Browsing by Subject "muutoksenhaku"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 23
  • (Ympäristöministeriö, 2014)
    Suomen ympäristö 1/2014
    Maankäyttö- ja rakennuslain toimivuutta on seurattu tiiviisti lain voimaantulosta alkaen. Arviointeja tehtiin pian lain voimaantulon jälkeen vuosina 2001 ja 2002 ja laajemmin vuonna 2005 lain oltua voimassa viisi vuotta.Uuden kokonaisarvioinnin tekeminen on kirjattu nykyisen hallituksen hallitusohjelmaan. Toimeksiannon taustalla ovat toimintaympäristössä tapahtuneet muutokset. Lisäksi tiukentunut perustuslain tulkinta edellyttää alueidenkäytön suunnittelun säännösten täsmentämistä ja asetuksenantovaltuuksien tarkentamista. Toimivuusarvioinnin toteuttaminen ohjelmoitiin syksyllä 2011 ja sen taustaksi on tehty lukuisia erillisiä kyselyjä ja selvityksiä. Arviointia varten asetettiin seurantaryhmä 14.2.2012. Sen tehtävänä on ollut seurata ja edistää arvioinnin suorittamista sekä käsitellä eri tahoilla laadittavien selvitysten tuloksia ja niistä tehtäviä johtopäätöksiä. Arviointiin liittyviä asioita on lisäksi käsitelty monissa työpajoissa ja seminaareissa. Maankäyttö- ja rakennuslaki on lähtökohdiltaan ja keskeisiltä säännöksiltään edelleen toimiva vastaamaan alueidenkäytön suunnittelun ja rakentamisen ohjauksen tavoitteisiin. Kaikki alueidenkäytön suunnittelun ja rakentamisen ohjauksen kannalta tärkeät asiat eivät ole kuitenkaan edistyneet myönteisesti. Tämä nostaa esille säännösten tarkistamis- ja kehittämistarpeita, mutta paljon on kysymys myös muodostuneista toimintakäytännöistä ja lain soveltamisesta. Toimivuusarvioinnissa on tunnistettu näihin molempiin asioihin liittyviä kehittämistarpeita. Alueidenkäytön suunnitteluun liittyvistä asioista arvioinnissa korostetaan suunnittelujärjestelmän kehittämistä siten, että että eri kaavatasojen roolit selkeytyisivät ja niitä käytettäisiin nykyistä tarkoituksenmukaisemmin. Erityisesti kaupunkiseutukokonaisuuksiin liittyvää alueidenkäytön suunnittelua sekä maapolitiikkaan ja tonttimaan saatavuuden turvaamiseen liittyviä kysymyksiä korostetaan. Kaupunkiseutujen yhdyskuntarakenteen ja liikennejärjestelmän toimivuus sekä asuntotarjonnan riittävyys ovat maankäyttö- ja rakennuslain keskeisten tavoitteiden toteutumisen näkökulmasta oleellisia asioita. Tonttimaan saatavuus yhdyskuntarakenteen toimivuuden kannalta oikeista paikoista luo pohjan asumisen, palvelujen ja työpaikkojen kehittymiselle. Eheytyvässä yhdyskuntarakenteessa korostuu täydennysrakentaminen sekä viihtyisän ja toimivan elinympäristön luominen. Rakentamista koskevat keskeiset säännökset on uusittu vuosien 2012 ja 2013 aikana. Osana tätä työtä uudistetaan myös rakentamisen olennaisia teknisiä vaatimuksia koskevat asetukset vuoden 2017 loppuun mennessä. Tämä työ on jo käynnissä. Rakennusvalvontatoimen yksiköiden kokoa tulee merkittävästi kasvattaa, jotta viranomaisvalvonnan toimintaedellytykset paranisivat ja toiminta olisi koko maassa yhtenäisempää ja ennakoitavampaa. Myös säännöksiä rakennusten elinkaaren aikaisista kunnossapito- ja korjaustoimenpiteistä sekä niihin liittyvistä vastuista tulee selkeyttää. Viranomaisyhteistyötä tulee jatkossa suunnata selkeämmin vain merkittävimpiin asioihin. Myös suunnittelun tueksi tehtävien selvitysten ja vaikutusten arvioinnin tulee kohdistua entistä tarkoituksenmukaisemmin ja ennakoitavammin. Vaihtoehdot maakuntakaavojen vahvistusmenettelystä luopumiselle pitää selvittää.
