson mukaan ymmärryksen perusta on mielenulkoisessa aktiivisessa intellektissä. Hän hylkää ymmärryksen sisäisen abstrahointikyvyn. Hasse kannattaa ymmärryksen omaa abstrahointikykyä, mutta ei hylkää aktiivisen intellektin emanaatiota kokonaan. Hassen mukaan emanaatio toimii tukevana elementtinä ymmärryksen taustalla. Johtopäätöksenä esitän tutkielman päälähteen avulla, että käsitykset kognition perustasta tukevat enemmän Hassen kuin Davidsonin tulkintaa, mutta ei kuitenkaan siinä järjestyksessä kuin miten Hasse esittää. Tutkielmassa päädyn päälähteeseen vedoten käsitykseen, jossa kogntion perusta on ensisijaisesti aktiivisessa intellektissä. Se tarvitsee kuitenkin ymmärryksen sisäistä abstrahointikykyä, sillä ihminen on ensisijaisesti intellektuaalinen mutta myös ajallisena entiteettinä fysiologinen olento. Viidennessä ja viimeisessä luvussa ennen yhteenvetoa asetan Avicennan käsityksen kognition perustasta osaksi filosofian historiaa. Kuten johdannossa, niin myös viimeisessä varsinaisessa luvussa tuon ilmi Avicennan filosofisen reseption, joka koostui Aristoteleen filosofiasta, uusplatonismista, peripateettisuudesta sekä arabialaisesta filosofiasta. Avicennan filosofialle tunnusomaista ovat erityisesti olevan hierarkisuus sekä filosofinen dualistisuus. Tutkielman kuluessa selitetään myös merkittävimmät metafyysiset käsitteet.
  • Korpela, Sampsa (Helsingfors universitet, 2016)
    Tutkielmassani tavoitteena on analysoida, millainen on Jumalan ja ajan välinen suhde; onko Jumala ajassa vai ajan ulkopuolella, vai voiko Jumala olla samanaikaisesti sekä ajassa että ajattomuudessa. Tarkastelemiani Jumalan ja ajan väliseen suhteeseen vaikuttavia asioita ovat ajan rakenne, fysikaalisen todellisuuden luonne fysiikan teorioiden valossa sekä Jumalan ennalta tietämisen ja ihmisen vapaan tahdon suhde. Tutkimusmetodini on systemaattinen analyysi. Tutkielmassa tarkastelemani tutkimuskysymykset ovat: Mikä on Jumalan ja ajan välinen suhde?; Mikä on Jumalan ennaltatietämisen ja ihmisen vapaan tahdon välinen suhde?; Millainen on ajan perimmäinen rakenne? Lähestyn aihetta käyttämällä lähteenäni yhdysvaltalaisen uskonnonfilosofin William Lane Craigin kirjallisuutta. Ensimmäisessä pääluvussa lähteenäni on Craigin teos God, Time and Eternity: The Coherence of Theism II (2001). Toisessa pääluvussa lähteenäni on Craigin teos Divine Foreknowledge and Human Freedom: The Coherence of Theism (1991). Kolmas pääluku perustuu kvanttifysiikan pohjalta esittämääni teoriaan, joten en käytä siinä teologista päälähdettä, vaan kolmannen pääluvun teologinen on pohja suurelta osin kahden ensimmäisen pääluvun perusteella esittämissäni johtopäätöksissä. Ensimmäisessä pääluvussa (luku 2) tarkastelen Jumalan ja ajan suhteeseen vaikuttavia teemoja. Niitä ovat Jumalan läsnäolo ja toiminta fysikaalisessa universumissa, ajan olemus suhteellisuusteorian valossa sekä fysikaalisen universumin luominen. Toisessa pääluvussa (luku 3) tarkastelen Craigin esittämää ratkaisua Jumalan ennaltatietämisen ja ihmisen vapaan tahdon ristiriitaan. Craigin ratkaisun lisäksi tarkastelen aihetta koskevista perinteisistä uskonnonfilosofisista ratkaisuista Boethiuksen esittämää ratkaisua sekä molinismia. Keskeinen kysymys Jumalan ennaltatietämisen ja ihmisen tahdon vapauden suhteen on, määrääkö Jumalan ennaltatietäminen tulevaisuuden, vai onko ennaltatietäminen seurausta siitä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu? Kolmannessa pääluvussa (luku 4) esitän Jumalan ja ajan suhteeseen ratkaisun, joka pohjautuu kvanttifysiikan potentiaalisuuksiin perustuvan haarautuvien tapahtumankulkujen malliin. Ratkaisu yhdistää Jumalan ajallisuuden ja ajattomuuden, ja pyrkii siten korjaamaan ensimmäisessä ja toisessa pääluvussa osoittamani ongelmat, jotka aiheutuvat siitä, että Jumala on pelkästään ajaton tai ajallinen. Lopuksi syvennän analyysia tarkastelemalla ajan luonnetta multiuniversumiteorioiden näkökulmasta. Johtopäätökseni on, että kvanttifysiikan potentiaalisuuksiin vetoamalla voidaan osoittaa, että Jumala voi olla samanaikaisesti olemukseltaan ajaton ja aksidentaalisesti ajallinen. Tulevaisuus on olemassa kvanttipotentiaalisuuksina, mutta se ei ole vielä aktualisoitunut, ja siten ihmisten vapaan tahdon valintojakaan ei ole ennalta määrätty. Koska Jumala voi samanaikaisesti toimia fysikaalisen universumin nykyhetkessä, jossa tulevaisuus on vielä avoin, ja nähdä aktualisoituneen tulevaisuuden ajattomuudesta käsin, Jumalan samanaikainen ajattomuus ja ajallisuus eivät ole toisensa poissulkevia asioita.
