Browsing by Subject "omaishoitajat"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-9 of 9
  • Kalliomaa, Satu (2006)
    Tutkimuksen tavoitteena oli tutkia miten vertaistukiryhmät ovat auttaneet omaishoitajia jaksamaan läheisen sairastuttua dementoivaan sairauteen ja mitkä tekijät motivoivat omaishoitajia käymään vertaistukiryhmissä. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä on käytetty Festingerin sosiaalisen vertailun teoriaa. Tutkimuksessa käytettiin kvalitatiivista lähestymistapaa. Aineistona tutkimuksessa oli Espoon ja Kauniaisten dementiayhdistyksen Vertaisryhmätoiminta dementiapotilaalle ja hoitavalle omaiselle -projektiin vuosina 2000-2003 osallistuneet 55 perhettä, joille kaikille lähetettiin projektin loputtua palautelomake. Palautelomakkeen palauttaneista 36 omaishoitajasta 13 osallistui lisäksi teemahaastatteluun. Tutkimusmenetelmänä käytettiin sisällön analyysiä. Omaishoitajat etsivät samankaltaisessa tilanteessa olevien seuraa saadakseen tietää miten dementia etenee ja miten muut pärjäävät dementoituvien kanssa. Tämän tutkimuksen pohjalta vertaistukiryhmässä käynnin motiiveiksi nousivat ne asiat, mitkä omaishoitajat kokivat vertaistukiryhmien parhaimmiksi anneiksi. Aineiston perusteella vertaistukiryhmissä saatu tieto dementiasta ja tukimuodoista, käydyt keskustelut, tilanteiden vertailut sekä ryhmästä saadut ystävät ja virkistys toimivat motiiveina ryhmässä käymiseen. Vertaistukiryhmä tuki jaksamista auttamalla käsittelemään tiedon jakamisen, keskustelun ja vertailun keinoin niitä asioita mitkä omaishoitajat kokivat raskaimmiksi hoitaessaan dementoituvaa omaistaan. Hoitotilanteesta ja hoidettavan persoonallisuuden muuttumisesta aiheutuva ahdistuneisuus, pelko ja muut negatiiviset tunteet lievittyivät, kun omaishoitaja pääsi vertailemaan tilannettaan muiden samassa tilanteessa olevien kanssa. Tässä tutkimuksessa nousi selkeästi esiin kolme vertailuun liittyvää funktiota ja ne on nimetty samaistamiseksi, eteenpäin vertailuksi ja taaksepäin vertailuksi. Omaishoitajien määrittelyn mukaan vertaistuki on paitsi tukea vertaisten kesken, myös tilanteen vertailua toisten samassa tilanteessa olevien kanssa. Vertailu antoi omaishoitajille samaistamisen kautta normaaliuden tunteen, joka auttaa hyväksymään dementian tuomat muutokset arjessa ja parisuhteessa. Vertailua tapahtui ajassa eteenpäin niihin, joilla dementia oli edennyt jo pidemmälle. Omaishoitajat saivat voimia jaksaa tietäessään, että asiat voisivat olla vielä huonommin. Toisaalta dementian edetessä vertailua tapahtui myös ajassa taaksepäin niihin, joiden hoidettavilla sairaus oli vasta alussa. Oma tilanne tuntui helpottavalta, koska toisilla oli vielä edessä kaikki se, minkä itse oli jo läpikäynyt. Tämän aineiston perusteella dementiapotilaiden omaishoitajat vertailevat itseään pääasiassa alaspäin itseä huonommassa asemassa oleviin omaishoitajiin. Dementian etenevästä luonteesta johtuen omaishoitajat kaipaavat jaksamisen tueksi itselleen myönteisiä vertailukohteita ja siksi oma tilanne koetaan sairauden vaiheesta riippumatta paremmaksi kuin toisten tilanne. Sosiaalisen vertailun avulla he löytävät omasta tilanteestaan jotain positiivista ja saavat tukea omaan jaksamiseensa. Vertailu toisten omaishoitajien kanssa luo perhetilanteelle uuden sosiaalisen viitekehyksen, joka vähentää omasta tilanteesta syntyvää kognitiivista dissonanssia. Tutkimustulokset ovat kuvailevia ja ilmentävät tähän tutkimukseen osallistuneiden omaishoitajien tuntemuksia vertaistukiryhmistä ja omaishoitajuudesta.
