Browsing by Subject "ontologia"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 21
  • Trapnowski, Mika (2011)
    What could the finitude of life have to do with modern reality? By examining sociocultural forms of the temporality of being, this thesis seeks new starting points for research into the history of the modern understanding of time. In search of new perspectives that could broaden, integrate and enrich the conventional viewpoints of urbanization, industrialization, rationalisation and power as well as economy, technology and time measurement devices, the modern western view of time and the modernization of the relationship with time are put in the wider context of world-views and an ontological cognitive perception of reality. Mapping the problems and ontological setting of the history of thinking about time aims at controlling functional and rationalistic anachronisms – eliminating modern rationality from where it was only just historically coming into being. Time is seen as one of the universal, dynamically interconnected world-view categories, and the universals model is tested in analyzing temporal aspects of both the birth of modern science and culture of colonial China. How one understands time is inseparable from foundational ontological choices. Time is the key category where the contents of other universals intersect. The challenges of examining cultural thought become obvious as one gets acquainted with the debate on mentalities and their history. Discussion on mentalities leads to core questions of the historical study of culture that are also relevant to the relationship with time, such as the commonness and diffusion of ideas, the problemacy of levels, periodization and breaks. The longue durée, historical continuity at the deepest level of culture, is composed of mythical structures, questions and feelings, fears and hopes arising from being human. The thesis explores ways in which the transcendent character of life (Simmel, Ahlman) and the fundamental existential dimension of human temporality (Heidegger, Fraser) could be included in and contribute to the study of the modern conception of time. An existential sensation of time is a primordial and distinctive component in the way man perceives time. Yet, the ever problematic question of the finiteness of being – incompatible with modern self-understanding – has hitherto occupied only a minor place in treatises on occidental time. In an existential anthropological examination, the bond between being and the attitude towards time strengthens, providing a way to think anew about the formation of modern time(s). Cognitive universalism (Zerubavel), philosophical anthropology (Kowalczyk) and Elias’s and Mumford’s approaches to history promise the possibility of incorporating existential issues into the social sciences and history. Views of time are united in human transience. The recurrent dualism of immanent and transcendent – a better world outside of the present, beyond tomorrow or yesterday, an ontological extension of belief and hope – is one of humanity’s oldest strategies for coping with change and time’s power to destroy both man and his achievements. Transcendence, a parallel or hoped-for reality, represents the actual and comparable form of escaping everydayness and the problematic nature of existence. It influences action and can be typologised according to the location and quality of the good life. The old connection between time felt and the realm of the ideal can be discerned in the modern use and control of valuable time, in building a better tomorrow, dynamised by a transcendental yet worldly future. By avoiding the modern cultural separation of reason and emotion, and by shifting the focus from rationalised to felt time, historical autogenesis, the great story of a rupture from which modern reason, world view and conception of time emerged, is called into question. In order to bypass retrospective rationalizations, a lasting tension is taken as a heuristic basis for the study of time: the conflict of degenerative time, mortality, and the timeless perfection of intellectual eternity. A cultural response to the threat of time is the other side – an essential and complementary hermeneutic element – of the only too logical history of western time.
  • Backman, Jussi (2007)
    The paper studies a transcript of notes from Heidegger's 1930–31 seminar on Plato’s Parmenides. It shows that in spite of his much-criticized habit of dismissing Plato as the progenitor of “idealist” metaphysics, Heidegger was quite aware of the radical potential of Plato's later dialogues. Through a temporal account of the notion of oneness (to hen), the Parmenides attempts to reconcile the plurality of beings with the unity of being. In Heidegger’s reading, the dialogue culminates in the notion of the “instant” (to exaiphnes, Augenblick) in which the temporal plurality of presence and nonpresence converges into a unified disclosure.
  • Tiainen, Antti Henrik (Helsingfors universitet, 2016)