  • Rekonen, Amanda (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkielmassa käsitellään jatkokäsittelyluvan myöntämisen edellytyksiä erityisesti korkeimman oikeuden ratkaisukäytännön valossa. Jatkokäsittelyluvan myöntämistä koskevat perusteet on lueteltu oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:ssä. Säännöksen mukaan lupa on myönnettävä, jos: 1) ilmenee aihetta epäillä käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta (muutosperuste); 2) käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta ei ole mahdollista arvioida jatkokäsittelylupaa myöntämättä (tarkistusperuste); 3) lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa asioissa on tärkeä myöntää asiassa jatkokäsittelylupa (ennakkoratkaisuperuste); tai 4) luvan myöntämiseen on muu painava syy (muun painavan syyn peruste). Jatkokäsittelylupaa ei kuitenkaan tarvitse muutosperusteen nojalla myöntää yksinomaan näytön uudelleen arvioimista varten, ellei käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta ole perusteltua aihetta epäillä valituksessa esitettyjen seikkojen perusteella (korotettu lupakynnys). Nykyinen jatkokäsittelylupajärjestelmä tuli voimaan vuonna 2011 ja sitä koskeva laajennus vuonna 2015. Korkein oikeus on antanut lukuisia jatkokäsittelylupaa koskevia ratkaisuja viimeisten vuosien aikana, vaikka lupaedellytykset ovat olleet laissa saman sisältöisinä jo useita vuosia. Suurin osa näistä ratkaisuista on annettu julkaisemattomina, joten prejudikaattiperusteita näissä ratkaisuissa ei ole. Tutkielmassa havaitaan, että lupaperusteiden soveltamiskäytäntö hovioikeuksissa ei ole kaikilta osin ollut onnistunutta. Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä tarkastellulla ajanjaksolla noin 80 %:ssa ratkaisuista katsottiin, että lupaedellytykset täyttyvät joko kokonaan tai osittain. Tämän lisäksi useassa muussa ratkaisussa lupaedellytysten soveltaminen hovioikeuksissa on ollut selvästi virheellistä, eikä lupaperusteiden täyttymistä ole voitu edes arvioida korkeimmassa oikeudessa. Prosenttiosuus on siten edellä mainittua vieläkin korkeampi. Korkeimman oikeuden mukaan noin 86 %:ssa hovioikeuden päätöksistä jatkokäsittelylupa olisi tullut myöntää.
