Browsing by Subject "narratologia"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 23
  • Hietala-Lilja, Janina (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tämän tutkielman aiheena on jännitteen (suspense) rakentuminen Daphne du Maurierin novellikokoelmassa Don’t Look Now. Kokoelma on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1971, ja se sisältää viisi novellia. Novelleja on luonnehdittu jännitysnovelleiksi, mutta niiden genren määrittely ei ole täysin mutkatonta. Jännitettä on kirjallisuudentutkimuksen piirissä tarkasteltu suhteellisen vähän. Tutkielman tärkeimpänä teoreettisena taustana toimii Peter Vordererin, Hans J. Wulffin ja Mike Friedrichsenin toimittama antologia Suspense: Conceptualizations, Theoretical Analyses, and Empirical Explorations. Antologia sisältää useiden eri teoreetikoiden näkemyksiä jännitteestä, ja näitä näkemyksiä on käytetty tutkielman argumentaation lähtökohtana. Jänniteteorian lisäksi Meir Sternbergin teoria ekspositiosta on toiminut tutkielman teoreettisena taustana. Tutkielmassa tarkastellaan jännitteen edellytyksiä ja sitä, millaisia keinoja luoda ja ylläpitää jännitettä kirjailijalla on käytettävissään. Tutkielmassa määritetään jännitteen syntymiselle kolme perusedellytystä: lukijan odotukset (anticipation), huoli henkilöhahmojen kohtalosta (concern for characters) sekä epävarmuus (uncertainty). Lukijan odotusten ohjailussa tärkeässä asemassa ovat muun muassa genre, paratekstit, ennakkomaininnat sekä esineiden ja paikkojen kerronnallistaminen. Lukijan huoli henkilöhahmojen kohtalosta taas pohjaa huolelliseen hahmojen kehittelyyn: lukija kiinnostuu ja kantaa huolta henkilöhahmoista, joista hänellä on tarpeeksi tietoa. Tässä myös ekspositiolla on merkittävä asema. Epävarmuus puolestaan perustuu useiden vaihtoehtoisten mahdollisuuksien olemassaoloon. Epävarmuudella voidaan tässä yhteydessä tarkoittaa paitsi epävarmuutta siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu, mutta myös epävarmuutta sen hetkisen käsityksen paikkansapitävyydestä. Valitsemalla tietyn tyyppisen kertojan ja fokalisaation sekä järjestämällä tarinan tietyllä tapaa kirjailija voi vaikuttaa niin epävarmuuteen kuin lukijan odotuksiin ja henkilöhahmojen kehittelyyn. Daphne du Maurierin novellit on tutkimuksessa usein sivuutettu niiden suuresta suosiosta huolimatta. Myös jännitteen teoretisointi on ollut kirjallisuudentutkimuksessa vähäistä. Tämä tutkielma pyrkii avaamaan uusia näkemyksiä molempiin aiheisiin. Tulevaisuudessa tutkielman tarjoamia tuloksia on mahdollista hyödyntää myös laajemmin jännitteen tarkastelussa. Tarkastelua olisi mahdollista laajentaa eri kirjailijoihin, genreihin ja tekstilajeihin. Esimerkiksi romaanien tarkastelu novellien sijaan voisi tuoda uutta näkökulmaa aiheeseen.
  • Kortekallio, Kaisa (Routledge, 2019)
    This chapter, “Becoming-instrument: Thinking with Jeff VanderMeer’s Annihilation and Timothy Morton’s Hyperobjects”, considers first-person narration and empathic enactment of fictional experience from posthumanist and enactivist perspectives. It introduces a new methodological device called “becoming-instrument”, which opens the reader’s experience to nonhuman influences. Building on Marco Caracciolo’s (2014) claims about empathic engagement with first-person narratives and Merja Polvinen’s (2012) notion of self-aware readerly engagement, the chapter’s author Kaisa Kortekallio argues that engagement with estranging first-person narratives, such as Annihilation and Hyperobjects, can work toward dissolving the certainty of the human subject and develop in its stead a model of subjectivity as “multiple and always-in-progress” (Sherryl Vint 2005). Annihilation (2014) and Hyperobjects (2013) both invite the reader to enact the affective experientiality of their first-person narrators, but they also foreground the fictionality of those narrators. The chapter argues that affective experientiality and awareness of fictionality can intertwine in the readerly experience, and that the combination of affectivity and self-referentiality is characteristic of the “dark” or “weird” ecology VanderMeer and Morton advance in their texts. Finally, Kortekallio suggests that the dynamic of enactment applies not only to explicitly fictional narrative techniques but also to the rhetorical devices employed in non-fiction texts – such as the rhetorical “I” in Hyperobjects.
  • Forsén, Madeleine (Helsingin yliopisto, 2018)
    Syftet med den här uppsatsen är att närläsa Johanna Boholms prosalyriska verk Jag är Ellen (2015) för att få syn på vad det är som berättas, varför berättelsen ser ut som den gör och hur den berättas. Inga vetenskapliga analyser har tidigare gjorts av Jag är Ellen, men recensenter har lyft upp teman som tid, rum, skapelseberättelse, kvinnlig kollektivitet och fåglar. Jag tar i min analys fasta på dessa teman och granskar dem genom feministisk filosofi och ekofeminism. Huvudfokus i min analys är den feministiska mönstervarseblivningen som jag hävdar finns såväl i form som i innehåll. Med ekofeministisk teori granskar jag på vilket sätt Boholm skriver om kvinnorna och fåglarna och jag kan urskilja en kamp för naturen, kvinnobilden och fågelheten och en kamp mot en snäv patriarkalt kvinnobild såväl i nutiden som historiskt. Genom mannens avstånd till och oreflekterande av naturen hittar jag en antropocentrisk syn på naturen som är kopplad till den mansbild som porträtteras i verket. Som metod använder jag mig av onaturligt narrativ och feministisk narratologi. Onaturligt narrativ är Jan Alder, Brian Richardson, Stefan Iversen och Henrik Skov Nielsens svar på Monica Fluderniks teori om ett naturligt narrativ och har mycket likheter med magisk realism. Jag visar hur Boholm med ett onaturligt narrativ dekonstruerar tid, fysiska lagar och logiska principer och hur hon genom detta skapar en ny norm för kvinnans varande i sin fågelhet. Eftersom mannen inte passar in i detta onaturliga narrativ skapas ett utanförskap samtidigt som en patriarkal norm kritiseras och ifrågasätts. Det onaturliga narrativet möjliggör dessutom för Boholm att inte skriva tiden som linjär och genom detta blir mönstervarseblivningen ytterligare synlig. Boholm inleder sitt verk med en skapelseberättelse, och det faktum att många av karaktärerna dör och återuppstår lockar till en jämförelse med Bibelns skapelseberättelse. Också här kommer jag fram till att det Boholm gör är dekonstruktion av kunskapsarvet och det normativa narrativet. En viktig del i min analys är den feministiska filosofins motstånd mot den manliga traditionen av metaforfilosofi. Genom en granskning och närläsning av Boholms upprepningar av framförallt fåglar och en sidenhandske får jag syn på hur Boholm raserar de bilder och metaforer som vanligtvis är knutna till dessa ting och hur hon skapar sin egen definition av dem. Dessa blir ett sätt för kvinnorna i verket att frigöra sig från en snäv kvinnobild och här lutar jag mig framförallt mot feministiska filosofer som Phyllis Rooney, Marilyn Frye, Susan Sherwin och Toril Moi och deras teorier om ett manligt språk och den feministiska strategin att ta tillbaka ord. Jag knyter ihop alla delar i min analys till en helhet som är mönstervarseblivning. Onaturligt narrativ, ekofeminismen, metaforfilosofin och skapelseberättelsen är alla delar av denna helhet som jag menar inte kan lösgöras från varandra. Resultatet blir en kritik mot en antropocentrisk verklighetsuppfattning och en alternativ feministisk tillvaro blir möjlig.
