Browsing by Subject "pankkikriisit"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-9 of 9
  • Khan, Md. Anichul Hoque (2000)
    This paper consists both theoretical and empirical views of various features of the deposit insurance scheme/system (DIS) and its impact on likelihood of banking crises. There are hypothetical views of different kinds of features of the DIS that can have impact on banking sector fragility. On the basis of available and reliable observations the study has empirically tested four features effect on probability of banking crises. These are, 1) the presence of explicit DIS instead of implicit one, 2) the presence of voluntary membership system for the banks in the explicit DIS instead of compulsory membership system, 3) the presence of governmental administration in the explicit DIS instead of private or joint administration, and 4) the presence of ex ante funding in the explicit DIS instead of funding under ex post assessment when a bankruptcy takes place. The panel data includes both the industrial and developing countries for the period of 1980-1995 and the econometric model is a multivariate logit model (and in some case the probit model). The results suggest that the presence of an explicit DIS in a country has positive association with the likelihood of banking crises. When the study is limited only in explicit DIS countries, the presence of a voluntary membership system, instead of compulsory membership, tends to increase the banking crisis probability at 10% significance level. The presence of a governmental administration in a country using the explicit DIS, instead of a private or joint administration, is also positively associated with the banking sector fragility (at 5% significance level). The funding feature (ex ante or ex post) in explicit DIS countries is found insignificant when the standard errors are calculated in the traditional way without country and yearly fixed effects. It is significant at 10% level when the logit model is estimated with only fixed yearly effects. The similar model separating the panel data between industrial and developing countries is also estimated. None of the above features are significant for industrial countries. In the case of developing countries the presence of explicit DIS is significant at 1% level having positive association with the likelihood of banking crises, but other feature variables are not significant.
  • Lemponen, Saara (2010)
    Tutkimusraportin tarkoituksena on analysoida Suomen kahden merkittävän finanssikriisin selvittämisen keinoja ja esteitä. Tutkimusaineistona ovat Helsingin Sanomien pääkirjoitukset vuosina 1991-1993 sekä 2007- 15.9.2009. Molemmissa ajankohdissa keskitytään erityisesti finanssikriisin analysointiin, ja siitä seuranneen kokonaistaloudellisen taantuman tarkastelu jää vähäiselle huomiolle. Finanssikriisin keinoja ja esteitä tarkastellaan laadullisen menetelmän avulla, joka on päämäärärationaalista toimintaa kuvaava nelikenttä. Nelikentän osia ovat finanssikriisin selvittämisen päämäärät, keinot, esteet sekä esteiden tai vastustuksen muodot. Nelikentän avulla aineistosta saadaan esille havaintoja, joiden perusteella tehdään laajempia johtopäätöksiä. Tutkimuskysymyksiä ovat: Millaisia finanssikriisin selvittämistä koskevia keinoja HS:n pääkirjoituksissa on nähty? Millaisia finanssikriisin pitkittymistä edistäviä asioita HS:n pääkirjoituksissa esitetään? Suomen 1990- luvun pankkikriisi oli sitten 1930- luvun yksi maailman pahimpia talouskriisejä, joissa