  • Hidén, Mikael; Mäenpää, Olli; Viljanen, Veli-Pekka (2008)
  • Hidén, Mikael; Mäenpää, Olli; Viljanen, Veli-Pekka (2008)
  • Heiman, Laura (Helsingfors universitet, 2015)
    Muutoksenhakuoikeus alioikeuden ratkaisusta on meillä perinteisesti ymmärretty jokaiselle kansalaiselle kuuluvaksi oikeudeksi. Suomen liittyminen kansainvälisiin sopimuksiin, kuten Euroopan ihmisoikeussopimukseen, on aiheuttanut muutospainetta varsinkin hovioikeusprosessin kehittämisessä. 1990–luvulla hovioikeusmenettelyä uudistettiin tavoitteena saada ennen pääosin kirjallinen hovioikeusmenettely vastaamaan uutta keskitettyä, suullista ja välitöntä alioikeusmenettelyä niin, että Suomen tekemä varauma Euroopan ihmisoikeussopimukseen suullisten käsittelyiden järjestämisen osalta voitiin poistaa. Muutoksenhakua koskevien oikeudenkäymiskaaren säännösten muuttaminen ei kuitenkaan jäänyt tähän, vaan vuonna 2003 otettiin käyttöön seulontamenettely hovioikeuksissa. Vuonna 2011 seulontamenettely korvattiin jatkokäsittelylupajärjestelmällä, ja vuonna 2015 jatkokäsittelylupajärjestelmä tulee laajenemaan soveltamisalaltaan yleiseksi rikosasioita koskevaa soveltamisalan rajausta lukuunottamatta. Tämän tutkimuksen tavoitteena on löytää syitä siihen, miksi muutoksenhakua koskevat oikeudenkäymiskaaren säännökset ovat olleet jatkuvan muutoksen kohteena viimeisen kahden vuosikymmenen aikana. Tutkimuskysymykseni on täten avoin, eikä absoluuttisia vastauksia perimmäiseen kysymykseen ole tarkoitus tavoitella, vaan pyrkiä selittämään muutosta empiiristä aineistoa – kuten hovioikeustilastoja – hyödyntäen. Tutkimuksessani päähuomio kiinnittyykin viimeaikaisten muutoksenhakua koskevien muutosten kuvaamiseen, eli siihen, miten oikeudenkäymiskaaren säännöksiä on muutettu ja miten muutoksia on perusteltu. Toimivan prosessilainsäädännön säätäminen on osoittautunut ilmeisen haastavaksi tehtäväksi lainsäätäjälle; joustavat, mutta toisaalta ennustettavasti ja yhdenmukaisesti sovellettavat normit reunaehtoinaan kansainvälisistä sopimuksista seuraavien perus- ja ihmisoikeusvelvoitteiden täyttäminen rajallisin resurssein näyttää muodostuneen hankalaksi yhtälöksi. Kaikkia 2000–luvulla toteutettuja uudistuksia yhdistää lainsäätäjän huoli oikeusturvasta, oikeudenkäyntien keston lyhentämisestä sekä hovioikeuksien resurssien tarkoituksenmukaisesta kohdentamisesta. Samalla on kuitenkin haluttu säilyttää rajoittamaton muutoksenhakuoikeus yhdistettynä nopeaan, laadukkaaseen ja halpaan oikeudenkäyttöön oikeusturvasta tinkimättä. Hovioikeustilastot 2000–luvulta osoittavat, että hovioikeuksiin saapuneiden asioiden määrä kuten myös hovioikeuksissa vuoden lopussa vireillä olleiden asioiden määrä on ollut laskussa, käsittelyajat ovat tasaisesti lyhentyneet ja myönnettyjen jatkokäsittelylupien määrä ollut laskussa ja hylättyjen nousussa. Tällä hetkellä jatkokäsittelylupajärjestelmän piiriin kuuluu arviolta 30 %:a kaikista hovioikeuksiin saapuvista asioista, kun vastaisuudessa arvioitu luku on noin 80–90 %:a. Lainvalmistelussa painoarvoa on annettu hovioikeusnäkökulmalle, kun taas kansalaisnäkökulma – ja erityisesti uudistusten vaikutukset kansalaisten asemaan – näyttää jääneen lainvalmistelussa huomiotta. Viimeisintä, vuonna 2015 toteutettavaa uudistusta perustellaan ennen kaikkea valtiontalouden säästöpaineilla. Katsonkin perustelluksi todeta, että juuri säästöt – eikä vähiten hovioikeuksien työnsäästö – ovat olleet muutosten pääasiallisena teemana. Tästä on seurannut se, että kansalaisille kuuluvaa muutoksenhakuoikeutta ollaan lainsäädännön muutoksilla de facto rajoitettu säätämällä säännöksiä, jotka ovat vaikeuttaneet asianosaisten tosiasiallista oikeutta saada asiansa ylemmässä tuomioistuimessa tutkittavaksi.