  • Tikanoja, Iina (Helsingin yliopisto, 2020)
    Pro gradu -tutkielmani tavoitteena on analysoida lukijan harhauttamista ja siinä keskeisiä illusorisia maailmoja yhdysvaltalaisen Gillian Flynnin (1971–) romaanissa Gone Girl (2012) ja suomalaisen Juha Itkosen (1975–) romaanissa Anna minun rakastaa enemmän (2005). Lähestyn tutkimuskysymystä kirjallisuudentutkimuksen näkökulmasta, ja hyödynnän narratologisen analyysini teoriapohjana ennen kaikkea mahdollisten maailmojen teoriaa ja epäluotettavan kerronnan tutkimusta. Gone Girl ja Anna minun rakastaa enemmän ovat muun muassa genreltään, kulttuuripiiriltään ja tyyliltään toisistaan merkittävästi poikkeavia teoksia, mutta niissä on samankaltainen lukijaa harhauttava kerronnallinen illuusio ja yllätyskäänne: molempien teosten minäkertojat ovat kirjoittaneet fiktion sisäistä fiktiota, jota on siteerattu osana kerrontaa ja jonka illusorinen luonne paljastuu lukijalle vasta myöhemmin. Kun harhautetulle lukijalle selviää, että kerronnassa onkin viitattu yhden maailman sijaan useampaan, tulkinta muuttuu merkittävästi teosten metafiktiivisten juonteiden noustessa keskeisiksi. Analysoimalla romaaneja ja niiden kerrontakeinoja rinnakkain pyrin paikantamaan niissä olevia yhtäläisyyksiä ja eroja suhteessa lukijan harhauttamisen kysymykseen. Pyrin osoittamaan, miten läheisesti teosten kerrontaratkaisut ja niiden lukuprosessi kytkeytyvät niiden käsittelemiin aihepiireihin, kuten tarinankertojan valta, unelmat ja pettymykset, populaarikulttuurin ruokkimat haaveet sekä viihteellistyneen median problemaattinen suhde totuuteen.
  • Tilli, Anna (Helsingin yliopisto, 2019)
    Aleksis Kivi on yksi kirjallisuushistoriamme kiinnostavimpia henkilöhahmoja. Kiven kuoleman jälkeen hänestä ja hänen elämästään on luotu lukuisia erimuotoisia representaatioita. Kirjamuotoisten elämäkertojen esittämien representaatioiden sijaan keskityn tässä tutkielmassa analysoimaan Kiven henkilöhahmon representaatiota museonäyttelyssä – kirjailijan syntymäkodin perusnäyttelyssä Konstiniekka Kivi. Tutkin, minkälaisin keinoin Kiven henkilöhahmoa näyttelyssä representoidaan ja minkälainen Kiven henkilöhahmon representaatiosta muodostuu. Lähtökohtanani on tarkastella Konstiniekka Kivi -näyttelyä representatiivisena kertomuksena. Tutkielmassani yhdistyvät kirjallisuustiede ja museologia. Tutkielmani teoriatausta perustuu David Hermanin kertomuksen määritelmään, jossa Herman antaa kertomuksen kokemukselliselle ulottuvuudelle suuren roolin. Hyödynnän analyysissani myös Gérard Genetten määrittelyä juonesta, tarinasta ja kerronnasta sekä Shlomith Rimmon-Kenanin esitystä Joseph Ewenin henkilöhahmoteoriasta. Tutkielmassani on keskeinen rooli myös useilla keskeisillä museologian alan lähdeteoksilla ja Nurmijärven museon museonjohtaja Leena Koskelan ja museoamanuenssi Anne Alasmaan haastattelulla. Kiven representaatiota on erityisen kiinnostavaa tutkia, sillä hän on oikea olemassa ollut henkilö, mutta hänestä on säilynyt verrattain vähän faktatietoa. Edes Kiven ulkonäöstä ei ole tarkkaa tietoa, sillä hänestä ei ole säilynyt yhtään valokuvaa. Kiven tarina on aukkoinen, mikä onkin juuri yksi keskeinen syy sen kiinnostavuuteen. Tässä tutkielmassa tarkastelen, miten faktan ja fiktion suhde näyttäytyy Konstiniekka Kivi -näyttelyssä, ja minkälaisia ratkaisuja näyttelyssä on tehnyt Kiven elämäkertaan kuuluvien aukkojen täyttämisen suhteen. Totean tutkielmassani, että Kiven henkilöhahmon representaatio muodostuu näyttelyssä varmoina tunnettujen faktojen lisäksi myös tulkintaa ja spekulaatiotakin vaativista sisällöistä siinä määrin kuin ammatillisesti hoidetun museon toimintaperiaatteiden rajoissa on sopivaa. Osoitan, että Kiven henkilöhahmon representaatio Konstiniekka Kivi -näyttelyssä on monimuotoinen. Konstiniekka Kivi avaa näköaloja Kiven elämään monipuolisesti eri elämän osa-alueilta lapsuudesta vanhuuteen, yksityisestä elämästä kirjailijanuraan. Näyttely ei representoi Kiven henkilöhahmoa yksinomaan myyttisenä suurmiehenä, vaan hänen henkilöhahmonsa representaatio muodostuu luonteeltaan kompleksiseksi ja kehittyväksi. Näyttely tuo esille Kiven elämästä niin valoisat kuin varjoisatkin puolet, niin huippuhetket kuin jyrkimmät alamäetkin – näyttelyssä Kiven henkilöhahmo on sekä ilon että surun poika.
  • Keskitalo, Henna-Reetta (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tutkielmassa perehtään kertojan ääneen ja sen havaittavuuden eri asteisiin aineistossa, joka koostuu neljästä lapsille suunnatusta Miina ja Manu -kuvakertomuksesta. Tutkimuskysymys on, millaisia funktioita kertojan havaittavuuden eri asteet saavat kunkin kertomuksen kontekstissa. Kvalitatiivisen analyysin tavoitteena on selvittää, korreloiko kertojan näkymättömyys tai näkyvyys jotenkin kertomuksen sisällön kanssa. Teoreettisen taustan tutkielmalle tarjoaa klassinen strukturalistinen narratologia, joka erottaa kertomuksen sisällön sen esitystavasta, kertovasta diskurssista. Tutkielman keskiössä on kertoja, joka tuottaa kertomuksen kielellisen muodon, ja kertojan tekemät kerrontastrategiset valinnat. Analyysiluvun jäsentelyn pohjana toimii Chatmanin (1978) asteikko kertojan havaittavuudesta. Kertojan havaittavuuden skaalaa havainnollistetaan poimimalla aineistosta esimerkkejä kertojan minimaalisesta läsnäolosta aina maksimaaliseen näkyvyyteen saakka. Analyysissa pohditaan, mikä motivoi kertojan näkyvyyden tai näkymättömyyden esimerkkitekstissä suhteutettuna kertomuksen kokonaistekstiin. Kertojan havaittavuuden astetta peilataan kulloisenkin aineistoesimerkin kohdalla sellaisiin hypoteettisiin muotovariantteihin, joissa kertojan havaittavuus olisi esimerkkitekstiä suurempi tai pienempi. Tällä tavoin kertojan havaittavuuden aste sekä sen merkityksellisyys pystytään eristämään. Tutkimuksesta käy ilmi, että Miina ja Manu -kertomusaineistossa kertojan havaittavuuden tietyillä asteilla on selvä tendenssi ilmetä kuvallisen esityksen kautta. Kuvallisella esityksellä on siis määrättyjä funktioita aineiston kerronnassa. Sanallisessa esityksessä erityisesti kertojan havaittavuuden asteikon ääripäät: kertojan näkymättömyys vs. kertojan maksimaalinen näkyvyys, korostuvat mielenkiintoisella tavalla. Näkymättömän kertojan esimerkit saavat merkityksellisiä tulkintoja. Maksimaalisen näkyvä kertoja erityonen luonteenomainen tulkitseva kommentaari, jota käytetään kohostamaan juonellisia käänteitä.
  • Kelaranta, Jaakko (Helsingin yliopisto, 2020)
    Fyysinen väkivalta on ollut läsnä elokuvataiteessa sen alkuajoista lähtien, ja yksi sen suosion keskeisimmistä syistä on aina ollut viihdearvo. Monet viihde-elokuvat pyrkivät myös oikeuttamaan esittämänsä väkivallan. Michael Haneken saksankieliset teatterielokuvat haastavat tämän tavan tekemällä fyysisestä väkivallasta usein selittämätöntä, oikeuttamatonta ja sattumanvaraista. Tämän tutkielman tavoitteena on analysoida Haneken elokuvissa esiintyviä fyysisen väkivallan muotoja ja tämän väkivallan tarkoitusta narratologisesta näkökulmasta, sekä pohtia mahdollisia syitä, joita Haneke väkivallalle antaa. Tämän tutkielman teoriaosuudessa käsitellään ensin erilaisia väkivallan määritelmiä, joiden pohjalta muodostetaan tässä tutkielmassa käytettävä fyysisen väkivallan jaottelumalli: sen mukaan fyysisen väkivallan voi jakaa ihmisten väliseen, itseen kohdistuvaan sekä kollektiiviseen väkivaltaan. Myös keskeisimmät narratologian käsitteet sekä aiempaa Haneken elokuviin keskittyvää tieteellistä tutkimusta esitellään. Analysoitavat elokuvat ovat Seitsemäs manner, Bennyn video, 71 katkelmaa erään sattuman kronologiasta, Funny Games sekä Valkoinen nauha. Tutkimuksen perusteella ihmisten välistä väkivaltaa löytyy kaikista viidestä elokuvasta. Itseen kohdistuva väkivalta on seuraavaksi yleisin fyysisen väkivallan muoto, ja kollektiivinen väkivalta harvinaisin. Haneke hyödyntää narratologisia keinoja usein rikkoakseen elokuvakerronnan perinteisiä sääntöjä, sekä hämmentääkseen ja osallistaakseen katsojan pohtimaan elokuviensa tarkoituksia. Väkivallanteot jätetään usein näyttämättä katsojille, mikä antaa niiden seuraamuksille suuremman painoarvon ja lisää niiden realistisuutta. Haneken elokuvien tahallinen monitulkintaisuus viittaa siihen, että ymmärtääkseen Haneken fyysisen väkivallan syitä katsojan on ensin pohdittava omaa ymmärrystään niin elokuvaväkivallasta kuin todellisestakin väkivallasta. Haneke painottaa vahvasti niin median kuin oman fyysisen elinympäristön mahdollista roolia väkivallantekojen taustalla, mutta jättää lopulliset päätelmät katsojan tehtäväksi.
