Browsing by Subject "osallistava teatteri"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-10 of 10
  • Rusi-Pyykönen, Mari (2020)
    Acta Scenica
    Osallistava teatteri alkoi levitä Suomeen 1960–70-lukujen vaihteessa. Tällöin osallistavia käytäntöjä luonnehti yhteisöllisyys ja yhteiskunnallisesti aktivistinen asennoituminen. Onko tämä historiallinen perspektiivi tullut toimintakentässä läpinäkymättömäksi? Väitöstutkimuksessaan Mari Rusi-Pyykönen pyrkii kirkastamaan osallistavan teatterin käytäntöjen historiallista muotoutumista nykytilanteen vakiintuneiden toimintamuotojen näkökulmasta. Keskeisen osan väitöstutkimusta muodostaa Käsillä-esineprojekti. Esinelähtöisellä käsillä tekemisen metodilla Rusi-Pyykönen hakee materiaalista ilmaisua tutkimustehtävään liittyville ajatuksille tutkimusprosessin ymmärtämiseksi ja ohjaamiseksi. Metodin ja monilajisen tutkimusmateriaalin kautta rakentuu tutkimuksen tuloksena eettis-poliittinen sommitelma. Se tarjoaa uudenlaisen tarkastelunäkökulman osallistavaan teatteriin sekä uudenlaista otetta työtapoihin. Tutkimuksen tarkoitus on omalta osaltaan tukea näkemystä osallistavan teatterin monimuotoisuudesta ja sen asemasta ennalta määrittelemättömästi kehittyvien käytäntöjen heterogeenisena toimintakenttänä. Tämän motivoimana Rusi-Pyykösen tutkimus osallistuu moniääniseen, eettis-poliittiseen keskusteluun osallistavan teatterin toiminnan suuntaviivoista. Suomesta tämä kriittinen keskustelu on puuttunut ja puuttuu edelleen.
  • Convertito, Giorgio (2020)
    In this thesis I look at some of the ethical issues involved in one-to-one practices, observing how they offer a uniquely compress example of dialogical, experiential and transformative pedagogy, providing the most obvious representation of the meeting with the Other and with the otherness within oneself. I look in particular at the idea of ‘perceived obligation’, the way we respond to a situation as we think we are expected to by an authority figure. Another crucial concept of this research is that of safe space / brave space, a space where risks are acceptable and even welcome, and where a transformative experience can take place. I use Van Manen, Antila and Arao&Clemens to advocate that a safe space cannot be just a container for rules and that there are no universal procedures that can guarantee safety, suggesting instead a dialogical approach. The proposal is that a caring approach to ethics, combined with the integrity, insight, generosity and sensitivity of the practitioner, and a mutual interest and respect for the material, are the ingredients that create a safe environment for learning through transformation. I use my artistic project “Hotel Room Encounters” as a laboratory where the issues mentioned above can be observed and studied. Most of this research is based on observing my own personal experience, but also on comments made by the participants during the encounters as well as in the notes they wrote and left to me after the encounter. The project aims to create a situation favourable to the meeting with the unknown and to a transformative experience. In accordance with Rancière’s and Biesta’s idea that in order to learn and grow, one has to move out of one’s comfort zone, I tried to create the conditions for a safe discomfort and for a gentle push of boundaries; a move into the risk zone designed to set the conditions for an unusual experience and potential for learning something about oneself. I also look at the “Hotel Room Encounter” as improvisational and somatic practice, using my experience in such practices to guide me through the experience of meeting the unknown, especially within the format of one-to-one participatory performance, with what I had no previous experience as a practitioner. I also briefly link this work to my experience of somatic practices and eventually reflect on my positioning as a middle-aged white man in society.
