Väestön ikääntymisen myötä lisääntyy myös ikääntyneiden ihmisten hoivan ja avun tarve. Viime vuosina on käyty vilkasta keskustelua omaishoivan merkityksestä ikääntyneiden ihmisten hoidossa. Hyvinvointivaltion kehityksestä huolimatta epävirallisen hoivan määrä ei ole vähentynyt. Ikääntyneet ihmiset saavat edelleen suurimman osan tarvitsemastaan avusta ja huolenpidosta lähiomaisiltaan. Puolisoa pidetään yleensä ensisi-jaisena hoivan antavana, jos hän vain sitä kykenee antamaan. Puolisohoiva lisääntyy tulevaisuudessa entisestään, kun miesten ja naisten eliniän ero pienenee. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on tutkia ikääntyneiden puolisoiden välistä hoivaa. Hoiva ymmärretään kaksisuuntaisena hoivan antajan ja saajan välisenä vuorovaikutus-suhteena. Tutkimuksessa tarkastellaan hoivaa osana puolisoiden arkielämää. Siinä ollaan kiinnostuneita siitä, miten he tuottavat hoivan omaksi eletyksi elämäkseen. Tutkimuskysymykset ovat: 1. Mitä merkityksiä hoiva tuottaa ikääntyneiden puolisoiden ar-keen. 2. Miten puolisot määrittävät ja tuottavat asemansa ja identiteettinsä hoivan anta-jana ja saajana? Tutkimusaineisto koostuu 11 ikääntyneen pariskunnan (= 22 henkilöä) teemahaastatteluista. Haastatteluaineisto on kerätty Omaishoitajat ja Läheiset Liitto ry:n Sairaan hyvät projektin seurantatutkimuksen yhteydessä vuosina 2002-2003. Hoivaa antavat puolisot ovat 65-75 -vuotiaita ja hoivaa saavat puolisot 65-83 -vuotiaita. Hoivaa tarvitsevat puolisot sairastavat erilaisia fyysistä toimintakykyä heikentäviä sairauksia. Myös monella hoivan antajalla on jokin pitkäaikaissairaus. Hoivatilanne on kestänyt vähintään kolme vuotta ja vain yhdelle pariskunnalle on myönnetty sosiaalihuoltolain mukaista omaishoidontukea. Tutkimuksen metodisena lähtökohtana on sosiaalikonstruktionistinen ja diskurssianalyyttinen näkökulma. Aineiston analyysissa sovelletaan Harvey Sacksin kehittämää jäsenyyskategoriamenetelmää. Puolisohoiva rakentuu puolisoiden puheessa kokonaisvaltaisena ja monimerkityksisenä. Se sisältää paljon erilaisia tunteita. Se merkitsee puolisoiden välistä ruumiillista ja emotionaalista toimintaa, kohtaamista ja kosketusta. Hoiva on itsestään selvä ja luonnollinen osa heidän päivittäistä arkielämäänsä. Se piiloutuu tavanomaisiin arkisiin rutiineihin ja tapahtumiin. Hoivaan sitoutuminen perustuu yhdessä tuotettuun sopimukseen ja lupauk-seen pitää puolisosta huolta. Puolisot käyvät jatkuvia neuvottelua oikeanlaisesta hoivasta, kuinka annettaan ja vastaanotetaan oikealla tavalla. Hoivan saajat eivät halua tulla kohdelluiksi pelkästään hoivan saajina. He haluavat korostaa myös omaa selviytymistään ja itsenäistä toimijuuttaan. Hoivan antajat tuottavat itsensä osaavina ja vastuullisina hoivan antajina. Hoivaa lisää puolisoiden välistä epätasa-arvoisuutta, mutta he haluavat myös ylläpitää suhteensa tasa-arvoisuutta ja keskinäistä kumppanuutta. Puolisoiden tavoitteena on jatkaa omaa yhteistä elämäänsä kotona, "meidän elämää". Koti merkitsee heille elämän normaalisuutta ja jatkuvuutta. Se on paikka, jossa he voivat tuntea olevansa itsenäisiä ja riippumattomia hoivan tarpeesta ja sen antamisesta huolimatta.