  • Malin, Kimmo (Ympäristöministeriö, 2008)
    Ympäristöministeriön raportteja 9/2008
    Selvityksessä analysoidaan hallinto-oikeuksien ja korkeimman hallinto- oikeuden asema- ja yleiskaava-asioissa tekemiä ratkaisuja vuosilta 2003–2006. Selvitys on osa ympäristöministeriön kaava-asioita ja maankäyttö- ja rakennuslain soveltamista koskevaa seurantaa. Valituksen kohteeksi joutuvat kuntien kaavapäätökset ovat pysyneet hallinto-oikeuksissa suurelta osin, mikä kertoo valituksen kohteeksi joutuneiden päätösten olleen pääsääntöisesti sekä sisällöltään että menettelyltään asianmukaisia. Hyväksytyt valitukset kohdistuivat usein ranta-alueiden kaavoihin, myös pienten kuntien kaavoista tehdyt valitukset menestyivät keskimääräistä useammin. Suurin valittajaryhmä oli yksityishenkilöt, joiden osuus valituksista oli noin 80 %. Parhaiten menestyivät alueellisten ympäristökeskusten tekemät valitukset, joista hyväksyttiin noin kaksi kolmasosaa.
  • Holopainen, Heikki; Huttunen, Kimmo; Malin, Kimmo; Partinen, Hanna (Ympäristöministeriö, 2013)
    Ympäristöministeriön raportteja 19/2013
    Selvityksen kohteena ovat hallintotuomioistuinten ratkaisut yleis- ja asemakaava-asioissa, suunnittelutarveratkaisuissa ja poikkeamispäätöksissä sekä maankäyttö- ja rakennuslain soveltamisalaan kuuluvat valituslupa-asioissa. Selvitys liittyy ympäristöministeriön maankäyttö- ja rakennuslain toimivuuden arviointityöhön ja on osa maankäyttö- ja rakennuslain soveltamista koskevaa seurantaa. Selvitysaineisto on käsittänyt hallintotuomioistuinten päätökset 1033 kuntakaavasta , 1121 poikkeamispäätöksestä ja 560 suunnittelutarveratkaisusta. Päätöksiä on tarkasteltu päätöslajeittain mm. valitusten määrä valittajaryhmittäin, valitusperusteita, valitusten menestymistä ja päätösten kumoutumisperusteita. Tässä yhteydessä on ensimmäistä kertaa selvitetty myös vuonna 2007 voimaan tulleen ja vuonna 2009 poikkeamispäätöksiä koskemaan laajennetun valituslupajärjestelmän käyttöön liittyvää tuomioistuinten ratkaisukäytäntöä. Valituslupa-asioita koskevia päätöksiä on ollut selvityksessä mukana 210. Valitusluvissa käsiteltiin asemakaavoja, poikkeamisia, rakennuslupia, suunnittelutarveratkaisuja, toimenpidelupia sekä katuja ja yleisiä alueita. Hallintotuomioistuinten ratkaisuvat ajoittuvat vuosiin 2007–2011. Selvitys osoitti, että muutoksenhakijoina yksityishenkilöt ovat ylivoimaisesti suurin valittajaryhmä kaavoissa sekä poikkeamispäätöksissä ja suunnittelutarveratkaisuissa. Elinkeino-, liikenne ja ympäristökeskusten tekemien valitusten osuus on pysynyt maltillisena (4 % valituksista) koko lain voimassaoloajan ja ELY-keskusten valitukset menestyvät tuomioistuimissa erittäin hyvin. Yksityishenkilöiden valituksista päätöslajista riippuen vain 15–18 % tulee hyväksytyksi hallinto-oikeudessa. Kaavoihin kohdistuvista valituksista hyväksytään joka viides. Aiempiin selvityksiin verrattuna eri kaavalajeja koskevien