  • Lehtonen, Jussi (2019)
    Over the past few years I as theatre practitioner and scholar have been developing the concept of a hybrid community of artistic expression (HCAE). This community includes people from different backgrounds who collectively create a joint piece of art. These are individuals who would not spend time together otherwise. The community aims to call attention to the stories of marginalised or stigmatised people, fostering change by making these experiences understandable to a larger audience. It also seeks to provide it’s members with the opportunity to participate in the public discourse through the medium of art. The Other Home project of The Finnish National Theatre is an example of this kind of a community. It included participants from three groups: 1) artists who sought asylum in Finland in 2015 2) artists with background in Finland 3) non-artist asylum seekers who had participated in an open workshop led by the project. The final product is a kind of documentary theatre: the production tells not just the stories of the community, but also the imagined stories of the community it considers itself to be. A key role comes when the community presents its production to the audience, as the ticketholders become a part of both the community and its final product by contributing their own unique input. The activities of a HCAE are politically charged in many ways. The Other Home community contained members that fought on opposing sides of civil wars in Syria and Iraq. It was a big challenge to make these people do art together. Politics was also present with regards to the unresolved asylum applications of many members of the community. Over the course of the project, both positive and negative asylum decisions were handed down. Further tensions in the community included conflicts between males and female, the young and old and the group’s professionals and amateurs. HCAE is an imagined community that perpetuates a vision of its inner sameness while also being aware of the phenomena that cause its members to be different. This is part of the community’s performance and self-narrated story.
  • Lampinen, Meiju (Helsingfors universitet, 2017)
    Pro gradu -tutkielmassani tutkimuksen kohteena on kaksi immersiivistä esitystä: YM PÄ RI -lastenteatteriesitys (ensi-ilta 14.12.2015) ja aikuisille suunnattu Oikea Terveyskeskus (ensi-ilta 12.8.2016). Immersiivisellä esityksellä tarkoitetaan moniaistista kokemusta. Katsoja upotetaan esityksen maailmaan. Tutkin, mitkä elementit vaikuttavat yleisön osallistumiseen. Lisäksi pohdin, voisiko elementtejä kutsua esityksen käyttöliittymäksi ja voisiko käsite soveltua esitystutkimuksen käyttöön. Käyttöliittymä-käsite on lainattu teknologian maailmasta. Tarkastelen sitä työssäni ohje- ja vihjejoukkona, joka määrittelee ihmisen liitoskäyttäytymisen suhteessa esitykseen. Kokonaistutkimukseni rakentuu hermeneuttisesti, eli uutta tietoa tulkitaan aiemmin löydetyn avulla ja toisaalta uusi tieto muokkaa käsitystäni käyttöliittymästä. YM PÄ RI -esityksen esitysanalyysi rakentuu muun muassa tarkastelemalla Gareth Whiten määrittelemiä osallistumisen kutsuja sekä soveltamalla Patrice Pavisin strukturoidusta esitysanalyysimallista valikoidusti lainattuja kohtia, kuten skenografia, tila, yleisö, valaistus ja äänet. Ehdotan malliin uutta käyttöliittymän kategoriaa. Tämän ehdotuksen kautta tarkastelen Oikeaa Terveyskeskusta. Selvitän, tarvitseeko määritelmäni täydennystä. Josephine Machonin ja Adam Alstonin julkaisut immersiivisestä teatterista tuovat taustaa tutkimukselleni. Aineisto tutkimukseen on kerätty YM PÄ RI -esityksen osalta osallistuvalla havainnoinnilla harjoituskaudelta sekä esityksistä syksyn 2015 aikana. Lisäksi olen haastatellut esityksen ohjaajia Jukka Heiskasta ja Fabian Nybergiä. Oikean Terveyskeskuksen pääaineistona