Det har skett förändringar i den offentliga omsorgen och detta har medfört att anhöriga fått ta ett större ansvar för sina familjemedlemmar. Fördelningen mellan familjeansvar respektive samhällsansvar ställs på sin spets. De skilda villkoren i arbetsliv och ansvar för hem och barn kvarstår när en nära anhörigs hjälpbehov måste gå före individuella önskemål. Omsorgsansvaret ligger trots allt på kvinnorna, närståendevårdarna består till 75 % av kvinnor (Voutilainen et al 2007). Är vi på väg tillbaka till det traditionella könskontraktet där kvinnans plats är i hemmet som omsorgsgivare? Avhandlingens syfte är en kritisk granskning av stöd för närståendevård samt ett könsperspektiv på närståendevården. Genom kvalitativa forskningsintervjuer erhölls åtta döttrars uppfattningar om att vara närståendevårdare till sina äldre mödrar samt deras erfarenheter av stöd för närståendevård. Intervjupersonerna bodde i såväl små landsortskommuner som större kommuner i huvudstadsregionen. Två idealtyper erhölls: de realistiska döttrarna upplevde en omvänd ersättning i betydelsen att de ansåg sig ersätta den offentliga omsorgen (jämför med ersättningsteorin där den offentliga omsorgen ersätter den informella). De var inte nöjda med stödets utformning. De reflekterande döttrarna å andra sidan hade en positivare inställning till stöd för närståendevård och såg sig som ett komplement till den offentliga omsorgen och att man samarbetade om moderns omsorg. Döttrarna motiverade valet med att de gjorde det för moderns skull. Men relationen var inte enkelriktad i betydelsen att endast omsorgstagaren gagnade på relationen. Närståendevårdarens förmån var att hon var behövd, döttrarna vårdade inte bara för mammans skull utan också för sin egen. Närståendevårdarna utnyttjade inte de stödtjänster som erbjöds. Det gerontologiska sociala arbetet måste då det gäller stöd för närståendevård inte endast se till den äldres bästa utan också se den anhöriges situation, det är bl.a. viktigt att stöda närståendevårdaren i beslutet att utnyttja den lagstadgade ledigheten. Undersökningen försöker bidra till en diskussion om närståendevård där man också diskuterar aspekter som är mindre bra. På samma gång erhålls mera kunskap om närståendevård, ett relativt outforskat ämne i Finland. De viktigaste källorna var: Julkunen, Raija (1992; 2006), Rissanen, Sari (1999), Sand, Ann-Britt (tidigare Mossberg-Sand, 2000; 2005) samt Wærness, Kari (1983).

Suurien vanhusikäluokkien hoidon järjestäminen kasvattaa tulevina vuosina hoitomenoja ja luo paineita julkisen terveydenhuollon ja sosiaalipalvelujen rahoituksen kestävyydelle. Kun etsitään keinoja vaikuttaa ikäsidonnaisten menojen kasvuun, on oleellista tietää, mitkä tekijät käytännössä ovat yhteydessä vanhojen ihmisten palvelujen käyttöön ja menoihin. Niitä selvitettiin tässä tutkimuksessa. Tutkimus kuuluu terveystaloustieteen alaan, jonka menetelmiä tutkimuskysymysten tarkasteluun sovellettiin. Aineisto kerättiin Kelan Ikääntyneiden kuntoutuksen vaikuttavuustutkimuksen (IKÄ-hanke 2002–2007) yhteydessä ja sitä täydennettiin THL:n Hoitoilmoitusrekisterin tiedoilla terveyspalvelujen käytöstä ja Kelan etuusrekisterien tiedoilla. Tutkimus osoittaa, että omaishoito laskee merkittävästi hoidon menoja. Ilman omaisten apua olisivat ikääntyneiden hoidon menot vuosittain 2,8 miljardia euroa nykyistä suuremmat. Omaishoidon tukea olisi taloudellisesti perusteltua maksaa useammalle hoitajalle, koska tuen menot ovat vain pieni osa omaishoidolla aikaansaadusta säästöstä. On arvioitu, että sitovaa ja raskasta omaishoitotyötä tekee 60 000 hoitajaa, mutta heistä joka kolmas ei saa omaishoidon tukea. Tutkimuksessa toteutettu vanhojen heikkokuntoisten ihmisten ryhmämuotoinen laitoskuntoutus ei osoittautunut kustannusvaikuttavaksi. Tutkimuksessa havaittiin lisäksi, että panostamalla vanhusten sosiaalipalveluihin on mahdollista vähentää terveyspalvelujen käyttöä ja menoja. Tämä tulos osoittaa, että työnjakoa vanhusten pitkäaikaishoidon ja terveydenhuollon välillä tulisi tarkastella uudelleen kokonaisuutena, jossa painopistettä voitaisiin siirtää enemmän sosiaalipalvelujen suuntaan.

