Browsing by Subject "neuropsykiatria"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-6 of 6
  • Vuori, Miika; Tuulio-Henriksson, Annamari; Autti-Rämö, Ilona (Kela, 2018)
    Sosiaali- ja terveysturvan raportteja
    Tutkimuksessa tarkasteltiin Kelan perhekuntoutuksen tuloksellisuutta, soveltuvuutta ja hyväksyttävyyttä. Kuntoutus oli tarkoitettu 5-12-vuotiaille lapsille, joilla oli diagnosoitu neuropsykiatrinen häiriö, ja heidän perheilleen. Seurantatutkimukseen osallistui 198 perhettä, joista 20 keskeytti kuntoutuksen tai tutkimuksen. Tietoa kerättiin lapsilta, heidän huoltajiltaan ja opettajiltaan. Tutkimukseen osallistuneita seurattiin ilman kokeellisen tutkimuksen vertailuasetelmaa. Tuloksellisuus viittaa mahdolliseen muutokseen kahden mittauspisteen välillä: kuntoutusprosessin alkaessa ja päättyessä. Huoltaja-arvioiden perusteella lasten empatiakyky vahvistui ja tunteiden säätelyn ja käyttäytymisen haasteet vähentyivät. Huoltajien kokema vanhemmuuteen liittyvä stressi vähentyi. Opettajien arvioiden perusteella lasten sosiaalinen toimintakyky ei juurikaan muuttunut. Perheenjäsenten arviot yhteistyöstä olivat myönteiset. Kuntoutuksen keskeyttäneiden perheiden määrä osoittautui melko pieneksi. Perhelähtöinen työskentelyote saattaa vahvistaa perheiden sitoutumista kuntoutukseen erilaisista käytännön syistä, kuten helpottamalla aikataulujen yhteensovittamista. Enemmistö lapsista ja huoltajista oli tyytyväisiä tapaamisten määrään. Osa perheistä koki tapaamisia olleen liian vähän ja kaipasi tapaamisia tiheämmin. Perhekuntoutus saattaa vähentää lasten tunnesäätelyn ja käyttäytymisen pulmia ja vanhemmuuteen liittyvää stressiä. Lasten ja perheiden arjessa tapahtuva työskentely saattaa vahvistaa tuen tehoa. Tutkimusasetelman vuoksi emme pysty kuitenkaan sanomaan tarkasti, missä määrin muutos on tulkittavissa kuntoutuksen aikaansaamaksi. Osalla lapsista ilmeni neuropsykiatriseen oireiluun liittyviä sosiaalisen toimintakyvyn haittoja kuntoutuksen päättyessä. Jatkossa on tärkeää etsiä keinoja, joiden avulla lasten toimintakykyä voidaan vahvistaa laaja-alaisesti eri kasvuympäristöissä, kuten koulussa.
  • Vuori, M (Kela, 2018)
    Työpapereita 134
    Tutkimuksessa tarkasteltiin Kid-KINDL-R-mittarin sisäistä yhtenevyyttä. Kid-KINDL-R on yleiseen käyttöön soveltuva lapsen (7–13-vuotiaat) terveyteen liittyvää elämänlaatua (health-related quality of life, HRQoL) kartoittava kysely. Lapsen elämänlaatua voidaan tarkastella joko 24 osiota sisältävänä summamuuttujana tai kuuden erilaisen osa-alueen muodostamina summamuuttujina. Mittarin osa-alueet ovat: lapsen fyysinen terveys, psyykkinen hyvinvointi, itsetunto, perhesuhteet, kaverisuhteet ja koulunkäynti. Mittarin sisäistä yhtenevyyttä kotimaisessa kliinisessä lapsiaineistossa ei ole tiettävästi aiemmin tarkasteltu. Poikkileikkausaineiston muodostivat Kelassa käynnissä oleviin LAKU- ja Etä-LAKU-perhekuntoutuksen seurantatutkimuksen aloituskyselyyn osallistuneet lapset ja heidän huoltajansa. Hoito-ohjelmat on tarkoitettu 5–12-vuotiaille lapsille, joilla on