  • Aiha, Teo (Helsingin yliopisto, 2017)
    Pro gradu -opinnäytetyöni käsittelee argentiinalaisen kirjailijan Jorge Luis Borgesin (1899–1986) tuotannon poliittista ideologiaa. Tarkoituksena on ottaa osaa akateemiseen keskusteluun, jossa suuren latinalaisamerikkalaisen kirjailijan pahamaineisten poliittisten kannanottojen ja hänen poetiikkansa välistä näennäistä ristiriitaa on pyritty sovittamaan. Esityksen keskiössä on novelli ”La lotería en Babilonia” kokoelmasta Ficciones (1944). Argumentoin sen puolesta, että kertomusta voi tulkita poliittisena allegoriana. Toiseksi pureudun sen ideologisiin rakennuspalikoihin. Kolmanneksi osoitan, että novellin maailmankuva on yhtenäinen koko kirjailijan kultakauden taideproosan ja esseistiikan kanssa, ja että sen sisältämää poliittista ideologiaa voi näin ollen laajentaa koskemaan koko borgesilaista poetiikkaa. Viimeiseksi pyrin etsimään kertomuksen intertekstin kautta Borgesille paikkaa poliittisideologisessa kirjallisessa traditiossa. Tutkielman teoreettinen viitekehys on kauttaaltaan narratologinen. Tukeudun erityisesti Luz Aurora Pimentelin yleisesitykseen narratologian teoriasta sekä Gerard Genetten käsityksiin narratiivien vaietusta ideologiasta. Novellin vertauskuvallisuutta luodatessani tärkeässä osassa on myös Angus Fletcherin allegoriaa fryelaisena ”moodina” käsittelevä monografia Allegory (1964). Työn tulokset maalaavat Borgesista kuvaa, jossa hänen yhteiskunnallisten mielipiteidensä antipoliittisuus toistuu hänen poetiikassaan. Totean Borgesin tuotannon poetisoivan determinististä maailmankuvaa, josta seuraa fatalistinen elämänasenne ja kristillistä poliittista skeptisismiä muistuttava antipoliittinen näkökanta, joka korostaa etiikkaa politiikan kustannuksella.
  • Larjava, Saija (Helsingfors universitet, 2016)
    Pro gradu -tutkielma käsittelee kertojaa ja henkilöhahmojen esittelyä Victor Hugon teoksessa Kurjat (1862). Kyseinen teos on valittu aineistoksi, koska se sisältää erittäin laajan ja monipuolisen henkilögallerian. Tutkielman tavoitteena on tutkia kertojan roolia teoksessa ja selvittää, minkälaisia keinoja tämä käyttää esitellessään henkilöhahmoja. Tutkielman teoriaosassa esitellään Gérard Genetten (1972) kertojaa käsittelevää teoriaa. Teoriaa havainnollistetaan Kurjista lainatuilla esimerkeillä, ja luvussa pohditaan samalla kertojan roolia aineistossa. Kurjien kertoja näyttäytyy esimerkkien valossa kaikkitietävänä kertojana, joka kuitenkin tarpeen vaatiessa vaihtaa näkökulmaa tai esittää tietämätöntä. Henkilöhahmoja ja kuvailua koskevaa teoriaa esitellään myös lyhyesti. Tutkimuksen kannalta olennainen on A.J. Greimasin (1966) teoria aktanteista, jonka mukaan kaikki henkilöhahmot ovat joko subjekteja, objekteja, lähettäjiä, vastaanottajia, auttajia tai vastustajia. Keskeinen on myös Pierre Fontanierin (1821) esittämä klassinen luokittelu erilaisisiin kuvailutyyppeihin. Analyysissa käydään läpi henkilöesittelyt henkilöhahmo kerrallaan. Jokaista keskeistä henkilöhahmoa käsitellään omassa luvussaan (Herra Myriel, Jean Valjean, Fantine ja Cosette, Marius, Thénardierit, Javert, Éponine ja Gavroche), ja lisäksi esitellään omissa luvuissaan henkilöryhmät (ABC:n ystävät ja Patron-Minette) ja joitakin sivumennen mainittuja henkilöhahmoja. Lopussa esitellään tulokset ilmiöittäin. Kertoja käyttää runsaasti erilaisia keinoja esitellessään henkilöhahmoja. Usein esitellessään uuden henkilöhahmon kertoja vaihtaa näkökulmaa: hän ottaa ensin etäisyyttä ja lähestyy sitten uutta henkilöhahmoa vähitellen. Kurjissa tietyt henkilöhahmot esitellään useaan kertaan uudestaan uusilla nimillä, aivan kuin kyseessä olisi joka kerta tuntematon henkilö (esim. Jean Valjean, Herra Madeleine, Ultime Fauchelevent). Keskeisten, subjektina toimivien henkilöiden (Jean Valjean ja Marius) esittelyt ovat paremmin alustettuja, ja niitä edeltää kyseisten henkilöhahmojen lähettäjien esittely (Herra Myriel, Herra Gillenormand). Tiettyjen henkilöhahmojen esittelyt voivat siis olla osa toisten hahmojen esittelyjä, ja esittelyt voivat näin muodostaa ketjuja. Henkilöhahmon esittely voi toimia myös osana jonkun ihmisryhmän tai aikakauden kuvailua. Tällöin henkilöhahmot toimivat tietyn ihmisryhmän edustajina. Uuden henkilöhahmon esittelyä seuraa tyypillisesti analeptinen kuvailu eli siirtymä ajassa taaksepäin. Näissä tapauksissa kertoja kuvailee mitä henkilöhahmolle on tapahtunut ennen nykyhetkeä. Henkilöhahmojen kuvailuissa on huomattavissa eroja subjektina ja objektina toimivien hahmojen välillä. Subjektien kuvailuissa keskitytään enemmän henkilöhahmojen henkisiin ominaisuuksiin, kun taas objektien kuvailussa ulkonäkö on keskeisemmällä sijalla. Kurjissa subjektit ovat tyypillisesti miehiä ja objektit naisia. Toisinaan kertoja leikittelee erilaisilla kuvailutyypeillä. Kuvatessaan ihmisen ulkonäköä hän saattaa käyttää sanastoa, joka olisi sopivampi luontokuvauksiin (esim. Javert). Tietyt ohimennen mainitut henkilöhahmot, erityisesti historialliset hahmot (Napoléon), jäävät kokonaan ilman esittelyä. Tämä ratkaisu tuo todellisuudentuntua, sillä lukijan oletetaan tietävän kenestä on kyse. Tutkimus osoittaa, että henkilöhahmojen esittelyjen tutkiminen voi auttaa ymmärtämään kyseisten henkilöiden roolia tarinassa. Tarkastelutapa tuo muutenkin mielenkiintoisia näkökulmia kaunokirjallisen teoksen analyysiin.