    Tarkastelen tässä työssä yleisestä, ”metaontologisesta” näkökulmasta fundamentaaleja ontologisia kategorioita ja kategoriasysteemejä. Lähtökohtana toimii ennen kaikkea ”ontologisen muodon” idea (josta ovat puhuneet mm. E. J. Lowe ja Barry Smith) ja ajatus ontologiasta ”formaalina ontologiana”. Pyrin aluksi selventämään ”ontologisen muodon” ideaa ja formaalin ontologian yhteydessä esiintyvää muoto/aine –erottelua. Päädyn toteamaan että ”aiheneutraalius” (topic-neutrality), johon usein viitataan tehtäessä erottelua ”muodollisen” ja ”aineellisen” välillä niin logiikassa kuin ontologiassakin, on riittämätön erottelemaan ontologista muotoa ”aineesta”. Perustelu tälle on se että kategoriaerotteluita ei tulisi sulkea pois ontologisesta muodosta. Tämän jälkeen siirryn tarkastelemaan ”formaali-ontologisen relaation” ideaa. Ajatus on että ontologisen muodon voitaisiin nähdä koostuvan tietynlaisista relaatioista olioiden välillä. Tarkastelen lähemmin kolmea piirrettä jotka on liitetty ”formaali-ontologisiin” tai ”formaaleihin relaatioihin”: taipumusta synnyttää regressioita, ”internaalisuutta” (ns. internal relations) ja ”ontologisen statuksen” puutetta (ts. että nämä relaatiot eivät ole omia erillisiä olioitaan). Totean näiden tarkastelujen lopuksi että sekä ”ontologiselle muodolle” että ”formaali-ontologiselle relaatiolle” kirjallisuudesta löytyvät karakterisoinnit ovat puutteellisia. Seuraavaksi tarkastelen formaali-ontologisten relaatioiden mahdollista roolia kategoriasysteemeissä ja merkitystä kategoriaerotteluille. Käyttäen esimerkkinä eri tapoja tulkita Aristoteleen ns. ontologista neliötä erottelen kaksi erilaista tapaa joilla kategorioiden voisi nähdä määräytyvän olioiden välisistä relaatioista. Ensimmäisen tavan mukaisesti kategoriat muodostavat hierarkian jossa vain osa kategorioista määräytyy relationaalisesti. Toisen tavan mukaisesti kaikki kategoriat taas määräytyvät yhtälailla relaatioiden perusteella. Tämä jälkimmäinen tapa, jonka katson sopivan paremmin yhteen sen fundamentaalisuuskäsityksen kanssa jota olen päätynyt kannattamaan työn johdannossa, tuottaa eräässä mielessä strukturalistisen kuvan ontologisista kategorioista. Kategorioiden relationaalisen määräytymisen kohdalla hyödynnän myös ”reaalimääritelmän” ideaa josta on viime aikoina puhunut mm. Kit Fine. Käsiteltyäni lyhyesti E. J. Lowen versiota ontologisesta neliöstä tarkastelen vielä lähemmin ajatusta kategorioiden puhtaasti relationaalisesta määräytymisestä. Yritän vastata eräisiin kirjallisuudesta löytyviin vasta-argumentteihin ja puolustaa yleisesti ”kategoriastrukturalismin” mahdollisuutta, mutta viittaan myös lyhyesti joihinkin metafyysisiin seurauksiin joita tällaisella kategoriakäsityksellä mahdollisesti voisi olla.
  • Rantala, Milla (Helsingfors universitet, 2015)
    Tutkielmani käsittelee Maurice Merleau-Pontyn ruumiinfenomenologisen metodin ontologisia seurauksia. Tarkastelen pääasiassa Merleau-Pontyn teoksia Phénoménologie de la perception ja Le visible et l’invisible. Viittaan myös Merleau-Pontyn muihin teoksiin ja tutkielmani aiheeseen liittyvään kommentaarikirjallisuuteen. Tavoitteeni on ymmärtää, miten Merleau-Pontyn myöhäisfilosofian ontologinen näkökulma hahmottuu hänen ruumiinfenomenologisen metodinsa pohjalta. Merleau-Pontyn fenomenologinen metodi on väline eletyn kokemuksen eksistentiaalisesti merkittävien rakenteiden tutkimiseen. Ruumiinfenomenologisen metodin avulla Merleau-Ponty löytää teoksessa Phénoménologie de la perception ruumiillisen subjektiviteetin eli eletyn ruumiin (corps vivant), jonka ontologinen rakenne toimii pohjana teoksessa Le visible et l’invisible hahmottuvalle samuuden ja eron ontologialle. Tämä Merleau-Pontyn viimeisessä teoksessa hahmottuva elementaalinen ontologia mahdollistaa mieli-ruumis -dualismin muuttumisen mielen ja ruumiin jatkumoksi sekä saman ja toisen (le même et l’autre) resiprookkisen suhteen. Merleau-Pontyn myöhäisfilosofian näkökulmassa kartesiolainen substanssiontologia ja husserlilaisittain ymmärretty tietoisuuden konstituutio jäävät taakse. Kiinnitän tutkielmassani huomiota erityisesti Merleau-Pontyn fenomenologian eksistentiaaliseen luonteeseen ja reduktiokäsitykseen. Tutkielmani keskeisimmät löydökset ovat, että Merleau-Ponty on uransa loppuun saakka sitoutunut fenomenologiseen metodiin ja että Merleau-Pontyn filosofiassa esireflektiivinen eletyn kokemuksen taso on ontologisesti perustava. Tulkintani mukaan Merleau-Ponty tavoittaa myöhäisfilosofiassaan Olemisen: näkyvän (faktisuuden) ja näkymättömän (ideaalisuuden) kietoutumisen ilmaisun ilmiössä.
  • Backman, Jussi (2010)
    The article serves as an introduction to the newly published Finnish translation of Martin Heidegger’s Introduction to Metaphysics. I first discuss the respective historical situations in which these lectures were originally delivered (1935) and first published (1953), arguing that they can be read as an indirect account of Heidegger’s relationship to National Socialism after his rectorate (1933–34), and also as a contemporary document of the possibilities and necessities of philosophizing under the Third Reich. I then delineate the central importance of these lectures as signaling the “reversal” (Kehre) undertaken by Heidegger’s thinking after Being and Time (1927) and concluding in a programmatic outline of the central questions of Heidegger’s later thought.