  • Backman, Jussi (2007)
    The paper studies a transcript of notes from Heidegger's 1930–31 seminar on Plato’s Parmenides. It shows that in spite of his much-criticized habit of dismissing Plato as the progenitor of “idealist” metaphysics, Heidegger was quite aware of the radical potential of Plato's later dialogues. Through a temporal account of the notion of oneness (to hen), the Parmenides attempts to reconcile the plurality of beings with the unity of being. In Heidegger’s reading, the dialogue culminates in the notion of the “instant” (to exaiphnes, Augenblick) in which the temporal plurality of presence and nonpresence converges into a unified disclosure.
  • Tiainen, Antti Henrik (Helsingfors universitet, 2016)
    Tarkastelen tässä työssä yleisestä, ”metaontologisesta” näkökulmasta fundamentaaleja ontologisia kategorioita ja kategoriasysteemejä. Lähtökohtana toimii ennen kaikkea ”ontologisen muodon” idea (josta ovat puhuneet mm. E. J. Lowe ja Barry Smith) ja ajatus ontologiasta ”formaalina ontologiana”. Pyrin aluksi selventämään ”ontologisen muodon” ideaa ja formaalin ontologian yhteydessä esiintyvää muoto/aine –erottelua. Päädyn toteamaan että ”aiheneutraalius” (topic-neutrality), johon usein viitataan tehtäessä erottelua ”muodollisen” ja ”aineellisen” välillä niin logiikassa kuin ontologiassakin, on riittämätön erottelemaan ontologista muotoa ”aineesta”. Perustelu tälle on se että kategoriaerotteluita ei tulisi sulkea pois ontologisesta muodosta. Tämän jälkeen siirryn tarkastelemaan ”formaali-ontologisen relaation” ideaa. Ajatus on että ontologisen muodon voitaisiin nähdä koostuvan tietynlaisista relaatioista olioiden välillä. Tarkastelen lähemmin kolmea piirrettä jotka on liitetty ”formaali-ontologisiin” tai ”formaaleihin relaatioihin”: taipumusta synnyttää regressioita, ”internaalisuutta” (ns. internal relations) ja ”ontologisen statuksen” puutetta (ts. että nämä relaatiot eivät ole omia erillisiä olioitaan). Totean näiden tarkastelujen lopuksi että sekä ”ontologiselle muodolle” että ”formaali-ontologiselle relaatiolle” kirjallisuudesta löytyvät karakterisoinnit ovat puutteellisia. Seuraavaksi tarkastelen formaali-ontologisten relaatioiden mahdollista roolia kategoriasysteemeissä ja merkitystä kategoriaerotteluille. Käyttäen esimerkkinä eri tapoja tulkita Aristoteleen ns. ontologista neliötä erottelen kaksi erilaista tapaa joilla kategorioiden voisi nähdä määräytyvän olioiden välisistä relaatioista. Ensimmäisen tavan mukaisesti kategoriat muodostavat hierarkian jossa vain osa kategorioista määräytyy relationaalisesti. Toisen tavan mukaisesti kaikki kategoriat taas määräytyvät yhtälailla relaatioiden perusteella. Tämä jälkimmäinen tapa, jonka katson sopivan paremmin yhteen sen fundamentaalisuuskäsityksen kanssa jota olen päätynyt kannattamaan työn johdannossa, tuottaa eräässä mielessä strukturalistisen kuvan ontologisista kategorioista. Kategorioiden relationaalisen määräytymisen kohdalla hyödynnän myös ”reaalimääritelmän” ideaa josta on viime aikoina puhunut mm. Kit Fine. Käsiteltyäni lyhyesti E. J. Lowen versiota ontologisesta neliöstä tarkastelen vielä lähemmin ajatusta kategorioiden puhtaasti relationaalisesta määräytymisestä. Yritän vastata eräisiin kirjallisuudesta löytyviin vasta-argumentteihin ja puolustaa yleisesti ”kategoriastrukturalismin” mahdollisuutta, mutta viittaan myös lyhyesti joihinkin metafyysisiin seurauksiin joita tällaisella kategoriakäsityksellä mahdollisesti voisi olla.