bruttokansantuotteen kasvu ja pankkien luotonmyöntö olivat negatiivisia useamman vuoden ajan. Tuoreemmassa finanssikriisissä puolestaan kyseessä oli ulkosyntyinen kriisi, joka vaikutti Suomeen omaisuuslajien arvojen romahtamisen sekä viennin tyrehtymisen kautta. Tuoreempi kriisi on vaikutuksiltaan 1990- luvun kriisin tasoinen, mutta vain lyhempi kestoinen. Teoreettisena viitekehyksenä ovat mediapainoitteiset akateemiset teokset, joissa tutkitaan Suomen lamanaikaisten poliittisten päättäjien ja demokratian suhdetta talouskriisin aikaiseen julkisuuteen. Tutkimuksen tarkoituksena on osoittaa, että finanssikriisien analysoinnissa myös laadullisella ja tieteidenvälisellä tutkimuksella on jalansijaa. Laadullisten tutkimusmenetelmien avulla päästään määrällisiä menetelmiä tarkemmin kiinni numeroiden ja kausaalisuhteiden taustalla oleviin ilmiöihin, joilla on suuri merkitys finanssikriisin etenemisen kannalta. Tutkimustuloksina esitän, että Suomen 1990- luvun pankkikriisi oli sisäsyntyinen kriisi, johon vaikuttuivat kokemattomuus talouskriisin hallinasta sekä tehoton päätöksenteko puutteellisen informaation kera. Pankkituet, pankkijärjestelmän tehostaminen ja Suomen raha- ja valuuttapoliittiset muutokset nähtiin merkittävimpinä keinoina selvitä kriisistä. Suurimpana esteenä oli julkisen keskustelun ja päättäjien välisen informaation pula. Tuoreemmassa finanssikriisissä tärkeimmiksi keinoiksi selvitä nousivat kireä finanssipolitiikka sekä aiemman finanssikriisin opit. Esteinä puolestaan olivat julkisen keskustelun puuttuminen edelleen sekä ulkoisen toimintaympäristön muutokset. Johtopäätöksistä mainittakoon, että Suomi on muuttunut paljon finanssikriisien välisenä aikana, mutta yhtäläisyyksiäkin on edelleen. Julkisen keskustelun puute, riippuvuus ulkoisesta toimintaympäristöstä sekä tulevaisuudessa häämöttävät rakenteelliset uudistukset tuovat uutta haastetta finanssikriisien selvittämiselle.
  • Huhtaniska, Maria (2003)
    Pankkikriisejä esiintyi viime vuosisadalla lähes kaikissa maanosissa. Etelä-Amerikassa pankkeja likvidoitiin 1980-luvulla tiheään tahtiin ja pohjoismaissakin keskuspankin oli 1990-luvulla pelastettava liikepankkeja. Pankkikriiseistä selviäminen aiheuttaa aina kustannuksia. Pahimmassa tapauksessa kriiseillä on pitkäkestoisia vaikutuksia koko talouteen. Erityisen huolissaan viranomaiset ovat järjestelmäriskistä, jossa pankkien ongelmien pelätään leviävän koko pankkijärjestelmään. Kansainvälistyneillä ja integroituneilla rahoitusmarkkinoilla huoli onkin aiheellinen. Tässä työssä näytetään Diamondin ja Dybvigin malliin nojautuen, miten pankit rahoituksenvälittäjinä voivat parantaa kilpailullisten markkinoiden tasapainoa tarjoamalla käteistalletussopimuksia, mahdollistaen samalla ei-toivotun talletuspakotasapainon. Varojen nostoa rajoittamalla ja talletusvakuutuksella talletuspaon syntymistä voidaan ehkäistä. Edellisen mallin oletusta tallettajien koordinointiongelmista tukee Freixasin, Parigin ja Rochetin malli pankkien välisistä markkinoista. Järjestelmäriskin leviämistä yhden pankin maksukyvyttömyyden seurauksena analysoidaan kolmella erityyppisellä esimerkillä tallettajien liikkeistä. Rahoitusvirtojen rakenteen todetaan vaikuttavan pankkijärjestelmän stabiilisuuteen. Keskuspankin roolina on pankkien välisten luottorajojen takaaminen. Pankkisääntelyllä ja valvonnalla pyritään takaamaan pankkien vakavaraisuus ja rajoittamaan järjestelmäriskin syntymistä. Tämän tavoitteen toteutumisen varmistaakseen useat valtiot ovat siirtyneet reaaliaikaisiin bruttomaksujärjestelmiin.