  • Kivioja, Pauli (Helsingfors universitet, 2008)
    Tutkielmassa selvitetään, miten Luther käyttää kategoriaoppia oppaana Jumalan olemuksen ilmaisuun. Päälähteenä on Genesis-kommentaari (1535-1545) mutta muitakin Lutherin tekstejä käytetään soveltuvin osin käsitteiden ja ajatusrakenteiden selventäjinä. Tutkielma jakautuu johdannon jälkeen taustalukuun ja kolmeen analyysilukuun ja loppukatsaukseen, jossa esitetään tutkimuksen tulokset. Taustaluvussa luodaan katsaus filosofisen kategoriaopin sisältöön ja historiaan uskonpuhdistukseen saakka. Aristoteleen luoma olemista määrittävä kategoriaoppi substansseista ja niiden satunnaisista ominaispiirteistä, aksidensseista, tulkitaan aina uudelleen jokaisessa filosofianhistoriallisessa kontekstissa. Länsimaisen teologian ja Lutherin ajattelun kannalta merkittävimmät kategoriaopin tulkisijat ovat Augustinus ja Tuomas Akvinolainen. Luvussa kolme selvitetään Lutherin suhdetta filosofiaan yleensä ja hänen kategoriaopin käyttöään. Luther yhtyy Augustinukseen siinä, että Jumalaa olemuksessaan ei voida tavoittaa kategorioiden avulla, mutta niitä voidaan käyttää oppaana sen ilmaisussa. Lutherin kritisoi skolastista kategoriaoppia, jossa kaikki muut kategoriat predikoidaan ensimmäisistä substansseista, ja käyttää itse Quintilianuksen tapaa, jossa mikä tahansa asia voidaan ottaa tarkasteluun kaikissa siihen soveltuvissa kategorioissa sen ymmärtämiseksi paremmin kokonaisuutena. Neljännessä luvussa analysoidaan substanssi-käsitettä ja substanssin kategoriaa ja viidennessä relaatiota ja relaation kategoriaa Lutherin jumalakäsityksessä ottaen huomioon myös skolastinen tausta. Substanssin Luther ymmärtää sekä raamatullisesti, että filosofisesti. Kategoriaopissa on kysymys filosofisesta substanssi-käsitteestä kokonaisyhteyden ollessa kuitenkin teologinen. Jumala substanssin kategoriassa on tavoittamaton ja absoluuttinen filosofian Jumala, johon ei liity Jumalan ristinteologista ja vastakohtiinsa kätkeytyvää ilmoitusta itsestään.Tällä tavalla ymmärretty Jumala ei ole tekemisissä ihmisten kanssa ja hänen tuntemisensa tavoitteleminen tällaisena on ihmisen omista lähtökohdista tapahtuvaa kunnian teologiaa. Relaation käsitteessä Luther liittyy Aristoteleen määritelmään: Relatiivit ovat subjektissaan ja suhteessa toisiinsa. Relationaalisuus kuuluu Lutherin teologiaan, sekä luotuisuuden että uskon relaationa. Jumalan ja ihmisen suhteessa on kaksi reaalista relaatiota, Jumalan relaatio ihmiseen ja ihmisen relaatio Jumalaan. Edellistä Luther kutsuu ilmoitukseksi ja jälkimmäistä uskoksi tai jumalanpalvelukseksi. Luther hyödyntää myös relatiivien käänteisyyttä ja yhtä aikaa olemassa olemista teologiassaan: Ihmisen käänteisjäsenenä voi olla vain hänelle ilmoitettu Jumala, joka antaa osallisuuden omasta ikuisesta elämästään ja itsestään tässä relaatiossa. Näin relaatiolla on myös ontologinen sisältö. Se tulee näkyviin myös jumalanpalveluksen nimityksessä ”Herran nimen avuksi huutamisena”, sillä Jumalan on nimessään olemuksellisesti läsnä. Tutkielman johdannossa esitetty hypoteesi filosofisen terminologian käytöstä teologisesti osoittautuu oikeaksi: Luther pysyy alkuperäisissä Aristoteleen kategorioiden määritelmissä ja merkityksissä ja käyttää niitä teologiansa ilmaisuvälineenä viittaussuhteenaan teologinen totuus. Kategoriaoppiaan esittäessään Lutherin varsinainen vastustaja ei ole Aristoteles vaan skolastinen teologia, jossa aristoteelinen filosofia on saanut ylivallan ja sivuuttanut Jumalan oman ilmoituksen itsestään. Summa summarum: Luther asettaa Jumalan relaation kategoriaan ilmaistakseen Jumalan olemuksen ristinteologisen itseilmoituksen ihmisille.