  • Reiterä, Tuomas; Mattila-Holappa, Pauliina; Miettinen, Sari; Rättö, Hanna; Vadén, Veli-Matti (Kela, 2020)
    Kuntoutusta kehittämässä
    Kuntoutuksen hyödyn arviointi perustuu Kelan toteuttamaan säännönmukaiseen tiedonkeruuseen asiakkailta, palveluntuottajilta ja eri rekistereistä. Raportin tarkoituksena on tuottaa tietoa Kelan järjestämän kuntoutuksen mahdollisista hyödyistä. Tänä vuonna raportin erityisenä teemana ovat mielenterveys ja työkyky. Raportti perustuu vuonna 2018 kuntoutuksensa päättäneiden henkilöiden tietoihin. Kuntoutuspalvelujen asiakkailta on kerätty neljällä eri mittarilla tietoja kuntoutuksen alkaessa ja päättyessä. Myös palveluntuottajilta on kysytty arvioita kuntoutuksen oikea-aikaisuudesta ja kuntoutuksen tuottamasta hyödystä. Vuoden 2018 aineisto sisältää tiedot 6 995 kuntoutuspalveluiden asiakkaasta. Mittaritietoihin on myöhemmässä vaiheessa liitetty tausta- ja seurantatietoa Kelan ja Eläketurvakeskuksen rekistereistä. Vuoden 2018 raportissa kuvataan seitsemän palveluryhmän tuloksia: ammatilliset kuntoutuspalvelut, työelämässä oleville suunnatut tuki- ja liikuntaelinsairaiden kuntoutuskurssit, työelämästä poissa oleville suunnatut tuki- ja liikuntaelinsairaiden kuntoutuskurssit, ammatillinen KIILA-kuntoutus, mielenterveyskuntoutuskurssit, harkinnanvarainen moniammatillinen yksilökuntoutus ja omaishoitajien kuntoutuskurssit. Tulosten mukaan työ- ja opiskelukyky sekä fyysinen ja psyykkinen elämänlaatu kohenivat kuntoutuksen aikana. Rekisteriseurannassa havaittiin, että ammatillisten kuntoutuspalvelujen asiakkailla työssä tai opiskelemassa olevien määrä kaksinkertaistui, kun kuntoutuksen jälkeistä aikaa verrattiin sitä edeltävään. Kaikkiaan yli puolet asiakkaista myös saavutti kuntoutukselle asettamansa tavoitteet vähintään odotetusti kuntoutuksen aikana. Masennuksen suhteen oireettomien henkilöiden osuus kasvoi kuntoutuksen aikana. Henkilöiden, joilla oli kohtalaisia ja vakavia masennusoireita, määrä väheni kuntoutuksen aikana. Masennusoireet vähenivät myös kursseilla, jotka eivät lähtökohtaisesti keskity mielenterveyden kysymyksiin. Rekisteriseurannassa havaittiin, että asiakkaat, joiden psyykkinen elämänlaatu muuttui paremmaksi kuntoutuksen aikana, olivat kuntoutuksen päättymisvuotta seuraavana vuonna useammin töissä tai opiskelemassa kuin asiakkaat, joiden psyykkinen elämänlaatu ei kohentunut.
