Browsing by Subject "ohjelmajohtaminen"
Now showing items 1-2 of 2
-
(2006)Ohjelmajohtaminen on vuonna 2003 käyttöönotettu valtioneuvoston tasoinen johtamismalli, jonka tavoitteena on koota yhteen laajoja, useita eri hallinnonaloja ja toimijoita koskettavia asiakokonaisuuksia politiikkaohjelmien alaisuuteen. Ohjelmajohtamisen laajakantoisempana tavoitteena on lisätä poikkihallinnollista kulttuuria keskushallinnon tasolla sekä hallinnon avautumista suhteessa yhteiskuntaan. Ohjelmajohtaminen liittyy hallinnan ja verkostoitumisen käsitteisiin: toimintaympäristön monimutkaistuessa päätöksenteon tueksi tarvitaan yhä laajemman toimijajoukon asiantuntemus, ja hallitusten on enenevässä määrin perustettava toimintansa konsensukseen ja yhteistyöhön. Matti Vanhasen hallituksen ohjelmaan kuuluu neljä politiikkaohjelmaa: yrittäjyyden, työllisyyden, kansalaisvaikuttamisen ja tietoyhteiskunnan politiikkaohjelmat. Tässä tutkimuksessa tarkastelun kohteena on niistä ensimmäinen, yrittäjyyden politiikkaohjelma. Tutkimuksen tarkoituksena on tarkastella horisontaalisen ja vertikaalisen verkostoitumisen toteutumista yrittäjyyden politiikkaohjelman kahden keskeisen toimielimen – ohjelman johtoryhmän ja yritysneuvottelukunnan – sisällä ja välillä. Laajempana tavoitteena on selvittää sitä, mitä esteitä ja edellytyksiä aidolle verkostoitumiselle keskushallinnon tasolla on olemassa, ja miten ohjelmajohtamismallia tulisi edelleen kehittää. Tutkimuksen teoreettisen viitekehyksen muodostavat yleisellä tasolla hallinnan diskurssi ja verkostoteoreettinen näkemys. Erityisellä tasolla yrittäjyyden politiikkaohjelman keskeisten toimijoiden verkostoitumista tarkastellaan verkostoitumisen edellytysten mallin kautta. Mallin mukaan verkostomaisen toiminnan onnistumiseen / epäonnistumiseen vaikuttavat seuraavat tekijät: verkostojohtaminen, verkoston ominaisuudet, toimijoiden verkostovalmiudet, resurssien riittävyys, instituutioiden tuki, tulkintojen yhdensuuntaisuus sekä ajanhengen ja verkostoissa käsiteltävien teemojen yhdensuuntaisuus. Tutkimuksessa on tarkoitus tarkastella sitä, millä tavalla nämä tekijät vaikuttavat yrittäjyyden politiikkaohjelman johtoryhmän ja yritysneuvottelukunnan toimijoiden väliseen horisontaaliseen ja vertikaaliseen verkostoitumiseen. Tutkimusmenetelmänä on kvalitatiivinen tapaustutkimus, ja keskeisien toimijoiden näkemyksiä kartoitetaan puolistrukturoiduilla teemahaastatteluilla. Tutkimuksen keskeisenä päätelmänä on se, että ohjelmajohtaminen on osittain lisännyt toimijoiden välistä horisontaalista ja vertikaalista verkostoitumista yrittäjyyden politiikkaohjelmassa. Tästä huolimatta vallitsevassa hallintokulttuurissa on edelleen lukuisia tekijöitä, jotka toimivat aidon horisontaalisen ja vertikaalisen verkostoitumisen esteinä. Edelleen laajempana päätelmänä on se, että ohjelmajohtamismalliin liittyy sangen paljon puutteita. Nämä liittyvät muun muassa politiikkaohjelmien organisointiin, muodolliseen asemaan sekä resursointiin. Tutkielman keskeisimpiä lähteitä liittyen hallinnan diskurssiin ovat Tiihonen (2000) ja Stenvall (2000); verkostoitumiseen Linnamaa (2004), Linnamaa ja Sotarauta (2000) sekä Kickert et al. (1997) sekä ohjelmajohtamismalliin Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 6/2005.