Väestön ikääntyminen merkitsee sitä, että tarvitaan erilaisia ratkaisuja ikääntyvän väestön palvelujen ja hoivan järjestämiseksi. Ikäihmisten kotona asumista on pyritty edistämään tukipalvelujen ja omaishoidon kehittämisellä. Omaishoitajalla yleisesti tarkoitetaan henkilöä, joka pitää huolta perheenjäsenestään tai muusta läheisestään, joka sairauden, vammaisuuden tai muun seikan vuoksi ei selviydy arjestaan yksin. Tässä tutkimuksessa tarkasteltiin omaishoitosopimuksen kunnan kanssa tehneitä puoliso-omaishoitajia, jotka auttoivat omaa aviopuolisoaan, joka ei sairauden vuoksi kyennyt selviytymään kotona omatoimisesti. Tutkielman tarkoituksena oli selvittää puolisoaan hoitavien, ikääntyvien omaishoitajien kokemuksellista hyvinvointia arjessa. Omaishoitajien hyvinvointia tarkasteltiin tutkimuksessa hyvinvoinnin ulottuvuuksien (sosiaaliset suhteet, itsensä toteuttaminen ja elintaso) avulla. Tutkimuksen empiirinen aineisto kerättiin puoliso-omaishoitajia haastatellen. Omaishoitajat olivat solmineet omaishoidon sopimuksen kunnan kanssa ja toimivat virallisina omaishoitajina puolisoilleen. Omaishoitajat hoitivat yli 65–vuotiaita puolisoitaan kotona. Tutkimuksen aineisto kerättiin puolistrukturoidulla teemahaastattelulla ja aineisto analysoitiin sisällön analyysimenetelmällä. Tutkimuksen tulosten mukaan omaishoitajien mahdollisuus vapaa-aikaan ja itsensä toteuttamiseen olivat vähentyneet omaishoidon myötä. Kaikilla omaishoitajilla ei ollut mahdollisuutta pitää kokonaisia päiviä vapaata hoivasta, jolloin vapaa-aika rajoittui lyhyisiin, muutamien tuntien pituisiin hetkiin. Omaishoitajien mahdollisuudet harrastaa olivat vähentyneet ja omia aikaisempia harrastuksia oli jätetty pois. Harrastuksia, joita voitiin toteuttaa kotona tai sen lähipiirissä oli useimmilla omaishoitajilla. Tutkimukseen osallistuneet omaishoitajat olivat hoitaneet puolisoa jo paljon ennen virallista omaishoitajuutta. Omaishoitajien sosiaaliset verkostot ja läheiset ihmissuhteet ovat omaishoitajille erittäin tärkeitä. Ilman läheisten ihmisten apua ja tukea ei omaishoitajan vapaapäivien pitäminen olisi onnistunut. Läheisten ihmisten tuki oli monipuolista ja auttoi omaishoitajia jaksamaan. Osalla omaishoitajista ei ollut ketään läheisiä ihmisiä, jotka olisivat voineet tulla omaishoitajan avuksi, jos apua olisi omaishoidon tilanteissa tarvittu. Tutkimuksen tulosten mukaan omaishoitajien saamat tukipalvelut omaishoitajat kokivat jokseenkin riittävinä omaan tilanteeseen nähden. Omaishoitajat toivoivat tukea ja asiantuntijatietoa muistisairaan puolison hoitoon ja sairaudesta johtuvien käytösongelmien käsittelemiseen. Omaishoidon toimintakeskuksen palvelut, vertaistukiryhmät ja muut ryhmät omaishoitajat kokivat erittäin tärkeiksi.

