Browsing by Subject "oikeudet"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-11 of 11
  • Dettmann, Heidi Johanna Philippa (2006)
    The purpose of this study is to provide a picture of how official language minorities are accommodated in three provinces in Canada (New Brunswick, Ontario and Quebec) as well as Canada as a whole. The nature of the study is exploratory and comparative. The comparative design of the study allows for comments on the differences and similarities between the cases on the selected issues i.e. public services, internal use, the legislature, legislation, the courts and judicial system, education and official declarations. The aim is not, however, to provide an empirical explanation with regard to the solutions used in the accommodation of minorities in the selected cases. There are, and always will be, linguistic minorities in all parts of the world. It is important to find solutions to the difficulties such minorities face or risk negative outcome like language loss or escalation of minority grievances into outright conflicts. Canada is somewhat of a pioneer when it comes to language policy. The existence of the francophone minority of Canada has in a significant way shaped the politics of the country e.g. it has been a significant contributing factor in the development of the Canadian federal model. This decentralized federal structure means that the constituent units have extensive autonomy to shape their own language policies. We can find different kinds of solutions to the "language challenge" within Canada. For this reason Canada is an interesting case for research on language issues. The theoretical framework of this study deals with different normative approaches to language rights, policy or rights options, issues relevant to language policy and models for the implementation of language rights through autonomy arrangements. A limitation of this essay is that the empirical material is composed of Canadian language legislation. Legislation and law reflect the social reality and goals of a society and can therefore lend insight into how language issues have been confronted in the provinces of interest as well as in Canada as a whole. Legislation does, however, not show the whole reality, it is not an exact reflection of society and hence the study must be read with this in mind. The study is of a qualitative nature and the number of cases is small, instead the selected cases have been analyzed in detail. The study shows that the different units have indeed tackled the "language challenge" in different ways. The federal government has used a policy of bilingualism in an attempt to unify the country. Also New Brunswick has opted for a bilingual language regime, with equality of status for the two official languages. Ontario on the other hand has no stated official language, but extends some services to the francophone minority population of the province. Quebec grants official language status only to its majority language, French. English language rights are granted as exceptions to the rule of French dominance.
  • Isaksson, Eva (Seksuaalinen tasavertaisuus ry, 1994)
    Seta-julkaisuja ; 4
    Kirja on perusteellinen seksuaalipoliittinen matkaopas kaikkiin Euroopan maihin ja kansainvälisten instituutioiden homoja ja lesboja koskettaviin toimenpiteisiin. Eurooppa muuttuu, muuttuuko Suomi sen mukana?
  • Kuusi, Hanna (Helsingin yliopisto, 2008)
    Verkkari 2008 (4-5)
  • Hirsjärvi, Paula (2008)