valitusten menestymisessä ei ole tapahtunut merkittäviä muutoksia. Selvitystulosten mukaan asema- ja yleiskaavapäätöksiin kohdistuvissa valituksissa maankäytttö- ja rakennuslain 9 §:n selvitysten riittävyys -vaatimusta käytetään usein valitusperusteena. Riittämättömät selvitykset on selvästi eniten käytetty argumentti myös kaavan menettelyllisistä kumoamisperusteista. Luontoselvitysten riittämättömyys oli ongelmana noin neljäsosassa niistä tapauksista, joissa valitus hyväksyttiin selvitysten riittämättömyyden perusteella hallinto-oikeudessa. Muutoksenhaunkohteeksi joutuneista asemakaava-valituksista noin joka kolmas päätyy jatkovalitusten johdosta korkeimman hallinto-oikeuden käsiteltäväksi. Jatkovalitus johtaa kuitenkin melko harvoin päätöksen kumoamiseen kaava-asioissa, sillä selvityksen mukaan korkein hallinto-oikeudessa hylkäsi 84 % tehdyistä valituksista. Selvitystulosten mukaan muutoksenhaunkohteeksi joutuvat kuntien tekemät myönteiset poikkeamispäätökset ja suunnittelutarveratkaisut kestävät muutoksenhakua heikosti. Myönteisistä muutoksenhaunkohteeksi joutuneista kuntien poikkeamispäätöksistä 65 % kumottiin hallinto-oikeudessa, suunnittelutarveratkaisujen osalta vastaava osuus oli 72 %. Asemakaava-asioissa valitusluparatkaisukäytäntöä on ehtinyt kertyä vasta vähän. Kuitenkin on nähtävissä, että valitusluparatkaisujen keskimääräiset käsittelyajat korkeimmassa hallinto-oikeudessa ovat muodostuneet ajallisesti tarkasteltuna varsin pitkiksi, etenkin tapauksissa, joille ei ole myönnetty valituslupaa.
  • Similä, Jukka; Inkinen, Aino; Pennanen, Jaana; Lönngren, Hanna; Tritter, Jonathan (Suomen ympäristökeskus, 2006)
    Suomen ympäristökeskuksen raportteja 4/2006
  • Kansaneläkelaitos Kela; Folkpensionsanstalten FPA; Social Insurance Institution of Finland Kela (Kela,tilastoryhmä, 2012)
  • Kansaneläkelaitos Kela; Folkpensionsanstalten FPA; Social Insurance Institution of Finland Kela (2013)
  • Kansaneläkelaitos Kela; Folkpensionsanstalten FPA; Social Insurance Institution of Finland Kela (Kela, 2016)
  • Kansaneläkelaitos Kela; Folkpensionsanstalten FPA; Social Insurance Institution of Finland Kela (Kela, tilastoryhmä, 2015)
  • Kansaneläkelaitos Kela; Folkpensionsanstalten FPA; Social Insurance Institution of Finland Kela (2014)
  • Rintala, Jari; Haavanlammi, Eliisa (Suomen ympäristökeskus, 2011)
    Suomen ympäristökeskuksen raportteja 19/2011
  • Heinonen, Tia (Helsingin yliopisto, 2022)
    Tutkielma käsittelee syyttäjän muutoksenhakua aina käräjäoikeuden tuomiosta hovioikeuden tuomioon erityisesti objektiivisuusperiaatteen ja rikosvastuun toteuttamisen näkökulmasta empiirisesti tarkasteltuna. Tutkielmassa pyritään selvittämään 1) onko Syyttäjälaitoksen organisaatiouudistus johtanut siihen, että syyttäjäalueiden menettelytavat ovat valtakunnallisesti yhdenmukaiset, 2) kokevatko syyttäjät toteuttavansa objektiivisuusperiaatetta osana muutoksenhakua, 