toimii 28 minuuttinen esitystallenne sekä kolme radio-ohjelmaa, joissa keskustelemassa on esityksen ohjaaja Sami Haapala. Tutkimuksessani käy ilmi, että sillä, tapahtuuko esitys lavastetuissa vai ympäristönomaisissa tiloissa, on vaikutusta myös käyttöliittymän elementtien ominaisuuksiin. YM PÄ RI -esityksessä käyttöliittymään lukeutuivat muun muassa ennakkotiedot esityksestä, siirtymä esitystilan ja arkitilan välillä sekä fasilitoiva hahmo, Pikkolo. Myös näyttelijäntyön laadulla ja skenografisilla ratkaisuilla oli vaikutusta käyttöliittymään. Oikean Terveyskeskuksen analyysin jälkeen päädyn esittämään käyttöliittymän jakamista kolmeen osaan: orientaatioon, esitystapahtumaan ja jälkihoitoon. Orientaatioon liittyvät ennakkotiedot ja -toimet ennen esitystä. Esitystapahtumaan lukeutuvat muun muassa siirtymä, fasilitoivia toimia esiintyjän tai koneen toteuttamina sekä mahdollisia skenografisia kutsuja riippuen esityksen dramaturgisesta muodosta. Jälkihoito käsittää materiaalin, jonka katsoja saa esitystapahtuman ollessa jo ohi. Käyttöliittymän käsite vaikuttaa mahdolliselta nimeämään tätä monipuolista vihje- ja ohjejoukkoa. Se vaatii kuitenkin lisää tutkimusta käsitteen käyttökelpoisuuden selvittämiseksi esitystutkimukselle. Yksi mahdollisuus jatkotutkimuksille olisi laajempi yleisökokemuksia osallistavista esityksistä kartoittava tutkimus. Teoreettisempi lähestymistapa olisi peilata erilaisia vastaanottoteorioita suhteessa käyttöliittymän tämän hetkiseen määritelmään.
  • Palmio, Arttu Kalle Joonatan (2014)
    Opinnäytteeni kirjallisessa osiossa kirjoitan tanssijan ja taiteilijan identiteeteistäni. Pohdin tanssijuuteeni vaikuttavia tekijöitä sekä määrittelen, mistä taiteellinen toimintani tanssijana koostuu. Henkilökohtainen ja asialähtöinen kirjoittamisen tapa neuvottelevat keskenään läpi opinnäytteeni kirjallisen osion. Kirjallinen opinnäytteeni alkaa prologilla, jossa pohdin lähtökohtiani tanssiaiheiselle kirjoittamiselle. Huomioksi nousee tanssijan roolin moninaisuus alati muuttuvalla tanssitaiteen kentällä sekä kokonaiskuvan hahmottamisen haasteellisuus. Prologia seuraa varsinainen teksti, joka jakaantuu kolmeen osaan: Kirjoituksen ensimmäisessä osiossa käsittelen teoksen tekemiseen liittyviä lähtökohtiani ja ennakkoluulojani. Pohdin aiheen valintaa ja käsittelyä, sekä mahdollista vaihtoehtoista lähestymistapaa näiden kahden rinnalle. Toisessa osiossa tarkastelen suhdettani tanssijan rooliin teoksen esittäjänä, esiintyjänä sekä tekijänä. Aloitan käsittelemällä tanssijan ja koreografin välistä suhdetta Jo Butterworthin artikkelin Too many cooks? A framework for dance making and devising (2009) esittelemän didaktis-demokraattisen mallin avulla. Etenen pohtimaan esiintyjyyttä laajemmin Annette Arlanderin artikkelin Tekijä esiintyjänä – esiintyjä tekijänä (2010) kautta. Lisäksi pohdin hieman omaa suhdettani esiintyjyyteen tanssijana Joona Halosen koreografiassa Straight (2013), jonka jälkeen päädyn kirjoittamaan laajemmin tekijyydestä ja suhteesta katsojaan Tuomas Laitisen kirjoituksen Katsoja esityksen tekijänä (201o) innostamana. Lopuksi esitän vielä itselleni kysymyksiä taiteilijuudesta Helena Sederströmin artikkelin Taiteilijuus murroksessa (2002) inspiroimana. Kolmannessa osiossa kirjoitan itsestäni tanssintekijänä. Aloitan tarkastelemalla omaa kasvuani esitysten tekijänä. Päädyn kirjoittamaan tarkemmin esityksestä Welcome (2014). Dokumentoin ja reflektoin esityksen luomis- ja harjoitusperiodeja sekä lopullista esitystä. Erityisesti kirjoitan tilasuunnittelusta, työskentelyn dramaturgiasta ja työskentelyn aikana heränneistä kysymyksistä suhteessa Susan Rethorstin kirjaan A Choreographic Mind: Autobodygraphical writings (2012). Kirjallinen opinnäytteeni päättyy epilogiin, jossa selitän lukijalle valitsemaani rakennetta sekä reflektoin lyhyesti kirjoitusprosessia kokonaisuudessaan.