diagnosoitu neuropsykiatrinen häiriö, ja heidän perheenjäsenilleen. Aloituskyselyyn vastasi vähintään yksi henkilö yhteensä 198 perheestä (LAKU 124 perhettä, Etä-LAKU 74 perhettä). Kid-KINDL-R-mittarin sisäisen yhtenevyyden tarkastelua varten aineistot yhdistettiin, jotta tutkimuksen voima olisi mahdollisimman suuri. Lapsiaineistossa oli mukana 172 kouluikäistä lasta (poikia 85,3 %, tyttöjä 14,7 %). Huoltaja-aineistossa oli puolestaan yhteensä 330 henkilöä (186 äitiä ja 144 isää). Kid-KINDL-R-mittarin osioiden analyyseissa hyödynnettiin jakaumatarkasteluja ja kuvailevia tunnuslukuja. Eksploratiivisella faktorianalyysilla (EFA) analysoitiin sitä, missä määrin havaintoaineistojen korrelaatiomatriisit tuottavat mittarin osa-alueet lapsi- ja huoltaja-aineistoissa. Kid-KINDL-R-mittarin sisäistä yhtenevyyttä analysoitiin tarkemmin myös sisäisen konsistenssin menetelmän ja Cronbachin alfa -kertoimen (α) avulla. Geneerinen 24 osiota sisältävä summamuuttuja osoittautui reliaabeliksi. Cronbachin alfa -kertoimet olivat lapsiaineistossa 0,83 ja huoltaja-aineistossa 0,86. Osa-alueiden alfa-kertoimet osoittautuivat lapsiaineistossa melko heikoiksi. Lapsi- ja huoltaja-aineistojen EFA:t eivät tuottaneet aivan täydellisesti Kid-KINDL-R-elämänlaatumittarin kuutta osa-aluetta. Puuttuva tieto oli ehdollisesti satunnaista. Esimerkiksi lapsiaineistossa osittaiskatoa esiintyi yleisemmin nuoremmilla vastaajilla. Sisäisen konsistenssin menetelmään perustuvat alfa-kertoimet olivat samansuuruiset kuin aiemmissa kansainvälisissä tutkimuksissa havaitut alfa-kertoimet. Kid-KINDL-R-mittarin psykometrisista ominaisuuksista tarvitaan kuitenkin huomattavasti enemmän kotimaisiin aineistoihin perustuvaa tutkimusta. Kid-KINDL-R-mittarin sisältövaliditeetista on myös tärkeää käydä keskustelua sosiaali- ja terveydenhuollon ammattihenkilöiden ja tutkijoiden kesken.
  • Lämsä, R; Santalahti, P; Haravuori, H; Pentinmikko, A; Tuulio-Henriksson, A; Huurre, T; Marttunen, M (Kela, 2015)
    Työpapereita 78
    Lapsia ja nuoria ohjautuu aiempaa enemmän psykiatriseen erikoissairaanhoitoon, ja yhä useampi nuori saa Kelan hoitotukea mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöihin. Myös aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriön hoitoon käytettyjen lääkkeiden käyttö on lisääntynyt paljon 2000-luvulla. Samalla nuorten hoitoon ohjautumisessa ja psyykelääkkeiden käytössä on Suomessa suuria alueellisia eroja. Selvityksessä tarkastellaan neuropsykiatrisesti oireilevien nuorten palvelujen käyttöä ja heille tarjolla olevia erikoissairaanhoidon palveluja eri sairaanhoitopiireissä. Se tarjoaa ajantasaista tietoa toiminnan kehittämiseksi niin neuropsykiatrista kuntoutusta rahoittavalle Kelalle kuin eri toimijoille erikoissairaanhoidossa, perusterveydenhuollossa ja kolmannella sektorilla. Aineistona olivat hoitoilmoitusrekisteristä kerätyt tiedot neuropsykiatrisesti oireilevien nuorten palveluiden käytöstä erikoissairaanhoidossa. Lisäksi haastateltiin 23 lastenneurologian ja nuorisopsykiatrian ylilääkäriä sekä 66 kolmannen sektorin