Browsing by Subject "parlamentarismi"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-9 of 9
  • Granholm, Kaj (2002)
    This study derives its motive from the recent proposals to transform the European Commission into the formal government of the European Union. It assumes political accountability to the parliament the executive to be a central element of any government, and therefore goes on to assess the degree to which the Commission is currently politically accountable to the European Parliament. Political accountability is regarded as susceptibility to parliamentary control mechanisms on the basis of political, rather than legal or financial matters. The study follows the atomistic approach to the institutionalist logic and a comparative method of political science, as it relates the Commission situation to that of the federal government of Canada. Comparativeness necessitates certain presumptions, which will be built on the nature of federalism in the EU, and consequently to the notion, that the European Commission can be regarded as a majority government. The central findings, on the one hand confirm previous arguments about the difficulty to fully realize parliamentary accountability in a federal setting. On the other hand, they add to the discussion an argument, by which certain parliamentarian principles also hinder the functioning of political accountability as they appear to outweight one another. Overall, however, albeit some outlying questions, this study finds that political accountability in Canada, a full parliamentary democracy, and the political accountability of the European Commission share certain common deficiencies.
  • Aalto-Lassila, Arja Tuulikki (2008)
    Tutkimuksessa tarkastellaan eduskunnan uusinta tulokasta tulevaisuusvaliokuntaa ja sen syntyvaiheita. Valiokunta on ajankohtainen, pyrkiihän se vastaamaan kansanedustajien kasvavaan tarpeeseen vastata tulevaisuuden haasteisiin. Valiokunta on herättänyt kiinnostusta paitsi kotimaassa myös maailmanlaajuisesti. Motiivina tutkimuksen tekoon on ollut uuden valiokunnan alkuvaiheiden selvittäminen. Ensisijaisena tutkimuskohteena pro gradussa on, miten itse valiokunnan perustaminen varhaisista aloitteista ensin ad hoc -periaatteella valittuun valiokuntaan ja lopulta pysyväksi erikoisvaliokunnaksi tapahtui. Miksi katsottiin tällainen valiokunta tarpeelliseksi ja miten se soveltuu eduskunnan perinteiseen työskentelykenttään? Kiinnostuksen kohteena on myös valiokunnan herättämä, ristiriitainenkin vastaanotto. Koska tutkimus- kohteena on uusi valiokunta, tutkimusote on pääasiassa deskriptiivinen. Työ sisältää paljon kuvausta aloite- ja käynnistymisvaiheesta ja siitä mitä keskustelua valiokunnan perustamiseen liittyi ja miten päätökset syntyivät. Ajallisesti työni rajautuu 1980-luvun lopulta vuoteen 2000. Ensimmäiset aloitteet tulevaisuuden tutkimisesta eduskunnassa tehtiin vuonna 1986, ensimmäinen tulevaisuusvaliokunta perustettiin ad hoc -pohjalta vuonna 1993 ja sen asema vakinaistettiin pysyväksi erikoisvaliokunnaksi perustuslain uudistuksen yhteydessä vuonna 2000. Rajaan työni koskemaan itse valiokunnan syntyprosessia ja siihen liittyviä keskusteluja. Tutkimusaineistoni muodostaa ensisijassa eduskunnan valtiopäiväasiakirjat. Pääosa on täysistuntojen keskusteluasiakirjoja. Myös valtioneuvoston selonteot, tulevaisuusvaliokunnan vastaukset niihin sekä eräät asiaan liittyvät perustuslakivaliokunnan mietinnöt ovat keskeisiä lähteitä, samoin aiheeseen liittyvä kirjallisuus. Suomen eduskunnan toiminnan perusteena on parlamentarismi, joka otettiin mukaan jo itsenäisen Suomen ensimmäiseen hallitusmuotoon vuonna 1919. Parlamentarismi ja sen Suomessa vallitseva muoto muodostavat työni teoreettisen viitekehyksen. Lopuksi analysoin eduskunnassa käytyä keskustelua ja sitä seurannutta äänestystä, jotka