  • Raappana, Antti (2005)
    Tämä tutkielma tarkastelee talletuspaon syntymistä kuluttajan hyötyä maksimoivan talletussopimuksen näkökulmasta ja sitä, miten talletuspaon mahdollisuus vaikuttaa pankin optimaaliseen lainarakenteeseen ja lainan hintaan. Analyysissä käytetään kolmeperiodimallia julkaisujen Diamond ja Dybvig (1983) ja Cooper ja Ross (1998) mukaisesti. Talletuspaon osoitetaan olevan yksi mahdollinen kuluttajien rationaalisesta käyttäytymistä johtuva tasapainoratkaisu silloin kun investointien tekijänä on pankki kuluttajien yhteenliittymänä ja talletusten nostoja ei ole rajoittu. Tallettajat kohtaavat ennakoimattomia kulutustarpeita, mutta kokonaisuutena jokaisen periodin kulutustarpeet tiedetään. Tallettajat ja pankki ovat riskinkarttajia. Koska mallissa pankin investointitoiminnan tuotot jaetaan tallettajien kesken kulutusta tasaavasti, pankki on altis likviditeettiongelmille ja tallettajille voi muodostua kannustin talletuspakoon. Talletuspakotasapainon olemassaoloon vaikuttavat toisaalta sovittu talletuskorvaus, eli kulutuksen tasoittamisesta saatava hyöty, investointien keskeyttämisestä koituvat kustannukset sekä riskille altistumisen mahdollistama lisätuotto. Optimaalisen lainarakenteen ja lainan hinnan käsittely perustuu Changin ja Velascon (2000) malliin, jossa talletuspako on mahdollista ja valinta paon ja ei-pakoa tilanteen välillä on satunnaista, mutta sen todennäköisyys tiedetään. Ulkopuoliset lainoittajat ovat riskineutraaleja. Tutkielmassa vertaillaan kahta tilannetta: (i) pankin on mahdollista lainata vain pitkäaikaisesti, ja (ii) pankin on mahdollista lainata sekä lyhyt- ja pitkäaikaisesti. Lyhytaikainen lainaaminen on pankille edullisempaa, mutta samalla se pienentää kuluttajien todennäköisyyttä saada talletuksensa paon tapahtuessa. Pitkäaikainen laina on pankin kannalta turvallisempaa, mutta myös kalliimpaa, koska lainoittajat vaativat ottamastaan riskistä suuremman korvauksen. Samalla lainojen kustannus, korko, määräytyy mallissa endogeenisesti. Tutkielmassa osoitetaan, millä edellytyksin lainarakenne muodostuu joko kokonaan pitkäaikaiseksi, kokonaan lyhytaikaiseksi tai osittain pitkäaikaiseksi ja osittain lyhytaikaiseksi.
  • Yildirim, Arda (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tässä pro gradu -tutkielmassa tutkitaan, oliko yhteiskuntavastuullisella toiminnalla ja viestinnällä sijaa Nordean kriisiviestinnässä keväällä 2016 Nordeaa ja monia muita pankkeja kohdanneen Panama-paperit -kriisin aikana. Tutkielmassa eritellään Nordean itsensä julkilausumat sen toimintaa ohjaavat eettiset ohjeet, toisin sanoen Nordean moraali. Tähän peilataan kriisin aikaista viestintää tavoitteena tutkia sanojen ja toiminnan välistä korrelaatiota, mahdollista yhdenmukaisuutta tai eroavaisuutta. Tutkielman tarkoituksena on saada vastaus kysymykseen siitä, millaisin retorisin keinoin Nordea jäsentää arvojaan, erityisesti yhteiskuntavastuullisuutta, kevään 2016 Panama-paperit -kriisin aikaisessa kriisiviestinnässään. Tutkimus on osa organisaatioviestinnän tutkimusta. Tapausta