  • Finne, Aki (2008)
    Tutkimus keskittyy Lauri Rauhalan tajunnan struktuurin analyysiin, eksistentiaalis-fenomenologisen tieteenfilosofian näkökulmasta. Tutkimuksen tarkoituksena on selventää, kuinka relevantteja käytetyt käsitteet ovat tutkittavan ongelman luonteen kannalta. Tavoitteena on saada selville tutkittavassa ilmiössä vaikuttavat perustekijät ja niiden keskinäinen vuorovaikutus.Tarkastelun keskiössä on merkityksen ongelma. Rauhalan tapa lähestyä merkityksen ongelmaa tapahtuu useimmiten psyykkisten häiriöiden, psykoterapian ja psykosomatiikan näkökulmista katsoen. Tutkimuksen metodi on systemaattinen analyysi. Tutkielma jakautuu kolmeen laajaan kokonaisuuteen. Lähtökohtana on reaaliontologinen ihmiskäsitys, jota fundamentaaliontologian avulla täydentäen päästään eksistentiaalis-fenomenologiseen ihmiskäsitykseen. Syntynyttä ihmiskäsitystä Rauhala kutsuu monopluralistiseksi ihmiskäsitykseksi. Rauhala esittää, että holistisen ihmiskäsityksen mukaan ihmisen ontologinen perusmuotoisuus voidaan esittää kolmessa erilaisessa olemassaolon muodossa: tajunnallisuus, kehollisuus ja situationaalisuus. Ontologinen analyysi ja ihmiskäsitys muodostavat koko tutkimuksen perustan. Rauhalan ihmiskäsityksen muotoutumiseen on erityisesti vaikuttanut Max Scheler sekä Nicolai Hartmann. Tämän jälkee luodaan lyhyt katsaus tajunnan tutkimuksen nykytilanteeseen sekä selvitetään, miten tajuinen/ tajuton ja tietoinen/ tiedostamaton eroavat toisistaan. Rauhalan mukaan käsitteisiin liittyy epäselvyytä jota on syytä selventää. Analyysit rakentuvat lähinnä Carl Jungin ja Eino Kailan suorittamien erotteluiden pohjalta. Toisen osan muodostaa Edmund Husserlin tajunnan konstituution analyysi sekä Martin Heideggerin fundamentaaliontologia. Konstituutioanalyysin tavoitteena on osoittaa, millaisten rakenne-ehtojen varassa tajunta on empiirisesti todettavana ja psykologisesti kuvattavana mahdollinen. Rauhalan käsitys tajunnan rakenteesta muodostuu kokonaisuudessaan Edmund Husserlin tajunnan konstituutioanalyysin pohjalta. Rauhalan mukaan ainut oikea tapa paljastaa tietoisuuden erikoisrakenne on lähestyä sitä niiden toimintojen kautta, joita tietoisuus suorittaa. Tämä ei kuitenkaan yksistään riitä, koska siinä ei tarkastella, mitä on se maailmasta tarjoutuva asiasisältö, josta merkityssuhteet ovat. Tämän selventämiseksi tarvitaan Martin Heideggerin olemisen analyysia, eli fundamentaaliontologiaa. Rauhalan olemassaolon analyysi rakentuu kokonaisuudessan Heideggerin Dasein analyysin pohjalle. Osa Rauhalan tulkinnoista ei edusta valtavirtaa — josta hän kuitenkin on tietoinen.Tämän jälkeen tarkastellaan merkityksen ongelmaa situationaalisen säätöpiirin valossa. Situationaalisen säätöpiirin analyysissa koordinoituvat yhteen hermeneuttisen tieteenfilosofian molemmat päämetodit. Mallin tarkoituksena on osoittaa, että ihminen on kokonaisuus, joka koostuus toisiinsa palautumattomista osista — silti ihminen on ykseys. Mallin keskeinen idea rakentuu ajallisuuden huomioon ottamiseen. Tämä oli myös keskeinen teema Husserlilla, Heideggerilla sekä myöhemmin Gadamerilla. Aivan lopuksi pohditaan, mitä seuraa, kun merkitykset määritellään ideaalisiksi entiteeteiksi, sekä arvioidaan Rauhalan ihmiskäsityksen merkitystä ihmistutkimukselle. Rauhalan yksi keskeisimmistä haasteista on neurotieteellisen ja kausaalisen ajattelun virheelliseksi osoittaminen merkitysten tutkimuksessa. Rauhalan oma ratkaisu psykofyysiseen ongelmaan ei kuitenkaan ole kovin onnistunut. Hänen oma näkemyksensä edustaa niin sanottua ominaisuusdualismia. Rauhalan tärkein panos ihmistutkimukselle on ollut vaatimus tutkimuskohteen perusolemuksen analyysista ja tutkimusmenetelmien valitsemisesta sen perusteella, minkälainen tutkimuskohde on luonteeltaan.
  • Vuorinen, Niko (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkielman tavoitteena on vertailla kahden kvanttimekaniikan teorian, Kööpenhaminan tulkinnan sekä Bohmin tulkinnan, metafyysisiä rakenteita. Kööpenhaminan tulkinta on alkuperäinen kvanttimekaniikan tulkinta, jota kehitettiin 1920-luvulla useiden fyysikoiden toimesta. Se ei näin ollen ole yhtenäinen teoria, vaan joukko erilaisia tulkintoja, joita yhdistää todellisuuden indeterministis-probabilistinen sekä subjektiivinen luonne. Kööpenhaminan tulkinnan mukaan alkeishiukkaset eivät ole olemassa havainnon ulkopuolella, ja niiden ominaisuudet määräytyvät havaittaessa. Tutkielmassa Kööpenhaminan tulkintaa edustavat Werner Heisenbergin sekä Max Bornin teoriat. Bohmin tulkinta on David Bohmin kehittämä deterministinen ja objektiivinen kvanttimekaniikan teoria. Siinä hiukkasilla on aina tarkasti määritelty paikkansa, ja niiden liike on determinististä, ja sitä ohjaa aaltofunktio. Tutkielman lähtökohtana on laveasti määritelty tieteellinen realismi, eli oletetaan tieteen teorioiden olevan kuvauksia todellisuudesta. Näin ollen valitulla tulkinnalla on vaikutuksia siihen, minkälainen todellisuus pohjimmiltaan on, mikä taas omalta osaltaan väistämättä ohjaa myöhempää tutkimusta. Metafyysinen rakenne määritellään tutkielmassa