  • Hopponen, Saara (Helsingin yliopisto, 2020)
    Syventävien opintojen tutkielmassani tarkastelen erilaisia puheen esitystapoja ja niiden moninaisuutta kirjailija Jean Echenozin tavassa kirjoittaa. Tutkimuskohteenani ovat Echenozin "Un an" ja "Je m’en vais" -romaanit. Tavoitteenani on luoda yleiskuva échenozilaisesta diskurssista; toisin sanoen tutkin, miten Echenoz käyttää erilaisia puheen esitystapoja, luo vaihtelua niiden välille ja sitoo niitä narratiiviseen tekstiin. Tutkimus on samaan aikaan kielitieteellinen ja narratologinen. Teoriani pohjautuu pääosin Rosier’n sekä Maingueneaun kielitieteelliseen puheen esitystapojen lähestymistapaan. Rosier’n ja Maingueneaun avulla käyn läpi erilaisia puheen esitystapojen piirteitä, joita hyödynnän metodologisesti niin puheen esitystapojen löytämiseen tekstistä kuin näiden analysoimiseen. Narratologiselta pohjalta tukeudun suurimmalta osin Genetten teorioihin kertojan narratiivisesta etäisyydestä liittyen henkilöhahmojen puheen esitykseen. Käytän lisäksi Marnetten niin kielitieteellistä kuin narratologista näkökulmaa tukena edellisiin. Analyysi on jaettu neljään osaan. Ensimmäisessä osassa pohdin puheen esitystapoja ja käyn läpi kaikki Echenozin käyttämät puheen esitystavat yksitellen. Pohdin myös fokalisaation ja kertojan etäisyyden vaikutusta puheen esitystapojen käyttöön. Toisessa osassa käyn läpi erilaisia liukumia, joita Echenoz hyödyntää siirtyäkseen esitystavasta toiseen ja sitoakseen puheen esitystä narratiiviseen tekstiin. Kolmannessa osassa keskityn analysoimaan typografisia keinoja sekä välimerkkejä puheen esityksen yhteydessä. Lopulta teen muutamia huomioita liittyen polyfoniaan, metalepsikseen sekä konditionaalin käyttöön. Analyysissä syvennän muutamia Salvanin tekemiä huomioita liittyen Echenozin puheen esitystapojen sekoittumiseen ja moninaisuuteen. Analyysin tuloksena totean, että échenozilainen diskurssi on monitulkintaista sekä vaihtelevaa. Henkilöhahmojen puheen esitykseen käytetään vaihtelevasti hyväksi kaikkia puheen esitystapoja, lukuun ottamatta suoran ja epäsuoran esityksen puhtaimpia muotoja. Puheen alkuperän merkintä on aika ajoin epäselvää, mikä vaikeuttaa niin puheen esitystapojen kuin puhujan sekä vastaanottajan identifioimista. Koska puheen esitystavat sekoittuvat välillä toisiinsa, on tekstissä läsnä vahva esitystapojen moninaisuus. Lisäksi Echenoz tukeutuu paljon erilaisten puheen esitystapojen yhdistelmiin, vahvistaen näin esitystapojen moninaisuutta. Liukumat esitystavasta toiseen sekä narratiivisesta tekstistä puheen esittämiseen vaihtelevat. Erityisesti narrativisoidun puheen (discours narrativisé) käyttö pehmentää siirtymiä. Toisaalta Echenoz luo tekstiin paljon katkoksia sijoittamalla vapaata suoraa esitystä epäsuoraan esitykseen, rikkoen puheen lineaarisuutta ja luoden näin ollen hierarkiaa puheen sisällä. Äkilliset siirtymät ovat yhteydessä kertojan kykyyn ja mahdollisuuteen hallita henkilöhahmojen puhetta. Typografisten keinojen käyttö tukee puheen esitystapojen identifioimista, vahvistaen aika ajoin katkoksia ja äkillisten siirtymien tehoa.
  • Johansson, Virpi (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tämän tutkielman tavoitteena on tutkia niitä kirjoitetuista omaelämäkerrallisista negatiivisten tunnekokemusten narratiiveista eriteltäviä ominaisuuksia, jotka osallistuvat negatiivisen tunnenarratiivin ja lopulta siihen liittyvän merkityksen luomiseen. Teoreettisina viitekehyksinä tutkimuksessa on narratiivinen ja fenomenologinen tutkimus. Tutkimustulokset ovat tukeneet ajatusta siitä, että narratiivinen tutkimusmetodi soveltuu erilaisiin negatiivisiin tunnetiloihin vaikuttamisen välineeksi ja että terveyttään parantaneilla henkilöillä on esiintynyt narratiiveissaan itsereflektioon, tunteellisuuteen ja ajattelevaisuuteen liittyvää sisältöä. Narratiivin on tutkimusten valossa sanottu olevan jotain sellaista, jonka kautta on mahdollista ymmärtää itseä ja omaa sosiaalista tilannetta, luoda tätä vastaava asenne ja antaa sille lopulta merkitys. Koska narratiivisen tunnetutkimuksen kohdalla on korostunut lingvistisen tutkimusotteen vaatimus, lähestyn tutkimusaineistoani narratiivisen näkökulman ohella lingvistisesti. Koska tutkin ennen kaikkea kognitiivisen adaptaation teorian mukaista merkityksen käsitettä narratiivisesta ja holistisesta näkökulmasta, pyrin ottamaan huomioon erilaiset mainitut narratiivin luonnin prosessiin liittyvät tekijät, sillä ne rajaavat merkityksen luonnin toimintakehystä. Näihin kuuluvat myös kognitiivisen integraation ja asenteen käsitteet. Pyrin siis tässä tutkimuksessa tavoittamaan ne kognitiivis-fenomenologiset aspektit, jotka osallistuvat kognitiivisen adaptaation mukaiseen merkityksen tuottamiseen negatiivisista tunnekokemuksista. Menetelminäni käytän narratologisia subjunktiivien ja epifanian käsitteitä, subjunktiivin tapaluokkaa sekä kognitiivisen arvioinnin ja narratiivisen taustoituksen analyysiä. Tutkimuksessa on mukana 10 tarinaa. Tutkimuksen tuloksena on, että asenteellinen epifania tai narratiivinen lopputulema on löydettävissä subjunktiivisella luokittelulla ja suuntaa narratiiville annettavan merkityksen näkymistä narratiivista.
  • Ylärakkola, Essi (Helsingfors universitet, 2017)
    Tutkin kotitilan merkitystä kahdessa saksalaisessa sukuromaanissa: Thomas Mannin romaanissa Buddenbrooks (1901) ja Eugen Rugen romaanissa In Zeiten des abnehmenden Lichts (2011). Molemmat teokset kattavat puolen vuosisadan mittaisen ajanjakson, johon mahtuu neljän sukupolven elämänvaiheita. Mannin romaanissa seurataan Buddenbrookien kauppiassuvun vaiheita Lyypekissä 1800-luvun puolivälin molemmin puolin. Rugen teoksessa eletään 1900-luvun jälkipuoliskoa Saksan demokraattisessa tasavallassa. Tarinan keskushenkilöt ovat uusperheen muodostavat Powileitit ja Umnitzerit, jotka edustavat virkamiehinä ja tutkijoina suunnilleen samaa yhteiskunnallista statusta kuin Buddenbrookien porvarisperhe omassa yhteisössään. Monen sukupolven sukuromaanissa koti on tarinan keskeinen tapahtumapaikka. Koti on perheen asuinpaikka, joten siihen tiivistyy paljon tietoa taloa asuttavasta perheestä. Se on siis sukutarinan runko, johon tarinan juonikulut kiinnittyvät. Konkreettisena tilana – rakennuksena ja huoneina – koti on materiaalinen osoitus perheen tilasta, vauraudesta ja asemasta yhteisössä. Toisaalta kodilla tarkoitetaan myös materiaa vaikeammin määriteltävissä olevia seikkoja. Vaihtelut kodin paradigmassa voivat selittyä eri aikakausina vallalla olleista ideologioista ja sosio-kulttuurisista järjestelmistä. Vaikka tutkielmani aiheena ovat fiktiiviset kodit, joita asuttavat kuvitteelliset asukit, tutkielmani valottaa muutosta, joka tapahtui kodin diskurssissa viime vuosisadalla. Kaunokirjallisuuden avulla voidaan tavoittaa ajassa näkymättömissä olevia rakenteita ja muutossuuntia. Tutkielmassani tutkin siis sitä, millaisia kerronnallisia tehtäviä koti saa Mannin ja Rugen teoksissa. Selvitän, millä tavoin kotitila osallistuu tarinan luomiseen. Lisäksi tarkastelen vertaillen niitä eroja, jotka kotitilan käyttötarkoituksissa ja merkityksissä on havaittavissa teosten välillä. Sekä teosten julkaisun että niissä esitettyjen tapahtumien keskinen ajallinen etäisyys on noin sata vuotta. Teosten väliin jäävät vuosikymmenet edustavat kaupungistumisen, teollisen vallankumouksen ja maailmansotien aikaa. Euroopan rajat muuttuivat, yhteiskunnat modernisoituivat. Lähtöoletukseni on, että kehitys näkyy myös valittujen teosten kodin kuvauksissa. Yhtäältä kodit ja kotien merkitykset muuttuvat kummankin teoksen kertomassa tarinassa. Toisaalta pyrin osoittamaan teosten kotikuvauksia vertailemalla, kuinka kodin tehtävät sekä perheen merkitys ovat muuttuneet Buddenbrookien ajasta 1800-luvun puolivälistä aina Umnitzerien itäsaksalaiseen perhe-elämään vuosituhannenvaihteeseen saakka. Vertailu on mahdollista teosten yhtäläisyyksien vuoksi. Molemmat teokset kuvaavat sukujen romahdusta samaan aikaan kuin yhteiskunnassa tapahtuu suuria muutoksia. Näin ne käsittelevät historiallista muutosta kirjallisuuden kontekstissa. Tutkielmani ei asetu tarkasti rajatun tutkimusperinteen tai -metodin alle, vaan yhdistelen työssäni eri tieteenaloja. Nojaan työssäni Mihail Bahtinin ja Gaston Bachelardin teorioihin tilasta sekä muun muassa psykoanalyyttiseen kirjallisuudentutkimukseen.Edellä lueteltujen lisäksi lainaan työssäni muun muassa historiantutkimuksen, sosiologian, arkkitehtuurin ja ihmismaantieteen teorioita ja tutkimustuloksia Hahmotan teoksista kolme kodille asetettua kerronnallista päätehtävää, jotka toistuvat molemmissa tarkastelluissa teoksissa. Olen nimennyt tehtävät asukkaiden kuvaamiseksi, ympäristön luomiseksi ja muutosten kuvaamiseksi. Ryhmät eivät ole toisistaan erillisiä, vaan ne ovat usein vähintään osittain päällekkäisiä. Henkilöhahmot luovat ja muokkaavat toiminnallaan ympäröivää tilaa. Jaan työni kolmeen käsittelylukuun, jotka seuraavat edellä esittelemääni jäsentelyä Mannin ja Rugen teosten kotien pääfunktioista. Työni alaluvut olen järjestänyt kodin huonejaon mukaisesti eli etenen tarkastelussani huoneesta tai muusta kotitilasta toiseen. En käsittele työssäni jokaista Buddenbrooksin ja Zeitenin huonetta, vaan olen valikoinut tarkasteluuni huoneet, joiden merkitys on niihin sijoittuvien tapahtumien vuoksi keskeinen. Kaikkiin esittelemiini huoneisiin sisältyy piirteitä, jotka mahdollistaisivat niiden sijoittamisen mihin vain kolmesta pääfunktiosta. Niiden käsittelykohta määräytyy sen mukaan, mikä funktio kussakin huoneessa on kaikkein dominoivin. Vaikka työ rakentuu huonejaon mukaisesti, en pitäydy huoneiden seinien sisällä kovin tiukasti.