  • Karinkanta, Saija; Reiterä, Tuomas (Kela, 2021)
    Kuntoutusta kehittämässä
    Kuntoutuksen hyödyn arviointi perustuu Kelan toteuttamaan säännönmukaiseen tiedonkeruuseen asiakkailta, palveluntuottajilta ja eri rekistereistä. Vuosittainen raportti tuottaa tietoa Kelan järjestämän kuntoutuksen mahdollisista hyödyistä ja nostaa esiin mahdollisia kehityskohteita. Tässä raportissa tarkastellaan aiempia vuosia jäsennellymmin ammatillista kuntoutusta, sillä työllistymistä edistävä ammatillinen kuntoutus ja ammatillinen kuntoutusselvitys on analyyseissä eriytetty toisistaan. Raportti perustuu vuonna 2019 kuntoutuksensa päättäneiden henkilöiden tietoihin. Kuntoutuspalveluiden asiakkailta on kerätty tietoa neljällä eri mittarilla kuntoutuksen alkaessa ja päättyessä. Lisäksi palveluntuottajilta on kysytty arviota kuntoutuksen oikea-aikaisuudesta ja kuntoutuksen tuottamasta hyödystä. Aineisto sisältää tiedot 7 362 kuntoutuspalvelujen asiakkaasta. Raportissa raportoitavat rekisteritiedot koskevat vuonna 2018 kuntoutuksensa päättäneitä henkilöitä (n = 6 118). Vuoden 2019 raportissa tarkastellaan ammatillista ja harkinnanvaraista kuntoutusta yhdeksässä palveluryhmässä: työllistymistä edistävä ammatillinen kuntoutus, ammatillinen kuntoutusselvitys, KIILA-kuntoutus, mielenterveyskuntoutuskurssit, työelämässä oleville suunnatut tuki- ja liikuntaelinsairaiden kuntoutuskurssit, työelämästä poissa oleville suunnatut tuki- ja liikuntaelinsairaiden kuntoutuskurssit, omaishoitajien kuntoutuskurssit, diabetesta sairastavien aikuisten sopeutumisvalmennuskurssit ja harkinnanvarainen moniammatillinen yksilökuntoutus. Tulosten mukaan työ- ja opiskelukyvyssä tapahtui suotuisia muutoksia kuntoutuksen aikana. Myös asiakkaiden fyysinen ja psyykkinen elämänlaatu kohentui ja masennusoireista kärsimättömien määrä kasvoi. Kaikkiaan yli puolet kuntoukseen osallistuneista vähintään saavutti asettamansa kuntoutustavoitteet. Palveluryhmien välillä oli selviä eroja sekä kuntoutustavoitteiden saavuttamisessa että kuntoutuksen hyötyä arvioivissa mittarituloksissa. Rekisteriseurannassa havaittiin, että työssä ja opiskelemassa olevien osuus kasvoi viisi prosenttiyksikköä kuntoutuksen päättymistä edeltävästä vuodesta päättymistä seuraavan vuoteen. Työllistymistä edistävässä ammatillisessa kuntoutuksessa työllisten määrä yli kaksinkertaistui seurannan aikana.
  • Shemeikka, Riikka; Pitkänen, Sari; Saarinen, Timo; Vuorento, Mirkka (Kela, 2019)
    Työpapereita
    Kela on järjestänyt harkinnanvaraisena kuntoutuksena kuntoutuskursseja omaishoitajille 1990-luvulta alkaen. Vuonna 2013 omaishoitajien kuntoutukseen lisättiin kursseja ja yksilökurssien lisäksi alettiin järjestää parikursseja omaishoitajalle ja hänen hoidettavalleen. Vuonna 2015 toteutetun Kelan kuntoutuskursseille osallistuneiden omaishoitajien kuntoutuksen arviointitutkimuksen mukaan omaishoitajien kuntoutuksen aikaistamista tulisi harkita ja omaishoitajien tukea olisi tehostettava. Kelan omaishoitajien kuntoutuskursseja ohjaava standardia muutettiin 1.1.2017 alkaen. Tällöin kuntoutuksen rakenne ja pituus muuttuivat ja aloitettiin erityisesti lasta tai nuorta hoitaville omaishoitajille suunnatut kuntoutuskurssit. Kuntoutussäätiö toteutti tammikuun 2017 ja maaliskuun 2019 välisenä aikana Kelan omaishoitajien kuntoutuskursseja koskevan tutkimuksen osana Kelan Muutos-hanketta. Omaishoitajien kuntoutuskursseja koskevan tutkimuksen tutkimustehtävänä oli selvittää, kuinka omaishoitajien uusimuotoiset kuntoutuskurssit toteutuvat ja onnistuvat tuottamaan kuntoutujien elämään odotettuja hyötyjä ja vaikutuksia. Tutkimuksen aineistoina olivat kuntoutujien ryhmähaastattelut, kuntoutujien yksilöhaastattelut, omaishoitajan