Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee Lucia-perinteen muotoutumista Suomessa vuosina 1949─1960 ja sitä, kuinka Lucia-juhlaa aletaan viettää säännöllisenä vuotuisjuhlana. Lucia-perinteen muodostumista tarkastellaan Eric J. Hobsbawmin perinteen muodostumisen teorian avulla. Tämän tutkimuksen pääpaino on tarkastella eri kieliyhteisöjen tapoja juhlia Luciaa joulukuun 13. päivänä. Tutkimuksessa avataan sitä, millainen on Lucia-juhlan keskiössä edustanut, vuosittain kruunattava Lucia. Lucialta odotettuja ominaisuuksia verrataan oman aikansa vallitsevaan naisihanteeseen. Lucia-kilpailua verrataan myös muihin vuosien 1950─1960 suosittuihin naisille suunnattuihin kilpailuihin, kuten kauneuskilpailuihin ja Pauligin Paula-tytön valintaan. Tutkielmassa määritellään ensin se, millainen on ihanteellinen Lucia ja tarkastellaan, kuinka Lucian hahmoa käytettiin kieliyhteisöjen lujittajana Lucia-perinteessä. Tutkielmassa tarkastellaan ensin Suomen ruotsinkielisen väestön keskuudessa muodostunutta Lucia-juhlaa Helsingissä. Olennaista on tarkastella sitä, kuinka pääkaupunki toimii näyttämönä ruotsinkieliselle Lucia-juhlalle. Tämän lisäksi tarkastellaan, kuinka Tukholmassa asuvat suomalaiset alkavat kruunata vuodesta 1952 alkaen oman Lucian, Tukholman Suomalaisen Seuran aloittamissa Lucia-juhlallisuuksissa Ruotsissa. Tutkielman tavoitteena on selvittää, milloin suomenkieliset ovat alkaneet viettää omia Lucia-juhlallisuuksia säännöllisesti. Tutkimuksen pääasiallisena lähdeaineistona ovat Helsingissä ilmestyneet laajalevikkiset sanomalehdet Helsingin Sanomat, Uusi Suomi ja Hufvudstadsbladet. Tämän lisäksi lähdeaineistona käytetään Tukholman Suomalaisen Seuran julkaisemaa järjestön omaa aikakauslehteä, Yleisradion arkiston radiotallenteita sekä aikavälillä 1940─1950 julkaistuja naisille suunnattuja käytösoppaita. Lähdeaineistossa tarkastellaan tutkimuksen kannalta olennaista ajanjaksoa eli vuosia 1949─1960. Tutkimustulosten tarkasteluun käytetään laadullisen tutkimuksen menetelmiä ja analysoidaan tutkimustuloksia diskurssianalyysin keinoin. Tutkielmassa osoitetaan, että Suomen Lucian naisihanne vastasi oman aikansa oletettua ihannetta. Lucia-kilpailussa korostetaan ulkoista kauneutta, mutta kilpailussa pärjätäkseen tarvitaan myös muita ominaisuuksia. Luciasta luodaan esikuva Lucia-juhlia seuraavalle yleisölle ja hahmon toivotaan lisäävän ihmisten kiinnostusta osallistua Hufvudstadsbladetin ja Kansanterveysjärjestö Folkhälsanin vuosittain järjestämään hyväntekeväisyyskeräykseen. Lucia-juhla vakiintuu vuosien 1949─1960 välisenä aikana Helsingissä järjestettävän Lucia-juhlan myötä. Juhla herättää kiinnostusta myös suomenkielisessä sanomalehdistössä vuodesta 1950 alkaen. Tutkimuksella osoitetaan, että Suomen ruotsinkielisen väestön Lucia-juhlan lisäksi myös suomenkieliset ovat viettäneet omia Lucia-juhlia jo 1950-luvulla. Tukholman Suomalainen Seura alkaa valita järjestönsä Lucia-juhlissa suomalaisia naisia Lucioiksi vuodesta 1952 alkaen. Perinne jatkuu aina vuoteen 1958 saakka, mikä on osoitus siitä, että säännöllisiä Lucia-juhlia vietettiin suomenkielisten keskuudessa jo 1950-luvulla.

