Browsing by Subject "museot"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-12 of 12
  • Onttonen, Tiina; Koskinen, Kimmo (Helsingin yliopisto, 2012)
    Verkkari 2012 (2)
  • Unknown author (Helsingin yliopisto, 2008)
    Verkkari 2008 (10)
  • Leppänen, Anna (Helsingfors universitet, 2011)
    Tässä pro gradu -tutkielmassa käsitellään DDR:n arkipäivän muistamista ja museoimista sekä DDR-nostalgiaa eli Ostalgieta. Tutkielmassa esitellään erilaisia näkökulmia muistin ja nostalgian muotoutumiseen ja pohditaan sitä, millä tavoin Saksan menneisyys ja historiapolitiikka ovat vaikuttaneet siihen, kuinka DDR:n menneisyyttä nykyään käsitellään. Työ perustuu Berliinissä, Saksassa huhti-heinäkuussa 2010 kerättyyn aineistoon, joka koostuu haastatteluista, vierailuista DDR:n arkipäivää käsitteleviin museoihin sekä verkkoaineistosta. DDR:n arkipäivää esittelevissä museoissa DDR:n materiaalinen menneisyys on pyritty säilyttämään, jotta muisti siitä ei katoaisi. Museoiden näyttelyt herättelevät ja ylläpitävät muistia sekä valistavat kävijöitä siitä, millaista tavallinen ja arkinen elämä DDR:ssä oli. Museot luovat korostetun ei-poliittisilla ja arkipäiväisillä näyttelyillä vastanarratiiveja viralliselle valtion DDR:stä ylläpitämälle suurnarratiiville, jossa DDR nähdään pelkkänä totalitaarisena diktatuurina ja sorron symbolina. Yhteisöpalvelu Facebookista löytyvässä keskusteluryhmä DDR Zonenkinderissä ihmiset jakavat omakohtaisia ja subjektiivisia muistojaan menneestä. Ryhmä luo vapaan ja avoimen foorumin jakaa muistoja, tuntea yhteisöllisyyttä ja koota kollektiivista muistia menneestä. Sekä DDR-museot että DDR Zonenkinder synnyttävät vaihtoehtoisia näkemyksiä DDR:n menneisyydestä, nämä ovat muussa keskustelussa ovat jääneet vähemmälle huomiolle. DDR:n kaaduttua 1989 ja vuotta myöhemmin Saksojen yhdistyttyä alkoi Saksassa kiivas keskustelu siitä, kuinka DDR:n menneisyyttä tulisi käsitellä. Saksa on toistaiseksi ainoa maa, jossa on yhden vuosisadan aikana järjestetty kaksi totuuskomissiota: ensimmäinen holokaustin ja toinen DDR:n kaatumisen jälkeen. Saksan kielessä on jopa kaksi sanaa, Vergangenheitsbeweltigung sekä Geschichtsaufarbeitung, jotka tarkoittavat menneisyyden käsittelyä tai sen työstämistä. Voi siis sanoa, että vaikean menneisyyden käsittely on saksalaisten erityisosaamista. Totuuskomissio, rajavartioiden oikeudenkäynnit, Stasin arkistojen läpikäyminen sekä DDR:n vertaaminen kolmanteen valtakuntaan saivat itäsaksalaiset tuntemaan itsensä toisen luokan kansalaisiksi, joilla ei ollut oikeutta omaan menneisyyteensä, mutta ei myöskään omaan tulevaisuuteensa. Itäsaksalaisista tuntui, ettei heidän elämänsä menneisyys näkynyt Länsi-Saksan hallinnoimassa historiankirjoituksessa. DDR:n nopea katoaminen niin poliittisena järjestelmänä kuin materiaalisena