tuen tarpeen kysely (COPE-indeksi) sekä kysely palveluntuottajien moniammatillisille työryhmille. Tutkimuksen moninäkökulmaisuus ja monimenetelmäisyys toteutettiin analyyttisenä integraationa. Tulokset osoittivat, että omaishoitajat hyötyivät kuntoutuksesta. Heidän psyykkiset voimavaransa lisääntyivät ja vertaistuki tuki kuntoutumista. Uudet toimintamallit jäivät osaksi arkea, mikä ilmeni etenkin liikunnan lisääntymisenä ja omasta jaksamisesta huolehtimisena. Kuntoutuksen palveluntuottajien havainnot tukivat näitä tuloksia. Omaishoitajien kuntoutus kaipaa kuitenkin vielä kehittämistä. Omaishoitajien kuntoutumista ja arjessa selviytymistä tukisivat yksilölliset ratkaisut kuntoutuskurssien aikana sekä konkreettisen tuen varmistaminen myös kotipaikkakunnan palveluissa. Molempia voidaan edistää aiempaa tiiviimmän verkostotyön avulla, esimerkiksi tekemällä kotikäyntejä ja järjestämällä verkostopalavereita yhteistyössä paikallisten palveluiden kanssa. Yksilökursseille toivottiin kolmatta jaksoa nykyisen kahden lisäksi. Kaikille kursseille toivottiin seurantajaksoa, minkä nähtiin edistävän kuntoutuksella saavutettujen hyötyjen vakiintumista osaksi arkea. Lisäksi kurssin aloitusjakson toivottiin olevan nykyistä kevyempi. Aikuista hoitavien kursseilla toivottiin lisää henkisiin voimavaroihin, palveluihin ja etuuksiin sekä omaishoidon päättymiseen liittyviä sisältöjä. Lasta tai nuorta hoitavien kursseilla puolestaan kaivattiin enemmän työelämäteemojen käsittelyä. Kuntoutukseen ohjaamista olisi tarpeen vahvistaa edelleen erityisesti omaishoitajille lakisääteisten hyvinvointi- ja terveystarkastusten kautta.
  • Pitkälä, K; Savikko, N; Pöysti, M; Laakkonen, M-L; Kautiainen, H; Strandberg, T; Tilvis, R (Kela, 2013)
    Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää satunnaistetulla,kontrolloidulla asetelmalla liikunnallisen harjoittelun vaikuttavuutta kotona asuvien, Alzheimerin tautia sairastavien toimintakyvyn eri ulottuvuuksiin, heidän omaishoitajiensa elämänlaatuun sekä molempien palveluiden käyttöön ja niiden kustannuksiin vuosina 2008–2011. Tutkimukseen osallistui 210 pariskuntaa, joista toinen puoliso oli muistisairaan omaishoitaja. Pariskunnat randomoitiin kolmeen yhtä suureen ryhmään: 1) ryhmäkuntoutusryhmään (liikuntaharjoittelua neljä tuntia kaksi kertaa viikossa päiväkeskuksessa vuoden ajan), 2) kotikuntoutusryhmään (tunti kaksi kertaa viikossa kotona vuoden ajan fysioterapeutin ohjauksessa) ja 3) vertailuryhmään (tavallinen kunnallinen hoito). Tutkimushoitajan haastattelut tehtiin lähtötilanteessa sekä 3:n, 6:n, 12:n ja 24 kuukauden kohdalla. Päätulosmuuttujat olivat muistisairaan ihmisen toimintakyky (mitattiin FIM-toimintakykymittarilla) sekä liikuntakyky (mitattiin Guralnikin liikuntakyky- ja tasapainotesteillä = SPPB). Kotona annetulla räätälöidyllä kuntoutuksella voidaan hidastaa muistisairaiden fyysisen toimintakyvyn (mitattu FIM-mittarilla) heikkenemistä merkitsevästi. Liikuntatesteissä (SPPB) ei ollut eroja ryhmien välillä. Myös kognitiossa näkyi myönteinen muutos toiminnanohjauksen osalta kellotestillä mitattuna kotikuntoutusryhmässä. Ryhmäkuntoutuksessa palveluiden kokonaiskustannusten säästöt olivat merkittävät, joskaan muutokset toimintakyvyssä eivät saavuttaneet tilastollista merkitsevyyttä. Omaisten elämänlaadussa tai muissa mittareissa ei ollut merkitseviä eroja interventioryhmien ja vertailuryhmien välillä. Kaatumiset vähenivät molemmissa interventioryhmissä. Kuolemanvaara näytti pienentyneen kotikuntoutusryhmässä. Tutkimuksessa luotiin kuntoutusmalli, joka parantaa Alzheimerin tautia sairastavien toimintakykyä lisäämättä sosiaali- ja terveyspalveluiden kokonaiskustannuksia.