seuraavasti: ontologiseksi rakenne, joka jakautuu käsityksiin substanssista sekä aineesta, probabiliteetin rooli sekä suhtautuminen aaltofunktion kollapsiin. Kööpenhaminan sekä Bohmin tulkintaa esitellään sekä vertaillaan näiden rakenteiden kautta. Aineistona käytetään ensisijaisesti Heisenbergin, Bornin sekä Bohmin tekstejä, mutta myös muita aihepiiriin kuuluvia julkaisuja. Tutkielmassa havaitaan, että Heisenbergin sekä Bornin teoriat eroavat jokseenkin metafyysisen rakenteidensa osalta siitä huolimatta, että ne kummatkin luokitellaan Kööpenhaminan tulkinnan alle. Heisenbergin teorian ontologian havaitaan olevan kolmitasoinen. Se jakautuu platonistis-idealistiseen ja muuttumattomaan pohjatasoon, probabilistiseen tasoon sekä aktuaaliseen aineelliseen tasoon. Bornin teorian havaitaan olevan yksitasoinen. Se ei sisällä jakoa idealistiseen ja aineelliseen todellisuuden osaan. Todellisuus on Bornin teoriassa pohjimmiltaan probabilistinen. Heisenbergin ja Bornin teorioita yhdistävä tekijä on aaltofunktion kollapsi. Bohmin tulkinnan havaitaan olevan deterministinen sekä kaksitasoinen. Siinä todellisuus jakautuu kahteen primitiiviluokkaan: aineellisiin hiukkasiin, jotka eksistoivat R^3-avaruudessa sekä aineettomaan aaltofunktioon, joka eksistoi R^3N-konfiguraatioavaruudessa. Bohmin tulkinta ei sisällä universaalia aaltofunktion kollapsia. Lisäksi havaitaan Kööpenhaminan tulkinnan osalta aaltofunktion kollapsin olevan ongelmallinen idea. Bohmin tulkinnan taas havaitaan olevan ongelmallinen sen ontologisen painolastin vuoksi sekä siksi, ettei se ole yhteensopiva suhteellisuusteorian kanssa. Johtopäätöksenä päädytään suosittelemaan tulkintoja, jotka eivät sisällä kollapsia ja ovat relativistisia.
  • Ojalainen, Liisa (Helsingfors universitet, 2017)
    Tutkimuksen tarkoituksena on perehtyä myötätunnon teologiaan Oliver Daviesin mukaan. Tehtävänä on selvittää, mitä myötätunto Daviesin käsityksen mukaan on ja mitä hyötyä myötätunnosta on yksilölle ja yhteisölle. Tarkoituksena on myös tarkastella, miten myötätunto liittyy kristittynä elämiseen ja löytyykö myötätunnolle raamatullisia perusteita. Tutkimusmetodina on systemaattinen analyysi ja lähteenä Oliver Daviesin teos A Theology of Compassion. Johdannossa selvitän keskeisiä käsitteitä ja tutkielman aihetta yleisellä tasolla. Daviesin mukaan kristillisyyteen läheisesti liittyviä teemoja ovat kuolema, ylösnousu ja ikuinen elämä. Niinpä hän ajattelee kristinuskon sitoutuneen olemiseen tai olemassaolon kieleen. Olemisen Davies määrittelee itsen ja toisen suhteen (ilmaisu)keinoksi ja olemisen kielen itsen ja toisen suhteen ajattelemista. Intersubjektiivisuuden Davies kuvailee itsen ja toisen yhteen kietoutumiseksi ja sen intensiivisimmäksi muodoksi hän määrittelee myötätunnon. Ensimmäisessä pääluvussa tutkin myötätunnon etymologiaa ja käsitettä historian eri aikoina. Tarkastelen myös Daviesin käsitystä ihmisen minuudesta, joka hänen mukaansa on nykyisin hajallaan ja pirstaloitunut. Fenomenologisella reduktiolla Davies kuitenkin saa esiin itsen, joka hallitsee itseään ja on keskinäisessä suhteessa toisen kanssa. Tätä edelleen teologisesti redusoitaessa, itse Daviesin mukaan huomaa itsensä olevan jo suhteessa Kristuksen persoonan kanssa. Toinen pääluku sisältää metafysiikkaa, käsittelen myötätunnon ontologiaa ja prioriteettia. Myötätunto tarkoittaa, että kykenemme tunnistamaan toisen henkilön tilan, olemme osallisina hänen kärsimyksessään ja olemme valmiita toimimaan heidän puolestaan. Davies väittää, että myötätunnolla on kyky vastustaa väkivaltaa. Tätä havainnollistaa kaksi narratiivia holokaustin ajalta. Kolmannessa pääluvussa tarkastelen Daviesin näkemystä myötätuntoisesta minuudesta. Myötätuntoisella hetkellä ilmenee yksilöidenvälisyyttä ja se paljastaa tietoisuuden toisiin suuntautuneen luonteen. Tietoisuuden muodostavat on Daviesin mukaan Minä ja Ei-minä, jotka ovat keskinäisessä suhteessa. Tämän suhteen sisällä itse kokee kahtalaista transsendenssia. Ensimmäinen niistä on sisäistä, jossa itse on vapaa joko affirmoimaan tai tukkimaan itsensä. Toinen transsendenssin muoto on ulkoista, ja siinä itse on samoin vapaa affirmoimaan tai tukkimaan toisen. Näiden kahden transsendenssin muodostama kokonaisuus mahdollistaa Daviesin mukaan sen, että voimme kohdata olemassaolon sellaisenaan persoonallisessa muodossa. Davies väittää, että myötätuntoinen teko avaa kohtaamisen mahdollisuuden Jumalan kanssa henkilökohtaisessa muodossa. Neljännessä pääluvussa esittelen myötätunnon teologisen reduktion ja tarkastelen myötätunnon terminologiaa Raamatussa. Daviesin myötätuntotutkimusta voidaan pitää myös klassisen länsimaisen metafysiikan tradition korjaavana uudelleenmäärittelynä varhaisten juutalaisten tapojen valossa. Toisen Mooseksen kirjan 3:14 jae sisältää Daviesin mukaan resonansseja, jotka viittaavat jumalallisen läsnäolon olevan yhtä aikaa luovuutta ja myötätuntoa. Daviesin mukaan rabbeille myötätunto ja Jumalan luomiskyky olivat jumalallisen maailmassa läsnäolon modaliteetteja. Davies näkee myötätunnon myös uskon ilmaisuksi.
