Browsing by Subject "metamorfoosi"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-2 of 2
  • Koskimies, Merita (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielman aihealue on suomalainen piirustustaide ja piirtämisen praktiikka. Tutkielmassa tarkastellaan kuopiolaisen kuvataiteilija Arto Väisäsen (s. 1958) piirustusmetodia ja visuaalista retoriikkaa seuraavien käsitteiden kautta: muisti, inventio, teko, kompositio ja tyyli. Aihetta tarkastellaan morfologisesta ja retorisesta näkökulmasta, muodon ja muodostumisen kautta eli millä tavalla teosten aiheita visuaalisesti ilmaistaan ja miten piirustuksellinen tyyli syntyy. Aineisto käsittää Väisäsen 12 piirustusta/piirustuskollaasia vuosilta 2011–2019 ja taiteilijan keskusteluhaastattelut 2019–2020. Aineistolähtöiseen ja havainnoivaan tarkasteluun yhdistetään käsitteellistä ja vertailevaa metodia. Nykypiirtämistä käsitellään suhteessa länsimaiseen piirustusperinteeseen, jossa piirtäminen nähdään kehon- ja mielenliikkeen vuorovaikutteisena tapahtumana ja intentionaalisena taiteellisena tekona. Tutkielman kaksinapaiseksi jännitteeksi muodostuu inventio ja idean hylkääminen taiteellisessa teossa. Kysymys koskettaa länsimaisen taiteen perusongelmia: imitaation ja invention suhdetta, intentionaalisuuden ja ei-intentionaalisuuden ongelmaa sekä narraatiosta retoriikkaan siirtymistä. Retoriikka on taiteilijan ilmaisutapa, joka on välittömässä yhteydessä tekniikkaan ja tyylittelyyn. Tyylittely on keskeinen tekijä varhaisen modernin taiteen kaudella. 1900-luvun modernismissa on sen sijaan myös tyylittelyä ja retorisia pyrkimyksiä välttäviä suuntauksia. Paul Klee puhuu avoimesta piirustusprosessista ja artikulaatiosta, joka hylkää retoriikan. Klee näkee piirtämisessä orgaanisen muodostumisen muotoa tärkeämpänä tekijänä. Nykytaiteessa retorinen ilmaisu on jälleen saanut erityisen aseman sekä narraation luomisessa että sen hävittämisessä. Väisäsen visuaalinen retoriikka on runollista, dramatisoitua ja morfoottista. Taiteilija lumoutuu keskiajan taiteesta: sen haurauden ja kärsimyksen kuvauksesta. Piirustuksissa on myös modernin henkeä: draamaa ja lavastettuja kohtauksia – elämän, kuoleman, seksuaalisuuden ja ruumiillisuuden teemoja. Muotokieli on tyyliteltyä ja retorista. Se sisältää antiklassisia piirteitä ja hylkää naturalismin. Piirtäessä karataan fyysisestä todellisuudesta kohti surrealismia ja abstraktia ilmaisua, ei kuitenkaan puhdaspiirteisesti vaan toteuttamalla sisäkkäisiä ja lomittaisia kuvia, vaihtelevaa merkkikieltä ja erilaisia tyylittelyn tapoja. Tutkielmassa Väisäsen piirustustyyliä kutsutaan morfoosipiirustukseksi. Morfoosipiirustus on prosessinomainen ja verkostomainen piirtämisen laji, jossa yhdistetään orgaanisia muotoja, symbolisia merkkejä ja epäkonventionaalista piirustusjälkeä. Morfoosipiirustuksen tarkastelussa ongelmaksi muodostuu taiteellisen teon intentionaalisuus ja ei-intentionaalisuus. Väisäsen piirtämisen tavoitteena on visuaalisesti ja taiteellisesti merkittävä teos. Tässä tapauksessa kohtaamme intentionaalisen ongelman suhteessa Kleen prossessipiirtämiseen. Kleen mukaan piirtäminen ei ole kompositionaalista vaan evolutiivista. Väisäsen prosessissa kuitenkin operoidaan sekä aiheen että materiaalin, sommittelun ja teknisten inventioiden parissa. Kollaasipiirustuksissa toteutuu taiteilijan tietoisesti luoma visuaalinen ja sensitiivinen tila. Väisäsen taiteellisessa teossa onkin Kleen evolutiivisen piirtämisen lisäksi, kysymys myös Michael Baxandallin tarkoittamasta intentionaalisesta visuaalisesta intressistä eli taiteilijan kuvaan kohdistamasta aktiivisesta toiminnasta.
  • Pelttari, Miia (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielmani selvittää Gunnar Ekelöfin (1907−1968) runoelman En Mölna-elegi: metamorfoser (1960) elegistä luonnetta. Avointa ja monitulkintaista runoelmaa ei ole sen otsikosta huolimatta aiemmin tutkittu elegiana. Elegian määritelmä ja sisältö ovat vaihdelleet eri aikakausina, mutta yleensä elegia käsitetään melankoliseksi runoksi, jossa on kaipuun teema ja idyllistä kuvastoa. Elegioissa käsitellään menetystä ja tehdään surutyötä. Lähestyn Ekelöfin runoelman elegistä luonnetta kolmesta historiallisesta näkökulmasta: suhteessa antiikin, klassiseen ja moderniin elegiaan (luvut 2, 3 ja 4). Modernismin yhteydessä tarkastelen runoteosta myös suhteessa modernin runon ihanteisiin. Lähestymistapaani kuuluu monitaiteisuuden huomiointi sekä Mölnassa että elegialajissa. Mölna-runoelma haastaa elegian melko hajanaista teoriaperinnettä. Tarkastelemalla Mölnaa elegiana avautuu uusia näkökulmia paitsi Ekelöfin runoteokseen myös elegian teoriaan ja käsitteisiin. Runoelma ei ole antiikin elegia, klassinen elegia eikä ilmestymisajankohdastaan huolimatta modernikaan elegia, mutta siinä on sen elegistä luonnetta valottavia yhtymäkohtia niihin kaikkiin. Toisaalta Mölnan elegisyyttä selvittämällä hahmottuvat ja tarkentuvat kunkin kolmen elegian aikakauden piirteet. Monisävyinen ja muotoaan alati muuttava runoelma kyseenalaistaa sekä elegisen kaunista kuvastoa ja tunnelmaa että perinteistä käsitystä onnistuneesta surutyöstä, jossa surusta on päästävä irti. Mölnassa suru saa jatkua ja ilmenee monin tuntemuksin, kuten kokemuksina tutun outoudesta tai vieraudesta.