  • Ventola, Marjo-Riitta (2013)
    Tarkastelen tutkimuksessani yhteisöissä tapahtuvaa teatteritoimintaa, joka on kehittynyt sosiokulttuuriseen työhön liittyvänä vahvistamisen muotona. Soveltavan (Applied drama/theatre) draaman tai teatterin nimellä tunnetusta ilmiöstä käytän tässä tutkimuksessa nimitystä osallistava teatteri, participatory theatre tai yhteisöteatteri /community tai community-based theatre. Heijastelen sitä suhteessa ajan ilmiöihin, jotka asettavat tilauksen taiteen sosiaalisten muotojen kehittymiselle. Koulutusyhteiskunnan pedagoginen ajattelu läpäisee myös taidetoiminnan, joka notkeasti mukautuu sosiaalisen oppimisen kehykseksi. Hyvinvointiyhteiskunnan palvelujen heikentyminen edellyttää kansalaisten, vertaisten aktiivista osallistumista paikalliseen kehittämiseen ja päätöksentekoon. Osallistava teatteri tarjoaa palvelumuotoja, joita kaivataan uutta yhteisöllisyyttä etsivässä ja aktiiviseen toimijuuteen kannustavassa kansalaisyhteiskunnassa. Ohjaustoiminnan asiantuntijuus, työnohjaus, elämäntapakurssit ja terapiatyö käyttävät samoja eläytyvän työskentelyn menetelmiä kuin osallistavan teatterin parissa työskentelevät ohjaajat. Toisaalta ammatillinen ajattelu ja monet käytänteet eroavat perinteisestä teatteriohjaajan työstä. Yhteisöteatteri on osallistuvan ryhmän kollektiivinen esteettinen prosessi. Se ei ole perinteisessä mielessä ohjaajan teos. Työskentely eri yhteisöryhmissä edellyttää ohjaajalta erityisosaamista ja vahvaa ammatillista etiikkaa. Ammatilliset muutokset haastavat myös teatterikoulutusta. Tutkimuksen tarkoituksena on osallistua yhteisötaiteen alueella käytävään keskusteluun. Yksitoista kutsumaani osallistavaa teatterityötä tekevää ohjaaja-pedagogia keskustelee ammatillisista ideaaleista ja pyrkimyksistä. Etsin vastausta kysymykseen, millaisena kulttuurisena ilmiönä suomalainen osallistava teatteri hahmottuu heidän kertomanaan. Tutkimuksessa ei analysoida ohjaajien työskentelyä tai toteutettuja prosesseja. Kartoitan osallistavan teatterin toiminta-alueita yhteiskunnan eri sektoreilla. Lisäksi käsittelen ohjaajien ammatillista ajattelua yhdistäviä piirteitä. Näitä ovat heidän työlleen asettamansa tavoitteet, ohjeet ja prosessissa toteutuvat merkitykset, joiden oletetaan olevan niitä osallistavan teatterin esteettis-eettisen laadun kriteereitä, jotka ohjaavat työskentelyprosessia. Kolmantena näkökulmana pohdin osallistavan teatterin ohjaajuutta ajalle tyypillisenä asiantuntijuutena. Millaiset monialaiset osaamisalueet korostuvat asiantuntijuuden piirteinä? Hahmotan suomalaista osallistavan teatterin ilmiötä tutkimuksessa ensimmäisten asiantuntijapolvien näkökulmasta. Tutkimusaineisto koostuu kollegiaalisesta vertaisryhmän draamatyöpajoissa kerätyistä aineistoista ja kirjallisesta aineistosta. Aineiston keruussa on käytetty sosiaalipsykologiassa kehitettyä aktiivista eläytymismenetelmää (active empathy-based method), jonka periaatteita on yhdistetty draamamenetelmiin. Eläytymisaineisto on kertynyt ohjaajien draamamenetelmin