  • Backman, Jussi (2010)
    Artikkeli toimii johdantona Martin Heideggerin suomennettuun teokseen Johdatus metafysiikkaan. Se avaa historiallista tilannetta, jossa kyseiset luennot alunperin pidettiin (1935) ja julkaistiin (1953). Johdatus metafysiikkaan -luennoista voidaan löytää epäsuora kuvaus Heideggerin suhteesta kansallissosialismiin hänen rehtorikautensa (1933-1934) jälkeisinä vuosina ja ne dokumentoivat myös filosofian olosuhteita ja ehtoja kansallissosialismin aikana. Filosofisesti luennot kiteyttävät Heideggerin Olemisen ja ajan (1927) jälkeisen käänteen (Kehre) ja esittävät ohjelmallisen luonnoksen Heideggerin myöhäisajattelun suuntaviivoista.
  • Taipale, Tuomas (Helsingin yliopisto, 2018)
    Karthagolainen Tertullianus oli ensimmäinen laajasti latinan kielellä kirjoittanut teologi. Hän käytännössä loi teologisen latinan kielen ja käänsi kristinuskon keskeiset käsitteet kreikan kielestä latinaksi. Tertullianus eli 200 luvun taitteessa ja joutui puolustamaan kristittyjä ja kristinuskoa sekä maallisia vainoajia, että harhaoppeja vastaan. Tertullianuksen teksteistä on haluttu monien filosofien ja teologienkin toimesta etenkin viimeisen kahden sadan vuoden aikana löytää kirkkoisä, joka halusi täysin hylätä järjen ja selittää kaiken uskolla ilman rationaalista ajattelua. Samalla on haluttu tuoda esille se, että Tertullianus olisi ollut sivistyksen ja koulutuksen vastustaja. Lainaukset ovat tuntuneet kuitenkin toisinaan hyvin irrallisilta ja osaa lainauksista ei sellaisenaan löydy Tertullianuksen kirjoituksista. Tässä työssä esitellään Tertullianuksen järjen ja uskon opetus hänen kirjoitustensa perusteella, sekä selvitetään, miten hän ymmärsi järjen ja uskon suhteen toisiinsa. Tekstilähteiksi on etsitty hänen järkeä ja uskoa eniten käsittelevät teoksensa. Tutkimusmetodina on käytetty systemaattista analyysia, jossa järjestelmällisesti on ensin käyty läpi kaikki järki ja usko –sanojen esiintymät. Tämän jälkeen on analysoitu niiden merkitys asiayhteydessään, ja lopuksi on koottu näiden analyysien pohjalta Tertullianuksen kokonaiskäsitykset järjestä, uskosta ja niiden suhteesta toisiinsa. Tertullianuksen opetus järjestä pohjautuu Raamatun, antiikin ajan ja edeltävien kirkkoisien logos-käsityksiin. Jumalallinen järki on logoksen pohjana. Järjen saadessa Logoksen muodon, syntyi Poika, jolla on myös Jumalan järki. Synteesinä näistä opeista Tertullianus opettaa Jumalan luomistyössä ihmiseen puhaltaman hengen muodostavan kuolemattoman sielun, johon ihmisjärkikin osana kuuluu. Järki on loogiseen ymmärtämiseen liittyvä osa, joka on annettu myös uskon apuvälineeksi ihmiselle. Tertullianus, opettaessaan uskosta, tulee kirjoittaneeksi lähes sanasta sanaan yli 100 vuotta myöhemmin Nikean kirkolliskokouksessa hyväksytyn uskontunnustuksen. Kolminaisuusoppi oli sama, kuin se on tänäkin päivänä. Sakramentti otetaan Tertullianuksen mukaan uskolla vastaan, ja usko on apostolinen, eli yksi ja sama kuin opetuslapsilla alkukirkossa. Raamattuun perustuva apostolinen usko auttaa erottamaan harhaopit ja välttämään niitä. Järki ja usko kuuluvat Tertullianuksen opetuksessa oleellisesti yhteen, ja hän itse käyttää kaikkea sivistystään ja tiedollista osaamistaan perustellessaan ja puolustaessaan kristinuskon oppeja ja tapoja ensin maallisille tuomioistuimille ja sitten harhaoppisille. Tertullianuksen tekstit osoittavat, että järkeä tulee käyttää syvässä yhteydessä uskon kanssa ja uskon vaikuttamana evankeliumin työn hyväksi Jeesuksen lähetyskäskyn mukaisesti.