  • Virta, Liisa Elina (Helsingfors universitet, 2012)
    Tutkimuksen tavoitteena on tuoda esille nuorten näkemyksiä työllistymistä edistävistä ja ehkäisevistä tekijöistä ja toimenpiteistä. Vertailuaineistoa, joka on nuorten yhteiskuntatakuu -työryhmän väliraportti, peilataan nuortennäkemyksiin. Nuorten yhteiskuntatakuun toteutuminen täysimääräisenä ja nuorten syrjäytymisen ehkäisy ovat istuvan hallituksen kärkitavoitteita. Nuorisotyöttömyyden ollessa korkealla tasolla on tärkeää jäsentää myös nuorten näkemyksiä työllistymisen keinoista. Tutkimus pyrkii tuomaan esille nuorten oman äänen ja kartoittamaan heidän näkemyksiään. Tutkimuksen ensisijainen aineisto on saatu Työministeriön nuorille syksyllä 2011 teettämästä kyselystä 'Nuorten ääni kuuluviin'. Nuorten näkemykset työllistymistä edistävistä ja ehkäisevistä tekijöistä on saatu analysoimalla aineistolähtöisesti kyselyssä ollutta avokysymystä, 'kerro lopuksi ajatuksiasi – toiveita tai pelkoja – tulevasta työurastasi'. Kysymykseen oli vastannut 2782 nuorta. Pelkistämisen, ryhmittelyn ja abstrahoinnin tuloksena aineistosta saatiin muodostettua kymmenen alaluokkaa ja viisi yläluokkaa. Yläluokiksi muodostuivat ennakointi, työnantajien kanssa tehtävä yhteistyö, työuran takkuinen alku, virallisten toimenpiteiden tehottomuus sekä ennakkoluulot ja syrjintä. Tutkimuksen lopullinen aineisto koostui 314 vastaajasta. Tutkimuksen tuloksien mukaan nuoret kokevat työelämän ja työmarkkinoiden todellisuudesta kertovan riittävän ja ajantasaisen tiedon, oppisopimuskoulutuksen, oppilaitosten ja työnantajien välisen yhteistyön työllistymistä edistäviksi tekijöiksi. Työllistymistä ehkäiseviä tekijöitä olivat työkokemuksen ja työelämäsuhteiden puutteesta johtuva työpaikan saamisen vaikeus, TE-toimistojen tehottomuus ja palvelun laatu, työharjoitteluiden negatiivinen vaikutus työllistymiseen ja naisten, vammaisten ja vajaakuntoisten syrjintä työhönotossa. Mielenterveysongelmista kärsineet nuoret kokivat kuntoutuksen keskeytymisen tai sen epäämisen olevan esteenä työllistymiselle. Nuorten yhteiskuntatakuu -työryhmän väliraportissa esiintyvät toimenpide-ehdotukset vastasivat osittain nuorten näkemyksiä työllistymistä edistävistä ja ehkäisevistä tekijöistä, mutta joihinkin nuorten esiin tuomiin näkökohtiin työllistymistä ehkäisevistä elementeistä raportti ei pystynyt vastaamaan. Yhteiskuntatakuu -työryhmän väliraportissa tunnistetaan oppisopimuskoulutuksen työllistävä vaikutus ja tiedotuksen ja neuvonnan lisäämisen tarpeellisuus. Työryhmä on väliraportissaan ottanut kantaa myös työkokemuksen puutteen negatiivisiin vaikutuksiin työllistymisessä, TE-toimistojen toiminnan tuloksellisuuteen sekä vammaisten, vajaakuntoisten sekä mielenterveysongelmaisten heikkoon asemaan työmarkkinoilla. Työharjoitteluiden työllistymistä haittaavaan vaikutukseen ja naisten syrjintään työmarkkinoilla väliraportissa ei otettu kantaa.
  • Backman, Jussi (Eurooppalaisen filosofian seura, 2005)
    23°45 : Niin & näin -lehden filosofinen julkaisusarja
    Mitä oleva on? Omaisuus ja elämä pureutuu tähän filosofian peruskysymykseen seuraten kahta länsimaisen filosofian jättiläistä, Aristotelestä ja Heideggeria. Siinä missä Aristoteles kysyy olevaa substantiivina ja tilana, etsii Heidegger olemisen mieltä verbinä ja tapahtumana. Nämä kaksi merkitystä löytyvät myös suomen olla-verbistä: "omistaa jotakin" ja "olla olemassa, elossa". Omaisuus ja elämä antavat peruslähtökohdat olevan tulkitsemiselle. Kirja vie lukijansa filosofian kreikkalaisille juurille ja sen uusimpiin, Heideggerin avaamiin mahdollisuuksiin.