kulttuurina kiihdytti Ostalgien syntyä. Itäsaksalaisten vuosikymmeniä odottamat läntiset kulutushyödykkeet sekä vauraus ja hyvinvointi eivät saavuttaneetkaan itää siinä määrin ja yhtä nopeasti kuin siellä oli oletettu. Yhdistymisen aikaansaama euforia muuttui pian pettymykseksi, kun uuteen systeemin sopeutuminen ei onnistunut kivuttomasti. Analyysissa käytetään Daphne Berdahlin näkemystä Ostalgiesta keinona luoda vastanarratiiveja. Tämän lisäksi analyysissä tukeudutaan Paul Cooken näkemykseen Ostalgiesta Länsi-Saksan harjoittaman itäsaksalaisen kulttuurin ja historian kolonisaation vastustamisena. Tutkielmassa Ostalgie nähdään itäsaksalaisten vastarintana ja itsemääräämisoikeuden vaatimisena. Tutkielmassa tullaan myös siihen johtopäätökseen, että Ostalgiessa pohjimmiltaan kysymys on uuden järjestelmän ja länsimaisen kulttuurin hallitsemisesta ripauksella itäsaksalaista erityislaatuisuutta eikä niinkään menneisyyden haikailusta tai halusta palauttaa DDR valtiona tai poliittisena järjestelmänä. Ostalgien avulla itäsaksalaiset rakentavat uudenlaista identiteettiä uudessa systeemissä, mutta kuitenkin säilyttävät osan jotain vanhaa ja erityslaatuista.
  • Kuusi, Hanna (Finnish University Network for Tourism Studies, 2008)
    Discussion and working papers
  • Snellman, Hanna Kyllikki (Ethnos ry, 2017)
    Ethnos-toimite
    ruoka, kansatiede, nostalgia, ruotsinsuomalaiset, museot
  • Sahari, Aaro (2020)
    Virtuaaliteknologialla voidaan rakentaa museoon kokemus kadonneesta fyysisestä menneisyydestä ja antaa nykyihmisille mahdollisuus aistia kadonnutta historiaa ja kulttuuriperintöä. Teknologia tehostaa historiallisen kulttuuriperinnön ja siitä lähteiden varassa tehtyjen tulkintojen saavutettavuutta. Virtuaali­ historia eroaa kirjallisesta historiasta ja perinteisistä museotuotannoista erityisesti siinä, että virtuaali­ teknologialla toteutettu menneisyyden uudelleentulkinta vaatii tutkijoiden ja virtuaaliteknologian am­ mattilaisten saumatonta yhteistyötä. Merikeskus Vellamossa Kotkassa avautui kesällä 2020 näyttely Kohtalona Ruotsinsalmi, joka avaa Kustaan sodan (1788–1790) kulkua merellä ja seurauksia ranni­ kolla sekä esittää Ruotsinsalmen toisen meritaistelun monimediaisesti. Yksi näistä on peliteknologialla toteutettu Savua aalloilla ­elämys, jossa sodan päättänyt Ruotsinsalmen toinen meritaistelu tuodaan museokävijän nähtäville virtuaalisesti. Elämystä varten tehtiin merkittävä määrä historiantutkimusta, jotta saaristolaivastojen alukset ja miehistöt voitiin rakentaa digitaalisesti uudelleen tulkittuina. Täs­ sä katsauksessa esittelen Ruotsin ja Venäjän Itämerellä 1700­luvun lopussa toimineiden saaristo­ laivastojen alusten digitaalista mallintamista, siihen liittyviä tiedollisia ongelmia ja sitä käsittelevää virtuaalitodellisuushanketta.