  • Auer, Meri-Tuuli (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkin maisterintutkielmassani aikarakennetta ja ajan käsittelyä narratiivisessa diskurssissa Olga Tokarczukin (1965‒) romaanissa Alku ja muut ajat (alk. Prawiek i inne Czasy 1996). Tyyliltään maagisrealistinen ja kerrontatavaltaan ensyklopedista romaania muistuttava Alku ja muut ajat kertoo fiktiivisestä puolalaisesta Alku-nimisestä kylästä, jossa ihmiset, Jumala ja enkelit elävät rinnakkain. Tutkielman tavoitteena on esittää tulkinta aikakäsityksestä tekstissä ja osoittaa, että sen fragmentaarinen rakenne ja moniääninen ajan kuvaamisen modus on osa teoksen revisionistista kerronnallista strategiaa postmodernina historiallisena romaanina. Tutkielman metodisessa lähestymistavassa yhdistyvät strukturalistinen narratologia ja postmodernistisen fiktion lajiteoria. Tutkimuskysymyksen purkamisen aloittaa kirjallisuuskatsaus ajan merkityksestä luonnollisessa kielessä ja inhimillisessä kokemustodellisuudessa, sekä fiktion keinoista representoida ihmisen yrityksiä mitata ja järjestelmällistää aikaa. Tekstianalyysissä muodostan aikajanan juonen keskeisistä tapahtumista ja sovellan siihen Gérard Genetten strukturalistista tekstin ja tarinan ajan analysoimisen käsitteistöä. Viimeisessä käsittelyluvussa tulkitsen tekstianalyysissä huomionarvoisiksi osoittautuneita anakronisia sekvenssejä postmodernistisen historiallisen fiktion apokryfisen poetiikan näkökulmasta. Postmodernin historiallisen romaanin revisionistiset kerronnalliset strategiat käyvät ilmi tekstin ajallisessa rakenteessa. Kokemus ajassa olemisesta ei rajoitu inhimillisiin hahmoihin, vaan myös luontokappaleet ovat osallisia ajasta. Toinen maailmansota muodostaa tarinan keskeisen kriisin, joka on myös tekstissä sen rytmiä ja elämän ja kuoleman teemojen käsittelyä kiihdyttävä taitekohta. Teoksen narratiivinen diskurssi kommunikoi metafiktiivisine ja intertekstuaalisine elementteineen epätäsmällisesti, kuinka tarinan kuvaama maailma rakentuu, ja mikä on ihmisen merkitys sen suuressa kuvassa. Alku ja muut ajat onkin eräänlainen vastakertomus ihmiskeskeisille fiktioille ajasta. Aika ei ole tekstissä universaali lineaarinen jana, vaan myös yksilöllinen olemisen tila, jollaista myös kuolema edustaa, mikä mahdollistaa ajan kuvaamisen muuttuvana ja jopa loppumattomana.
  • Jaatinen, Jenni (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkielmani käsittelee erilaisuuden hyväksymisen teemaa kahdessa tieteisromaanissa, Ursula K. Le Guinin Pimeyden vasemmassa kädessä ja Becky Chambersin The Long Way to a Small Angry Planetissä. Molemmat romaanit käsittelevät ihmisten ja avaruusolioiden välisiä suhteita, ja keskityn tarkastelemaan miten romaanien eri hahmot kokevat toisensa hyvin erilaisiksi, mutta siitä huolimatta pystyvät hyväksymään toisensa. Keskityn erityisesti sukupuolen muodostamaan erilaisuuteen. Pohdin myös tämänlaisen kerronnan vaikutusta lukijoihin ja heidän suhtautumiseensa erilaisuuteen. Käytän analyysissäni narratologista sekä feminististä kirjallisuudentutkimuksen teoriaa. Analyysissäni osoitan ensin, että tieteiskirjallisuus on erityisen tehokas kirjallisuuden tyylilaji saamaan lukijat näkemään tuttuja ideoita uusilla tavoilla. Seuraavaksi osoitan, että romaanien hahmot kokevat toisensa erilaisiksi ja etenkin ihmishahmot ilmaisevat, että avaruusoliohahmot ovat heille toisenlaisia ja kummallisia. Romaanien avaruusolioilla ei ole sukupuolta ollenkaan; he vaihtavat sukupuoltaan elämänsä aikana ja käyttävät pronomineja binääristen englanninkielisten he ja she ulkopuolelta. Tutkielmani kuitenkin osoittaa, että romaanien hahmot pystyvät siitä huolimatta hyväksymään toisensa. Osoitan narratologisen teorian avulla, että lukijat saavat tämän kuvan hahmoista heidän ajatustensa, puheensa ja käytöksensä perusteella. Tämänlainen hyväksyminen johtaa hahmojen mahdollisuuteen muodostaa suhteita toistensa kanssa sekä romaanien yleiseen positiivisuuteen. Analyysissäni myös tarkastelen, miten nämä romaanit ja kirjallisuus yleisesti pystyvät mahdollisesti muuttamaan lukijoiden mielipiteitä, asenteita ja jopa käytöstä. Osoitan, että kirjallisuus pystyy luultavasti muuttamaan lukijoita tällä tavalla, koska romaanit aktivoivat ja päivittävät skeemoja eli mielen malleja maailmasta. Kirjallisuus, jossa on hahmoja, pystyy myös käsittelemään asioita monitahoisemmin kuin muut tekstit sekä mahdollistamaan lukijan kuvittelemaan itsensä hahmon tilalle, mikä voi avata lukijan silmät uusille tavoille katsoa maailmaa ja ihmisiä ympärillään. Nämä romaanit myös esittävät sukupuolen käsitteen tavalla, joka haastaa yhteiskunnassamme tavallisen käsityksen binäärisestä sukupuoli-identiteetistä, ja näin kutsuvat lukijoita asennoitumaan sukupuoleen eri tavalla kuin mihin he ovat todennäköisesti tottuneet. Tutkielmastani käy ilmi, että romaaneissa esiintyvä positiivinen kuvaus asenteista toisenlaisuuteen osoittaa lukijoille, että erilaisuuden hyväksyminen johtaa positiivisiin seuraamuksiin. Täten romaanit mahdollisesti kannustavat lukijoita hyväksymään erilaisuuden, jonka he kohtaavat omassa elämässään.