    Tarkastelen tässä pro gradu –tutkielmassa niitä teoreettisia näkökulmia, joiden kautta voidaan lähestyä kysymystä eläinkokeissa aiheutettavan kärsimyksen oikeuttamisesta. Sivuutan kysymyksen eläinten hyötykäytön oikeutuksesta sinänsä. En myöskään käsittele kuoleman aiheuttamisen oikeutusta, vaikka eläinkokeeseen kuuluukin olennaisesti eläinten lopettaminen kokeen päätteeksi. Näkökulmani on käytännönläheinen ja perustuu siihen, että pitkään koe-eläinalalla toimineena ja koe-eläintoimikuntien sekä eläinkoelautakunnan työskentelyyn osallistuneena koe-eläintieteilijänä haluan selvittää, millaisin perusteluin eläinkokeita voidaan puolustaa ja vastustaa. Keskityn niihin kahteen teoriaan, jotka ovat koe-eläinalan ammattilaisille tutuimpia, Peter Singerin utilitaristiseen teoriaan ja Tom Reganin teoriaan eläinten oikeuksista. Tulkitsen näitä teorioita nimenomaan eläinkokeiden näkökulmasta. Tarkastelen ensimmäisessä pääluvussa kysymystä eläinten oikeuksista. Ensimmäisessä alaluvussa käsittelen Reganin teoriaa eläinten oikeuksista, oikeusteorian soveltamista käytännön eläinkoetoimintaan sekä niitä näkökulmia, joiden pohjalta Reganin ajatuksia voidaan kritisoida. Toisessa alaluvussa keskityn niihin teorioihin, joiden mukaan eläimillä ei voi olla oikeuksia: Carl Cohenin ja kontraktualisti Peter Carruthersin teorioihin, joissa oikeudet perustuvat ihmisyhteisön jäsenyyteen. Lisäksi esittelen R.G. Freyn teorian, jonka mukaan eläimillä ei voi olla oikeuksia, koska niillä ei ole tietoisuutta. Toisessa pääluvussa tarkastelen hyötynäkökulmaa eläinkokeisiin. Ensimmäisessä alaluvussa käsittelen Singerin intressiutilitaristista teoriaa, pohdin sen soveltamista käytäntöön eläinkoetoiminnan arjessa sekä Singerin teorian ongelmia. Utilitaristisin perustein eläinkokeita voidaan myös pitää ihmisen moraalisena velvollisuutena. Käsittelen toisessa alaluvussa Carl Cohenin käsitystä ihmisen ja eläimen intressien eriarvoisuudesta sekä R.G. Freyn näkemystä lääketieteen eläinkokeiden merkityksestä ihmiselle. Kolmannessa pääluvussa tarkastelen sitä, millä tavoin filosofinen keskustelu eläinten kärsimyksen oikeutuksesta näkyy koe-eläinalan sisällä käydyssä keskustelussa. Analysoin kahta kansainvälisesti tunnetuinta ehdotusta eläinkoe-lupahakemusten eettiseksi arviointijärjestelmäksi ja niiden sisältämiä filosofisia taustaoletuksia: Porterin järjestelmää vuodelta 1992 sekä Stafleu et al:n ehdotusta vuodelta 1999. Lisäksi tarkastelen pohjoismaisen eläinkokeiden eettisen arvioinnin seminaarin raporttia vuodelta 2004, joka kuvastaa hyvin kotimaisia käsityksiämme eläinkokeiden oikeutuksesta ja niiden perusteluja. Edellä mainitut ehdotukset eläinkokeiden arviointijärjestelmiksi ovat pohjana valmisteilla olevalle kotimaiselle ehdotukselle eläinkokeiden eettiseksi arviointijärjestelmaksi. Eläinkokeita koskevassa kotimaisessa lainsäädännössä samoin kuin yhteiseurooppalaisissa suosituksissa korostetaan eläinkokeiden oikeuttamista niin sanotun hyöty-haitta-analyysin avulla. Yhteistä eläinkokeiden arviointijärjestelmille on utilitaristinen peruslähtökohta ja terveyden korostaminen hyvän elämän perustana. Utilitarismin rinnalle tuodaan kuitenkin muista teoreettisista viitekehyksistä lainattuja elementtejä sekä käytännön näkökohdilla perusteltuja tekijöitä, kuten taloudellinen hyöty. Käsitteiden määrittely ja perusperiaatteiden perustelu jäävät vähäiselle huomiolle, mikä johtaa tulkintavaikeuksiin. Tiedeyhteisössä ollaan vasta harjoittelemassa eläinkokeiden oikeutuksen arviointia eikä filosofian tarjoamia apuvälineitä ole vielä osattu ottaa haltuun.