  • Kulmala, Petri (Helsingfors universitet, 2016)
    Pro gradu -tutkielmani käsittelee Gottfried Wilhelm Leibnizin (1646 - 1716) käsitystä kuolemasta. Tavoitteena on ollut saada kokonaisnäkemys Leibnizin käsityksestä kuolemasta niiden näkökulmien ja filosofisten aiheiden osalta mistä Leibniz itse kirjoitti. Leibnizin kuolemankäsitystä olen tutkinut useasta eri näkökulmasta liittyen Leibnizin filosofiaan ja metafysiikkaan. Tärkeimpänä lähteenäni olen käyttänyt teosta Filosofisia tutkielmia, joka on valikoima Leibnizin tärkeimpiä filosofisia tekstejä. Muita tärkeitä lähteitä ovat olleet Leibnizin kirjeenvaihdot, kokoelmateosten artikkelit ja kommentaarit. Pro gradu -tutkielmassani olen käsitellyt niitä taustatekijöitä, joilla oli merkitystä Leibnizin kuolemakäsityksen muodostumisessa. Tällaisia taustatekijöitä Leibnizille olivat hänen metafyysiset periaatteensa, hänen näkemyksensä pienistä ja havaitsemattomista havainnoista ja hänen entelekian ja substantiaalisen muodon käsityksensä. Lisäksi Leibnizin kuolemakäsityksen taustatekijöitä olivat myös Platonin ja Aristoteleen vaikutus. Leibnizin kuolemakäsitys on erilainen, riippuen siitä katsommeko Leibnizin korporeaalista tai monadista substanssia. Kuitenkin molemmissa tapauksissa nämä substanssit ovat luonnollisesti kuolemattomia, sillä vain Jumala voi hävittää substanssit. Leibnizin kuolemakäsityksen muodostumiseen vaikutti ratkaisevasti hänen kannattamansa esimuodostus-oppi, jonka mukaan Jumala oli esimuodostanut ja luonut maailmaan. Tässä mikroskoopilla tehdyillä havainnoilla oli vaikutusta Leibnizin esimuodostuskäsityksen syntymiseen. Esimuodostus-opista seurasi, että Leibniz puolusti transformaatioita Jumalan luomassa yhdessä, parhaassa ja aktuaalisessa maailmassa kiistäen sieluvaelluksen mahdollisuuden. Leibnizin käsitykset luonnon - ja armon valtakunnista muodostavat tärkeän osan tulkintaani. Annan näille kaksi mahdollista tulkintaa. Ensimmäisessä tulkinnassa luonnon- ja armon valtakunnassa on kysymys yhdestä ja samasta ontologisesta maailmasta. Tällöin tämän saman maailman substanssit eroavat toisistaan tietokyvyiltään, eivät eri maailmassa olevina. Toisessa tulkinnassa luonnon - ja armon valtakunta eroavat toisistaan myös ontologisesti ja Jumalan korottamat korkeammat substanssit pääsevät Jumalan kaupunkiin. Molemmissa tulkinnoissa Jumala korottaa hedelmöityksen hetkellä mielet rationaalisiksi substansseiksi erottaen ne ei-rationaalisista substansseista. Tästä seuraa, että korotetut mielet saavat persoonallisen- ja moraalisen identiteetin ja ainoastaan korkeammat substanssit ovat kuolemattomia alimpien substanssien jäädessä ainoastaan tuhoutumattomaksi. Tulkintani mukaan Leibnizin metafysiikkaan jää jäljelle pysyvä jännite, joka liittyy Leibnizin teologisiin ja luonnonfilosofisiin näkemyksiin.
  • Lindberg, Lasse (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tässä tutkielmassa tarkastelen ehtoollisen metafysiikan ja ehtoollisspiritualiteetin välistä suhdetta läntisen kristinuskon kolmessa suuressa perinteessä: roomalaiskatolisessa, luterilaisessa ja reformoidussa perinteessä. Lähtökohdan tähän tutkimukseen antaa saksalaisen filosofin Erwin Metzken teos Jumala ja materia, jossa Metzke tarkastelee Lutherin ehtoollisteologiaa metafysiikan ja spiritualiteetin tasoilla. Tarkastelen sitä, miten Metzke näkee ehtoollisen metafysiikan ja spiritualiteetin suhteen Lutherin ehtoollisteologiassa ja vertaan hänen näkemyksiään kristinuskon kolmen eri perinteen näkemyksiin ehtoollisen metafysiikasta ja spiritualiteetista. Tarkastellessani ehtoollisen metafysiikkaa läntisessä kristikunnassa hyödynnän James Arcadin ehtoollisteologisia malleja, jossa hän jaottelee erilaiset ehtoolliskäsitykset sen perusteella, miten Kristuksen nähdään olevan läsnä ehtoollisessa. Arcadin jaottelun pohjalta läntinen kristikunta voidaan jakaa joko korporaaliseen tai pneumaattiseen ehtoollismalliin. Korporaalisessa mallissa Kristuksen läsnäolo ehtoollisaineissa nähdään olevan ruumiillista, materiaalista. Pneumaattisessa mallissa Kristuksen läsnäolo ehtoollisainessa nähdään olevan hengellistä. Korporaalisen mallin mukaista ehtoollisteologiaa nähdään roomalaiskatolisessa ja luterilaisessa perinteessä ja tämän mallin sisällä vaikuttaa erilaisia tulkintoja kuten transsubstantiaatio, konsubstantiaatio ja impanaatio. Pneumaattinen malli taas vaikuttaa erityisesti reformoiduissa