While once essential agents in early Christian communities, in centuries to come women hosts were forgotten. Kaisa-Maria Pihlava, Th.D., sets out to trace literary representations of women hosts in early Christian sources. She also discusses what we know of early Christian communities, women property owners, and heads of households in antiquity. She argues that women hosts had authority in their early Christian communities because of the domestic setting of these communities and the authority that hosts had irrespective of their gender. The authority that women hosts gained was not countercultural. Instead, socioeconomic hierarchy resulted in the authority positions of women hosts of early Christian gatherings. In Pihlava's study, women hosts are written into the narratives of early Christian beginnings.

Tutkielma käsittelee suomalaisen naisen rakentumista kolmentoista erilaisen 1920-luvun aikakauslehden esittämien naiskuvien kautta. Työssä vertaillaan ihanteellisen naisen ja tämän vastakuvan epäihanteellisen naisen rakentumista, lehtien visuaalisissa representaatioissa ja sukupuolijärjestelmän kontekstissa. Vuosisadan vaihdetta on pidetty aikana, jolloin sukupuolijärjestelmä oli murroksessa. Kuvien kautta hahmottuvat ihannenaiskuvat – kuvajaiset – kuvastavat ajan mukaista normatiivista naiseutta, sekä niitä haaveita ja toiveita, joiden mukaiseksi suomalaisen naisen haluttiin määrittelijöiden taholta rakentuvaksi. Ihanteellisen naisen vastakuvat – kuvatukset – heijastelevat aikansa kontekstissa epäihanteelliseksi nähtyä naista, sekä ajan naiseuteen ja yhteiskunnan muutokseen liitettyjä pelkoja ja uhkia, piirtäen naiseuden rajoja. Tarkoituksena on selvittää, millaisia piirteitä ulkonäköön liitettiin ja miten sukupuolta rakennettiin kuvissa ruumiin pinnalla, muun muassa ulkonäön ja pukeutumisen kautta. Tutkielmassa sukupuolta lähestytään konstruktiona, joka tuotetaan sukupuolijärjestelmässä. Sukupuolten eroa, erilaisia ominaisuuksia, ulkonäköä ja toiminta-alaoja pidetään yllä ja toistetaan jatkuvasti koko yhteiskunnan kattavalla kentällä, yksityiskohtien runsaudessa. Kuvat, kuten tekstitkin, joko toistavat sukupuolta normatiivisesti tai esittävät ihanteesta poikkeavaa naiseutta. Kuvat ovat tutkielmassa historiallisia lähteitä, jotka aukeavat tarkastelijalle historiallisessa, kulttuurisessa ja poliittisessa kontekstissaan. Tutkimuksessa naiskuvat ovat representaatioita, joita eri poliittiset, yhteiskunnalliset ja kulttuuriset ryhmät rakentavat. Representaatiolla ei vain pyritä kuvaamaan sen kohdetta, vaan aktiivisesti vaikuttamaan kyseiseen ilmiöön. Representaatioita tutkimalla hahmotetaan esiin eri ryhmien sekä määrittelijöiden ihanteellinen ja siitä poikkeava naiskäsitys. Ihanteellinen nainen näyttäytyi kodin, äitiyden, uhrautuvuuden, siveellisyyden, uutteruuden ja vaatimattomuuden ympäristössä ja ulkomuodossa. Ihanteellisuus merkittiin ruumiin pinnalla tietyin ulkonäköpiirtein. Naisten ulkonäkö rakentui kolmiportaisen hierarkkisen järjestelmän mukaiseksi. Alatason kodille, äitiydelle ja työlle omistautuneet naiset näyttäytyivät yksinkertaisissa univormumaisissa työ- ja kotitalousasuissa. Keskitason naiset olivat kansannaisten esimerkkejä ja kansakunnan sekä luokan tulevaisuuden turvaajia. He näyttäytyivät kansallispukuisena emäntänä, aatteen lippua kantavana sankarittarena sekä kansakunnan jatkuvuutta turvaavan rotupuhtaan äidin ruumiissa. Heistä rakentui suomalaisen naiseuden paraatikuvajaisia. Ylätason naiset, poliitikot ja kristillis-siveelliset toimijat, häivyttivät fyysistä naiseuttaan korostuneen siveellisellä ja askeettisella itsensä esittämisellä. Asemaan ja tehtävään pukeuduttiin ja sen mukaisesti esitettiin itseään myös