  • Uski, Ida (Helsingin yliopisto, 2020)
    Kansainvälinen muuttoliike on yksi nykyajan tärkeimmistä poliittisista ja moraalisista kysymyksistä. Tutkielmassa analysoidaan siirtolaisuuden oikeutuksesta esitettyjä filosofisia argumentteja. On yleisesti hyväksytty oletus, että kansallisvaltiot saavat kontrolloida valtion alueellisia rajoja sekä poliittisen yhteisön rajoja. Tutkimusongelmana on se, että ei ole itsestään selvää, miksi valtioilla olisi lähtökohtaisesti tuollainen kyseenalaistamaton moraalinen oikeus, joka ohittaa yksilön oikeudet. Tutkimuskysymys on, onko löydettävissä pätevä argumentti, joka kumoaa konventionaalisen oletuksen: voiko ihmisillä olla oikeus liikkua vapaasti valtioiden rajojen yli silloin, kun kyse ei ole pakolaisuudesta. Tutkielmassa pääasiallisena analyysin kohteena on Joseph Carensin teoria siirtolaisuuden etiikasta. Carens argumentoi, että liikkumisvapaus on globaalin oikeudenmukaisuuden vaatimus ja ihmisoikeus. Hänen mukaansa liberaaleihin ja demokraattisiin periaatteisiin sitoutuneilla valtioilla on velvollisuus sallia ihmisten vapaa liikkuminen. Vertailukohtana tutkitaan David Millerin teoriaa. Miller puolustaa ajatusta, että kansallisvaltioilla on oikeus rajoittaa ihmisten liikkumista, sillä valtioilla on velvollisuus edistää ensisijaisesti kansalaistensa intressejä. Tutkielmassa selvitetään, miten oikeudenmukaisuus, oikeudet ja ihmisoikeudet on Carensin ja Millerin teorioissa ymmärretty. Selvitystyön pohjalta Carensin ja Millerin näkemykset ihmisoikeuksista haastetaan Charles Beitzin poliittisen ihmisoikeuskäsityksen avulla. Analyysin tulos on, että Carensin teoria epäonnistuu tehtävässä tarjota kiistaton todistus siitä, miksi liikkumisvapaus tulisi ymmärtää ihmisoikeutena tai globaalin oikeudenmukaisuuden vaatimuksena. Resurssien jakoa koskeva oikeudenmukaisuus ei takaa kaikille ihmisille oikeutta vapaaseen liikkuvuuteen, koska oikeudenmukaisuus keskittyy maailmanlaajuisen eriarvoisuuden vähentämiseen. Jos ihmisillä on oikeus siirtolaisuuteen, tuo oikeus on hyödyllistä ymmärtää yksilön tärkeisiin intresseihin perustuvana oikeutena, joka ei rajoitu pelkästään maailman huono-osaisimpiin. Kuitenkin kyseisen ehdon perusteella Carensin haasteena on selittää, miten moraalisessa ihmisoikeusteoriassa ihmisten intresseistä johdetaan oikeuksia, joita valtioilla olisi velvollisuus toteuttaa. Beitzin poliittinen ihmisoikeuskäsitys tarjoaa ongelmaan ratkaisuehdotuksen korostamalla valtioiden velvollisuuksia ihmisoikeuksien määrittelyssä. Kuitenkaan ei ole perusteltua väittää, että liikkumisvapaus olisi riittävän tärkeä kansainvälinen huolenaihe ollakseen poliittinen oikeus. Jos poliittinen käsitys on paras tapa ymmärtää ihmisoikeudet, myöskään tuon käsityksen perusteella ihmisillä ei ole oikeutta siirtolaisuuteen. Tutkielman johtopäätöksenä todetaan, että hyväksyttävää yksilön liikkumisvapautta puolustavaa argumenttia ei löydy. Tältä pohjalta tulisi päätellä, että valtioilla on oikeus ihmisten liikkumisen rajoittamiseen. Päätelmä ei kuitenkaan sulje pois mahdollisuutta, etteikö pätevä argumentti olisi löydettävissä. Tutkielma esittää, että oikeudenmukaisuusteoriat ovat riittämättömiä siirtolaisuuden oikeutukseen. Sen sijaan analyysi jättää avoimeksi mahdollisuuden, että oikeus siirtolaisuuteen voisi olla ihmisoikeus.
  • Kaila, Eero (2007)
    This study examines the content of the term 'neoliberalism' and the possible ways to utilize it as a concept in the context of political philosophy. Neoliberalism is primarily an economic and a political doctrine, which is here presumed to represent the return of the ideas from the classical liberal period. Since the revival of political philosophy in the 1970's, neoliberalism can be seen to have developed philosophical content. However, any specific structure or a discipline, to which any writer would declare to belong to, has not formed yet. This has lead several commentators, such as Eerik Lagerspetz and Anna-Maria Blomgren, to recommend against using the concept as the field of study is still too fragmented. The process of study will advance following the structure of systematic analysis. Additionally some influences are taken from the hermeneutic tradition. The hermeneutic circle will provide an opportunity to examine a large subject matter with a relatively small amount of preliminary research. On a chapter-to-chapter basis the study will concentrate on an accurate systematic analysis of the concept. After an initial sketch of the concept is made, some philosophically inclined writers who are considered neoliberal are examined. In this case Friedrich August von Hayek, Robert Nozick and James M. Buchanan are presented. Essential concepts are selected from the most important political-philosophical texts of these writers. These concepts are then compared with each other in the systematic section. The following concepts are discussed here: the individual, liberty, rights, social justice and the state. The analysis at the end of this study will compile, on the grounds of the examined concepts and their relations with each other, two dominant varieties (deontological and consequentialist) of neoliberalism. The internal problems of these varieties and the similarity with the term 'libertarianism', which is already recognized in the discourse of political philosophy, lead to a concurring recommendation with the previous commentaries: the application of the concept 'neoliberalism' is not recommended due to poor quality of the theories within the field of study. The possibility to use 'neoliberalism' as an intermediatory category between liberalism and libertarianism is, however, not overruled. The prerequisite for this is that new forms of contemporary, extreme liberalism would be created, with preferably more argumentative force than the ones examined here. In the end, the philosophical examination of neoliberalism is deemed fruitful in the sense that the concept is located between the disciplines of economics and political philosophy. This implies the possible result of discovering new tools for the analysis of philosophical foundations of economic theory.