liittyivät perustuslain muutoksen yhteydessä toteutettuun eduskunnan työjärjestyksen uudistamiseen. Uudistuksen yhteydessä puhemiesneuvosto esitti tulevaisuusvaliokunnan vakinaistamista pysyväksi erikoisvaliokunnaksi. Perustuslakivaliokunnan vastustettua esitystä seurasi vilkas ja kiivaskin keskustelu, jonka päätteeksi eduskunnan täysistunto äänesti vastoin perustuslakivaliokunnan kantaa ja hyväksyi tulevaisuusvaliokunnan vakituiseksi erikoisvaliokunnaksi. Tulevaisuustyölle eduskunnan sisällä voidaan katsoa olleen ajallisesti erinomainen tilaisuus. Nopeat ja suuret muutokset ympäröivässä maailmassa vaativat usein pikaistakin reagointia, ja reagointi taas riittäviä taustatietoja ja sen arviointia, miten ratkaisut vaikuttavat tulevaan kehitykseen. Mielenkiintoinen piirre tulevaisuusvaliokunnan työskentelyssä on se, että nimenomaan kansanedustajat itse tuottavat tietoa itselleen ja toisille kansanedustajille. Tulevaisuusvaliokunnan perustaminen osoittaa kuinka vaikeaa on muuttaa eduskunnan vakiintuneita työskentelytapoja. Tutkimuksesta käy ilmi, että tulevaisuusasioista lähes kaikki edustajat sanoivat pitävänsä tärkeinä, mutta tulevaisuuden tarkastelun tavasta mielipiteet poikkesivat jyrkästikin. Varsinkin perustuslaki- ja lakivaliokuntien jäsenet katsoivat, ettei valiokunta ole oikea muoto, sillä valiokuntien tehtävänä perinteisesti on valmistella laki- ja budjettiehdotukset.
  • Bernstein, Eduard (Kansan tahto, 1909)
  • Tikkanen, Joanna (2000)
    I avhandlingen utreds beredningsprocessen av unionsärenden i riksdagen likaså samspelet i dessa ärenden mellan statsrådet och riksdagen, samt stora utskottets uttalanden angående de unionsärenden som det behandlat 1994 - 1998. Syftet med undersökningen är att utreda hur riksdagen har internt organiserat beredningen av unionsärenden och om riksdagen kan påverka EU-frågorna i Finland och vad som i det finska systemet är av vikt. I den teoretiska delen av undersökningen redogörs den parlamentariska grundprincipen och parlamentarismens utveckling i Finland, samt riksdagens konstitutionella ställning i EU-ärenden. I avhandlingen presenteras relevanta institutioner och processer, dvs EU:s centrala institutioner, EU-direktivprocessen och samordningen av unionsärenden i Finlands statsråd. Därefter koncentreras avhandlingen på riksdagens och stora utskottets roll i beredningsprocessen. Finlands EU-medlemskap innebar att helt nya samarbetsformer mellan riksdag och regeringen har uppstått. Medlemskapet medförde också att beslut i ärenden som tidigare fattades på nationell nivå, görs nu på europeisk nivå. För behandlingen av EU-ärenden i Finland ansvarar i första hand statsrådet, men då det gäller frågor som hör till riksdagens behörighet är statsrådet skyldigt att rådgöra med riksdagen innan beslutsfattande i EU. Huvudaktören inom riksdagen är stora utskottet som sammanställer hela riksdagens ståndpunkt. I avhandlingen har stora utskottets uttalanden angående unionsärenden undersökts under åren 1994 - 1998. Finlands EU-medlemskap innebar för stora utskottet en verklig renäsans. På 1980-talets slut ansågs stora utskottet som onödigt och att dess tid som sådant var förbi. Idag, handhar stora utskottet beredningen av EU-ärenden inom riksdagen. I avhandlingen konstateras att stora utskottet har via sitt arbetssätt och ställningstaganden säkrat riksdagens ställning som " en av de tre makterna" inom Finlands EU-politik. I avhandlingen dras ändå slutsatsen att alla nationella parlament i EU är egentligen "svaga" då det är frågan om att påverka sitt lands EU-politik. Här menas att parlamentens kontroll utsträcker sig till endast en del av unionsärenden. Men, det betyder inte att det inte skulle finnas parlament som har lyckats påverka och få igenom parlamentets ställningstagande i unionsärenden, som i detta fall stora utskottet påvisat.