  • Heikinheimo, Ismo-Pekka (2017)
    Kinesis
  • Kurvinen, Tuija (2002)
    Tutkimuksessa selvitetään, millaista – erityisesti valtiollista – kulttuuripolitiikkaa Suomessa on harjoitettu. Empiirisen kyselyaineiston perusteella arvioidaan, miten 1990-luvun alun lama vaikutti ammatillisesti toimivien kulttuuri- ja taidelaitosten (teatterien, museoiden ja orkesterien) talouteen ja toimintaan. Työn näkökulma on historiallinen ja poliittis-hallinnollinen. Kulttuurin taloustieteellisiä tai humanistisia lähestymistapoja ei tarkastella. Teoreettisen viitekehyksen tarjoaa institutionalismi. Sen pohjalta kysytään, millä tavoin kulttuuri- ja taidelaitokset vastaavat suomalaisen kulttuuripolitiikan jatkumon (tukeminen – edistäminen – tuloksellistaminen) viimeisen vaiheen haasteeseen 1990-luvun alun taloudellisten ja toiminnallisten mullistusten jälkeen. Suomalaisen kulttuuripolitiikan vaiheet ovat tukemisen vaihe (autonomian ajalta 1960-luvulle), edistämisen vaihe (1960-luvulta 1990-luvulle) ja tuloksellistamisen vaihe (1990-luvulta eteenpäin). Kaikissa vaiheissa suomalaiselle kulttuuripolitiikalle on ollut ominaista vakioisuus. 1800-luvun kansallisromantiikkaan perustuva suomalainen kansalliskulttuuri – kansallisvaltion ja kansallisen identiteetin korostaminen – sisäistettiin ns. prototyyppikulttuuriksi, joka on määrittänyt suhtautumista kulttuuriin ja taiteeseen kulttuuripolitiikan kaikissa vaiheissa. Ensimmäisen vaiheen kulttuuripolitiikka oli kasvatuspainotteista kansallisen edustustaiteen tukemista. Toisen vaiheen kulttuuripolitiikka oli tarjontapainotteista kulttuuridemokratian edistämistä. Kulttuuripolitiikan viimeisessä vaiheessa joudutaan vastaamaan ulkoisen tilanteen, 1990-luvun alun laman, aiheuttamaan shokkiin, julkisten kulttuurivarojen voimalliseen supistumiseen ja kulttuuri- ja taidetoiminnan tuloksellistamisvaatimuksiin. Ammattiteatterien, -orkesterien ja –museoiden taloudellista tilannetta lamakurimuksessa helpotti vuoden 1993 alusta käyttöönotettu uusi valtionosuusjärjestelmä. Sen myötä näiden kulttuuri- ja taidelaitosten valtiolta saaman tuen määrä kasvoi, mutta koska kunnat samanaikaisesti pienensivät tukeaan, jäi julkisen tuen kokonaiskasvu vähäiseksi ja laitosten on täytynyt lisätä omien tulojen määrää 1990-luvun aikana. Institutionalismin kolmen pilarin näkökulmasta säätelevä eli regulatiivinen suhtautuminen kulttuuriin ja taiteeseen on hallinnoinut kaikkia kulttuuripolitiikan vaiheita. Kulttuuripolitiikan toisessa vaiheessa normatiivinen lähestymistapa yritti haastaa regulatiivisen ja kolmannessa vaiheessa sääntelyä on pyritty purkamaan kognitiivisen lähestymistavan mukaisesti. Tutkimuksen perusteella näyttää siltä, että tuloksellistamisen ja tuotteistamisen vaatimukset ovat 1990-luvulla olleet voimakkaimpia Suomessa museokentällä, mutta myös teattereissa ja orkestereissa joudutaan vastaamaan kulttuurin kuluttamisen haasteeseen. Teatteri-, orkesteri- ja museotoiminnan perinteiset lähtökohdat halutaan kuitenkin säilyttää tulevaisuudessakin eikä tuotteistamiseen lähdetä keinolla millä hyvänsä. Kulttuurin ja taiteen omalakinen logiikka vastustaa antautumista markkinoiden ja kuluttamisen välineelliselle logiikalle. Tutkimuksen tilastoaineisto, kulttuuri- ja taidelaitosten taloustiedot vuosilta 1990-2000, on koottu Teatteritilastoista, Suomen Sinfoniaorkesterit ry:n toimintakertomuksista ja Museotilastoista sekä valtion tilinpäätöksistä ja talousarvioista. Tutkimuksen kyselyaineisto koostuu 25:n teatterin, orkesterin ja museon antamista vastauksista niiden toiminta- ja taloustilannetta 1990-luvulla käsitelleeseen kyselyyn. Tutkimuksen keskeiset lähteet ovat Ahponen (1994), Heiskanen (1995) ja (2000), Kangas (1999), Powell & DiMaggio (eds.) (1991) sekä Scott (1995).