3) kokevatko syyttäjät toteuttavansa rikosvastuuta osana muutoksenhakua, 4) mitkä seikat käräjäoikeuden tuomiossa vaikuttavat syyttäjästä lähtöisin olevaan muutoksenhakuun sekä 5) miten syyttäjät kokevat valitusprosessin käräjäoikeuden tuomiosta hovioikeuden tuomioon saakka. Tutkielmassa pyritään selvittämään, onko syyttäjien vastauksissa havaittavissa alueellisia tai kokemusvuosiin perustuvia eroja. Tutkielmassa käytetään lainopillisen menetelmän lisäksi empiiristä tutkimusmenetelmää. Empiiristä osiota varten syyttäjille lähetettiin marraskuussa 2021 kysely, johon saatiin vastaus 75 syyttäjältä. Tämän lisäksi viittä aluesyyttäjää haastateltiin. Tutkielman alussa käsitellään syyttäjän työtä ja velvollisuuksia sekä muutoksenhaun lähtökohtia erityisesti rikosprosessin ja muutoksenhaun tehtävien osalta. Muutoksenhakua ohjaavia oikeusperiaatteita koskevassa kappaleessa syvennytään objektiivisuusperiaatteeseen ja rikosvastuun toteuttamiseen hyödyntäen syyttäjien haastatteluita. Kyselytutkimuksen tulokset käydään läpi syyttäjien kokemuksia muutoksenhakuprosessissa koskevassa kappaleessa. Vaikka muutoksenhakuprosessissa on ongelmakohtia, tutkielman tulokset vahvistavat luottamusta siihen, että syyttäjät pystyvät toteuttamaan rikosvastuuta erityisesti muutoksenhaun osalta, mutta myös kokonaisuutena objektiivisuusperiaatetta noudattaen, samoin kuin siihen, että syyttäjät kokevat onnistuvansa näissä tehtävissään. Vaikka syyttäjien työtilanne on kuormittava ja objektiivisuusperiaatteen sekä rikosvastuun toteuttamisessa on haasteensa, on ilo huomata, ettei tutkimus ole herättänyt huolta syyttäjien työn laadusta, eikä heidän toiminnastaan rikosvastuun toteuttajina.
  • Pietiläinen, A (Kela, 2002)
    Sosiaali- ja terveysturvan tutkimuksia 65
    Tutkimuksessa selvitettiin, miten Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 (1) artiklan (Oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin) määräykset toteutuvat toimeentuloturvan muutoksenhaussa yhdeksässä Euroopan maassa. Selvityksen pohjalta voitiin löytää ja analysoida joitakin yleisiä 6 (1) artiklan toteuttamiseen liittyviä ongelmia. Suurin osa ongelmista liittyi toimeentuloturvan hallintojärjestelmiin. Hallintoelimillä on yleensä useita toimialaan kuuluvia tehtäviä, joihin kuuluu muun muassa lainvalmistelu. Hallintoelinten toiminnan laaja-alaisuus saattaa johtaa tilanteeseen, jossa tuomioistuimen riippumattomuus ja puolueettomuus sekä osapuolten tasavertaisuus ovat kyseenalaisia. Menettelyyn liittyvistä puutteista käsitellään erityisesti suullisten käsittelyiden lähes täydellistä puuttumista Suomessa. Näyttää siltä, että Euroopassa pyritään vähitellen järjestämään toimeentuloturvan muutoksenhaku samojen oikeusturvavaatimusten mukaisesti kuin muutkin muutoksenhakujärjestelmät. Hallintoelinten vastuu on joka tapauksessa suuri, koska muutoksenhaku on aina toissijainen keino toteuttaa oikeuksia.