  • Raevaara, Eeva (2005)
    Tutkimus tarkastelee sukupuolten tasa-arvosta ja erityisesti naisten ja miesten poliittisesta edustuksesta käytyjä keskusteluja Ranskassa ja Suomessa 1990-2000-luvulla. Työssä kysytään, miten sukupuolten tasa-arvo määriteltiin poliittisena ongelmana ja miten tasa-arvon puolesta argumentointiin. Analyysin kohteena ovat Ranskan parlamentin alahuoneen keskustelu vuonna 2000 tasa-arvon edistämisestä vaalien ehdokasasettelussa sekä kiintiöistä käyty eduskuntakeskustelu Suomessa vuosina 1994−95. Molemmat keskustelut päättyivät lainmuutoksiin, joissa määriteltiin tarkat määrälliset rajat sukupuolten edustukselle joko vaalien ehdokasasettelussa tai valtion ja kuntien valmistelevissa elimissä. Itse parlamenttikeskustelujen analyysin lisäksi työssä tarkastellaan lakeihin johtaneita poliittisia prosesseja ja parlamenttien ulkopuolella käytyjä tasa-arvokeskusteluja 1980-90-luvulla. Tutkimus analysoi sukupuolten tasa-arvosta käytyjä keskusteluja ja poliittisia prosesseja paitsi tasa-arvoa, myös politiikkaa ja kansalaisuutta koskevien kamppailujen ja muutosten areenoina. Vertaileva tutkimusote antaa mahdollisuuden arvioida, miten tasa-arvoa koskevaa muutosta on mahdollista viedä eteenpäin eri konteksteissa ja mitä välineitä tasa-arvon politisoimiseen on tarjolla. Lisääntyvä kansainvälinen tasa-arvoyhteistyö ja tasa-arvopolitiikan muutokset muodollisesta tasa-arvosta kohti tosiasialliseen tasa-arvoon pyrkimistä avasivat uutta tilaa kansallisen tason keskusteluille positiivisista erityistoimista poliittisessa päätöksenteossa. Samalla lainmuutoksiin johtaneet prosessit Ranskassa ja Suomessa kertovat sekä maiden naisliikkeiden että virallisen tasa-arvopolitiikan toimintatapojen yhdenmukaistumisesta. Eri alueilla toimivista naisista koostuvat verkostot lisääntyivät molemmissa maissa 1980-90-luvulla. Ranskan parité-liike toimi konkreettisine tavoitteineen merkittävänä painostusryhmänä valtioon ja poliittiseen päätöksentekoon päin, ja myös yhteydet valtiollisten tasa-arvoelinten ja liikkeen välillä vahvistuivat. Samalla tavoin Suomessa kiintiölakiprosessi kertoo tasa-arvoelinten onnistuneesta välittäjäroolista ja niiden yhteistyöstä naisjärjestöjen, naispoliitikkojen ja valtionhallinnon erilaisten toimijoiden kanssa. Molemmissa maissa sukupuolten tasa-arvon edistäminen määriteltiin kansallisena projektina, josta hyötyi koko poliittinen järjestelmä. Ranskassa tasa-arvo oli olennainen osa ranskalaisen demokratian kehittämistä, Suomessa tasa-arvo nähtiin puolestaan keinona saada molempien sukupuolten asiantuntemus yhteiskunnan käyttöön. Näihin näkökulmiin liittyi kiinteästi tasa-arvon tavoittelu naisten ja miesten välisellä yhteistyöllä sekä tasa-arvon pikaista toteutumista korostava ajallisuuden ulottuvuus. Tällainen tasa-arvopuhe määritteli tasa-arvon välineeksi laajempien kansallisten tavoitteiden toteuttamisessa ja antoi vain vähän tilaa käsitellä vallan ja vastuun kysymyksiä. Tasa-arvopolitiikan kansainvälistyminen sekä tasa-arvokeskustelujen konfliktit problematisoivat kuitenkin näkemyksen tarkkarajaisesta "ranskalaisesta" ja "suomalaisesta" tasa-arvosta. Keskustelussa tuotettiin moninaisia tulkintoja sukupuolen merkityksestä politiikassa sekä naisista poliittisina toimijoina. Tätä kautta keskustelun kohteeksi nousivat itse poliittisen järjestelmän pelisäännöt ja se, mitä ranskalaisella republikanismilla tai suomalaisella, asiantuntemukseen perustuvalla politiikalla tarkoitettiin. Kummankin maan tasa-arvoa koskevia muutoksen mahdollisuuksia rajasi niiden asettuminen 1990-luvun keskusteluun valtion ja kansalaisuuden määrittelytavoista. Samalla tasa-arvosäännökset ja lainmuutoksia edeltäneet poliittiset prosessit olivat omalta osaltaan muokkaamassa tasa-arvon, politiikan ja kansalaisuuden rajoja.