perinteissä, joissa Kristuksen läsnäolo ehtoollisaineissa nähdään tapahtuvan symbolisesti, merkitysten tasoilla. Reformoitu kristillisyys on kuitenkin hyvin jakautunutta ehtoollisteologiassaan. Ehtoollisspiritualiteettia tarkastellessani hyödynnän laajasti spiritualiteetin teologian kirjallisuutta jokaisesta käsiteltävästä kristillisestä perinteestä. Roomalaiskatolisessa ehtoollisspiritualiteetissa korostuu ajatus eukaristisesta uhrista, johon kirkko osallistuu. Luterilaisessa ehtoollisspiritualiteetissa korostuu ajatus yhdistymisestä Kristukseen ehtoollisen kautta. Reformoidussa ehtoollisspiritualiteetissa korostuu ajatus ehtoollisesta Kristuksen ja hänen ristinkuolemansa muistoateriana, mutta reformoidussa perinteessä on useita ehtoollisspiritualiteetin painotuksia. Kaikki tarkastellut kristilliset perinteet näkevät jonkinlaisen yhteyden ehtoolliselle osallistumisen ja syntien anteeksi antamisen välillä. Metzken tekstistä nousevat ajatukset Jumalan läsnäolosta konkreettisessa todellisuudessa luovat siltaa ehtoollisen metafyysisen ja spirituaalisen tarkastelun välille. Erityisesti Metzken ajatukset Lutherin ubikviteettiopista tuovat esille näkökulmia, jossa Jumala voi olla kaikkialla läsnä, mutta ehtoollisessa hän on erityisesti läsnä ihmistä varten. Ehtoollisessa Jumala on yhteydessä ihmisiin ja lahjoittaa heille syntien anteeksi antamisen.
  • Vuorinen, Niko (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkielman tavoitteena on vertailla kahden kvanttimekaniikan teorian, Kööpenhaminan tulkinnan sekä Bohmin tulkinnan, metafyysisiä rakenteita. Kööpenhaminan tulkinta on alkuperäinen kvanttimekaniikan tulkinta, jota kehitettiin 1920-luvulla useiden fyysikoiden toimesta. Se ei näin ollen ole yhtenäinen teoria, vaan joukko erilaisia tulkintoja, joita yhdistää todellisuuden indeterministis-probabilistinen sekä subjektiivinen luonne. Kööpenhaminan tulkinnan mukaan alkeishiukkaset eivät ole olemassa havainnon ulkopuolella, ja niiden ominaisuudet määräytyvät havaittaessa. Tutkielmassa Kööpenhaminan tulkintaa edustavat Werner Heisenbergin sekä Max Bornin teoriat. Bohmin tulkinta on David Bohmin kehittämä deterministinen ja objektiivinen kvanttimekaniikan teoria. Siinä hiukkasilla on aina tarkasti määritelty paikkansa, ja niiden liike on determinististä, ja sitä ohjaa aaltofunktio. Tutkielman lähtökohtana on laveasti määritelty tieteellinen realismi, eli oletetaan tieteen teorioiden olevan kuvauksia todellisuudesta. Näin ollen valitulla tulkinnalla on vaikutuksia siihen, minkälainen todellisuus pohjimmiltaan on, mikä taas omalta osaltaan väistämättä ohjaa myöhempää tutkimusta. Metafyysinen rakenne määritellään tutkielmassa seuraavasti: ontologiseksi rakenne, joka jakautuu käsityksiin substanssista sekä aineesta, probabiliteetin rooli sekä suhtautuminen aaltofunktion kollapsiin. Kööpenhaminan sekä Bohmin tulkintaa esitellään sekä vertaillaan näiden rakenteiden kautta. Aineistona käytetään ensisijaisesti Heisenbergin, Bornin sekä Bohmin tekstejä, mutta myös muita aihepiiriin kuuluvia julkaisuja. Tutkielmassa havaitaan, että Heisenbergin sekä Bornin teoriat eroavat jokseenkin metafyysisen rakenteidensa osalta siitä huolimatta, että ne kummatkin luokitellaan Kööpenhaminan tulkinnan alle. Heisenbergin teorian ontologian havaitaan olevan kolmitasoinen. Se jakautuu platonistis-idealistiseen ja muuttumattomaan pohjatasoon, probabilistiseen tasoon sekä aktuaaliseen aineelliseen tasoon. Bornin teorian havaitaan olevan yksitasoinen. Se ei sisällä jakoa idealistiseen ja aineelliseen todellisuuden osaan. Todellisuus on Bornin teoriassa pohjimmiltaan probabilistinen. Heisenbergin ja Bornin teorioita yhdistävä tekijä on aaltofunktion kollapsi. Bohmin tulkinnan havaitaan olevan deterministinen sekä kaksitasoinen. Siinä todellisuus jakautuu kahteen primitiiviluokkaan: aineellisiin hiukkasiin, jotka eksistoivat R^3-avaruudessa sekä aineettomaan aaltofunktioon, joka eksistoi R^3N-konfiguraatioavaruudessa. Bohmin tulkinta ei sisällä universaalia aaltofunktion kollapsia. Lisäksi havaitaan Kööpenhaminan tulkinnan osalta aaltofunktion kollapsin olevan ongelmallinen idea. Bohmin tulkinnan taas havaitaan olevan ongelmallinen sen ontologisen painolastin vuoksi sekä siksi, ettei se ole yhteensopiva suhteellisuusteorian kanssa. Johtopäätöksenä päädytään suosittelemaan tulkintoja, jotka eivät sisällä kollapsia ja ovat relativistisia.