käsitellään kriisiviestinnän, yhteiskuntavastuun ja sidosryhmäteorioiden valossa. Aineistoa analysoidaan retorisen argumentaatioanalyysin avulla. Tutkimuksessa ammennetaan retoriikan synnyn historiasta kumpuavia tutkimussuuntia ja peilataan niitä nykytutkimuksen suuntaan. Yhä edelleen käytetty ja arvostettu aristotelinen logokseen, eetokseen ja paatokseen jaettu retoriikka auttaa tutkimuksessa aineiston jäsentämisessä. Aineisto koostuu yhdeksästä mediatekstistä, neljästä audiovisuaalisesta mediasisällöstä sekä Nordean viidestä tiedotteesta ja Vastuullisuus Nordeassa - Luottamus ansaitaan joka päivä –esitteestä. Tutkimuksessa havaitaan Nordean sisäisen viestinnän toimineen siinä määrin, että kaikki analysoidut puhujat käyttivät lähes samanlaista retoriikkaa samanlaisin argumentein, joiden perustelu löytyy myös edellä mainituista Nordean eettisistä ohjeista. Henkilötasolla voidaan nähdä pieniä eroavaisuuksia liittyen pääosin puhujan olemukseen, eetokseen. Nordean edustajien argumenteissa vedotaan paljon auktoriteettiin, erityisesti lakiin ja yleisiin yhteiskunnallisiin velvoitteisiin. Panama-paperit -kriisin normalisointi ja väheksyminen nousevat myös keskeisiksi tuloksiksi. Yhteiskuntavastuun rooli yrityksen kriisiviestinnässä ankkuroituu tutkimuksen pohjalta nimenomaisesti kriisiviestinnän esivaiheeseen, eli sidosryhmien kuuntelemiseen. Mitä aiemmin yhteiskuntavastuullinen toiminta on sisällytetty yrityksen toimintasuunnitelmaan, sitä pienempi riski on itse kriisin syntymiseen. Tämä liittyy vahvasti myös omavalvontaan ja sen tulosten raportoimiseen sidosryhmille. Johtopäätöksenä todetaan, että Nordean kriisiviestintä oli onnistunutta pääosin sen johdonmukaisuuden, nopeuden ja asianmukaisuuden vuoksi. Aineistosta nousi esiin toistuvina teemoina puhe konkreettisista korjaavista toimenpiteistä, sekä analysoitavat argumentit pohjautuivat pitkälti niin faktapohjaisiin, kuin myös tunteisiin vetoaviin perusteluihin. Retoriikka oli suurimmaksi osaksi yhteneväistä niin puhujien ulosannin kuin argumenttien ja niiden perustelujen osalta. Lopuksi tutkimuksessa herää kysymys siitä, missä määrin omavalvonta oikeuttaa tehdyt vastuuttomat toimet, ja mikä on omavalvonnan perimmäinen funktio, sekä siitä, kenen vuoksi omavalvontaa tehdään.
  • Jyrkiäinen, Jussi-Pekka (Helsingin yliopisto, 2019)
    Talletussuojalla on vakiintunut rooli yhtenä osana yhteiskunnan taloudellista suojaverkostoa. Pankkien ollessa keskeisessä roolissa valtioiden rahoituksen välitystoiminnassa on tärkeää kiinnittää huomiota pankkijärjestelmän toimivuuden ylläpitämiseen ja suojaamiseen. Pankit mahdollistavat rahoituksen tehokkaamman kanavoitumisen kohti tuottavampia kulutus- ja investointipäätöksiä, joista on koko yhteiskunnan taloudelliselle kehitykselle hyötyä. Näin ollen pankkijärjestelmän toimintaa tulee suojata tehokkaasti, jotta pankit kykenevät toimimaan tarkoituksenmukaisesti, eikä pankkijärjestelmän toiminta häiriinny edes talouden turbulenttisina aikoina. Talletussuojan perimmäisenä tarkoituksena on ylläpitää