Family caregiving refers to the organization of home care for an older adult, disabled or sick person with the assistance of a relative or other close person. The number of elderly carers (> 65 years) of all family garegivers is significant. There are challenges concerning family caregiving for the older adults, due to increased age is in connection with decreased physical performance and increased number of medications and polypharmacy. Despite these factors, there has been little research on the medication safety in the family caregiving among older adults. The aim of this Master's thesis was to identify factors influencing the ability of a caregiver to cope with the medication management of the older adults. These factors were divided into subgategories: factors associated a family caregiver, associated a care recipient and system-oriented factors. The research was conducted as a method triangulation, in which the data were collected through two interviews with home visits (n = 21) and related questionnaires. The questionnaire data were quantitatively analyzed by calculating the frequencies and relative frequencies. The transcribed interviews were analyzed by abductive content analysis, combining both deductive and inductive approach. James Reason's theory of human error was used as the theoretical framework. Caregiving families participating in this research were very different compared with each other. Some family caregivers and care recipients were in good physical condition while others were severely disabled. However, the situation of the families was not individually considered when considering appropriate support services for the families. The workload of family caregivers due to the pain and the absence of days off contributed to the difficulty of medication management. The foremost system-oriented challenges in the management of the medications were: 1) difficult for the families to reach the physician and 2) for those families where assisted home care helped the caregiver, the families were not satisfied with its functioning. Due to the poor availability of physicians and the lack of a family physician, there was no one in control of the medication as a whole and there was inadequate monitoring of the medication. In the assisted home care, challenges were caused by the fact that home care visits were conducted over a wide period of time, which created challenges for giving the medications. Carers do not receive sufficient support from the society for the management of the medications. The medication safety of the older adults in the family caregiving is particularly affected by the difficulty of reaching a physician, the inadequacy of support from the assisted home care, the failure to recognize the individuality of caregiving families, and the caregivers’ burden due to pain and lack of days off. Support for caregivers must be at the forefront of society in the future, so that caregivers can cope with heavy nursing care and complicated medications, even without excessive self-activity.

Tutkimuksessani tarkastelen omaishoitajan arkea voimavarojen näkökulmasta. Mielenkiintoni kohdistuu sosiaalisen tukiverkoston, yhteiskunnan palveluiden ja vertaistukiryhmän tuottamaan tukeen omaishoitajan arjessa. Lisäksi tarkastelen tekijöitä, jotka edistävät tai estävät omaishoitajan voimavarojen rakentumista arjessa. Tutkimuksen tavoitteena on tehdä näkyväksi omaishoitajan arkea ja tuoda esille heidän näkemyksiään ja kokemuksiaan omaishoitajuudesta. Tutkimukseni aineisto koostuu kuudesta omaishoitajan teemahaastattelusta. Haastattelemani omaishoitajat muodostavat Pääkaupunkiseudun omaishoitajat ja läheiset ry:n puitteissa toimivan vertaistukiryhmän, joka on aloittanut toimintansa joulukuussa 