  • Ritvasalo, Timi (Helsingin yliopisto, 2022)
    Tutkielma käsittelee Joseph Margolisin (1924–2021) relativismiin perustuvaa taideteosten ontologiaa. Ontologia yhdistää toisiinsa sekä realismin että sosiaalisen konstruktivismin. Maailma on olemassa itsenäisenä, mutta sen ymmärtämisessä on aina kyse myös historiaan sidotuista yhteisöllisistä käytännöistä. Maailman itsenäisyyttä ja sosiaalisia käytäntöjä ei tarkastelussa voi periaatteellisella tasolla erottaa toisistaan. Relativismi on ollut osa länsimaista filosofiaa jo Antiikin Kreikasta asti, mutta marginaalisessa asemassa. Varsinkin Aristoteles ja Platon kritisoivat vahvasti aikalaistensa relativismia, ja kuten Margolis osoittaa, relativismin kritiikki on pysynyt samanlaisena vuosisadasta toiseen. Margolis osoittaa omalla relativistisella ajattelullaan, ettei Antiikin Kreikasta kumpuava kritiikki pysty tekemään relativismista käyttökelvotonta, vaan relativismi on lähtökohtaisesti yhtä hedelmällinen filosofinen ajattelusuunta kuin mikä tahansa muukin. Tutkielma lähtee liikkeelle Margolisin relativistisen ontologian peruskäsitteistöstä ja relativismin historiasta osana filosofiaa. Ontologian yleispiirteistä siirrytään tarkastelemaan taideteoksia osana Margolisin filosofista systeemiä. Taideteokset muodostavat erityisen ontologisen ryhmän Margolisin ajattelussa, sillä ne ovat esimerkkitapauksia fyysisen todellisuuden ja kulttuurisen todellisuuden symbioottisuudesta. Viimeisessä luvussa tarkastellaan legitimaation rakentumista osana virtaavaa ontologiaa, jossa taideteosten tulkinta tapahtuu historiallisten käytäntöjen ja näiden käytäntöjen uudelleentulkinnan ristipaineessa.
  • Raatikainen, Hanna (Helsingin yliopisto, 2019)
    Pro gradu -tutkielmassani tutkin representaation hajoamista António Lobo Antunesin vuonna 2001 ilmestyneessä romaanissa "Que farei quando tudo arde?" (engl. "What Can I Do When Everything's on Fire?"). Tarkastelen sitä, miten romaani vastustaa identiteetin etusijalle nostavia representaation rakenteita purkamalla henkilöhahmojen ja kertojien vakaat identiteetit sekä murtamalla perinteisen kerronnan rakenteen. Katson, että romaani pyrkii empiirisen maailman representoimisen sijaan ilmaisemaan liikkeen, elämän pohjimmiltaan virtaavan luonteen. Lähestyn romaania Gilles Deleuzen filosofian avulla ja pyrin paikantamaan romaanin kertomuksen perustan representaation rakenteiden sijaan Deleuzen ontologian virtuaaliseen tasoon. Tutkin sitä, miten representationaalisen kehyksen murtavat hetket tarjoavat esteettistä tietoa transsendentaalisesta, virtuaalisesta perustastaan. Tarkastelussani hyödynnän monia Deleuzen yksin tai yhdessä Félix Guattarin kanssa muotoilemia käsitteitä. Representaation rakenteita vastustava teksti vaatii lukijaltaan uudenlaista havainnointia, mutta katson, että tekstin lähestyminen Deleuzen filosofiaa hyödyntäen mahdollistaa tekstin tarkastelun tekstin omilla ehdoilla. Romaani käsittelee identiteetin etsimistä, mutta osoitan tutkielmassani, että identiteetti ja minuus näyttäytyvät siinä ennemmin alku- kuin päätepisteinä. Samalla kun romaanin representatiivinen sisältö rakentuu, fragmentaarinen ja virtaava syntaksi purkaa henkilöhahmo-kertojien vakaat minuudet ja identiteetit. Syntaksi kytkee ennakoimattomilla tavoilla yhteen eri henkilöhahmoihin ja tapahtuma-aikoihin liittyviä fragmentteja, ja totean kerronnan tässä noudattavan Deleuzen ja Guattarin muotoileman rihmaston logiikkaa. Osoitan, että rihmastollinen kerronta ylittää henkilöhahmojen ja kertojien yksilölliset, inhimilliset näkökulmat.