ja suojata kriisiherkkien rahoitusmarkkinoiden ja pankkijärjestelmän luotettavuutta ja tasapainoa kaikissa talouden tilanteissa. Konkreettisesti tämä näkyy tallettajien varojen suojaamisena ja sitä kautta tallettajien luottamuksen ylläpitämisenä pankkijärjestelmän toimintaan. Tallettajien luottamuksen ylläpitämisen taustalla on pankkijärjestelmän toimintaympäristön suojaaminen ja paniikinomaisten talletusten nostotarpeiden ehkäiseminen. Toimintakykyisen pankkijärjestelmän suojaaminen on taas välttämätön elinehto rahoitusmarkkinoiden toiminnalle. Talletussuojan suurimpana haasteena pidetään yleisesti pankkien liiallista riskinottoa. Talletussuojan katsotaan vähentävän pankkien ja tallettajien kannusteita monitoroida sijoitustensa riskipitoisuutta. Tallettajilla ei ole suurempia kannusteita kiinnittää huomiota kohdepankkiensa riskiprofiiliin tai niiden riskinoton lisääntymiseen omien varojen ollessa joka tapauksessa suojattuina. Pankeilla on näin insentiivi nostaa riskitasojaan, koska tallettajien markkinakuri on löyhentynyt ja näin lisääntynyt riskinotto ei välttämättä nosta tallettajien korkovaatimuksia samassa suhteessa. Pankkiin virtaa näin halvempaa talletussuojattua lainarahaa, jolloin pankin on kannattavampaa rahoittaa toimintaansa ennemmin halvemmalla lainarahalla kuin omalla pääomalla. Tämä voi mahdollistaa suuremman velkavivun avulla paremmat tuotot. Pankkien riskinoton on nähty osin johtuvan myös moraalikadosta. Talletussuoja alentaa pankkien moraalista korvausvastuuta, jolloin pankeille muodostuu kannuste lisätä riskinottoaan, koska riskinotosta saatavat tuotot voidaan jakaa pankin ja sen osakkaiden kanssa, kun taas mahdollisen pankin sijoitusten epäonnistumisen maksaisi lopulta talletussuojarahasto tai viimeistään valtio ja veronmaksajat pankin ajautuessa liian suuren riskinoton takia konkurssiin. Voidaan siis sanoa, että talletussuoja on ikään kuin kaksiteräinen miekka, toisaalta se antaa rahoitusmarkkinoille ja kaikille talouden toimijoille suojaa ja turvaa, mutta toisaalta turvallisuudentunne voi johtaa näiden toimijoiden riskipitoisempaan käyttäytymiseen. Talletussuojajärjestelmän tavoitteena on siten luoda mahdollisimman optimaalinen talletussuoja, joka toisaalta suojelee rahoitusjärjestelmää ja ennaltaehkäisee talouden kriisitilanteita, mutta toisaalta aiheuttaa mahdollisimman vähän negatiivisia ulkoisvaikutuksia taloudessa. Haitallisten ulkoisvaikutuksien ehkäisemisessä tulee keskittyä talletussuojajärjestelmän rakenteellisiin ja institutionaalisiin ratkaisuihin, jotka pyrkivät toiminnallaan lievittämään talletussuojan negatiivisia vaikutuksia. Toimivissa talletussuojajärjestelmissä yhdistyy talletussuojan tasapainottava vaikutus sekä sen negatiivisia ulkoisvaikutuksia lieventävä järkevä suunnittelu ja valvonta. Tärkeimpinä talletussuojajärjestelmän rakenteellisina ratkaisuina pidetään yleisesti talletussuojan kattavuutta, kannatusmaksujen hinnoittelua sekä institutionaalista ympäristöä, koska niillä on merkittävä vaikutus siihen, miten tehokkaasti talletussuoja toimii.