2005. Aineistoni omaishoitajat ovat hoitaneet usean vuoden ajan sairasta tai vammaista läheistään ja he tekevät sitovaa hoivatyötä. Heistä viisi hoitaa puolisoaan ja yksi aikuista monivammaista lastaan. Tutkimukseni mukaan omaishoitajan elämä rakentuu hoivasuhteen ympärille, ja arki täyttyy sitovasta hoivatyöstä. Hoivan sitovuus kuluttaa omaishoitajan voimavaroja, ja erityisesti hoivasuhteen alussa muutokset arjessa kuormittavat omaishoitajaa. Omaishoitaja löytää voimavaroja arkeen hoidettavasta ja kodin ulkopuolisista harrastuksista ja vapaa-ajasta. Lisäksi omaishoitajalla on omia sisäisiä voimavaroja, joita voivat olla hyvä fyysinen terveys, palvelujärjestelmän tuntemus ja elämänhistoria. Omaishoitaja saa voimavaroja myös sosiaaliselta tukiverkostolta, ja läheiset ovat henkisenä tukena hoivatyössä. Lähiyhteisö kuitenkin myös kuormittaa omaishoitajaa. Kaikki aiemmin läheisiksi koetut ihmiset eivät osaa suhtautua omaishoitoperheeseen ja sairauden mukanaan tuomiin muutoksiin. Omaishoitajat kokevat, että osa aiemmin läheisiksi koetuista ihmisistä on hylännyt perheen sairauden myötä, eikä perhe ole enää hyväksytty osassa sosiaalista verkostoa. Vertaistukiryhmässä omaishoitajat löytävät olemassaolevia voimavarojaan samassa elämäntilanteessa olevien kokemusten ja kertomusten avulla. Vertaistukiryhmän hyvä ja avoin ilmapiiri luovat perustan tuen saamiselle ja voimavarojen löytämiselle. Vertaistukiryhmässä omaishoitajat ovat alkaneet arvostaa tekemäänsä työtä, ja ryhmässä on herännyt tietoisuus omaishoitajan yhteiskunnan puolesta tekemästä työstä. Eniten apua tarvitsevat omaishoitajat kokevat palvelujärjestelmän vaikeasti lähestyttävänä ja siellä asioinnin vaikeana. Palvelujärjestelmän ongelmat kuten työntekijöiden vaihtuvuus ja kiire näkyvät omaishoitajan arjessa siten, että avun hakeminen on omaishoitajalle vaikeaa, eikä tukea saada riittävästi. Myöskään vastuu hoivasta ei millään lailla jakaudu palvelujärjestelmän kanssa. Tutkimukseni mukaan omaishoitajan ja palvelujärjestelmän suhde ei tue omaishoitajan voimaantumista, eikä omaishoitajan jaksamista arjessa.

Tutkimuksen tavoitteena oli tarkastella omaishoitajia, hoivatyötä ja kokemuksia kotihoidosta. Omaishoitaja tarkoitta henkilöä, joka hoitaa iäkästä, sairasta tai vammaista läheistänsä hänen kotona, ja joka on tehnyt omaishoitosopimuksen hoidettavan kotikunnan kanssa. Hoivatyö tarkoittaa hoidettavan avustamiseen ja kodin hoitoon liittyviä tehtäviä sekä hänen asioiden hoitoa. Tutkimuksessa myös vertaillaan keskenään aikuisten ja lasten hoitajina. Tutkimusaineisto koostui 133 omaishoitajan tiedoista. Aineisto kerättiin postikyselynä Espoossa vuonna 2001. Tutkimuksessa käytettiin kvantitatiivisia tutkimusmenetelmiä. Tutkimuksen teoreettinen osuus koostui omaishoitajien asemaa ja arkea sekä omaishoidon tukikäytäntöjä käsitelleistä tutkimuksista. Viitekehyksessä hahmotellaan omaishoitoa hyvinvointivaltion toimintana ja yksilöllisenä kokemuksena, jotka tapahtuvat julkisen ja yksityisen alueiden välimaastossa kotona. Tutkimustuloksien mukaan omaishoitajat olivat useimmiten naisia. Vastaajista miltei puolet oli eläkkeellä. Muista kuin eläkkeellä olevista puolet oli ansiotyössä ja neljännes teki kotitaloustyötä. Aikuisten hoitajat olivat useimmiten yli 54-vuotiaita tai eläkkeellä. Lasten omaishoitajat olivat yleensä työikäisiä. Omaishoidon tuki ei ollut todellinen vaihtoehto ansiotyölle, vaan eräs vaihtoehto. Omaishoito yhdistettiin hoito- ja virkavapaisiin, osa-aikatyöhön ja opiskeluun tai päinvastoin. Riittävän korkeana ja palkkatulon etuudet takaavana omaishoidon tuki voisi houkutella hoitajaksi ventovieraita ihmisiä sukulaisten tavoin. Ennakkokäsitysten mukaisesti hoivatyölle oli vaikea määritellä hintaa sen ollessa naisten tekemää työtä. Perheenjäsenten ja