  • Usvapelto, Ilona Maaria (Helsingin yliopisto, 2018)
    In discussion on natural kinds one of the central debates is held between monistic and pluralistic view. While monists argue that things are what they are due to their microstructure, pluralists suggest there are several equally legitimate ways to define the nature of a subject. As compounds, proteins raise questions such as "How we should define natural kinds?" and "What makes an object a member of certain kind?" This thesis examines the problems that microstructural monism faces in defining macromolecules and whether it is able to answer the counter arguments. Recently studies on microbiology have shown that some proteins are able to perform secondary tasks. This ability is called moonlighting and it has raised a need for refining the theories defining proteins. To do so, in this thesis the central problems associated with the functions of proteins are introduced. After this, the solutions offered by the contemporary discussion are considered in order to decide whether microstructural essentialism can survive from challenges set by moonlighting. This thesis is divided into three sections. The first section (the chapters one, two and three) will introduce the basic terminology, the key concepts, and will provide the frames of the discussion. In the second section (the chapters four and five) the relevant structure and properties of proteins will be examined more closely. In addition to this, the current discussion is introduced in more detail. The section three (the chapters six, seven and eight) weighs various challenges set by functionality and proposes a view according to which microstructuralism may indeed be able to answer these challenges. However, this requires remodeling of the microstructural argument and reviewing its basic assumptions. This is done by reflecting and analyzing writings of Jordan Bartol, William Goodwin and Emma Tobin, with works of Sandra Mitchell, Paul Needham, Jaap van Brakel, Raphael van Riel and Robert Van Gulick. This thesis concludes that both, microstructuralism and pluralism, have trouble in explaining the structure and dynamic nature of proteins. While pluralism offers a promising ground of explaining the complexity of proteins, it does not emphasize enough the significance of chemical structure. Compared with traditional microstructuralism and pluralism, the views of Jordan Bartol and William Goodwin are in better harmony with current scientific research and, moreover, offer a more appealing answer from the metaphysical point of view. Bartol's view requires adapting dualism of kinds, where macromolecules are classified to chemical and biological kinds. Goodwin is able to hold on to monism by allowing additional levels of explanation. This thesis concludes that Goodwin's theory therefore offers the most promising ground to build a coherent theory of macromolecules. Additionally, Goodwin's levelled microstructuralism is able to retain monism.
  • Kaalikoski, Katri (2002)
    This doctoral dissertation consists of eight articles and a summary. The subject of the study is the ethical theory of the British philosopher Iris Murdoch (1919-1999). The articles highlight two interrelated lines of significance in Murdoch's thought. First, the study focuses on Murdoch's approach to questions concerning the way in which philosophy pictures the relation between the 'self' and the world. The main question is in which ways the individual person and the character of human experience is described and pictured in modern moral philosophy and what are the consequences of these different pictures to the lives and experiences of individual persons. The second line of Murdoch's thought the study follows is the criticism she directs towards modern moral philosophy and especially towards noncognitivistic ethics. Murdoch's position as a predecessor of new moral realism as well as her role in development of contemporary moral theory is emphasised. Murdoch's criticism of noncognitivism and her cognitivistic moral realism is construed as having an ideological basis which is connected with the problem concerning the relation between the 'self' and the surrounding world and that goes back to nineteenth century Millian liberalism. Murdoch's idea of the relation between language and the world as well as her view of the relation between the 'self' and the world is explained in terms of Platonistic metaphysics. Her metaphysical moral theory is seen as a platonistic-pramatistic theory, where the idea of the platonistic Good as a primary moral concept connects with liberal-political goals: the aim is to create, on a basis of a new picture of human reality, new naturalistic ethics. On a personal level naturalistic ethics could offer a solid foundation to private moral reflection and on the public level it could function as a ground for social and political ethical theory.