  • Pulkkinen, Riikka (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tämän pro gradu –työn aiheena on tekijän anteeksipyyntö ja kerronnan etiikka Ian McEwanin romaanissa Atonement. Atonementia lukiessa hahmottuu ajatus kahden Atonementin, Briony Tallisin (romaanin osat I-III) ja Ian McEwanin Atonementin (romaanin osat I-IV) metafiktion eli itsetietoisuusuuden eroavuuksista. Näiden metafiktioiden eroavuudet paikantuvat pro gradu –työn mukaan autofiktiivisen metafiktion ja postmodernin metafiktion eroihin ja avaavat tien asettamaan kysymyksen 2010-luvun romaanitaiteen metafiktiosta ja myös etiikasta. Tutkimuskysymys jakaantuu tässä tutkielmassa kolmeen osaan, joista ensimmäinen toimii väylänä toisten kysymysten asettamiselle, ja koskee romaanin kerrontaratkaisua. Jotta perusteellinen analyysi kahden toisiinsa kietoutuvan Atonementin – sekä Brionyn että McEwanin - etiikan ja metafiktioiden nyansseista voidaan esittää, tehdään aluksi syvällinen narratologinen selonteko Atonementista. Narratologinen analyysi avaa näkymän Brionyn poikkeuslaatuiseen epäluotettavaan kertojuuteen, ja paljastaa Ian McEwanin metafiktion luonteen, sen eettiset kysymykset fiktion mahdollisuuksista. Kerronnan analyysissa hyödynnetään ertyisesti James Phelanin näkemystä epäluotettavasta kerronnasta. Analyysi keskittyy lopulta Atonementin kaikkitietävän kerronnan ironiseen vireeseen, jolla on romaanissa Brionyyn liittyvä tunnustuksellinen motiivi. Tutkimuskysymyksen toinen osa koskee Atonementia itseoikeutettuna sovituksena ja lopulta fetissiteoksena, ja ammentaa psykoanalyyttisesta subjekti- ja kirjallisuusteoriasta. Sen lähtökohtana on psykoanalyytikko Jacques Lacanin luenta Edgar Allan Poen ”The Purloined Letter” (1844) –novellista. Lacanilainen analyysi Atonementista huipentuu näkemykseen Brionyn taiteilijahybriksen lacanilaisittain ilmaistuna ”perversiivisestä” luonteesta. Samalla analysoidaan mahdollisuutta lukea Atonementia Briony Tallisin autofiktiona, sillä Serge Doubrovskyn määritelmä autofiktiosta tangeeraa lacanilaista määritelmää kirjeestä Poen ”The Purloined Letterissä”. Lacanilaisen analyysin jälkeen tutkielmassa jäljitetään Brionyn puolesta anteeksi saamisen mahdollisuutta peilaamalla Atonementia filosofi Emmanuel Levinasin etiikkaa vasten. Tämä muodostaa tutkielman tutkimuskysymyksen kolmannen osan, sen, miten fetissiteoksesta on mahdollista siirtyä etiikkaan. Briony tunnistaa lopulta toisten ihmisten absoluuttisen toiseuden ja oppii näkemään toisten kasvot ja lopulta astuu levinasilaisittain eettiseen tilaan. Pro gradu –työ päättyy analyysiin kahden metafiktion kysymyksestä. Onko 1900-luvun lopun 2000-luvun alun postmoderni, itsetietoinen metafiktio – jota Atonement tietyin varauksin edustaa, vaikka avautuukin uudenlaisen metafiktion mahdollisuudelle - erilaista kuin 2010-luvun autofiktiivisiä piirteitä hyödyntävissä romaaneissa esiintyvä metafiktio? Samalla esiin nostetaan esimerkkejä nykyautofiktioiden metafiktiosta ja etiikasta.
  • Kuisma, Joonas (Helsingfors universitet, 2016)
    Vertailen pro gradu -tutkielmassani kahden saksalaisen nykykirjailijan, W. G. Sebaldin ja Katja Petrowskajan, poetiikkoja keskenään. Keskityn tarkastelemaan, miten he representoivat teoksissaan Austerlitz (2001) ja Vielleicht Esther (2014) holokaustia. Molempia määrittää pitkä ajallinen etäisyys toisen maailmansodan aikaisiin tapahtumiin. Olen kiinnostunut siitä, miten holokaustista kerrotaan, kun valtaosa esimerkiksi Auschwitzin keskitysleiriselviytyjistä ovat menehtyneet. Miten kerrontataide säilyttää yleiseurooppalaisen trauman muiston elävänä ja koskettavana ilman, että se sortuu halpaan uhrin kokemukseen samaistumiseen. Aloitan tutkielmani tarkastelemalla saksalaista kirjallisuustraditiota ja sen suhtautumista holokaustista kertomiseen vuosina 1945–2015. Asetan Sebaldin (1944–2001) ja Petrowskajan (s. 1970) osaksi tätä aikajanaa. Sebald kuuluu niin sanottuun toiseen toisen maailmansodan jälkeiseen sukupolveen, Petrowskaja kolmanteen. Esitän, mitä erityispiirteitä näiden sukupolven kerronnallisiin paradigmoihin on sisältynyt. Tämän jälkeen tutkin Sebaldin poetiikkaa. Olen kiinnostunut erityisesti sen neljästä erityispiirteistä: monimutkaisesta kerrontarakenteesta, faktan ja fiktion sulauttamisesta toisiinsa, valokuvien omalaatuisesta käytöstä ja intertekstuaalisista viittauksista. Havaitsen, että Sebald on luonut kerrontatekniikan, jonka avulla hän voi representoida holokaustin tapahthtumia epäsuorastai kuin peilin kautta. Hänen kertojahahmonsa keskustelee Austerlitz-teoksessa Jacques Austerlitz -nimisen henkilön kanssa, jonka mittavat monologit muodostavat pääosan tekstistä. Sebaldin kertoja referoi yleisölleen, mitä Austerlitz on hänelle kertonut. Austerlitz puolestaan referoi kertojalle, mitä hän on saanut tietää muilta ihmisiltä, esimerkiksi vanhalta lastenhoitajaltaan. Siten Sebald ei samastu suoraan holokaustitodistajan kokemukseen, vaan hän siivilöi sen mahdollisimman objektiivisesti syvältä historiasta nykyhetkeen. Valokuvien käytöltä, faktalähteillä ja intertekstuaalisilla viittauksilla on puolestaan selkeä l’effet de réel -vaikutus tekstille. Ne antavat fiktiolle ikään kuin dokumentaarista arvoa ja todistusvoimaa. Tämän jälkeen tutkin Petrowskajan Vielleicht Estheriä näiden neljän poeettisen kategorian avulla. Huomaan selkeitä yhtäläisyyksiä jokaisessa kategoriassa. Petrowskaja lainaa paljon tyylillisiä seikkoja omaan minäkertojaääneensä Sebaldilta. Kuten osoitan, hänen kertojansa toimii kuitenkin huomattavasti aktiivisemmin eikä jättäydy pelkäksi toisten hahmojen sanoja välittäväksi mediaksi Sebaldin tavoin. Hän ei käytä vastaavaa monimutkaista kerrontarakennetta. Kuitenkin sisäkkäiskertomuksista muodostuva perimätiedon rakenne on havaittavissa premissinä hänen tekstistään, vaikka sitä ei selkeästi eksplikoidakaan. Myös Petrowskajan tapa sulauttaa faktaa ja fiktiota, eri tekstilajeja, valokuvia ja intertekstejä toisiinsa, luo realistista vaikutelmaa. Toisin kuin Sebald, Petrowskajalla näihin liittyy vähäisempää tulkinnalista ambivalenssia ja niiden dokumentaarinen todistusvoima on vahvemmalla pohjalla. Petrowskaja liittyy Sebaldin tavoin osaksi Marianne Hirschin lanseeraamaa jälkimuistin sukupolvea, joka työstää holokaustin aiheuttamaa sekundääristä traumakokemustaan fyysisen jäämistön, kuten valokuvien, avulla. Lopputuloksena totean, että Sebaldin kirjallinen työ loi eurooppalaiselle kirjallisuuskentälle uuden holokaustin representaation paradigman. Petrowskaja hyödyntää selkeästi tätä paradigmaa omassa työssään. Siten Vielleicht Estheriä voi pitää jälkisebaldlaisena teoksena.