  • Puustinen, Johanna (2008)
    Lapsen ruumiillisesta kurituksesta on tullut 2000-luvulla lisääntyneen ihmisoikeusajattelun myötä yhteiskunnallinen kysymys. Lapsen oikeuksia ruumiilliseen kuritukseen korostetaan ja ruumiillinen kuritus mielletään nykyään väkivallaksi. Tarkastelen tutkimuksessani Helsingin Sanomien verkkosivuilla toukokuussa 2007 käytyä virtuaalikeskustelua lapsen ruumiillisesta kurituksesta. Tutkimusmenetelmäksi olen valinnut tekstiaineistoihin sopivan diskurssianalyysin, jonka teoreettinen koti on sosiaalisessa konstruktionismissa. Keskustelusta pyrin löytämään diskursseja, joilla keskustelijat perustelevat näkemyksensä lapsen ruumiillisesta kurituksesta. Lähemmin tarkastelen sitä, miten keskustelijat perustelevat näkemyksensä lapsen ruumiillisesta kurituksesta eli mitä funktioita perusteluilla on. Perustelemalla näkemyksiään keskustelijat samalla rakentavat sosiaalista todellisuutta siitä, miten lapsen kuritus ymmärretään ja mielletään. Tutkimuksessa näkemyksiä lapsen ruumiillisesta kurituksesta perusteltiin omien kokemusten, opittujen käyttäytymismallien, vanhempien välinpitämättömyyden, vanhempien keinottomuuden, oikeuksien, vaihtoehdottomuuden, menneen ajan, kulttuurin, kasvatusihanteiden ja lapsen edun kautta. Keskustelussa oli läsnä kaksi puhetapaa: humanistinen ja autoritaarinen. Ensimmäinen puhetapa esiintyi kuritusta vastustavien puheessa ja jälkimmäinen kurituksen sallivien puheessa. Lapsen ruumiillinen kuritus on edelleen hyvin yleistä suomalaiskodeissa, vaikka se on ollut kiellettyä laissa jo 24 vuotta. Tutkimuksessa kurituksella nähtiin olevan pitkän aikavälin seurauksia ja yhteyttä aikuisiän hyvinvointiin, mielenterveyteen, seksuaalisuuteen ja elämässä menestymiseen. Lapsen kurituksen kieltäminen lainsäädännön avulla ei ole kaikille riittävän pätevä syy luopua lapsen kurituksesta. Lainsäädännöllä on kuitenkin tärkeä sija siinä, että lapsen oikeudet toteutuisivat yhteiskunnassa. Lapsen kurituksen pois kitkemiselle täytyy olla myös muita keinoja kuin lainsäädäntö. Tutkimuksessa tuotiin esiin vanhempien välinpitämättömyys ja keinottomuus kasvattaa lasta. Keinottomuus, välinpitämättömyys ja lasten pahoinvointi liitettiin nykyaikaan kuuluvaksi. Vanhemmille pitäisi olla enemmän tarjolla tukea ja tietoa arjen kasvatustilateisiin. Diskurssianalyysissä olen käyttänyt pääosin Arja Jokisen, Kirsi Juhilan, Eero Suonisen teoksia: Diskurssianalyysin aakkoset (1993), Diskurssianalyysi liikkeessä (1999), ja sosiaalisessa konstruktionismissa Vivien Burrin teosta An Introduction to Social Constuctionism (1995). Keskeiset lapsen kuritusta tutkineet tutkijat, joihin olen viitannut ovat Heikki Sariola, Lea Pulkkinen, Timo Harrikari ja Sari Husa.