  • Hurmeranta, Jyrki; Karjalainen, Hannu; Sundberg, Satu; Salila, Jari (Ympäristöministeriö, 2011)
    Ympäristöministeriön raportteja 13/2011
    Selvityksessä tarkastellaan eräitä lunastus-, maankäyttö-, luonnonsuojelu- ja maa-aineslainsäädäntöön sisältyvien säännösten soveltamisessa esiinnousseita kysymyksiä maaomaisuudensuojan ja oikeusturvan näkökulmasta. Selvitys on laadittu oikeusministeriön ja ympäristöministeriön yhteistyönä. Selvityksen mukaan maanomistajien oikeusturva on puutteellinen eräissä asema- ja yleiskaavojen muutoksenhakutilanteissa. Lakia ehdotetaan sen vuoksi muutettavaksi siten, että maanomistajalla olisi oikeus valittaa asema- tai yleiskaavan osittaista kumoamista koskevasta päätöksestä. Rantojen kaavoituksen yhteydessä suojeltavien rantojen laskennallinen rakennusoikeus pyritään siirtämään maanomistajan toisaalla omistamille alueille. Kaavassa suojelualueiksi määrättäville rannoille osoittamatta jäänyt rakennusoikeus on korvattava, jollei sitä ole voitu siirtää toisaalle. Korvattavat rakennuspaikat voidaan tarvittaessa osoittaa kaavassa. Selvityksessä ei ehdoteta tältä osin tehtäväksi muutoksia lainsäädäntöön. Luonnonsuojelulaissa, maa-aineslaissa ja kiinteän omaisuuden lunastamista koskevassa lainsäädännössä ei havaittu puutteita omaisuudensuojan näkökulmasta. Selvityksessä ei ehdoteta tältä osin tehtäväksi muutoksia lainsäädäntöön. Korvauksen määräämistä koskevissa käytännöissä saattaa kuitenkin esiintyä tapauskohtaista vaihtelua. Selvityksessä korostetaan lunastuskorvauksen määräämistä koskevien arviointikäytäntöjen kehittämistä sen varmistamiseksi, että lunastuskorvaus kattaa kaikki luovuttajan taloudelliset menetykset.
  • Malin, Kimmo (Ympäristöministeriö, 2009)
    Ympäristöministeriön raportteja 12/2009
    Selvityksessä analysoidaan hallinto-oikeuksien ja korkeimman hallinto- oikeuden poikkeamisasioissa tekemiä ratkaisuja vuosilta 2006–2007. Selvitys on osa ympäristöministeriön kaava-asioita ja maankäyttö- ja rakennuslain soveltamista koskevaa seurantaa. Tyypillisin valituksen kohde tutkitussa aineistossa oli alueellisen ympäristökeskuksen päätös, jossa poikkeamishakemus oli hylätty. Useimmiten nämä päätökset koskivat rantarakentamista ilman siihen oikeuttavaa kaavaa. Muutoksenhaun kohteeksi joutuneista kunnan päätöksistä useimmat koskivat yleiskaavasta poikkeamista. Alueellisten ympäristökeskusten päätöksiin kohdistuneista valituksista hyväksyttiin hallinto-oikeudessa noin 10 %, kun taas kuntien päätöksiin kohdistuneista valituksista hyväksyttiin lähes puolet. Suurin valittajaryhmä oli yksityishenkilöt, joiden osuus valituksista oli lähes 80 %. Parhaiten menestyivät alueellisten ympäristökeskusten tekemät valitukset, joista hyväksyttiin noin 80 %.