toteutetuissa työpajoissa käymistä keskusteluista. Olen tutkijana toiminut pajojen ohjaajana. Tutkimusaihetta käsitellessään tutkimusryhmän ohjaajat ovat olleet kollaboratiivisen tutkimuksen kanssatutkijoita. He ovat asettuneet keskelle tutkimusaineistoaan. Kirjallinen aineisto on koottu ohjaajille tehdyistä kyselyistä. Alan koti- ja kansainvälistä kirjallisuutta olen käyttänyt pohdintani tukena. Tutkimusprosessi on hermeneuttinen, oma työhistoriani ja käyttöteoriani ovat tulkinnan perustana. Työtapa on dialoginen, sitä rytmittää kollegaryhmän aineistosta nouseva vuoropuhelu. Osallistavan teatterin tarkastelu yhteiskunnallisena, pedagogisena ja eksistentiaalisen tutkimisen tapahtumana vuorottelevat. Kriittisen pedagogiikan, vapaan sivistystyön ja sosiokulttuurisen työn teoriat sekä ammatillisen koulutuksen ajattelu muodostavat kehyksen, josta sosiaalis-taiteellista toimintaa tarkastellaan. Relaatioestetiikan (Relational Aesthetics) teoria tukee osallistavan teatterin jäsentämistä prosessimaisena ja yhteiskuntaan erilaisin suhtein sijoittuvana muotona. Tutkimuksessa kuvaan suomalaisen osallistavan teatterin kehitysvaiheita. Hahmotan niitä yhteiskunnallisten muutosprosessien ja samanaikaisten taiteen kentän muutosten risteyskohdissa. Kotimaiset kehityspolkujen käännekohdat lomitan alan kansainvälisiin vaiheisiin. Osallistavan teatterin toiminnan levinneisyyttä kuvataan seitsemänä toiminta-alueena. Ohjaajien toiminta-alueilla käyttämien prosessi- ja esitysmuotojen periaatteiden erittely selventää muotorakenteiden suhdetta teatteriin, pedagogiikkaan ja sosiokulttuuriseen työhön. Se tuo esille osallistavaan teatteriin liittyviä eettisiä kysymyksiä Tutkimuksessa osallistava teatteri näyttäytyy hybridinä, joka mukautuu erilaisiin ajassa oleviin tarpeisiin. Kriittinen teoria taustanaan, se ottaa tehtäviä yhteiskunnan marginaaliryhmissä. Toisaalta taloudellisen tuen myötä osallistava teatteri sitoutuu yhä tiiviimmin yhteiskunnan ohjaukseen. Samalla sen kriittisyys ja todellinen radikaalius tulee kyseenalaiseksi. Tutkimuksen mukaan osallistavan taiteen yhteydessä, siihen kohdistuvien ulkoisten odotusten lisääntyessä, esteettis-eettinen pohdinta on yhä tärkeämpää. Ohjaajan ammatillinen osaaminen, kyky avoimeen, eettiseen ammatilliseen harkintaan ryhmäprosessin aikana tulee merkittävämmäksi. Osallistavan teatterin esteettis-eettistä ominaislaatua kuvataan tutkimuksessa kolmena kohtaamisen tilana: 1. Taidon ja toimijuuden tila on oppimisen kuntoutumisen ja eheytymisen tapahtumisen tila. 2. Demokratian ja kansalaisuuden toteuttamisen tilassa osallistava teatteri on kulttuurinen ikkuna paikalliseen historiaan ja nykypäivään. Samalla se on neuvottelevaa demokratiaa toteuttavaa paikallista kehittämistyötä 3. Läsnäolon, levollisuuden – pyhän tila purkaa osallistavan teatterin tehtäväorientaatiota ja keskittyy ihmisenä olemisen kysymysten pohtimiseen. Kolme tilaa voivat toteutua samanaikaisesti toisiinsa lomittuen ja tuottaa osallistujille erityisen esteettis-sosiaalisen kokemuksen.