  • Paukkunen, Sini (2003)
    Itsemääräämisen käsite pitää suuressa määrin sisällään ajatuksen kansan omista vaikutusmahdollisuuksista kollektiivisen poliittisen kohtalonsa suhteen. Käsitteen todellinen läpilyönti kansainvälisissä suhteissa tapahtui Yhdistyneiden Kansakuntien viitekehyksessä 1960- ja 1970-luvuilla. Siirtomaiden vapautumisen yhteydessä annettujen julistusten mukaan kaikilla kansoilla on oikeus itsemääräämiseen. Kuitenkin itsemääräämisen käsite on yhä heikosti määritelty kansainvälisten suhteiden tieteenalalla. Yhtäältä se on kansainvälisen oikeuden vahvistama periaate tai oikeus, joka takaa entisille eurooppalaisille siirtomaille oikeuden itsenäisyyteen. Toisaalta käsite voidaan nähdä monien valtiolliseen eroamiseen tähtäävien liikkeiden innoittajana. Tutkimuksessa tarkastellaan itsemääräämisen käsitettä mukaan lukien sen aiempi kehitys kuten myös nykytulkinnat. Itsemääräämisen käsitteen analyysi on väliaskel, jonka tavoitteena on kehittää teoreettinen viitekehys väitöskirjavaiheen kahta empiiristä tapaustutkimusta -Länsi-Saharaa ja Etelä-Sudania- varten. Tutkimusongelma keskittyy itsemääräämisen sisältöön, poliittiseen relevanssiin ja seurauksiin. Keskeinen tutkimushypoteesi on, että itsemääräämisen käsitteen on kuljettava kohti laajempaa, innovatiivisempaa ja kattavampaa käsitettä. Tämä tarkoittaa siirtymistä itsenäisyys- ja eroamisorientoituneesta retoriikasta kohti sen tunnustamista, että vaihtoehtoisia järjestelyjä ja poliittisia ratkaisuja tarvitaan itsemääräämisen operationalisoimiseksi. Tutkimusmetodina on kriittinen analyysi. Kysytään, mihin itsemääräämisen käsitteen tarkastelu yltää ja vie. Käsiteanalyysin teoreettisena viitekehyksenä on normatiivinen kansainvälisten suhteiden teoria. Vaikka monien muiden teorioiden potentiaalinen lisäarvo tiedostetaan, normatiivisen teorian valinta perustellaan itsemääräämisen käsitteen luonnostaan normatiivisella laadulla. Lähtökohtana on, että itsemäärääminen on ihmisoikeus. Tutkimusmateriaali koostuu ensisijaisesti olemassa olevasta akateemisesta tutkimuksesta kuten myös valikoiduista itsemääräämistä käsittelevistä YK-asiakirjoista. Tutkimuksen poikkitieteellinen luonne - kansainvälisten suhteiden ja kansainvälisen oikeuden välimaastossa- huomioiden tutkimusmateriaalia hyödynnetään molemmilta tieteenaloilta. Tutkimus on osoittanut, että itsemääräämisen käsite koostuu eri aspekteista ja normatiivisista ominaisuuksista ja että se pystyy moninaisiin kontribuutioihin. Käsite on jatkuvan muutoksen alla. Tutkimuksessa osoitetaan, että käsitteen toimeenpanon ohjaamisessa on liikuttu kohti sisäisiä ratkaisuja. Johtopäätöksenä on, että uudistunutta ja jatkuvan tulkinnan kohteena olevaa itsemääräämisen käsitettä voidaan pitää joustavana ja inklusiivisena. Käsitteessä huomio liikkuu kohti ihmisoikeus- ja demokratia-aspekteja, jotka itse asiassa muodostavat itsemääräämisen käsitteen ydinsisällön.