-
(2005)Projektityöskentely ja projektijohtaminen nousivat voimakkaasti esille 1900-luvun loppupuolella vastauksena organisaatioiden toimintaympäristössä tapahtuneille muutoksille. Projektityöskentelyn avulla on pyritty vastaamaan muun muassa tulosjohtamisen, dynaamisuuden ja epävarman toimintaympäristön vaatimuksiin. Projektien käyttö on lisääntynyt myös julkisen sektorin organisaatioissa. Toimintaympäristön muutokset ovat asettaneet myös suomalaisen hyvinvointivaltion sekä valtiollisen päätöksenteon rakenteet haasteiden eteen. Suomessa keskushallinto on vastannut tehokkuuden vaatimuksiin lanseeraamalla ohjelmajohtamisen, joka konkretisoituu Matti Vanhasen hallituksen strategia-asiakirjaan sisällytetyn neljän poikkihallinnollisen politiikkaohjelman muodossa. Tutkimuksessa tarkastellaan keskushallinnossa tapahtuvaa poikkihallinnollista projektityöskentelyä ja sen organisointia. Poikkihallinnollisuus ymmärretään tutkimuksessa ministeriöiden välisenä yhteistyönä. Tutkimus on tapaustutkimus, jonka kohteena on Matti Vanhasen hallituksen tietoyhteiskuntaohjelma ja erityisesti ohjelman alaisuudessa toimivat poikkihallinnolliset projektit. Tutkimuksen tarkoituksena on kartoittaa tietoyhteiskuntaohjelman ja sen alaisten projektien organisointia sekä kuvailla teoreettisen viitekehyksen avulla ohjelman ja sen alaisten projektien poikkihallinnollisuutta. Taustalla tutkimuksessa on sektoriministeriöiden ja poikkihallinnollisten projektien välinen problematiikka. Teoreettinen viitekehys on rakennettu kahden poikkifunktionaalisten projektiryhmien toimintaa tarkastelevan mallin avulla. Tutkimuksen aineisto on hankittu haastattelumenetelmää käyttäen. Tehdyt haastattelut ovat puolistrukturoituja yksilöhaastatteluita. Lisäksi haastatteluiden avulla saatua tietoa on täydennetty ohjelmajohtamista ja politiikkaohjelmia käsittelevistä dokumenteista ja internet-aineistosta. Tutkimuksessa havaittiin, että tietoyhteiskuntaohjelman alaisten hankkeiden suuri määrä hankaloittaa ohjelmakokonaisuuden hallintaa, tekee seurannan ja koordinoinnin vaikeaksi sekä estää ohjelmasta saatavan lisäarvon konkretisoitumisen. Ohjelman alaiset projektit ovat myös huomattavan itsenäisiä suhteessa ohjelmaorganisaatioon. Tietoyhteiskuntaohjelma vastaakin yhteisen teeman omaavista mutta muuten suhteellisen itsenäisistä projekteista muodostuvan portfolio-ohjelman määritelmää. Projektit ovat aina jonkin ministeriön vetovastuulla. Projektit ovatkin erittäin riippuvaisia ministeriöistä. Ministeriöt pyrkivät varjelemaan omia toimialueitaan, mikä on omiaan laimentamaan poikkihallinnollisella projektityöskentelyllä tavoiteltavien tehokkuusetujen konkretisoitumista sekä estämään aidon poikkihallinnollisuuden syntymistä. Tietoyhteiskuntaohjelman kohdalla ei voidakaan puhua matriisiorganisaatiosta vaan pikemminkin poikkifunktionaalisen projektityöskentelyn soveltamisesta linjaorganisaatiossa. Keskeisimmät lähteet ovat poikkifunktionaalisia projektiryhmiä tarkastelevat Denison ym. (1996) sekä Bishop (1999), ohjelmajohtamisen teoriasta kirjoittava Pellegrinelli (1997), ohjelmajohtamisen soveltamisesta keskushallintoon kirjoittava Kekkonen (2001) sekä yleistä projektijohtamisen teoriaa ja projektien organisointitapoja esittelevät Gido & Clements (2003) sekä Meredith & Mantel (1996).