  • Hintsala, Sami (Helsingfors universitet, 2017)
    Tutkielmassa tarkastellaan 1 Samuelin kirjan tekstiä (MT) kirjallisuudentutkimuksen käsittein. Tutkimuskysymys kohdistuu lukujen 10 ja 19 kuvauksiin kuninkaan joutumisesta hurmostilaan. Tutkielmassa selvitetään, millä tavalla kyseiset tapahtumakohdat liittyvät 1 Samuelin kirjan kertomukseen. Tekstiä lähestytään juutalaisena kertomakirjallisuutena, jossa päähenkilöinä toimivat kansanjohtajat ja kuninkaat. Myös Jumalan roolia tarkastellaan kaunokirjallisena henkilöhahmona. Tarkastelun näkökulma on rajattu kerronnan analyysiin. Tutkimuksessa on aikaisemmin havaittu tekstin kaunokirjalliset piirteet, jotka näkyvät muun muassa Saulin ”traagisessa” tarinassa. Tutkielmassa sovellettava fiktiologinen tarkastelutapa ottaa huomioon kuvitteellisen kertojan roolin kertomusta rakentavana tekijänä. Aiemmin on puhuttu kaikkitietävästä kertojasta, jonka näkökulma hallitsee kertomusta. Olennainen ero kuvitteellisen kertomuksen ja esimerkiksi historiankirjoituksen välillä koskee kertojan kykyä kuvata henkilöhahmojen sisäistä elämää. Kertomuksen rakentumista tarkastellaankin kiinnittämällä huomiota kertojan näkökulmaan henkilöhahmojen rakentumisessa. Kertojan käsitys Jumalasta piirtyy esiin kirjan alkuluvuissa muodostaen fiktion näkökulmasta sisäisen, jumalallisen viitekehyksen. Tähän viitekehykseen kuuluu profeetallinen toiminta, joka tässä kertomuksessa kulminoituu Samuelin henkilöhahmoon. Samuelilla on rooli Israelin ensimmäisten kuninkaiden, Saulin ja Daavidin valinnassa. Saulin joutuminen profeetalliseen hurmostilaan 10:10-16 tapahtuu Samuelin ennustuksen mukaisesti, ja liittyy olennaisesti Saulin hallitsijaksi valitsemiseen. Kertoja paljastaa, kuinka Samuelin ennusmerkki toteutuu, ja Saulista tulee ”toinen mies”. Kansa ei käsitä, mitä on tapahtunut, tai miksi Saul esiintyy profeettajoukon kanssa. Lukija sen sijaan tietää, mistä on kysymys. Kuninkaan toinen esiintyminen hurmostilassa liittyy tapahtumien sarjaan, jossa Daavid joutuu Saulin vihan kohteeksi. Estääkseen Saulia pääsemästä käsiksi Daavidiin, hänet johdetaan profeetalliseen hurmostilaan kohdassa 19:18-24. Lukijalle ei jää epäselväksi, ketkä juonen takana ovat. Samuel profeettoineen ja Jumalan henki edustavat kertomuksen suvereenia, arvaamatonta voimaa. Tarkkaa lukijaa tapahtumat eivät kuitenkaan pääse yllättämään. Saul on todella muuttunut mies. Tapahtumakohtia, ja niiden yhteyttä toisiinsa, on kuitenkin vaikea ymmärtää ilman kuvitteellisen kertomuksen ja sen sisäisen viitekehyksen hahmottamista. Tutkielman tavoitteena on hahmottaa, teoreettiseen viitekehykseen nojaten, myös muinaista tapaa luoda rikasta uskonnollista ja profeetallista kertomakirjallisuutta. Fiktion käsitteen käyttäminen tutkielmassa määritellyssä lajityypillisessä (ei-referentiaalinen kertomus) mielessä avaa mahdollisuuden tarkastella Vanhan testamentin kirjoituksia laajemminkin erityislaatuisina osoituksina muinaisen kirjailijan/kirjailijoiden kaunokirjallisusta kyvyistä. Samalla tehdään palvelus myös historiantutkimukselle.
  • Hongisto, Tuuli (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielmassa tarkastellaan sitä, mitä tarinoiden piirteitä tarina-algoritmeissa pidetään keskeisinä. Tarina-algoritmeilla tarkoitetaan ohjelmia, jotka tuottavat tarinoita tekstin muodossa. Tutkielman aineistona ovat Tale-Spin-, Minstrel-, Brutus-, Mexica- ja Fabulist-nimisten ohjelmien toiminnan kuvaukset ja niiden tuottamat tarinat. Tutkielmassa analysoin sitä, mitkä kertomuksen piirteet ovat läsnä ohjelmien tuottamissa tarinoissa, ja sitä, kuinka paljon piirteiden tuottamiseen on panostettu ohjelmien kehittämisessä. Vertaan havaintojani narratologiassa esiin nostettuihin kertomuksen piirteisiin, kuten tapahtumien ketjuttamiseen, kerrottavuuteen ja kokemuksellisuuteen. Tutkielmassa osoitetaan, että tapahtumaketjun tuottaminen on kaikkien ohjelmien toiminnan keskiössä. Tarina-algoritmien kehittäjät pitävät ymmärrettävyyttä tarinoiden kannalta keskeisenä piirteenä, ja pyrkivät siksi tapahtumaketjujen kronologiaan ja kausaalisuuteen. Tarinamaailman rakentamiseen ei sen sijaan ole panostettu yhtä merkittävästi, vaan suurimmassa osassa ohjelmia tarinamaailmaa kuvataan vain sen verran kuin tapahtumien ymmärtämiseksi on välttämätöntä. Ohjelmien tuottamiin tarinoihin liittyvät lajiodotukset ja lukijalle tuttuihin mielikuviin vetoaminen kuitenkin laajentavat ohjelmien tarinamaailmoja. Tutkielmassa tuodaan esiin myös, että lähes kaikki tutkittujen ohjelmien kehittäjät asettavat tarinoille kiinnostavuuden vaatimuksen. Vaikka kiinnostavuuden tavoittelu yhdistää ohjelmia, tavat sen saavuttamiseksi ovat hyvin heterogeenisia: kiinnostavuutta tarinoihin tuovaksi ominaisuudeksi nostetaan mm. suositut aiheet, ongelmanratkaisu ja tarinan jännite. Kerrottavuutta rakennetaan tarinoihin vaihtelevasti myös jännityksen, yllätyksen ja uteliaisuuden tunteiden herättämisen kautta. Tarinamaailman tasapainotilaa järkytetään useimpien ohjelmien tarinoissa, mikä yhdistää muutoin hajanaisia lähestymistapoja kerrottavuuteen. Analyysissa ohjelmien tuottamien tarinoiden kielestä sekä kehittäjien tekstin tasoa koskevista tavoitteista osoitetaan, että tarina-algoritmien tuottama kielellinen ilmaisu jää heikolle tasolle. Suurimman osan kehittäjistä kohdalla tutkimuksen fokus on ollut tarinan sisällön tuottamisessa, eikä tarinoiden tekstin tasoa ole pidetty prioriteettina. Useimpien tarina-algoritmien kohdalla tarinoiden kielellinen ilmaisu on yksitoikkoista, ja tarinat jäävät usein tiivistelmänomaisiksi. Tekstin tasoa ei yleisesti ottaen ole pidetty tutkimissani ohjelmissa yhtä olennaisena kuin tarinoiden sisältöä. Tutkielmassa tarkastellaan myös kokemuksellisuuden (experientiality) ilmenemistä ohjelmien tuottamissa tarinoissa. Kaikkien ohjelmien tarinat ilmentävät jossain määrin kokemuksellisuutta, sillä niissä kuvataan inhimillisiä päähenkilöitä ja sitä, miten he kokevat tarinamaailman tapahtumat. Ohjelmissa tärkeänä motivaationa hahmojen kokemusmaailman esiin tuomiseen vaikuttaa olevan tarinoiden ymmärrettäväksi tekeminen. Hahmojen ajatuksia ja tunteita tuodaan ohjelmissa esiin etenkin silloin, kun lukijalle halutaan tehdä läpinäkyväksi heidän syynsä toiminnalle. Ei kuitenkaan vaikuta siltä, että hahmojen kokemusmaailman monipuolista esittämistä pidettäisiin ohjelmien kehityksessä prioriteettina. Keskeinen tutkielman havainto on se, että ohjelmien kehityksessä on haluttu pitäytyä perinteisyydessä ja tunnistettavuudessa. Tästä kielivät niin sadun suosio algoritmien tarinoiden genrenä kuin kehittäjien ohjelmille asettamat ymmärrettävyyden ja loogisuuden vaatimukset. Tarinoita, jotka rikkovat perinteisiä odotuksia esimerkiksi juonen kulusta pidetään epäonnistuneina. Myöskään kielellä ei juuri lähdetä leikittelemään, vaan sen rooliksi jää sisällön välittäminen ymmärrettävässä muodossa. Kehittäjät tähtäävät siihen, että ohjelmien tuottamat tekstit ovat mahdollisimman helposti tunnistettavissa tarinoiksi, ja perinteisiin aiheisiin ja juonen kulkuihin sekä helposti ymmärrettävään kielelliseen ilmaisuun nojaaminen edistää tätä päämäärää.