  • Heinilä, Aleksi (Ympäristöministeriö, 2014)
    Ympäristöministeriön raportteja 1/2014
    Selvitys on osa maankäyttö- ja rakennuslain (132/1999, MRL) kokonaisarviointia, jonka yhtenä painopistealueena on alueidenkäytön ohjausjärjestelmän toimivuus erityisesti yhdyskuntarakenteen hallinnan näkökulmasta. Suunnittelutarve- ja poikkeamismenettelyillä on erityisesti tämän painopistealueen osalta varsin keskeinen merkitys. Selvityksen tarkoituksena on ollut tuoda esiin suunnittelutarveratkaisu- ja poikkeamispäätöksentekoa koskevia näkökohtia, joilla on merkitystä arvioitaessa sitä, onko MRL:n muuttamiselle tarvetta ja minkä tyyppisiä muutokset voisivat olla. Molemmat lupamenettelyt liittyvät varsin kiinteästi maankäyttö- ja rakennuslain suunnittelujärjestelmään, ja niillä on huomattava merkitys suunnittelujärjestelmän toimivuuden kannalta. Selvityksen sisällön näkökulmasta keskeistä onkin ollut näiden menettelyiden tarkastelu osana maankäyttö- ja rakennuslain systematiikkaa. Tätä systemaattista kokonaisuutta tarkasteltiin maankäyttö- ja rakennuslaille asetettujen tavoitteiden näkökulmasta, samoin kuin käytännön soveltamistoiminnan näkökulmasta. Maankäytön suunnittelu on keskeisin keino ohjata yhdyskuntarakennetta. Suomalaisissa olosuhteissa yhdyskuntarakenteen hajautumiskehitys ilmenee kaupunkiseutujen reuna-alueilla alhaisen tiheyden taajama-alueiden laajenemisena, joka johtuu pääosin kaupunkiseutuja ympäröivän haja-asutusalueen hajarakentamisesta. Tässä kehityksessä suunnittelutarveratkaisu- ja poikkeamismenettelyillä ja niitä aiemmassa lainsäädännössä edeltäneillä menettelyillä on ollut hyvin keskeinen rooli. Tämän kehityksen seurausten hallinta on myöhemmin hyvin haasteellista. Nykyisenkaltaista yhdyskuntarakenteen hajautumista onkin pidetty kestämättömänä tulevaisuuden näkymänä muun ohella ilmastonmuutoksen näkökulmasta. Vaikka suunnittelemattoman rakentamisen ongelmat olivat korostetusti esillä maankäyttö- ja rakennuslakia säädettäessä, ei kysymyksen aiempaa tehokkaampaan ehkäisyyn käytännössä löydetty lakia säädettäessä käytännön keinoja. Yhdyskuntarakenteen hajautuminen nähtiin tavoitetasolla hyvin merkittäväksi ongelmaksi jota MRL:n säätämisellä nimenomaisesti pyrittiin ehkäisemään, mutta pintatason sääntelyyn tämä ei ilmeisestikään ole riittävästi heijastunut. Suunnittelutarveratkaisu- ja poikkeamismenettelyt ovatkin edelleen säännönmukaista hallintotoimintaa aivan kuten aiemman rakennuslainkin voimassa ollessa. Selvitysten perusteella suunnittelutarveratkaisuja ja poikkeamismenettelyä käytetään liian usein tilanteissa, joissa kaavoitus olisi tarpeen. Olennainen kysymys on, kuinka lainsäädännön tasolla pystyttäisiin turvaamaan suunnittelutarveratkaisu- ja poikkeamismenettely koskevien säännösten yhteydessä lain systematiikan lähtökohtana olevan riittävän suunnittelun toteutuminen. Pyrkimyksenä tulisi olla maankäytön suunnittelun esteiden paikantaminen ja poistaminen siten, että kaavoitus oikealla suunnitteluvälineellä saataisiin toteutumaan silloin, kun se on tarpeen.
  • Partinen, Hanna (Ympäristöministeriö, 2009)
    Ympäristöministeriön raportteja 13/2009
    Selvityksessä analysoidaan hallinto-oikeuksien ja korkeimman hallinto-oikeuden suunnittelutarveratkaisuja koskevia päätöksiä vuosilta 2003-2007. Selvitys on osa ympäristöministeriön maankäyttö- ja rakennuslain soveltamista koskevaa seurantaa. Selvityksestä käy ilmi, että suurin osa (71 %) valituksista suunnittelutarveasioissa on yksityishenkilöiden tekemiä. Valituksen kohteeksi joutuneista kunnan viranomaisen tekemistä suunnittelutarveratkaisuista kumottiin hallinto-oikeudessa noin joka kolmas. Parhaiten menestyivät alueellisen ympäristökeskuksen tekemät valitukset, niiden valituksista hylättiin vain noin joka kymmenes. Selvityksen perusteella suunnittelutarvealuetta koskevien säännösten soveltamisen suurimmat ongelmat liittyvät erityisesti myönteisiin, rakentamisen salliviin suunnittelutarveratkaisuihin.