  • Haapala, Sami Henrik (2019)
    Nivel
    On this page you can access a short video trailer which summarizes the workshop of The Real Health Center which was realized in August 2017 in a public space in Helsinki. The clip aims to give a short, but broad view of the whole workshop. The other videos in this exposition highlight other resonant aspects of the research. This exposition exposes the second artistic part of an artistic doctoral thesis. The research questions are: Main research question: How can a performer co-create meaning together with the participant in participatory and immersive performances? Research question for this artistic part: How can we train a performer for participatory and immersive performances in which they will have to work with the unpredictable impulses of unknown audiences? This research exposition shows a distinctive approach to performer training that uses play testing with an unknown audience as a training method. This training method was developed in order to train performers in participatory and immersive performances to the specific kind of unpredictable impulses that arise from performing with unknown audience members. The exposition aims to reveal the method by transposing discursive knowledge gained from/in/by research in these kinds of performances to an online exposition that in its form and manner of presentation would resonate with some of the qualities associated with participatory and immersive performances.
  • Komlosi, Emmi (2013)
    Tämä opinnäyte sisältää taiteellis-pedagogisen työn sekä kirjallisen osion. Taiteellis-pedagoginen työ käsittää esityksen, joka luotiin devsing-menetelmänä teini-ikäisten nuorten kanssa Annantalolla lukuvuonna 2012 – 2013. Esityksen nimi oli Maailmanpyörä ja se käsitteli identiteettiä sekä itsenäistymistä lapsuuden kodista. Esitys kertoi neljän perheen tarinan. Jokaisessa perheessä oli itsenäistyvä nuori. Joissakin perheissä oman identiteetin rakentuminen ja itsenäistymisen taistelu oli helpompaa, toisissa vaikeampaa. Perheiden aikuiset joskus kykenivät tukemaan nuorta, toisinaan eivät. Oppilaat kirjoittivat yhteistyössä minun kanssani tekstin, rakensivat omat hahmonsa ja osallistuivat esimerkiksi lavasteiden ja puvustuksen suunnitteluun. Oppilaat kokivat lopputuloksen merkitykselliseksi ja oman näköisekseen. Olen taustaltani yhteisöteatterin tekijä, joka näkyy suhteessani teatteritaiteeseen sekä teatterin opettamiseen. Pedagogis-taiteellisessa prosessissa minulle on ollut tärkeätä oppilaiden osallistuminen, innostuminen, sitoutuminen ja esimerkiksi sosiaalisten taitojen oppiminen. En painota opetuksessani esimerkiksi näyttelijäntyöllisiä tekniikoita. Pohdinkin opetusvuoden aikana, mitä oppilaani itseasiassa oppivat tunneillani? Olenhan taideopettaja ja oppilaat ovat tulleet taidetunnille. Mutu-tuntumalla näen, havainnoin ja aistin paljon oppimista, mutta kokevatko oppilaat oppivansa mitään? Ja jos kyllä, mitä? Kirjallinen osio käsittelee oppilaideni oppimista. Keräsin aineistoa oppilailtani ryhmähaastattelulla ja kyselyillä. Kun tarkastelemme aineiston tuloksia, on helppo huomata, että oppimista todella tapahtuu. Kun vertaamme vastauksia vuonna 2016 voimaan astuvan opetussuunnitelman tavoitteisiin, näemme, että (yhteisö)teatteriopetuksella on mahdollista saavuttaa lähes kaikki opetusneuvoksen asettamat tavoitteet. Tästä innostuneena liityn laajaan draamakasvattajien joukkoon esittämällä (yhteisö)teatteria omaksi oppiaineekseen kouluihin, jotta kaikilla olisi mahdollisuus oppia vaihtoehtoisella tavalla.