  • Burgos, Kirsi (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielmassa tarkastellaan sitä, mikä saa yksilön tarjoamaan omaishoivaa ikääntyneelle vanhemmalleen. Neuvottelujen käsitteen avulla siinä avataan hoivaan sitoutumisen dynamiikkaa. Lähtökohtana on Janet Finchin ja Jennifer Masonin (1993) ajatus siitä, että velvollisuudet ja vastuun jakautuminen perheissä muotoutuvat neuvottelemalla yleensä pitkän ajan kuluessa. Tässä tutkielmassa kiinnostus kohdistuu neuvotteluihin, joita käydään ja on käyty niissä perheissä, joissa aikuinen lapsi alkaa tarjota hoivaa iäkkäälle vanhemmalleen. Osa neuvotteluista on sellaisia, joita käydään spesifisti vanhemman hoivan järjestämisestä. Osa neuvotteluista on pitkin elämän vartta käytyjä tapahtumakulkuja, joissa on muodostunut käytäntöjä ja vastuita perheenjäsenten kesken. Tutkielman tavoitteena on tuoda esiin tekijöitä, jotka vaikuttavat päätökseen ryhtyä tarjoamaan omaishoivaa silloin, kun ikääntynyt vanhempi alkaa tarvita hoivaa. Se tuo esiin niin perhesuhteisiin, elämänkulkuun kuin olosuhteisiin liittyviä tekijöitä, jotka ovat vaikuttamassa aikuisten lasten ikääntyneille vanhemmilleen tarjoamaan hoivaan. Samalla tulee esiin koettuja julkisen vanhustenhoidon ja palvelujärjestelmän puutteita, jotka toisaalta ovat vaikuttamassa omaishoivavaihtoehdon suosioon, toisaalta heikentävät kykyä vastata hoivatarpeisiin. Suomalaisessa hoivapolitiikassa omaishoitoa pidetään yhtenä tärkeänä keinona vastata väestön ikääntymisen tuomiin haasteisiin. Perheiden hoivapäätösprosessien tarkastelu voi lisätä ymmärrystä omaishoivasta. Tutkielman aineisto koostuu seitsemän omaishoitajan teemahaastatteluista. Haastateltavat toimivat ikääntyneen vanhempansa omaishoitajina. Aineiston analyysi tehtiin laadullisen sisällönanalyysin menetelmällä. Aineiston teemoittelun kautta nousi esiin erilaisia hoivaan liittyviä neuvotteluja ja niihin vaikuttavia tekijöitä. Tutkielmassa jäsennetään neuvottelujen prosessi, joka vaikuttaa omaishoitajaksi ryhtymiseen. Se muodostuu omaisten kesken käydyistä neuvotteluista, omaishoitajan itsensä kanssa käymistä pohdinnoista sekä neuvottelujen kontekstista. Hoivaneuvottelujen tärkeänä kontekstina määrittyy vanhuspalvelujärjestelmä ja omassa tilanteessa mahdollisiksi koetut hoivavaihtoehdot sekä omaishoivan mahdollistavat tekijät, kuten tilapäishoito, apuvälineet ja taloudellinen tilanne. Neuvottelujen prosessissa määrittyy toisaalta se, että juuri tietty omainen sitoutuu huolehtimaan vanhemmastaan, toisaalta se, että huolenpidon muodoksi valikoituu juuri omaishoiva jonkin muun hoivavaihtoehdon sijaan. Ikääntyneen vanhemman omaishoitajaksi tullaan usein vähitellen ja suunnittelematta. Omaishoitajaksi ryhtyminen ei kuitenkaan ole sattumanvaraista, vaan siihen vaikuttavat monet tekijät, joita tässä tutkielmassa valotetaan neuvottelujen prosessin avulla.