  • Ojalainen, Liisa (Helsingfors universitet, 2017)
    Tutkimuksen tarkoituksena on perehtyä myötätunnon teologiaan Oliver Daviesin mukaan. Tehtävänä on selvittää, mitä myötätunto Daviesin käsityksen mukaan on ja mitä hyötyä myötätunnosta on yksilölle ja yhteisölle. Tarkoituksena on myös tarkastella, miten myötätunto liittyy kristittynä elämiseen ja löytyykö myötätunnolle raamatullisia perusteita. Tutkimusmetodina on systemaattinen analyysi ja lähteenä Oliver Daviesin teos A Theology of Compassion. Johdannossa selvitän keskeisiä käsitteitä ja tutkielman aihetta yleisellä tasolla. Daviesin mukaan kristillisyyteen läheisesti liittyviä teemoja ovat kuolema, ylösnousu ja ikuinen elämä. Niinpä hän ajattelee kristinuskon sitoutuneen olemiseen tai olemassaolon kieleen. Olemisen Davies määrittelee itsen ja toisen suhteen (ilmaisu)keinoksi ja olemisen kielen itsen ja toisen suhteen ajattelemista. Intersubjektiivisuuden Davies kuvailee itsen ja toisen yhteen kietoutumiseksi ja sen intensiivisimmäksi muodoksi hän määrittelee myötätunnon. Ensimmäisessä pääluvussa tutkin myötätunnon etymologiaa ja käsitettä historian eri aikoina. Tarkastelen myös Daviesin käsitystä ihmisen minuudesta, joka hänen mukaansa on nykyisin hajallaan ja pirstaloitunut. Fenomenologisella reduktiolla Davies kuitenkin saa esiin itsen, joka hallitsee itseään ja on keskinäisessä suhteessa toisen kanssa. Tätä edelleen teologisesti redusoitaessa, itse Daviesin mukaan huomaa itsensä olevan jo suhteessa Kristuksen persoonan kanssa. Toinen pääluku sisältää metafysiikkaa, käsittelen myötätunnon ontologiaa ja prioriteettia. Myötätunto tarkoittaa, että kykenemme tunnistamaan toisen henkilön tilan, olemme osallisina hänen kärsimyksessään ja olemme valmiita toimimaan heidän puolestaan. Davies väittää, että myötätunnolla on kyky vastustaa väkivaltaa. Tätä havainnollistaa kaksi narratiivia holokaustin ajalta. Kolmannessa pääluvussa tarkastelen Daviesin näkemystä myötätuntoisesta minuudesta. Myötätuntoisella hetkellä ilmenee yksilöidenvälisyyttä ja se paljastaa tietoisuuden toisiin suuntautuneen luonteen. Tietoisuuden muodostavat on Daviesin mukaan Minä ja Ei-minä, jotka ovat keskinäisessä suhteessa. Tämän suhteen sisällä itse kokee kahtalaista transsendenssia. Ensimmäinen niistä on sisäistä, jossa itse on vapaa joko affirmoimaan tai tukkimaan itsensä. Toinen transsendenssin muoto on ulkoista, ja siinä itse on samoin vapaa affirmoimaan tai tukkimaan toisen. Näiden kahden transsendenssin muodostama kokonaisuus mahdollistaa Daviesin mukaan sen, että voimme kohdata olemassaolon sellaisenaan persoonallisessa muodossa. Davies väittää, että myötätuntoinen teko avaa kohtaamisen mahdollisuuden Jumalan kanssa henkilökohtaisessa muodossa. Neljännessä pääluvussa esittelen myötätunnon teologisen reduktion ja tarkastelen myötätunnon terminologiaa Raamatussa. Daviesin myötätuntotutkimusta voidaan pitää myös klassisen länsimaisen metafysiikan tradition korjaavana uudelleenmäärittelynä varhaisten juutalaisten tapojen valossa. Toisen Mooseksen kirjan 3:14 jae sisältää Daviesin mukaan resonansseja, jotka viittaavat jumalallisen läsnäolon olevan yhtä aikaa luovuutta ja myötätuntoa. Daviesin mukaan rabbeille myötätunto ja Jumalan luomiskyky olivat jumalallisen maailmassa läsnäolon modaliteetteja. Davies näkee myötätunnon myös uskon ilmaisuksi.