  • Rantala, Kati; Tyni, Sasu; Koskenniemi, Lauri; Liimatainen, Anu; Kääriäinen, Henri (Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutti, 2017)
    Tutkimuksia 4/2017
    Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutin tutkimuksessa on tarkasteltu tutkintavankien oloja ja oikeuksien toteutumista. Analyysi perustuu tutkintavangeille suunnattuun lomakekyselyyn, joka toteutettiin syksyllä 2015. Suurin osa vastaajista oli yleisesti ottaen tyytyväisiä oloihinsa, oikeuksiensa toteutumiseen ja toimintamahdollisuuksiin tutkintavankilassa. Toisaalta vakaviakin puutteita ilmeni, eli tulosten mukaan tutkintavankien asemassa on runsaasti korjaamisen varaa. Moneen tutkimuksessa esille tulleeseen ongelmaan eduskunnan oikeusasiamies on jo puuttunut, toisinaan useita kertoja vuosien aikana. Olojen karuuteen poliisivankilassa on puuttunut useasti myös Euroopan neuvoston alainen Kidutuksen ja epäinhimillisen kohtelun estämiseksi toimiva komitea. # Tie­don saan­nis­sa on on­gel­mia Tulosten perusteella tutkintavankien tiedonsaanti tutkintavankilassa ei ole tyydyttävällä tasolla yleisesti ottaen. Ongelmia ilmeni etenkin tutkintavankilaan saavuttaessa ja ensi kertaa vankilaan saapuvilla. Järjestyssäännöt ja tulo-oppaat eivät olleet kaikille tutkintavangeille tuttuja, vaikka päiväjärjestys tunnettiinkin melko hyvin. Puutteita ilmeni myös henkilökunnan alttiudessa neuvoa ja ohjeistaa sekä vastata kysymyksiin. Muut vangit ja tutkintavangit korostuivat tiedon lähteinä. # Tut­kin­ta­van­gin mah­dol­li­suuk­sis­sa pi­tää yh­teyt­tä asia­mie­heen on mer­kit­tä­viä puut­tei­ta Tutkintavangin mahdollisuudessa pitää yhteyttä asiamieheen sekä ylipäänsä että luottamuksellisesti ilmeni vakavia puutteita. Keskustelujen luottamuksellisuutta on vaikea taata, jos tutkintavanki joutuu soittamaan osaston yleisestä puhelimesta. Lisäksi rajalliset soittoajat ja soiton kalleus rajoittavat puheluja asiamiehen kanssa. Mahdollisuus luottamukselliseen puhelinyhteyteen korostuu etenkin, jos asiamiehen tapaamisille on esteitä, kuten pitkät välimatkat. Toisaalta myöskään tapaamistilat eivät aina mahdollistaneet luottamuksellista keskustelua. # Yh­tey­den­pi­to­ra­joi­tus­ten pe­rus­teis­sa on epä­sel­vyyt­tä tut­kin­ta­van­gin nä­kö­kul­mas­ta Yhteydenpitorajoituksia oli lähes joka kolmannella vastaajista, ja heistä vain joka toinen koki, että rajoitus oli annettu selkeästi tiedoksi. Kaikki eivät vastaustensa perusteella ymmärtäneet, miksi heillä oli yhteydenpitorajoitus. Osa oli turhautuneita siitä, että rajoitus koski läheisiä. Rajoitukset olivat odotetusti yhteydessä rikosprosessin vaiheeseen. Yhteydenpitorajoitteiden katsottiin vaikeuttavan sekä vapaa-ajan toimintoihin että vankityöhön ja koulutukseen osallistumista. # Toi­min­to­ja ei ole riit­tä­väs­ti, sa­moin nii­den käy­tös­sä on on­gel­mia Rikosseuraamuslaitoksella ei ole ollut riittävästi voimavaroja järjestää kaikille vankeusvangeille tarpeeksi vankitoimintoja. Tutkintavankien toimintoihin osallistuminen on siksi jo lähtökohtaisesti vähäisempää. Olikin odotettu tulos, että kolmannes vastaajista oli tyytymätön mahdollisuuksiin osallistua vankitoimintoihin kuten vankityöhön. Mahdollisuus vapaa-ajan toimintoihin oli kiitettävää, joskin kirjaston käytössä ilmeni ongelmia, eikä tutkintavangin taloudellinen tilanne välttämättä mahdollista puheluja niiden kalleuden takia. Myös välttämättömien hygieniatarvikkeiden hankinta on osalle hankalaa vähäisten