  • Hyytiäinen, Elisa (Helsingin yliopisto, 2013)
    Verkkari 2013 (6)
  • Utriainen, Jarkko; Poikolainen, Jarmo; Kuokkanen, Milla; Piispanen, Juha; Kubin, Eero (Suomen ympäristökeskus, 2006)
    Suomen ympäristö 56/2006
    Julkaisussa on selvitetty ympäristönäytteiden pitkäaikaisen säilytyksen ja yhteiskäytön nykytila ja kehittämistarpeet Suomessa. Selvityksessä on huomioitu elollisia tai elottomia ympäristönäytteitä keräävät ja tallentavat tutkimuslaitokset, yliopistot ja luonnontieteelliset museot. Ihmisperäisten näytteiden tallentaminen (ns. biopankit) on tässä selvityksessä jätetty vähemmälle huomiolle. Julkaisu koostuu itsenäisistä kappaleista, jotka ovat luettavissa myös erillisinä omina osakokonaisuuksinaan. Julkaisussa pyritään luomaan pohja laajemmalle yhteistyölle ympäristönäytteiden sekä näytteitä käsittelevän tiedon tallennukseen ja käyttöön liittyvissä kysymyksissä. Selvityksen mukaan ympäristönäytteiden säilytystä ja hyötykäyttöä voidaan kehittää toimintoja keskittämällä ja laitosten välistä yhteistyötä tehostamalla sekä välittämällä aineistoja käsittelevä informaatio laajempaan saatavuuteen. Nämä toimet myös vähentävät ympäristönäytteiden keräämiseen ja säilyttämiseen liittyviä päällekkäisyyksiä.
  • Tani, Vilma (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkielma käsittelee kävijätutkimuksen näkökulmasta museokävijän ja näyttelyn välistä vuorovaikutusta Birckala 1017 – näyttelyssä nojaten museokokemuksen, museopedagogiikan sekä museoviestinnän teoriaan. Työn pyrkimyksenä on arvioida kävijöiden suhtautumista Birckala 1017- näyttelyyn ja heidän kokemuksiaan näyttelystä. Pyrin haastattelemalla näyttelyn kävijöitä selvittämään heidän kokemuksiaan suhteessa näyttelyn asettamiin tavoitteisiin, sekä näyttelyn kohokohtiin. Kävijähaastatteluiden tarkoitus on tutkia lopputulosta, eli miten näyttely onnistui tavoitteissaan ja miten kävijät kokivat sen. Tutkimuksen toisena tavoitteena on verrata kävijöiden kokemuksia näyttelyn suunnittelijoiden haastatteluihin ja pohtia näyttelyn toteutuksen onnistuneisuutta. Tutkimuksen aineisto käsittää kahdelle näyttelyn suunnittelijalle tehdyt puolistrukturoidut haastattelut, kolmellekymmenelleviidelle näyttelyn kävijälle tehdyt haastattelut sekä itse Birckala 1017 – näyttelyn. Aineisto analysoidaan pääosin kvalitatiivisella tutkimusotteella temaattisesti, jolloin teemoittain järjestetystä aineistosta pystytään tutkimaan eri aiheiden ilmenemistä ja vertailemaan niiden esiintymistä. Aineiston temaattinen analyysi nojaa vahvasti myös museokokemuksen teoriaan. Analyysin perusteella selvitetään kävijöiden kokemuksen kautta muodostuneita tulkintoja itse näyttelystä, sen esittämästä historiasta sekä sitä, millainen viesti on näyttelyn kautta välittynyt kävijöille ja mitkä tekijät ovat vaikuttaneet heidän näyttelykokemukseensa. Tulosten valossa kävijöiden kokemukset korreloivat suunnittelijoiden näyttelylle asettamien tavoitteiden kanssa, mutta eroavaisuuksia oli myös havaittavissa. Erityisesti kävijöiden henkilökohtaisten motiivien ja taustojen voidaan nähdä vaikuttavan museokokemukseen ja näyttelyn perusteella tehtyihin tulkintoihin. Tutkimus osoittaa, että näyttelykokemuksen tutkiminen on hyödyllinen työväline tieteen, museoiden sekä yleisön välillä ja auttaa ymmärtämään erilaisten kontekstien vaikutusta museokokemukseen ja sen kautta näyttelystä tehtyihin tulkintoihin, sekä auttaa kehittämään museonäyttelyitä. Näyttely toimii viestinnällisenä väylänä tieteen ja yleisön välillä, joten sen ymmärtäminen yleisöarkeologian näkökulmasta toimii vuorovaikutuksen kehittäjänä.