  • Siren, Kenneth (2018)
    The aim of this research is to examine the role of disruption in an artistic process and the possibilities of utilizing disruption in contemporary theatre. The theoretical starting point is John Dewey’s view of disruption as the onset of all learning and problem solving, and hence crucial for all pedagogy and education. The two research questions are: (1) in what ways could disruption be made a more central, productive, and visible element of an artistic process by means of contemporary theatre practices, and (2) what kind of a theatre performance results from an artistic process which aims to provide the audience with experiences of disruption? The basis of this research is the artistic process of the devised theatre performance Names of Plants, as well as its four performances. A group of nine performers, aged 19–48, and myself as the director experimented with various contemporary theatre practices used to create potential for disruption for the participants. An added pedagogical dimension to the process was acknowledging the gender diversity in the group as some of the participants and the author do not identify with binary terms for gender. The resulting performance, staged in an art gallery, was devised from the ideas, elements, autobiographical accounts, and movement sequences which originated in these exercises and practices. The artistic outcomes were created with the aim that the members of the audience would have possibilities to experience disruptions. Material for this practice-led research was collected in a research diary, through questionnaires to the participants and by an exit questionnaire to the audience. The theatre practices used turned out to have different results in cultivating experiences of disruption. Particularly fruitful were exercises that didn’t provide a clear model of a successful completion but rather allowed for the unexpected to happen. Both primarily physical and primarily verbal approaches seemed to produce disruptions and recollections of past moments of disruption. Other useful means included shifting the rehearsal structure multiple times. Some disruptions arose from the concrete aspects of the rehearsal situation itself; some of these fed the creativity while others caused tension and stress. Focusing on experiencing disruptions seems to have fostered a warm, caring atmosphere and acceptance towards mistakes, unfinishedness, and individuality. Aiming to provide the audience with experiences of disruption, Names of Plants combined a collage-like collection of elements with a unified, cohesive aesthetic quality throughout the performance. The elements were created through collecting autobiographical material from the participants as well as crafting scenic ideas from the experiences come upon during the exercises. The collage-like structure allowed for a diversity of autobiographical voices and was intended to provide opportunities for the audience to self-identify with, to recall past unexpected moments, and to experience new ones. The audience members found various unexpected elements in the performance, even in the kind of artistic context where people expect to be surprised.