sukulaisten vähäisempää osallistuvuutta aikuisten omaishoidossa korvattiin kunnallisilla kotiavuilla. Kotiavut kohdentuvat useimmiten pienelle joukolle aikuisten hoitajia. Monista toiveista huolimatta hoitajista suurin osa oli tyytyväisiä omaishoidon tukipalveluiden suhteen. Lasten ja aikuisten hoitajat toivoivat lisää kunnallisia palveluita ja vapaata, matalampia palveluhintoja sekä korkeampia hoitopalkkioita. Lisätukea toivottiin nimenomaan kunnalta, eikä perheen tai suvun jäseniltä. Omaishoito sitoi hoitajat työhönsä usein ympärivuorokautisesti. Väsyneisyys oli useimmiten kehitysvammaisten lasten hoitajien ongelma. Uupuneisuus ja loppuunpalaminen olivat hoivatyön sitovuutta suurempi hankaluus etenkin iäkkäämmillä naishoitajilla. Lopettamisajatuksista huolimatta toimittiin omaishoitajana joko ’pakosta’ tai ’tietäen’ tekevänsä oikein itsensä ja hoidettavansa vuoksi. Tärkeimmät lähdeteokset: Anttonen & Sipilä 2000: Suomalaista sosiaalipolitiikkaa. Gothóni 1991: Omaiset - loppuunpalaneita ihmisiä vai käyttämätön voimavara. Vaarama ym. 1999a: Omaishoidon tuki sosiaalipalveluna. Selvitys omaishoidon tuesta ja sen vaihteluista vuonna 1998.

The focus of this study was the changing division of responsibilities of organizing the care for the elderly between the three welfare pillars: families, government and the private sector. The study portrays a profile of the people who are currently providing care for their loved ones as well as those who are receiving assistance. People's views of the future sources of care and their own willingness and opportunities of providing the help are also analyzed. The empirical data consists of a survey that was carried out in August 2005. A questionnaire was sent to 5600 randomly selected adults who lived in Päijät-Häme. Less than half (37, 6 %) returned the questionnaire. The data was re-weighted so that the main demographic structure corresponded to the Päijät-Häme population. The gender and generational contracts were used as a reference point for the analysis. These contracts are being 'renegotiated' and it is vital to listen to the opinions of the people who are expected to take a bigger responsibility for the care in the future. The study indicated that a clear majority of the respondents shared the view that people should care more for their loved ones. One fifth (21 %) of the respondents give help to someone. Around two thirds of the care providers were women. Care was provided mostly to their or their spouse's elderly parents but caring for somebody who is not a close relative (friends, neighbours) was also common. Among the care providers, there were 13 % employed sandwich-carers who took care of their under aged children as well as their parents. Care providing was most common with the people working in lower management. Only one out of ten men but one third of the women belonging to higher management provided care. The results revealed that respondents' willingness and opportunities varied according to their age, gender and professional position. Only 5 % of the citizens were willing to take full responsibility whereas 15 % thought that the responsibility belongs mainly to the government. Shared responsibility was clearly the most popular option. Men thought that the main responsibility should belong to the government twice as often as women and older people thought so twice as often as younger people. People still want to participate in care but they want to limit who they are willing to take care of, how they are willing to help and what kind of preconditions should there be that would enable them to do so. Respondents were mostly interested in caring for their partners or their spouses' parents. Caring was mostly seen as giving concrete help or social support.