  • Heinonen, Rauno (2000)
    Tutkimuskohteena on kahta merkittävää 1990-luvun talouselämän rakennemuutokseen liittyvää tapahtumasarjaa käsittelevä lehtikirjoittelu Helsingin Sanomissa. Tutkittavina tapauksina ovat Repola-yhtymän syntyvaiheet vuonna 1990 ja Finnet-konsernin/Radiolinjan omistusmuutokset vuonna 1998. Tutkielman tarkoitus on selvittää, raportoiko lehdistö tavallisen lukijan kannalta usein abstrakteja talouselämän tapahtumasarjoja klassisen rakenteen mukaisesti etenevinä kertomuksina, ja muuttuvatko nämä kertomukset tapahtumasarjan edetessä. Toisaalta tutkielman tavoitteena on selvittää tutkimusmenetelmänä käytetyn semioottisen sisältöanalyysin soveltuvuutta uutisprosessien tutkimukseen. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä on esitelty A.J. Greimasin Pariisin semioottisen koulukunnan esittämä merkityksen syntyä kuvaava teoria (generatiivisen kulun kaavio) sekä Walter Fisherin esittämä narratiivinen paradigma, jonka mukaan ihminen on perusluonteeltaan tarinankertoja, homo narrans. Tutkimusmenetelmänä on käytetty semioottista sisältöanalyysia, joka pohjautuu Greimasin teoriaan. Menetelmän operationalisoinnissa on käytetty Greimasin aktanttimallia ja semioottista neliötä. Tärkeimpinä lähteinä teoreettisen viitekehyksen suhteen toimivat Kari Salosaaren väitöskirja Perusteita näyttelijäntyön semiotiikkaan vuodelta 1989 ja Walter Fisherin teos Human Communication as Narration vuodelta 1987. Tutkimusmenetelmän kannalta tärkeimpinä lähteinä toimivat Richard Bartonin artikkeli Semiotica-lehdessä vuonna 1985 ja Pertti Ahosen artikkelit Politiikka-lehdessä vuonna 1984. Tuloksista voidaan päätellä, että kummassakin tutkittavassa tapauksessa klassinen kertomus esiintyy Helsingin Sanomien artikkeleissa selkeänä. Kertomusten rakenne myös muuttuu dynaamisesti tapahtumasarjan edetessä. Kummassakin tapauksessa rakennemuutos nousee positiivisesti arvotetuksi käsitteeksi kertomusten syvärakenteissa. Repola-yhtymän tapauksessa suomalaista teollisuusperinnettä ja –nimistöä aidoimmillaan edustavat metsäteollisuusyhtiöt yhdistetään monivaiheisessa kertomuksessa perinteisistä yrityksistä moderniksi, tiukassa kansainvälisessä kilpailussa selviytyväksi yritysjätiksi. Kertomuksen päätoimija on silloisen KOP:n pääjohtaja Jaakko Lassila, joka selviää artikkeleissa kaikista klassisen, ns. kanonisen kertomuksen kokeista ja nousee sankariksi. Finnet-yhtymän/Radiolinjan omistusmuutoksien yhteydessä kertomuksessa taas on kyse toimintatapojen arvottamisesta: uudella kilpailusta vapautetulla telealalla pörssiyhtiön ottein käyttäytyvän Helsingin Puhelin toimintatavat ovat moderneja, ja yritys kohoaa tekstissä sankariksi ja Radiolinjan omistajaksi, kun taas maakunnalliset puhelinyhtiöt menettävät arvokkaan Radiolinjan hallinnan vanhanaikaisuuttaan. Saavutettuja tuloksia voidaan pitää riittävän selvänä osoituksena siitä, että toimittajat hyödyntävät klassisia narratiivisia rakenteita, kun he raportoivat sangen mutkikkaita ja pitkäkestoisia talouselämän tapahtumia. Tulokset osoittavat myös tutkimusmenetelmän hyvän soveltuvuuden uutisnarratologian tutkimukseen.
  • Kozlova, Elena (Helsingfors universitet, 2016)
    Tutkielmassa tarkastellaan manipuloinnin ilmiötä kääntämisessä ja manipulatiivisia strategioita yksittäisen käännöksen pohjalta. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää manipuloinnin merkitsimiä käännöksessä, manipuloinnista syntyviä muutoksia käännös-tekstissä sekä manipulointiin johtavia syitä. Lisäksi pohditaan, rajoittuuko manipuloinnin esiintyminen itse käännöksen tekstiin ja etsitään manipuloinnin ilmentymiä myös tekstin ulkopuolelta. Tutkielman aineistona on Veijo Meren teos Manillaköysi ja teoksen venäjännöksessä tehdyt käännösratkaisut. Aputeoksena käytetään teoksen ruotsinnosta. Tarkastelun kohteena on koko teoksen teksti ja sen teema. Tutkimus pohjaa manipulatiivisen koulukunnan tutkimukseen, josta hyödynnetään teoreettisia näkökulmia ja yksittäisiä käsitteitä kuten käännösnormit, käännösstrategiat, käännösvaihdokset, käytetään. Tutkimus todistaa, että manipulointi on monimerkityksellinen termi ja manipuloivat strategiat tulisi erottaa välttämättömistä käännösvaihdoista ja tekstin muokkauksesta kääntämisen yhteydessä. Manipulatiivisiksi käännösstrategioiksi katsotaan alkuteoksen tekijän intentioita vastaan toimivat strategiat. Muokkausstrategiat ja manipulatiiviset strategiat muistuttavat osittain toisiaan, mutta strategioilla on kvalitatiivinen ja kvantitatiivinen ero. Tutkimus vahvistaa sekä Hermansin hypoteesin käännöksen manipulatiivisesta luonteesta että kääntämisen universaalit. Tutkimuksesta ilmenee, että on perusteltua puhua venäjännöksen manipulatiivisista strategioista. Käännösteksti ei ole neutraali ja manipuloi alkutekstiä ja tuo siihen toisenlaisen näkökulman muokkaamalla teoksen merkityksiä. Muokkausten taustalla on ideologinen ulottuvuus sekä kohdekulttuurin vallitseva poetiikka, sosialistisen realismin konventiot. Käännös muuttaa alkuteoksen teeman, genren, kohdelukijan aikuisesta nuoreen henkilöön. Systemaattinen manipulointi muokkaa ja latistaa kirjailijan tyyliä. Tekstissä käytettäviä strategioita ovat poistot, lisäykset, muokkaukset (semanttinen muutos), kiertoilmaisut ja selitykset alaviitteessä. Kääntäjään suosimia strategioita ovat muokkaus ja poisto. Tekstin ulkopuolella manipulointi näkyy esipuheessa, kuvituksessa, Venäjällä vallitsevassa käännöspolitiikassa. Esipuhe asettaa teoksen alkuteoksesta poikkeavaan tulkintakontekstiin ja muokkaa Meren ja Suomen kirjallisuuden imagoa Suomesta poikkeaviksi. Käännöksessä on selkeitä eroja alkuteokseen nähden: modernistinen idea häviää, uskonnollinen diskurssi lähes puuttuu ja tyyli latistuu. Käännösratkaisu myös neutraloi alkuteoksen uniikin aineksen. Kääntäjä noudattaa kohdekielen käännösnormeja, muun muassa ekpressiivis-emotionaalisen konkretisoinnin sekä ekspressiivis-pragmaattisen konkretisoinnin normeja. Ilmiötä voidaan tulkita käännösuniversaalien piiriin kuuluvaksi, eksplisiittistämisen alalajiksi. Tutkimus vahvistaa, että päätös manipuloida (sinänsä globaalin strategian päätös) vaikuttaa perusstrategioiden valintoihin. Uuteen kohdekulttuuriin kotoutettuna ja adoptoituna käännös on maahanmuuttaja, emigrantti, vieras ilmiö riippumatta siitä, minkä sija sillä on lähdekulttuurissaan. Käännöksessä on toissijainen, perifeerinen paikka kohdekulttuurissa sekä käännöksenä että nuorisokirjallisuuden käännöksenä. Tutkimustuloksena esitetään näkemys, että stilistisesti ja sisällöllisesti innovatiivinen kaunokirjallinen teksti vaatii kääntäjältä toisenlaisen lähestymistavan ja toisenlaisia strategioita. Venäjännös sen sijaan muuttaa, muokkaa ja poistaa järjestelmällisesti kaikki lähdetekstin innovaatiot ja tyylilliset piirteet tasoittamalla alkuteoksen teemaa ja muotoa