fyysisesti. Sukupuolijärjestelmän rajoista lipeäminen merkittiin myös ulkonäöllisin piirtein. Väärin toimivat naiset uhkasivat muun muassa miehistä valtaa, siveellisyyskäsityksiä, sukupuolten erillään pitoa, suvunjatkuvuutta ja perheinstituutioita. He näyttäytyivät vallitsevan sukupuolijärjestelmän kontekstissa itsekkäinä, hillittöminä, osaamattomina, laiskoja ja siveettöminä. Epäihanteelliset naiset leimattiin kuvissa moninaisin ulkonäköpiirtein ja heistä rakennettiin oikean, luonnollisen naiseuden kuvatuksia. Uuden naisen tai nuoren jazztytön hahmo toimi usein naisen kuvatuksena. Uuteen naiseen liitettiin modernin mullistuksen pelkoja ja hänen ruumiinsa ympärillä keskusteltiin tulevaisuuden uhkakuvista. Uuden naisen figuuri edusti uutta aikaa, moderneja tapoja, turhamaisuutta, urbaania elämää ja epäkansallista tendenssiä. Kuvatukset myös paljastavat ihannenaiseuden haaveksi ja harhaksi, sillä ne kertovat etteivät kaikki ajan naiset käyttäytyneet ja toimineet määrittelijöiden kaavailemien korkeiden ideaalien ja haaveiden mukaisesti. Niiden kautta rakentuu kuva ajan todellisuuden moninaisesta naiseudesta. Naiseuden rajat eivät olleet musta-valkoisen selkeät, vaan järjestelmä jousti eri kohdissa ja eri ryhmille eritavoin. Ihannenaiskuvat ja niiden vastakuvat olivat ensisijassa tarkoitettu suurten joukkojen ja kansannaisten ohjenuoriksi, joilla suomalaista ihanteellista naista rakennettiin. Marginaalitapauksissa tiukoista rajoista saatettiin joustaa.

Tässä pro -gradu tutkielmassa tarkastelen naisasian parissa työskennelleen autonomian ajan aatelisneidin, Lilly von Heidemanin (1849–1917), elämänpiiriä, maailmankuvaa ja identiteettejä. Mitkä yhteiskunnalliset asiat hän koki itselleen tärkeiksi, ja miten hän itse toimi omassa sosiaalisessa ja kulttuurisessa ympäristössään? Tutkielma on minibiografia, jossa kulkee vahvasti mukana myös hänen veljensä, Hugo von Heideman (1851–1915). Veljellä oli suuri rooli sisarensa elämässä, sillä he asuivat suurimman osan elämästään yhdessä Urajärven kartanolla. Lähdeaineistona olen käyttänyt neiti von Heidemanin keskeneräisiä muistelmia, matkapäiväkirjoja Euroopan ja Egyptin matkoilta, sekä hänen puheitaan esimerkiksi venäläistämistoimiin, naisasiaan ja lasten kasvatukseen liittyen. Olen hyödyntänyt myös sisarusten opiskeluaikaista kirjeenvaihtoa, sekä kartanolla työskennelleen Simolinin pariskunnan haastatteluja. Tutkimusmenetelminä olen käyttänyt lähilukua sekä uusbiografista metodia. Näistä jälkimmäiseen kuuluu oleellisesti ajatus siitä, että elämäkertakirjallisuutta voidaan kirjoittaa tieteellisesti. Tutkimuskohdetta ei pyritä asettamaan tiettyyn muottiin, sillä ihmiset ovat muuttuvia ja moniulotteisia, eivätkä aina toimi ennalta-arvattavasti tai suunnitellusti. Täten heistä piirtyvä kuva on myös kompleksinen, ja heillä voi olla monenlaisia identiteettejä. Lillyn identiteettien peruspilareina voi nähdä hänen roolinsa isosiskona, naisasianaisena, säätyläisnaisena, sekä opettajattarena. Lillyn sosiaalinen ja kulttuurinen toimintakenttä sijoittuu autonomian ajan Suomeen, sekä osittain myös ulkomaille pitkien ulkomaanmatkojen myötä. Sosiaaliset verkostot koostuvat opiskelutovereista, naisyhdistyksen jäsenistä, sukulaisista sekä lähiseudun aatelistosta. Tämän lisäksi sosiaalisia suhteita luotiin aktiivisesti myös Suomen rajojen ulkopuolella. Lilly von Heideman näyttäytyy lähteiden valossa oppineena ja yhteiskunnallisesti valveutuneena säätyläisnaisena, joka tarkastelee maailmaa aatelis- sekä naisasianaisen silmin. Ulkomaanmatkojen myötä hän pääsi tutustumaan Euroopan suurkaupunkeihin, sekä Lähi-idän historiallisiin nähtävyyksiin. Länsi edusti säätyläisnaiselle sivistyksen kehtoa, itä takapajuisuutta ja sivistymättömyyttä.