  • Sipponen, Sonja (Helsingin yliopisto, 2020)
    Käsittelen tässä tutkimuksessa 1970-80-lukujen vaihteen yhteisöteatteriliikettä Iso-Britanniassa. Keskityn kahteen, ainakin näennäisen, vastakkaiseen näkemykseen siitä, mitä yhteisöteatterin tulisi olla ja mikä on sen ja yhteisön rooli yhteiskunnassa ja kulttuurituotannossa. Konservatiivisempaa näkemystä teatterista ja sen roolista edustaa ohjaaja/käsikirjoittaja Ann Jellicoen (1927-2017) perustama Colway Theatre Trust (CTT). Kokeellisempaa linjaa teatterin tekemisessä taas edustaa Graham Woodruffin johtama Telford Community Arts (TCA). Millainen oli yhteisöteatteriryhmien johtajien ja yhteisön suhde. Millainen oli yhteisön rooli kulttuurin tuottajana? Miksi ja miten tietynlaiset yhteisöt saivat olla mukana kulttuurintuotannossa ja millaiset yksilöt hakeutuivat yhteisöteatteriyhteisöön ja miksi? Teatteriryhmien toimintaan vaikutti The Arts Council of Great Britain, joka jakoi valtion taidebudjetin apurahoina kulttuuritahoille. Arts Councilin päätökset ja Arts Counciliin vaikuttavat Thatverin hallituksen päätökset vaikuttivat siis suoraan myös yhteisöteatteriin rahoituksen muodossa. Erityisen tärkeää on siis myös se, miksi ja millaista yhteisöteatteria oli hyväksyttävää tuottaa valtion asettamien kulttuuripoliittisten linjausten mukaan. Yhteisöteatteriin liittyi paljon poliittista liikehdintää kyseisellä ajanjaksolla niin yhteisöteatterin tekijöiden, kuin taidehallinnon ja Margaret Thatcherin konservatiivihallituksenkin uusien taloudellisten linjausten puolelta. Lisäksi yhteisöteatteriliikkeen sisällä ja sen rahoittajatahojen välillä oli useita risteäviä näkemyksiä siitä, millaista yhteisöteatterin tulisi olla, jotta se palvelisi tavallista kansalaista jakautuneessa maassa. Yhteisöteatterin tekijät eivät arvostaneet thatcherilaista kulttuuripolitiikkaa, joka arvosti tuottavuutta ja menestyvyyttä. Kulttuuripolitiikkaa ei kuitenkaan suoraan uskallettu arvostella, vaan arvostelu kohdistui Arts Council of Great Britainiin, joka rahoitti toimintaa ensin suoraan, ja myöhemmin alueellisten taideneuvostojen kautta. Myös Arts Council kärsi vaihtelevasta kulttuuripolitiikasta, sillä sen rahoitusta leikattiin merkittävästi. Rahoitus vaikutti myös yhteisöteatterin sisältöön ja mahdollisuuksiin tuottaa sitä. Kulttuuripolitiikka keskittyi taiteen tuomiseen yhteisöihin valmiina tuotteena, josta nauttiakseen kansaa tuli valistaa. Yhteisöteatterintekijät haastoivat tämän ajatuksen ja pyrkivät tuottamaan teatteria yhdessä yhteisön kanssa niin, että se puhuttelisi jokaista koulutuksesta riippumatta. Yhteisöteatterin tekijät korostivat teatteriprosessia yhteisön ja yhteiskunnan muuttamisen välineenä. Kumpikaan ryhmä ei tavoitellut toimintaansa mukaan vähemmistöryhmiä ja työttömiä. TCA:n toiminnassa kuitenkin vähemmistöjen kokemukset korostuivat, sillä vähemmistöjen edustajat osallistuivat työpajoihin. CTT:n toiminta taas vahvisti olemassa olevia valtarakenteita, sillä se lähti rakentamaan toimintaansa valtaapitävien hahmojen kautta. Naisten rooli yhteiskunnassa ja historiassa korostui molempien ryhmien näytelmissä, sillä naiset osallistuivat työpajoihin enemmän kuin miehet. CTT:n näytelmät kertoivat yhteisön historiasta ja ne kirjoitettiin yhteistyössä yhteisön jäsenten kanssa. Näytelmät keskittyivät yhteisön juhlistamiseen ja pyrkivät epäpoliittisuuteen. TCA:n näytelmät taas luotiin alusta loppuun saakka työpajoissa, joissa yhteisön jäsenet keskustelivat ja kirjoittivat oman näytelmänsä. Näytelmät keskittyivät usein ajankohtaisiin, henkilökohtaisiin ongelmiin ja haasteisiin ja olivat vahvasti poliittisia.