  • Mäki, Uskali (Palgrave Macmillan, 2008)
  • Lukkarinen, Minnariikka (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tässä pro gradu -tutkielmassa selvitetään syitä filosofi-teologi Origenes Aleksandrialaisen (n. 185–254 jaa.) allegoriselle raamatuntulkinnalle. Tutkimuksessa selvitetään, löytyykö Origeneen allegorisen tulkinnan periaatteille ja erityispiirteille selittäviä tekijöitä hänen luomiskäsityksestään ja/tai aleksandrialaisesta perinteestä. Tutkimuskysymys on kaksiosainen. Ensimmäisessä osassa selvitetään Origeneen käsitystä luomisen syvemmästä merkityksestä, jotta hänen käsityksensä ihmisen olemassaolon luonteesta selviää. Sen oletetaan olevan sidoksissa hänen allegoriseen raamatuntulkintaansa. Tätä varten tehdään tekstianalyysi Homiliae in Genesim 1:stä, missä Origenes esittää allegorisen tulkintansa Ensimmäisen Mooseksen kirjan aloittavasta luomiskertomuksesta. Tutkimuskysymyksen toisessa osassa tarkastellaan Origeneen allegorisen raamatuntulkinnan juuria, perusteita ja erityispiirteitä. Perusteilla tarkoitetaan allegorista tulkintaa selittäviä lähtökohtia. Näihin luetaan: ontologiset käsitykset ajattelussa ja Raamatun kirjoitusten ymmärtämisessä (näkyvä/näkymätön, tasot) Origeneen näkemys Raamatusta ”ohjekirjana”, Kristuksen ymmärtäminen kirjoitusten ruumiina (Sana) ja hengellisen merkityksen avaajana (Sana/Logos), Mooseksen lain hengellinen tulkinta ja käsitys kielen jumalallisesta alkuperästä. Nimien etymologian jäljittämistä tutkitaan erityispiirteenä, samoin kuin homonyymisten ilmausten tarkkailua. Tutkimuskysymyksen toisessa osassa tarkasteltavia asioita peilataan tutkimuskysymyksen ensimmäisessä osassa selvinneeseen Origeneen käsitykseen ihmisen olemassaolon luonteesta ja etsitään syitä perinteestä. Tutkimuskysymyksen ensimmäisessä osassa selviää, että Platonin Timaios, Filon Aleksandrialaisen kahden luomisen käsitys, Johanneksen evankeliumin prologi ja Paavalin kirjoitukset (2. Kor. 4:16) ovat vaikuttaneet Origeneen tulkintaan luomiskertomuksesta ja käsitykseen ihmisen olemassaolon luonteesta. Antiikin malliin Origenes rinnastaa makrokosmoksen mikrokosmokseen. 1. Moos. 1:1:n taivas kuvaa allegorisesti tulkittuna ”meidän mieltämme” (Filonille mieltä), joka on ajan ulkopuolella. Ihmisen ikuinen ja ruumiiton sisin (1. Moos. 1:26; sisäinen ihminen) on Jumalan kuvan (Kristus; Sana/Logos) mukaan tehty ja ruumiillinen ihminen on maasta muovattu (1. Moos. 2:7; ulkoinen ihminen). Origeneen tulkitsemana luomiskertomuksen hengellisellä tasolla ohjeistetaan, kuinka ihmisen tulisi pyrkiä Jumalan tahdon mukaisiin asioihin ja pois ruumiillisten asioiden vallasta. Tavoitteena on tulla Sanan/Logoksen kaltaiseksi ja päästä takaisin 1. Moos. 1:1:ssä kuvattuun jumalalliseen ja hengelliseen alkuperään. Yhdistettynä Origeneen muihin kirjoituksiin tämän katsotaan tarkoittavan ennalleenpalauttamista (apokatastasis). Tutkimuskysymyksen toisessa osassa selviää, että luomiskäsitys selittää Origeneen allegorista tulkintaa. Hän katsoo kirjoitusten opastavan (Sanan/Logoksen avaamana) sielua hyveeseen ja sielun täydellistymiseen, sekä nousemaan kirjaimellisesta ymmärryksestä hengelliseen. Origeneen allegorinen tulkinta pääsiäisen vietto-ohjeista (2. Moos. 12:1–51) De paschassa todentaa tämän. Hän tulkitsee Filonin tavoin pääsiäisen symboloivan sielun ylitystä pois ruumiillisesta maailmasta. Tutkimuksessa tämä yhdistetään luomisen syvempään merkitykseen eli ennalleenpalauttamiseen. Pääsiäisenvietto-ohjeet kuvaavat myös kirjaimellista lukutapaa (pääsiäislammas [Sana] raakana) ja hengellistä lukutapaa (pääsiäislammas [Sana] paistettuna), joista jälkimmäinen on tavoiteltavaa (ei pohjaudu Filonin näkemyksiin). Symbolien tulkinnassa havaitaan yhtäläisyyksiä Filoniin. Origeneen käsitys kirjoitusten näkymättömästä tasosta pohjautuu ontologisiin käsityksiin ja perinteeseen nojaavaan käsitykseen kirjoituksiin kätketyistä jumalallisista totuuksista (Egyptin papit, Salomo, Mooses, juutalainen ja platonistinen filosofia). Käsitys Mooseksen lain hengellisestä tulkinnasta pohjautuu tähän perinteeseen ja Paavalin kirjoituksiin. Nimien etymologian jäljittäminen kirjoitusten hengellisen merkityksen selvittämiseksi (Filonin vaikutus) ja jumalallisten nimien äänneasun säilyttämiseen pyrkiminen pohjautuu käsitykseen, jonka mukaan kielen ja nimien alkuperä on jumalallinen (Egyptin vaikutus, Platon, Filon). Luomiskäsitys selittää homonyymisten ilmausten tarkkailun, sillä kirjoitusten hengellisen merkityksen oikein ymmärtämiseksi on selvitettävä, viitataanko niillä ikuiseen vai aistein havaittavaan, sisäiseen vai ulkoiseen ihmiseen.
  • Backman, Jussi (2005)
    For Heidegger, the fundamental “rationality” of Western metaphysics lies in the fact that its “leading question” concerning beings as beings constantly refers back to the question concerning the ground (arche, ratio, Grund) of beings. Whereas metaphysics has sought to ground beings in ideal beingness, Heidegger attempts to think beingness as itself based on the withdrawing “background” dimension of no-thing-ness that grounds finite presence by differing from it. In Heidegger’s earlier work, the structure of this “grounding” is considered in terms of Dasein’s temporal transcendence; later, it is rearticulated through the fourfold dimensionality of meaningfulness (Geviert), converging in a concrete thing.
  • Backman, Jussi (Jyväskylän yliopisto, 2012)