Tutkielmani käsittelee Tyyne Leivo-Larssonin (1902-1977) suurlähettiläsuraa Oslossa vuosina 1958-1965. Hän oli ensimmäinen suomalainen nainen, joka nimitettiin suurlähettilääksi. Leivo-Larsson oli tehnyt mittavan uran sosialidemokraattisena poliitikkona ja ministerinä ennen diplomaattiuraa. Tutkielma on elämäkerrallinen uraelämäkerta. Tutkimus lähestyy Leivo-Larssonin diplomaattiuraa seuraavista kysymyksistä käsin: millaisissa olosuhteissa hänen nimittämisensä tapahtui, millainen hän oli suurlähettiläänä, millaisia erityispiirteitä hän koki naisena diplomaattiyhteisössä sekä kuinka hänen suurlähettiläskauttaan käsiteltiin lehdistössä? Tutkimuksen pääasiallisena aineistona on kaksi Leivo-Larssonin omaa arkistoa sekä ulkoministeriön arkisto, Suomen ulkoasianhallinon alan historiateoksia, suomalaisten naisten poliittista historiaa koskevia teoksia sekä suomalaisia ja norjalaisia sanoma- ja aikakausilehtiä. Leivo-Larssonin nimitys suurlähettilääksi oli poliittinen eli Leivo-Larsson ei ollut virkasuhteessa ulkoministeriöön, vaan hänet nimitettiin diplomaatiksi poliittisten ansioiden perusteella. Nimityksen poliittisuus sekä se, että nainen nimitettiin ensimmäistä kertaa Suomen historiassa suurlähettilääksi herätti vastarintaa ulkoministeriössä. Tutkimus tuo esiin Leivo-Larssonin suurlähettiläsuran arkea ja haasteita. Haasteita suurlähettiläälle aiheutti niin suhteet alaisiin kuin ulkoministeriön virkamiestenkin kanssa työskentely. Vahva poliittinen menneisyys kuitenkin helpotti henkilökohtaisia suhteita Suomessa ulkoministereihin ja presidenttiin sekä Norjan puolella pääministeriin ja ulkoministeriin. Leivo-Larssonin osaamista naisena epäiltiin kylmän sodan aikaisessa jännitteisessä ulkopolitiikassa. Hän kuitenkin selvisi suurlähettiläänä hyvin niin ulko- kuin turvallisuuspolitiikankin parissa.

Tutkimus käsittelee Suomen ulkoasiainhallinnon historiaa sukupuolinäkökulmasta. Tarkoituksena on selvittää, millä tavoin ulkoasiainhallinto ja erityisesti diplomaatinura on ollut sukupuolittunutta ja millaisia hierarkkisia suhteita on tuotettu miesten ja naisten välille. Lisäksi pyritään selvittämään, millainen rooli sukupuolella ja tasa-arvolla on ollut ensimmäisten naisdiplomaattien kokemuksissa ja toisaalta ulkoasiainministeriön harjoittamassa henkilöstöpolitiikassa. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä ovat Irma Sulkusen ja Yvonne Hirdmanin sukupuolijärjestelmäteoriat. Tutkimusaineisto sisältää ulkoasiainministeriön ja sen virkamiesten tuottamia dokumentteja tasa-arvon edistämisestä ulkoasiainhallinnossa. Diplomaatinuran naisistumisen vaiheita selvitetään aikaisemman tutkimuskirjallisuuden ja alkuperäislähteiden avulla. Naisdiplomaattien haastattelujen avulla tutkitaan, miten