käyttövarojen vuoksi. Osa tutkintavangeista viettää lähes koko vuorokauden eristettynä. # Osa hen­ki­lö­kun­nas­ta ei koh­te­le tut­kin­ta­van­ke­ja asial­li­ses­ti Noin puolet vastaajista koki henkilökunnan toiminnan olevan selkeää, johdonmukaista ja ennustettavaa, mutta vastaava määrä ei kokenut siten. Vaikuttaa siltä, että vartijat olisivat tutkintavankien mielestä valtaosin asiallisia, mutta joukossa olisi myös henkilöitä, joiden toimintatapa koettiin asiattomaksi, osin jopa mielivaltaiseksi. Vastausten perusteella asiatonta käyttäytymistä ilmeni liittyen niin tiedon antamiseen, kurinpitoon (kokemukseen, että kurinpidollisten toimien perusteita ei välttämättä kerrota), syyllisenä kohteluun kuin muutoksenhausta tai kantelusta rankaisemiseen. # Tut­kin­ta­van­gin taus­ta vai­kut­taa ko­ke­muk­siin Ne tutkintavangit, joilla oli aikaisempaa kokemusta vankiloista, suhtautuivat myönteisimmin tiedonsaantiin sekä kantelu- ja oikaisumenettelyjen toimivuuteen. Ensi kertaa vankilaan saapuneet kokivat tiedonsaannin muita heikommaksi. He kuitenkin luottivat muita useammin henkilökuntaan sekä toiminnan oikeudenmukaisuuteen. Vastausten sisältämiä eroja selitti usein myös rikosprosessin vaihe: esitutkintavaiheessa tai syyteharkintavaiheessa olevat tutkintavangit antoivat yleisesti ottaen kriittisimpiä vastauksia. Lisäksi ulkomaalaistaustaiset on syytä mainita erityisenä ryhmänä. Tutkintavankien joukossa on henkilöitä, jotka puhuvat ja ymmärtävät vain omaa äidinkieltään. Erityisesti venäjän kieltä puhuvat raportoivat ymmärryksen puutteesta ja vaillinaisesta tiedonsaannista omalla äidinkielellään (lomake oli käännetty venäjäksi). Vaikka tutkintavanki puhuisi englantia, tiedonsaanti ei ole vastausten mukaan silloinkaan taattua. Yleinen tiedon puute ja kommunikoinnin vaikeus heijastuu ymmärrettävästi kokemukseen, että tietoa ei saa myöskään itseä koskevista ratkaisuista. Samoin valitusten ja kantelun tekeminen on vaikeaa ilman kielitaitoa, jos siihen ei saa apua. Vastausten mukaan vieraskielisten tutkintavankien joukossa vaikuttaa olevan henkilöitä, joiden on ylipäänsä vaikea ymmärtää syitä tutkintavankeudessa oloon. # Po­lii­si­van­ki­las­sa poik­keuk­sel­li­sen ka­rut olo­suh­teet Moni tutkintavanki aloittaa tutkintavankeutensa poliisivankilassa. Yksi esille tullut merkittävä ongelmakohta on poliisivankilan ankarat olot, joihin myös eduskunnan oikeusasiamies ja Euroopan neuvoston alainen Kidutuksen ja epäinhimillisen kohtelun estämiseksi toimiva komitea ovat toistuvasti puuttuneet. # Ke­hit­tä­mi­seh­do­tuk­sia Rikosseuraamuslaitoksessa on käynnistetty useita toimenpiteitä, joilla on pyritty parantamaan vankien olosuhteita vankilassa. Samoin käynnissä on kehittämistoimia liittyen tutkintavankien oloihin poliisivankilassa. Nämä seikat huomioon ottaen tutkimuksessa esitetään seuraavia suosituksia: 1) tiedon saatavuuden parantaminen, 2) sähköisten viestintämahdollisuuksien lisääminen, 3) tietojärjestelmän kehittäminen, 4) puuttuminen henkilöstön epäasialliseen toimintaan, 5) yksittäisten käytännön järjestelyihin liittyvien epäkohtien korjaaminen, 6) lainsäädännön ja muun normiston kehittäminen, 7) syventäviä jatkotutkimuksia. Jo tiedon saannin parantaminen vähentäisi todennäköisesti koettuja ongelmia. Sähköisillä viestintämahdollisuuksilla voitaisiin puolestaan parantaa yhteydenpitoa asiamiehen kanssa sekä läheisiin, jos he asuvat kaukana eikä tutkintavangilla ole heihin yhteydenpitorajoituksia.