  • Snellman, Lauri (Helsingfors universitet, 2016)
    Tutkielma käsittelee realismin ongelmaa eli inhimillisen ajattelun, kokemuksen ja kielen sekä niiden kohteiden välistä suhdetta. Tarkastelen Hilary Putnamin sisäistä realismia ja Roy Bhaskarin ja Alister McGrathin kriittistä realismia ratkaisuina realismin ongelmaan sekä Johann Georg Hamannin pyrkimystä realismin ongelman ylittämiseen. Tutkimuskysymykseni ovat: millaisen ratkaisun Putnamin sisäinen realismi sekä Bhaskarin ja McGrathin kriittinen realismi tarjoavat filosofiseen ja teologiseen realismin ongelmaan ja miten sisäisestä ja kriittisestä realismista voidaan saavuttaa synteesi käyttämällä apuna Hamannin filosofiaa, jossa tiedon subjekti ja objekti sijoitetaan osaksi ymmärryksen perustana olevia suhteita? Tutkielman päälähteinä ovat Putnamin viittaamista koskevat ja sisäisen realismin kauden kirjoitukset 1970−90-luvuilta, Bhaskarin kriittisen realismin perusteos A Realist Theory of Science, McGrathin teologian yleisesitys A Science of God ja Hamannin koottujen teosten ja kirjeiden standardilaitokset. Tulkitsen Putnamia Sami Pihlströmin tulkinnan avulla, Bhaskaria teologian ja sosiologian kriittisen realismin avulla, McGrathia Aku Visalan tulkinnan ja teologisesta kriittisestä realismista käydyn keskustelun avulla ja Hamannia Oswald Bayerin koulukunnan tulkinnan avulla. Rakennan realismin ja idealismin synteesiä pragmatismin ja Hamannilta vaikutteita saaneiden analyyttisten filosofien avulla. Työn metodina on systemaattinen analyysi. Putnamin sisäisen realismin lähtökohta on mielen ja maailman vuorovaikutus, jota hän luonnehtii mielestä käsin. Viittauskäytäntömme, aistimme, käsitejärjestelmämme ja tiedollinen luonteemme muodostavat tiedollisen näkökulman. Tällöin totuus on sopivuutta tiedolliseen näkökulmaamme, koska emme voi saavuttaa Jumalan näkökulmaa maailmaan. Voimme lisäksi yksilöidä olioita vain tiedollisesta näkökulmasta käsin, joten maailmalla ei ole valmista metafyysistä tai kausaalista rakennetta. Arvioimme maailmankuvia ja uskonnollista uskoa tiedollisista normeista käsin ollessamme vuorovaikutuksessa todellisuuden kanssa. Bhaskar taas tarkastelee subjektin ja objektin välistä suhdetta kysymällä, miten sosiaalinen koekäytäntö voi olla vuorovaikutusta riippumattoman todellisuuden kanssa? Havainnot eroavat tosiasioista, ja kummatkin eroavat todellisuuden kausaalisista mekanismeista. Havaintojen uudelleentulkinta ja eri havaintojen kohdistuminen samaan kohteeseen edellyttävät näet havainnon ja sen kohteen eroa. Mekanismit taas eroavat tutkijan tekemissä kokeissa syntyneistä asiantiloista, koska ne eivät ole tutkijan luomus. Totuus on mekanismien paljastamista testattavien mallien ja teorioiden avulla. McGrath taas soveltaa Bhaskarin kriittistä realismia teologiaan. Teologia tutkii kohdettaan omasta kolminaisuusopillisesta todellisuuskäsityksestään käsin ja näin tarjoaa tavan ymmärtää maailman järkevyyttä ja kauneutta. Hamann liittää ihmisen rakentaman käsitejärjestelmän idealismiin ja todellisuuden kanssa vuorovaikutuksessa syntyvät havainnot realismiin. Realismi ja idealismi koskevat subjektin ja objektin suhteen eri puolia, koska aistit ja järki kietoutuvat yhteen vuoropuhelussa todellisuuden kanssa. Hamann luonnehtii todellisuutta Lutherin sanateologian avulla. Käytän Hamannin käsityksiä sijoittaakseni sekä tiedollisen näkökulman että kausaaliset mekanismit osaksi todellisuuden kanssa käytävää vuorovaikutusta. Tiedollinen näkökulma perustuu ihmisen aistin- ja kielellisiin käytäntöihin, jotka edellyttävät uskoa ja kohdatun todellisuuden tunnustamista. Todellisuus on kuitenkin vuorovaikutuksen toinen osapuoli vain, jos sen voimat ja taipumukset eivät ole subjektin luomus. Teen rationaalisen rekonstruktion Hamannin todellisuuskäsityksestä käyttämällä kielipelejä todellisuuden mallina ja sijoittamalla kausaaliset voimat niiden osaksi. Maailmankuvia taas verrataan tiedollisia arvoja vasten käytävässä keskustelussa, mutta tiedolliset arvot edellyttävät hyväksi tiedolliseksi vuorovaikutukseksi ymmärrettyä totuutta. Kehittelen lopuksi eteenpäin McGrathin kantoja luonnon teologisesta tulkinnasta Hamannin ristinteologian valossa ja hahmottelen Hamannin pohjalta tapaa ylittää teodikeaongelma.