naiset ovat kokeneet työskentelyn miehisessä ulkoasiainhallinnossa. Vuonna 1927 naisten virkakelpoisuuslain asetuksesta poistettiin rajoitus, joka koski naisten toimimista ulkoasiainhallinnon johtavissa viroissa. Suhtautuminen naisdiplomaatteihin pysyi kuitenkin perinteisenä, vaikka yhteiskunnan tasolla 1960- ja 1970-luvulla sukupuoliroolikeskustelua käytiin aktiivisesti. Vasta 1970-luvun rekrytointiuudistuksesta lähtien naisia alettiin hyväksyä diplomaatiksi systemaattisesti joka vuosi, mutta kuitenkin edelleen vähemmän kuin miehiä. Etenkin 1970-luvun alussa naisia haki diplomaatinuralle paljon enemmän kuin heitä hyväksyttiin. Rekrytointivaiheista erityisesti haastattelut karsivat naishakijoita. Kuitenkin vasta tasa-arvoajattelun myötä 1980-luvun alussa diplomaatinurasta näyttää tulleen yhtä mahdollinen ammatti sekä miehille että naisille. Vaikuttaa siltä, että aiempi kaksijakoiseen kansalaisuuteen perustunut järjestelmä alkoi muuttua ongelmalliseksi vasta siinä vaiheessa, kun sen syvään juurtuneita rakenteita pyrittiin muuttamaan tasa-arvopolitiikan avulla. Ulkoasiainministeriön tasa-arvoajattelun syntyminen oli paljolti seurausta YK:n naisten vuosikymmenen tapahtumista ja TANE:n painostuksesta. Ulkoasiainhallinnossa oli tiettyjä osastoja, jotka olivat epävirallisesti naisilta suljettuja. Esimerkiksi poliittisella ja kauppapoliittisella osastolla sekä Neuvostoliittoa koskevissa kysymyksissä Suomen asioita edistivät miehet. Kehityspoliittinen osasto, protokolla- ja oikeudellinen osasto olivat muita osastoja naisvaltaisempia. Näyttää siltä, että naisilla ei siis ollut valtaa perinteisillä politiikka-aloilla. Työtehtävien eriytyminen näkyi myös työryhmissä ja valtuuskunnissa, joissa naisia oli vähän miehisinä miellettyjä asioita valmistelemassa. Naiset olivat harvoin työryhmien puheenjohtajia, mutta usein sihteereitä. Tutkimuksen tulos on, että diplomaatinura oli vahvasti sukupuolittunut 1970-luvulla, kun ammatti alkoi vähitellen naisistua. Tämä näkyi diplomaattien rekrytoinnissa, uralla etenemisessä, työtehtävien jakautumisessa, asenteissa sekä työn ja perheen yhdistämisessä. Myös sen jälkeen, kun 1970-luvun lopussa ja 1980-luvun alussa tasa-arvopolitiikalla alettiin tietoisesti muuttaa kaksijakoiseen kansalaisuuteen perustuneita sukupuolittuneita käytäntöjä, erot ja hierarkiat olivat edelleen selviä muun muassa työtehtävien osalta. Diplomaatinuran naisistuminen johti uusien hierarkioiden ja sukupuolierojen syntymiseen. Ensimmäisenä naisistuivat alimmat virat ja viimeiseksi suurlähettiläskunta. Myös suurlähettiläspaikkojen jakautumisessa miesten ja naisten välillä on sukupuolella ollut merkitystä. Suomelle tärkeimpien edustustojen päälliköksi on toistaiseksi aina valittu mies.