  • Autti-Rämö, I; Faurie, M; Sakslin, M (Kela, 2011)
    Sosiaali- ja terveysturvan selosteita 79
  • Mustonen, Niina Marika (2003)
    Pro gradu -työni keskeinen kysymys koskee yksilön ja valtion suhdetta – missä määrin ja milloin valtio voi oikeutetusti käyttää valtaa yli yksilön ja kuinka vapaa yksilö on? Tarkastelen tätä kysymystä kahden erilaisen liberalistisen tradition kautta: utilitaristisen liberalismin ja libertarismin. Tärkeimmät lähteet ovat Joel Feinbergin teokset “Harm to Others” (1984)ja “Offense to others”(1985); osat 1 ja 2 kirjasarjasta “The Moral Limits of the Criminal Law”, Social Philosophy (1973) sekä Robert Nozickin “Anarchy, State and Utopia” (1975). Ensin tarkastelen luvussa 2 viitteellisesti sekä utilitaristisen liberalismin että libertarismin taustaa. John Stuart Mill muotoili klassisen liberalistisen vapaudenrajoitusperiaatteen, jonka mukaan yksilön vapautta saa rajoittaa vain silloin, kun pyritään estämään vahingon aiheuttaminen muille. Joel Feinberg edustaa John Stuart Millin viitoittamaa utilitaristisen liberalismin perinnettä. Feinbergin mukaan vahinkoperiaate ja loukkausperiaate ovat ainoat legitiimit perusteet valtion pakkovallalle. Robert Nozickin libertarismi puolestaan perustuu lockelaiseen luonnonoikeusajatteluun, jonka mukaan yksilöillä on lähtökohtaisesti vahvoja moraalisia oikeuksia. Yhteiskunnallinen elämä on järjestettävä niin, ettei näitä oikeuksia millään tavalla loukata. Taustaa viitoittavan kappaleen jälkeen tarkastelen luvuissa 3 ja 4 mitä Feinbergin vahingon käsite ja loukkausperiaate tarkoittavat yksilön vapauden ja valtion roolin kannalta. Feinbergin mukaan vahinko on jonkin ihmisen väärästä teosta aiheutuvaa intressien haittaamista. Feinbergin mukaan omissiot voivat aiheuttaa vahinkoa ja hän kannattaakin samarialaislakeja. Loukkausperiaate on legitiimi vapaudenrajoitusperiaate tietyin rajoituksin. Feinbergin mukaan positiiviset oikeudet ovat päteviä ja valtiolla on tärkeä rooli hyvinvointitoimintojen järjestäjänä ja turvaajana. Kappaleessa 5 tarkastelen hiukan eksplisiittisemmin Feinbergin hyvinvointivaltiota ja hänen distributionaalista oikeudenmukaisuuskäsitystään. Vaikka utilitaristinen liberalismi edellyttääkin positiivisia velvollisuuksia ja kaventaa yksilön autonomiaa, Feinbergin mielestä on olemassa alue, jolla yksilö on täysin vapaa toimija. Lopuksi tarkastelen Nozickin yksilön vapauteen ja valtion olemassaolon oikeutukseen liittyviä argumentteja kappaleissa 6 ja 7. Nozickin mukaan minimaalinen valtio syntyy luonnontilasta luonnollisen prosessin kautta ja näkymättömän käden ohjaamana, loukkaamatta yksilön oikeuksia. Minimaalisen valtion ainoa tehtävä on kaikkien kansalaisten suojelu. Tämä ei kuitenkaan Nozickin mukaan edellytä valtion pakkovallan ja redistribuution oikeuttamista. Minimaalisella valtiolla ei ole pakkovallan monopoliasemaa tietystä erioikeudesta johtuen, vaan koska se tosiasiallisesti on ainoa suojelupalvelujen tarjoaja. Kaikkien suojelun yhteinen kustantaminen tapahtuu korvausperiaatteen perusteella, eikä redistributiivisin perustein. Nozickin mielestä kaikissa minimaalista valtiota laajemmissa valtioissa yksilö uhrataan muille. Hyvinvointivaltio loukkaa yksilön oikeuksia ja vapautta pakkoa edellyttävien tulonjako- ja tulonsiirtotoimintojen takia.