palveluntarjoajaa. Selvityksen rahoitti Kela ja se toteutettiin Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen Lasten ja nuorten mielenterveysyksikössä keväällä 2014. Tulosten mukaan neuropsykiatrisen diagnoosin saaneiden nuorten määrä erikoissairaanhoidossa puolitoistakertaistui vuodesta 2008 vuoteen 2012. Sairaanhoitopiireissä on kehitetty toimintatapoja: Hoitoa viedään nuoren arkiympäristöön ja painopistettä siirretään ryhmämuotoiseen toimintaan. Haastatellut lääkärit kokevat työskentelytavat tehokkaiksi, vaikka niiden vaikuttavuudesta on vain vähän tutkittua tietoa. Resursseista ei koeta olevan hälyttävää pulaa. Hoidon organisointitavoissa, perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon välisessä työnjaossa sekä potilaiden, käyntien ja hoitojaksojen määrissä on kuitenkin suurta valtakunnallista vaihtelua. Sairaanhoitopiireissä on huoli kuntoutuksen ja seurannan toteutumisesta kunnissa. Erikoissairaanhoito joutuu toimimaan kunkin alueensa kunnan kanssa erikseen. Kolmannen sektorin toimijoista on joillakin alueilla pulaa, ja erikoissairaanhoidon ja kolmannen sektorin yhteistyö on vähentynyt kiireen vuoksi. Erikoissairaanhoidon lääkärit eivät aina tiedä tarpeeksi kolmannen sektorin tai Kelan palveluista. Kelan toiminnalta toivotaan paikallisuutta: sopeutumisvalmennuskursseja pitäisi järjestää lähempänä perheitä maantieteellisesti ja toiminnallisesti niin, että niillä olisi jatkuvuutta perheen arjessa. Organisaatiotasolla tulisi kiinnittää huomiota henkilökunnan pysyvyyteen ja varmistaa tietotaidon säilyminen henkilökunnan vaihtuessa. Järjestelmätasolla tarvitaan uudistuksia, jotka parantavat kansalaisten maantieteellistä tasa-arvoa, varmistavat katkeamattoman hoitoketjun perustasolta erikoissairaanhoitoon ja takaisin, integroivat hoidon ja kuntoutuksen sekä selkeyttävät monitahoista rahoitusjärjestelmää.
  • Alanko, Salli; Lämsä, Riikka (Kela, 2018)
    Kuntoutusta kehittämässä 5
    Kelan Oma väylä -hankkeessa (2014–2018) kehitettiin uusi ryhmä- ja yksilökuntoutusmalli 18–35-vuotiaille nuorille aikuisille, joilla on kehityksellinen neuropsykiatrinen häiriö, kuten autismikirjon häiriö tai aktiivisuuden ja tarkkaavaisuuden häiriö ja jotka tarvitsevat tukea opiskelussa ja työelämään siirtymisessä. Oma väylä -hankkeen päätyttyä kuntoutusmalli viedään soveltuvin osin Kelan vakiintuneeseen toimintaan. Yksilö- ja ryhmäkäyntejä yhdistävää kuntoutusmallia kokeiltiin ja kuntoutusta kehitettiin vuosina 2015–2017. Kehittämistyön tuloksena mallinnettiin neuropsykiatriseen kuntoutukseen uusia työkäytänteitä ja menetelmiä, kuten motivoimista, kuntoutuksen arkeen integroimista ja ryhmäkuntoutusta. Oma väylä kuntoutuksesta saatiin hyviä tuloksia ja tämän kohderyhmän neuropsykiatriselle kuntoutukselle on suuri tarve myös tulevaisuudessa. Tähän julkaisuun on koottu hankkeessa mukana olleiden palveluntuottajien kokemuksia ja kehittämistyön tuloksia. Palveluntuottajina toimivat Autismisäätiön toimipisteet Helsingistä ja Vantaalta, ProNeuron Neuropsykiatriakeskus Espoosta, Attentio Oy Jyväskylästä, Wellmind