  • Juntunen, K; Salminen, A-L (Kela, 2011)
    Sosiaali- ja terveysturvan selosteita 78
  • Kohtanen, Susanna (2015)
    Suomalaiset ovat tutkimusten mukaan tyytyväisiä apteekkikäynteihinsä. Asiakkaat mainitsevat tyytymättömyyttä aiheuttavaksi tekijäksi useimmin jonotuksen tai hitaan palvelun. Asiakkaat saa tyytyväisiksi erityisesti apteekkien palvelualttius, ammattitaito ja asiantuntijuus. Apteekkien asiakkaina käy lääkkeiden käyttäjien lisäksi paljon läheisensä lääkkeitä noutavia ja läheisensä lääkehoidosta huolehtivia omaishoitajia. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli tutkia millaisia odotuksia ja kokemuksia omaishoitajilla on apteekkiasioinnista. Tavoitteena oli löytää ja nostaa esiin tekijöitä, joilla on merkitystä läheiselleen lääkkeitä hakevalle apteekin asiakkaille. Tutkimusaineisto kerättiin avoimilla haastatteluilla. Tutkimuksen tutkimusaineiston muodostivat kolmentoista omaishoitajan litteroidut haastatteluaineistot. Tutkimuksessa käytettiin fenomenologis-hermeneuttista lähestymistapaa. Analyysin tuloksena syntyivät aineistoa jäsentävät kolme yleistä sisältöaluetta: omaishoitaja ja läheinen, farmaseutti sekä apteekki ja järjestelmät. Sisältöalueista nousi esille tutkimusilmiötä kuvaava yleinen merkitysrakenne, joka muodostuu neljästä pääteemasta: lääkkeiden saatavuus, apteekin palvelu ja lääkeneuvonta, vuorovaikutus ja intimiteettisuoja. Kukin pääteema kuvaa yhtä ulottuvuutta omaishoitajan apteekkiasiointiin liittyen. Omaishoitajien odotukset ja kokemukset apteekkiasioinneista ovat yksilöllisiä. Tämän tutkimuksen perusteella omaishoitajat odottavat saavansa tarpeitansa vastaavaa palvelua ja asiantuntevaa lääkeneuvontaa apteekista. Apteekin palvelu ja lääkeneuvonta on vastannut pääsääntöisesti odotuksia. Omaishoitajat odottavat, että saavat lääkkeet asioidessaan apteekissa, ja näin on pääsääntöisesti ollutkin. Omaishoitajat kokevat hyvänä erilaiset tilausjärjestelyt lääkkeiden saatavuuden varmistamiseksi. Joskus läheisen hoito on hyvin sitovaa, eikä läheistä voi jättää hetkeksikään yksin, jolloin kotoa lähteminen pitää järjestellä. Tällöin uuden lääkkeen noutaminen myöhemmin Kelan toimitusväliaikojen tai saatavuusongelmien vuoksi koetaan hankalana. Apteekkien intimiteettisuoja koetaan vielä osin puutteellisena. Omaishoitajat odottavat vuorovaikutukselta apteekissa asiantuntemusta, ystävällisyyttä, hienotunteisuutta ja empaattisuutta. Vuorovaikutuksen on koettu toimivan pääsääntöisesti hyvin.
  • Aho, Petra (Helsingfors universitet, 2017)
    Objectives. There are approximately 14,500 new cases of dementia-associated diseases each year in Finland. The most common cause of dementia is Alzheimer's disease (AD). There are many changes associated with AD that affect the person's ability to participate in interaction. Until now only very few Finnish studies have been conducted on assessing, treating and supporting language and interaction in dementia-associated diseases, and this type of treatment is not widely available in Finland. The purpose of this study is to introduce one indirect group speech therapy intervention aimed at the spouses of persons with AD, and to study its effectiveness in the interaction strategies they apply as well as their perceptions and satisfaction regarding interaction. The participants' experiences of the intervention and its usefulness are also examined. The study also touches the applicability of a recently translated method for assessing the interaction between persons with AD and their spouses. Method. Three couples participated in the study, all of whom had one partner diagnosed with AD. The studied intervention consisted of six group meetings aimed at the healthy spouses. Data was collected at three separate occasions using VNVIS-CG – a method based on analyzing video-recorded material – and a questionnaire. The participants also filled out a feedback form at the end of the intervention. Results and conclusions. The study found that the participants adopted and implemented some of the strategies that were addressed during the intervention. The changes observed in the behavior of the participants were individual. However, the intervention seems to even out the differences in the number of strategies used by the participants. All of the participants found the intervention useful, and felt that it had affected their behavior, but only one of the participants reported greater satisfaction with the couple's interaction after the intervention. The participants' perceptions of interaction varied greatly, so conclusions about possible changes in these perceptions cannot be made. Further research on the matter, with a larger group of participants and a comparison group, is definitely needed. In the future, the methods used to evaluate effectiveness, as well as the content and the execution of the intervention, should also be modified as needed.