Käsittelen työssäni ILO:n yleissopimuksen nro.100 ratifiointia Suomessa. Sopimus velvoittaa sen hyväksyneen ILO:n jäsenvaltion turvaamaan miehille ja naisille samanarvoisesta työstä saman palkan. Selvitän tutkielmassani millaisen sopimuksen Suomi ratifioi, kun samapalkkaisuus on yhä 2000-luvulla saavuttamatta. Toisena tutkimuskysymyksenä on miksi Suomi ratifioi ILO:n samapalkkaisuussopimuksen vasta vuonna 1962. Sopimus hyväksyttiin ILO:n työkonferenssissa kesällä 1951. Suomen hallitus ei suosittanut sopimuksen ratifiointia ja eduskuntakin lykkäsi sopimuksen hyväksyntää syksyllä 1953. Suomessa vallitsi tuolloin palkkasäännöstely ja sukupuolten virallinen eripalkkaisuus. SKDL:n eduskuntaryhmä oli ainoa puolue, joka yksituumaisesti kannatti sopimuksen välitöntä ratifiointia. Töiden samanarvoisuusnormeja selvittämään asetettiin ns.samapalkkaisuuskomitea tammikuussa 1954. SAK:n naisjaosto, Suomen Naisten Demokraattinen Liitto (SNDL) ja Suomen Naisjärjestöjen Keskusliitto kiirehtivät kaikki komitean työn edistymistä. ILO:n samapalkkaisuussopimus nousi esille Pohjoismaiden neuvostossa marraskuussa 1959. Suomen eduskunta antoi ensimmäisen kerran ymmärtää toivovansa ILO:n sopimuksen ratifiointia käsitellessään Pohjoismaiden neuvoston valtuuskunnan kertomusta syksyllä 1960. Samaan aikaan samapalkkaisuuskomitea jätti mietintönsä joulukuun alussa 1960. Komitea päätyi suosittelemaan ILO:n samapalkkaisuussopimuksen ratifiointia. Lopputulemana oli, että naisille ei saanut kollektiivisesti maksaa huonompaa palkkaa. Palkkasäännöstelyn purkautumisesta huolimatta naiset ja miehet olivat yhä usein omissa palkkaluokissaan. Nämä erilliset palkkaluokat yhdistettiin ja siirryttiin näennäisen sukupuolineutraaliin palkkaukseen. Komitea ei kuitenkaan ollut tutkinut naisten ja miesten suorittamien töiden samanarvoisuutta, vaan se jätti tämän työmarkkinaosapuolten keskinäisissä neuvotteluissa määritettäväksi. Myös sopimuksen toteutus jätettiin työehtosopimusneuvotteluiden varaan. Koska naisten ja miesten työt olivat vahvasti segregoituneet, ei samapalkkaisuus toteutunut ilman töiden samanarvoisuuden määrittämistä. Työnantajille samapalkkaisuus tarkoitti töiden samanarvoisuutta työnantajan näkökulmasta. Heidän mielestään naisten alempi palkka oli perusteltua, koska kalliimpi naistyövoima aiheutti työnantajalle lisäkustannuksia. Koska samapalkkaisuutta tai töiden samanarvoisuutta ei oltu määritelty, ei naisten ja miesten välinen palkkatasa-arvoisuus toteutunut pelkästään työehtosopimusneuvotteluiden varaan jätettynä. Ongelmana oli myös, että ILO:n samapalkkaisuussopimus jätti turhan paljon tulkinnanvaraa. Sopimuksen sanamuoto oli liian yleinen.

This thesis examines the intergenerational effects of the Second World War on Finnish women’s role and mentality. The research is motivated by the intent to understand intergenerational long-term effects of war in ordinary people’s lives. The effects of war on women’s mentality or the intergenerational social effects have not been much researched in Finnish military or social history. During the war most working-age men spent long periods in the battlefront, whilst women were mostly responsible for the everyday life in the home front. Women’s already heavy workload increased both during and after the war. In addition to taking care of the household and children, the dominant social atmosphere in the reconstruction period encouraged women not to overly burden the men who had already suffered in the war, and to nurture the wounded. Veterans were victims of war as well, and women and children had to endure their post-war symptoms, such as nervousness, unpredictable and aggressive behaviour, and heavy drinking. The culture of silence and the prevalent emotional regime endorsed self-control and concealing of one’s grieves. The effects of war on the war generation are first examined through earlier research, after which it is analysed, whether these effects have been intergenerationally passed onto Finnish women of the baby boomer generation. Qualitative content analysis and methods of oral history are used to analyse autobiographies written in 1991 by women of the baby boomer generation, as well as written interview answers of the same women from the year 2020. The research material was selected from the Finnish Literature Society’s collection Satasärmäinen nainen, and limited to women with agrarian backgrounds. The theoretical framework