  • Kantor, Markus (Helsingfors universitet, 2013)
    Pääoma on pankeille keskeinen suojautumis- ja varautumisväline liiketoiminnan tappioiden varalta. Pankin pääomavarautumisen kannalta on keskeistä, että pankki kykenee ennustamaan luotettavasti liiketoimintansa mahdollisten suurimpien tappioiden todennäköisyyden ja suuruusluokan. Vastaavasti pankkisääntelyn keskeinen haaste on löytää oikea minimipääoman taso, joka pankeilta velvoitetaan varaamaan suurimpien tappioiden varalle, sillä nämä tappiot voivat uhata pankin olemassaoloa ja aiheuttaa tappioiden leviämisen järjestelmäriskin kautta koko pankkisektorille. Tutkimuksen kappaleissa 1–5 otetaan kantaa yleisesti käytettyjen pankkien riskimallien kykyyn ja tapaan ennustaa suurimpia tappioita, niin yksittäisten omistuspositioiden, kuin koko pankin taseen omistusten tasolla. Näin tutkimuksen keskiöön nousee kysymys, kuinka pankki mallintaa yksittäisten markkinoiden suurimpien negatiivisten arvomuutosten lisäksi markkinoiden väliset riippuvuudet varsinkin kriisien aikana. Kappaleessa 6 käsitellään erityisesti pankeilta vaadittua minimipääoma-asetuksen tasoa Basel II ja tulevassa Basel III -pankkisääntelykehikossa. Tämä on pankkisääntelyn ehkä tärkein asetus ja sääntelymenetelmä ehkäistä pankkisektorin järjestelmäriskiä. Keskeinen kysymys tutkimuksessa on se, onko järjestelmälle tärkeiden pankkien vaadittu minimipääoman tason asetus riittävä standardi pankkien suojautumiseksi suurimmilta tappioilta ja pankkisektorin suojautumiseksi pankkikriiseiltä. Tutkimuksen lopussa kappaleessa 7 pureudutaan pankkisääntelyn mahdollisuuksiin hallita moraalikato-ongelmia järjestelmälle tärkeiden pankkien päätöksenteossa. Oikean tasoisten pääomavaatimusten lisäksi tutkimuksessa nostetaan esiin pankin kannusteiden hallinta pankin riskipitoisten päätösten negatiivisten ulkoisvaikutusten ehkäisemiseksi. Tutkimuksessa esitellään kuinka järjestelmälle tärkeiden pankkien sääntelyn moraalikato-ongelmaa voidaan analysoida moraalikatotutkimuksen tutkimusperinteen mukaisesti analyyttisesti paksuhäntäisissä toimintaympäristöissä. Tutkimuksen keskeinen johtopäätös on, että mikäli markkinoiden suurimmat negatiiviset arvonmuutokset ja kriisimarkkinoiden väliset normaalimarkkinoista poikkeavat riippuvuudet eivät ole huomioitu luotettavasti pankin tilastollisissa riskimalleissa, on tällä merkittävä vaikutus pankin kykyyn ennustaa tappiontasoa, niin yksittäisten positioiden, kuin koko pankin taseen arvonmuutosten osalta. Tutkimuksen yksi keskeinen väite onkin, että pankkien sisäisten riskimallien puutteilla on ollut merkittävä vaikutus pankkien heikkoon kykyyn suojautua talouskriisin aiheuttamilta tappioilta. Tutkimuksen suosituksena on merkittävä muutos pankin ja sääntelyn metodologioihin mallintaa kvantitatiivisesti riskiä. Tutkimuksen mukaan pankkien ohuen pääomituksen, paksujen häntien ja pankkisektorin kriisiytymisen välillä on selkeä yhteys. Koskien järjestelmälle tärkeän pankin sääntelyä tutkimuksen keskeinen johtopäätös on, että jos sääntelijä pyrkii vaikuttamaan suoraan järjestelmälle tärkeän pankin luonnollisiin kannustimiin ottaa riskiä, voi tällä olla merkittävä vaikutus pankin päätöksentekoon, moraalikato-ongelman ratkaisuun ja siten järjestelmäriskin hallintaan paksuhäntäisissä toimintaympäristöissä pankkisektorilla.