  • Väisänen, Elisa (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tutkielma käsittelee tapaustutkimuksen näkökulmasta arkeologisen tiedon rakentamista museo-opastuksilla kasvatustieteellisiin teorioihin ja yleisöarkeologian tutkimushistoriaan nojaten. Työn tavoitteena on selvittää, miten Espoon kaupunginmuseon KAMU:n oppaat ja toisaalta museon toiminnallisille esihistoriaopastuksille osallistuvat espoolaiset viidesluokkalaiset käsittävät arkeologian ja arkeologisen tiedon luonteen ja mikä on heidän käsityksensä siitä, kuinka arkeologiaan liittyviä aiheita tulisi opettaa ja oppia opastuskontekstin kautta pohdittuna. Työn toisena tavoitteena on pohtia, voisiko kouluopetusta ja etenkin museo-opastuksia vielä parantaa ja ehkä laajentaa silloin kun niiden kohteena on arkeologia ja arkeologinen tieto. Tutkimuksen aineisto käsittää museon neljälle vakituiselle oppaalle tehdyt puolistrukturoidut haastattelut ja esihistoriaopastukselle osallistuneilta viidesluokkalaisilta kerätyt kyselylomakkeet, joita oli yhteensä 104 kappaletta. Aineistoa analysoidaan pääosin kvalitatiivisella tutkimusotteella, kyselyaineistoa analysoidaan myös kvantitatiivisesti. Aineistoa analysoidaan vasten tutkimuksen kasvatustieteellistä teoriataustaa, jonka mukaan tiedon luonteen käsitys ja samalla käsitykset ihmisen oppimisen kannalta on museopedagogiikassa muuttunut. Muutoksen mukaan tieto ja sen rakentuminen on ihmisistä riippuvaista eikä oppijaa kohdella passiivisena tiedon vastaanottajana vaan aktiivisena toimijana, joka rakentaa itselleen merkityksellistä tietoa. Ajattelutavan muutosta heijastetaan tutkimusaineistoon ja pyritään näin pohtimaan, näkyykö ajattelun muutos myös toiminnassa, tässä tapauksessa museo-opastuksilla ja sitä, miten se vaikuttaa arkeologisen tiedon rakentamiseen ja rakentumiseen. Tulosten valossa museo-opastukset ovat oleellisessa osassa konstruktiivisen museon ideaalin tavoittelussa ja siinä, mitä arkeologiasta ja arkeologisesta tiedosta nostetaan tässä kontekstissa esiin. Kouluopetuksessa esihistorian ja arkeologian rooli on häviävän pieni. Yleisöarkeologista taustaa vasten nähtynä opastukset voi nähdä edistysaskeleina, sillä ne auttavat ymmärtämään arkeologisen tiedon moninaisuutta ja muutosalttiutta. Tutkimus osoittaa myös sen, että näyttelyitä ja opastuksia on jatkuvasti kehitettävä muuttuvan tutkimustiedon mukaan yleisöjen antamaa palautetta unohtamatta.