includes especially mentality, new military history, women’s history, and psychohistory, that is, applying psychoanalysis in social history. Mentality is defined as a collective way of thinking and life attitude that is partly conscious, partly unconscious. Mentality affects people’s actions, choices, as well as life paths. The research is theoretical by nature, and offers one possible explanatory model for a predominant mentality in our culture, which also contributes to the inequality of women and men. The demand of self-sacrifice and fulfilling one’s responsibilities were directed at Finnish women in the reconstruction period, and women adopted them as a part of their mentality. The war strengthened women’s role as nurturers and the responsible ones in everyday life, as well as the mentality of endurance. Nurturing, responsibility, endurance and survival can also be observed in the roles and mentality of the baby boomer generation’s women. Together with childhood experiences these can also have an effect on women’s mental and physical health. Diligence and self-sacrifice have been somewhat eased between generations, and especially the culture of silence is something that women have consciously tried to get rid of.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan Elisabeth Järnefeltin (1839–1929) siveellisyyskäsitystä, ja pohditaan sen mahdollista muutosta 1880-luvulla. Tutkielma pohjautuu kahteen eri tapaukseen: Kuopion piispa Gustaf Johanssonin esitti syksyllä 1886 senaattori Yrjö Sakari Yrjö-Koskiselle huolensa lääninsä kuvernöörin Alexander Järnefeltin puolison Elisabeth Järnefeltin turmiollisesta vaikutuksesta. Keväällä 1887 käydyssä siveellisyyskiistassa Minna Canth katkaisi välinsä kirjailija Juhani Ahoon ja tämän taustavaikuttajana pitämäänsä Elisabeth Järnefeltiin. Tutkielmassani etsin kirjeaineistosta sekä tutkimuskirjallisuudesta syitä sille, mikä sai piispa Johanssonin pitämään Elisabeth Järnefeltin vaikutusta haitallisena. Tarkastelen myös kevään 1887 siveellisyyskiistan syitä ja etsin vastausta siihen, johtuiko kiista Elisabeth Järnefeltin sukupuolimoraalikäsityksen muutoksesta. Elisabeth Järnefelt kuului vuonna 1884 perustettuun Suomen Naisyhdistykseen, jonka ohjelmaan kuului vaatimus absoluuttisesta sukupuolimoraalista molemmille sukupuolille. Nämä vaateet kohdistuivat käytännössä miehiin, joiden esiaviollisia sukupuolisuhteita pidettiin yhteiskunnallisesti hyväksyttyinä. Vaikka Naisyhdistyksen sukupuolimoraaliin liittyneet vaatimukset olivat kirkon linja mukaisia, ei se asettautunut tukemaan naisasialiikettä. Naisten emansipaatio ravisteli perinteistä kristillistä maailmankuvaa, jossa naisen paikka oli määritelty sekä kodin piiriin että miehen vallan alle. Kuopion piispa Gustaf Johansson vastusti naisasialiikettä, ja kun kuvernöörin puoliso Elisabeth Järnefelt oli mukana perustamassa Kuopion Naisyhdistystä keväällä 1886, teki tämän asema myös naisasian näkyväksi. Suomen Naisyhdistys seurasi sukupuolimoraalikysymyksessä kansainvälisen naisasialiikkeen kantoja, mutta 1880-luvulla esiintyi myös niistä poikkeavia mielipiteitä. Pohjoismaissa absoluuttisen sukupuolimoraalin vaatimus herätti vastalauseita, ja debattia kävivät aikakauden merkittävimmät kirjailijat Henrik Ibsenistä Max Nordau’hun. Järnefeltin perheessä perehdyttiin molempia kantoja edustavaan kirjallisuuteen ja aiheesta keskusteltiin myös lähipiiriin kuuluneen Minna Canthin kanssa. Näiden keskustelujen pohjalta Canth päätteli Elisabeth Järnefeltin omaksuneen absoluuttisesta sukupuolimoraalista poikenneen näkemyksen. Keväällä 1887 sukupuolimoraalista kiisteltiin sanomalehti Savossa. Lehti julkaisi Juhani Ahon kirjoittamat pakinat, joissa Aho kritisoi sekä naisasianaisten absoluuttisen sukupuolimoraalin vaatimuksia että Juorun jumalattareksi nimittämäänsä Minna Canthia. Canthin mukaan Aho oli kirjoittanut pakinansa Elisabeth Järnefeltin vaikutuksesta ja katkaisi välit sekä Ahoon että Järnefelteihin. Elisabeth Järnefeltin tai hänen lähipiirinsä kirjeenvaihdosta Järnefeltin kanta sukupuolimoraaliin ei saa lopullista vahvistustaan. Vaikka piispa Johansson nimesi Elisabeth Järnefeltin vaikutuksen turmiolliseksi, esitti hän huolensa myös hiippakuntansa muiden alueiden siveellisestä tilasta. Kevään 1887 siveellisyyskiistan takana vaikuttaisivat lähdeaineiston ja tutkimuskirjallisuuden perusteella olleen pikemminkin henkilökohtaiset syyt kuin aatteelliset ristiriidat.