  • Lukkarila, Johanna (2004)
    The thesis analyses the factors determining the currency and financial crises in developing countries. It presents a survey on the theoretical and empirical literature of the currency and financial crises, and carries out an empirical study analysing the causes of the crises in 31 emerging market countries. Prior to the events of the 1990s, the government's expansive fiscal and monetary policies were thought to be causing currency crises. The speculative attacks of the early 1990s in Europe challenged that view, and the new explanations emphasized the government's trade-off between defence of the peg and other domestic policy objectives. Lately, along with the Asian crisis, the research has focused on financial sector as a trigger for crises. However, the recent crises in Argentina and Turkey illustrate the continuing importance of fiscal problems in precipitating crises. Moving towards the 2000s, the empirical research increasingly involved a search for common determinants of crises. The empirical study in Chapter 3 analyses the causes of currency and financial crises in 31 emerging market countries in 1980–2001. It estimates probit model using 23 macroeconomic and financial indicators. A number of conclusions emerge. Traditional variables such as unemployment and inflation, as well as several indicators of indebtedness such as private sector liabilities, public debt, and the foreign liabilities of banks raise the probability of a currency crisis. Differently from the existing literature the sample is divided into pre- and post-liberalisation period. The indicators of indebtedness become more important in predicting crisis during the post-liberalisation period, while the real variables diminish in significance. The importance of indicators of indebtedness is an interesting and novel result, and might indicate a structural change in the global capital markets. The issuance by the authorities or domestic agents of large amounts of financial liabilities may today easily lead to a sudden capital outflow and crisis. In conclusion, the results emphasise the need for a careful monitoring of various indicators of indebtedness. Given the high degree of international capital mobility, this is especially relevant for the emerging markets in general, and countries intending to liberalise, in particular. The most important references: Berg & Pattillo (1999a, 1999b), Goldstein, Kaminsky & Reinhart (2000), Kaminsky & Reinhart (1996, 1999), Eichengreen, Rose & Wyplosz (1995), Frankel & Rose (1996).
  • Valkama, Heikki (2003)
    Tämä tutkielma perehtyy Maakiinteistöpankin toimintaan maatalouden luotottajana 1900-luvun alkupuoliskolla sekä taustalla oleviin taloudellisiin ja poliittisiin kysymyksiin. Samalla se luo katsauksen kiinnitysluottolaitosten toimintaan aikakauden suomalaisilla rahoitusmarkkinoilla. Näkökulma on Maakiinteistöpankin. Kiinnitysluottopankki Maakiinteistöpankki perustettiin 1900-luvun alun ns. torpparikysymyksen ja maatalouden luototuskysymyksen tiimoilta. Sen perustamiseen vaikutti ensimmäisen maailmansodan aikainen pankkibuumi. Pankki perustettiin Hypoteekkiyhdistyksen yhteyteen tarjoamaan luottoja maatalouden tarpeisiin. Taustalla olivat pankkimiehet J. K. Paasikivi ja Emis Schybergson. Tutkielma käy läpi pankin syntyyn vaikuttaneet tekijät ja tilanteen suomalaisilla rahoitusmarkkinoilla. Se selvittää Maakiinteistöpankin kaltaisen kiinnitysluottopankin toiminnan taustoja, edellytyksiä sekä juuri rahoitusmarkkinoiden toimintaa ja säätelyä, organisaatioiden ja instituutioiden välistä vuorovaukusta. 1930-luvun pula-aikana pankki organisoitiin uudelleen vakauttamaan velkoja. Tutkielma selvittää Maakiinteistöpankin pulapankkitoimintaa ja sen onnistumista. Pankista tuli erikoinen valtiollinen laitos, jonka tehtävänä oli maatalouselinkeinon ja maanviljelijöiden tukeminen pulassa. Tutkielma seuraa maatalouden luototusta koskevaa keskustelua aina sotavuosiin ja jälleenrakennukseen saakka. Kuten tutkielmassa käy ilmi, Maakiinteistöopankin toiminta pula-aikana oli Suomen rahoitusmarkkinoilla ainutlaatuista. Vuonna 1941 Maakiinteistöpankista tuli toisen maatalouden luotottajaksi erikoistuneen luottolaitoksen, OKO:n tytäryhtiö. Sotien aikaan ja pian niiden jälkeen sille kaavailtiin tehtäviä jälleenrakennustoiminnassa. Aineistona on käytetty Maakiinteistöpankin arkistoja, OKO:n arkistoja sekä Hypoteekkiyhdistyksen arkistoja. Lisäksi käytössä ajan maatalousluottoihin liittyvät komiteamietinnöt, lainsäädäntö, aiempi pankkihistoriallinen sekä taloushistoriallinen tutkimus sekä aiheeseen liittyvät muut tutkimukset ja historiikit. Lisäksi tutkiemlaa varten on haastateltu pankin myöhempiä työntekijöitä. Tutkimus on tehty institutionaalisen taloushistorian viitekehyksessä ja se lukeutuu pankkihistorian perinteeseen.