Terveys Oy Oulusta sekä Eduro-säätiö Rovaniemeltä. Julkaisun sisältö on koottu palveluntuottajien Kelalle laatimista loppuraporteista. Oma väylä -hankkeen arviointitutkimuksen tulokset julkaistaan erillisessä raportissa. Kuntoutuksen markkinoinnissa nähtiin tärkeänä riittävän houkutteleva, mutta realistinen viestintä suoraan nuorille. Lisäksi ennakkoarvio ja palveluntuottajan toteuttama maksuton palveluohjaus auttoivat kuntoutujan tilanteen ja kuntoutuksen oikea-aikaisuuden arviointia. Motivointia tarvitaan läpi koko kuntoutuksen, mutta motivoinnin tavoite ja keinot ovat muuttuvia. Kuntoutuksen arkeen integroiminen oli merkityksellistä kuntoutujan henkilökohtaisen toimintakyvyn parantamisen sekä vuorovaikutussuhteiden ja lähiverkoston tukemisen näkökulmasta. Ryhmäkäyntejä tarvitaan jatkossa enemmän ja joustavasti sekä kuntoutujille että omaisille. Myös omaisten tarve psykoedukaatiolle, taitovalmennukselle ja kokemusten jakamiselle tuli Oma väylä -hankkeessa näkyväksi.
  • Appelqvist-Schmidlechner, Kaija; Lämsä, Riikka; Tuulio-Henriksson, Annamari (Kela, 2018)
    Sosiaali- ja terveysturvan tutkimuksia 153
    Oma väylä -kehittämishankkeen (2014–2018) tarkoituksena oli tukea neuropsykiatrisesti oireilevia nuoria aikuisia koulutukseen ja työmarkkinoille sijoittumisessa ja siellä pärjäämisessä. Kohderyhmänä olivat 18–35-vuotiaat nuoret aikuiset, joilla oli diagnoosina Aspergerin oireyhtymä ja/tai ADHD tai ADD. Tutkimuksen tavoite oli selvittää kuntoutuksen hyödyt, koettu vaikuttavuus sekä soveltuvuus Kelan vakituiseksi toiminnaksi. Kuntoutukseen osallistui yhteensä 220 kuntoutujaa, joista 204 osallistui tutkimukseen. Tutkimusaineistoa kerättiin kyselylomakkeilla, ryhmähaastatteluilla, havainnoimalla kuntoutuskäyntejä sekä keräämällä kirjallista materiaalia palveluntuottajilta. Tutkimusaineisto sisälsi myös diagnoositiedot sekä GAS-menetelmän avulla kerätyt kuntoutujan yksilölliset kuntoutustavoitteet. Tutkimus osoitti, että Oma väylä -kuntoutuksen kaltaiselle psykososiaaliselle tuelle on suuri tarve. Kuntoutujien toimintakyky, mielenterveys, sosiaalinen kompetenssi sekä koettu sosiaalinen yhteisyys vahvistuivat kuntoutuksen aikana. Kuntoutuksen alkaessa työn ja opintojen ulkopuolella olevista 44 % onnistui saamaan työ- tai opiskelupaikan, mutta yli puolet (56 %) oli kuntoutusjakson päättyessä edelleen työelämän tai opintojen ulkopuolella. GAS-arvioiden mukaan kuntoutujista 60 prosenttia saavutti kuntoutukselle asettamansa tavoitteet. Tavoitteiden saavuttamista selittivät kuntoutukseen sitoutuminen sekä luonteva vuorovaikutus ohjaajan ja kuntoutujan välillä. Oma väylä -kuntoutus osoittautui soveltuvaksi ja kohderyhmälle hyödylliseksi. Kuntoutuksen räätälöitävyys asiakkaan lähtökohtien ja tavoitteiden mukaisesti on tärkeää, sillä kuntoutujien toimintakyvyssä ja elämäntilanteessa voi olla suuriakin eroja. Neuropsykiatrisessa kuntoutuksessa palveluntuottajien ammattitaito sekä kokemus neuropsykiatrisesti oireilevien kanssa toimimisesta nousevat merkittävään asemaan kuntoutuksen tuloksellisuuden kannalta.
  • Mustonen, Katja (2007)
    Pro gradu -työn aiheena on neuropsykiatrinen diagnoosi ADHD eli tarkkaavaisuuden ja yliaktiivisuuden häiriö lapsuusiän oireyhtymänä. Ilmiötä lähestytään tutkimuksessa tieteen- ja teknologian tutkimuksen näkökulmasta. Neuropsykiatrinen diagnoosi on siten tarkastelussa yhtäältä kansainvälisenä tieteellisenä ja tiedollisena ilmiönä ja toisaalta paikallisia lastenlääketieteellisiä käytäntöjä organisoivana ammattilaiskäsitteenä. Aineistona on käytetty lääketieteellisiä, psykiatrisia sekä neurotieteellisiä julkaisuja. Tutkimus jakaantuu neljään osaan, joista ensimmäisessä tarkastellaan ylivilkkaita lapsia koskevan lääketieteellisen ajattelun kehittymistä 1900-luvun kuluessa. Tämä ajattelu muodostaa tarkkaavaisuushäiriön tieteellisen historian. Toinen osa puolestaan esittää tarkkaavaisuushäiriödiagnoosin synnyn ja vakiintumisen tiedepoliittisena päätöksenä, joka kytkeytyi amerikkalaisen psykiatrian laajempiin muutoksiin 1970-luvulla. Kaksi merkittävintä muutosta oli yhtäältä siirtyminen luokittelevaan psykiatriankäytäntöön ja toisaalta psyykenlääketeollisuuden kasvu. Kolmanneksi tarkastellaan tarkkaavaisuushäiriötä koskevaa tieteellistä tutkimusta ja erityisesti sitä koskevaa neurologista havaintoa. Kysytään, missä mielessä tarkkaavaisuushäiriön voidaan ajatella olevan olemassa tutkijan interventioista riippumatta. Ian Hackingin tieteenfilosofian pohjalta esitetään lopputulos, jonka mukaan neurologinen säännönmukaisuus ennemminkin luodaan kuin löydetään neuropsykologisissa laboratorioissa. Kolmen ensimmäisen osan tavoitteena on esittää perinteisen tieteellisen näkemyksen kyseenalaistava selitys tarkkaavaisuushäiriön kaltaisen lääketieteellisen ilmiön kehittymisestä ja vakiintumisesta. Tutkimuksen neljännessä osassa siirrytään tutkimaan tarkkaavaisuushäiriötä suomalaisen lastenterveyskeskustelun uutena paradigmaattisena käsitteenä. Tarkkaavaisuushäiriötä ja sen käsittelyä lääketieteen aikakauslehdissä verrataan aikaisemmin Pohjoismaissa keskustelun kohteena olleeseen MBD-oireyhtymään ja siihen liittyneeseen kirjoitteluun. Kahden eri diagnostisen käsitteen tarkastelu paljastaa, että kyse on laajemmasta lastenterveyskeskustelun muutoksesta kuin vain yhden nimikkeen korvaamisesta toisella. Samalla kuitenkin pro gradussa osoitetaan, että kehitys 1990–2000 -luvuilla ei selity yksinomaan tieteellisen tiedon lisääntymisellä tai tieteellisen selityksen täsmentymisellä. Tarkkaavaisuushäiriön ja MBD:n esitetään tutkimuksessa olevan kahden erilaisen lastenterveyskeskustelun kuvia tai paradigmaattisia käsitteitä: MBD-diagnoosi liittyy hyvinvointivaltion institutionaaliseen organisoimiseen ja eräänlaisen lastenhoivaverkoston kehittämiseen, tarkkaavaisuushäiriö puolestaan yksilön lääketieteellisen tilan määrittämiseen ja luokitteluun. Tutkimuksessa arvioidaan, että tiede tai tekniset keksinnöt yksin eivät riitä selittämään muutoksia lääketieteellisessä keskustelussa, vaan muutosten ymmärtämiseksi on käännyttävä katsomaan kattavammin yhteiskunnallisia prosesseja.