  • Raevaara, Eeva (2005)
    Tutkimus tarkastelee sukupuolten tasa-arvosta ja erityisesti naisten ja miesten poliittisesta edustuksesta käytyjä keskusteluja Ranskassa ja Suomessa 1990-2000-luvulla. Työssä kysytään, miten sukupuolten tasa-arvo määriteltiin poliittisena ongelmana ja miten tasa-arvon puolesta argumentointiin. Analyysin kohteena ovat Ranskan parlamentin alahuoneen keskustelu vuonna 2000 tasa-arvon edistämisestä vaalien ehdokasasettelussa sekä kiintiöistä käyty eduskuntakeskustelu Suomessa vuosina 1994−95. Molemmat keskustelut päättyivät lainmuutoksiin, joissa määriteltiin tarkat määrälliset rajat sukupuolten edustukselle joko vaalien ehdokasasettelussa tai valtion ja kuntien valmistelevissa elimissä. Itse parlamenttikeskustelujen analyysin lisäksi työssä tarkastellaan lakeihin johtaneita poliittisia prosesseja ja parlamenttien ulkopuolella käytyjä tasa-arvokeskusteluja 1980-90-luvulla. Tutkimus analysoi sukupuolten tasa-arvosta käytyjä keskusteluja ja poliittisia prosesseja paitsi tasa-arvoa, myös politiikkaa ja kansalaisuutta koskevien kamppailujen ja muutosten areenoina. Vertaileva tutkimusote antaa mahdollisuuden arvioida, miten tasa-arvoa koskevaa muutosta on mahdollista viedä eteenpäin eri konteksteissa ja mitä välineitä tasa-arvon politisoimiseen on tarjolla. Lisääntyvä kansainvälinen tasa-arvoyhteistyö ja tasa-arvopolitiikan muutokset muodollisesta tasa-arvosta kohti tosiasialliseen tasa-arvoon pyrkimistä avasivat uutta tilaa kansallisen tason keskusteluille positiivisista erityistoimista poliittisessa päätöksenteossa. Samalla lainmuutoksiin johtaneet prosessit Ranskassa ja Suomessa kertovat sekä maiden naisliikkeiden että virallisen tasa-arvopolitiikan toimintatapojen yhdenmukaistumisesta. Eri alueilla toimivista naisista koostuvat verkostot lisääntyivät molemmissa maissa 1980-90-luvulla. Ranskan parité-liike toimi konkreettisine tavoitteineen merkittävänä painostusryhmänä valtioon ja poliittiseen päätöksentekoon päin, ja myös yhteydet valtiollisten tasa-arvoelinten ja liikkeen välillä vahvistuivat. Samalla tavoin Suomessa kiintiölakiprosessi kertoo tasa-arvoelinten onnistuneesta välittäjäroolista ja niiden yhteistyöstä naisjärjestöjen, naispoliitikkojen ja valtionhallinnon erilaisten toimijoiden kanssa. Molemmissa maissa sukupuolten tasa-arvon edistäminen määriteltiin kansallisena projektina, josta hyötyi koko poliittinen järjestelmä. Ranskassa tasa-arvo oli olennainen osa ranskalaisen demokratian kehittämistä, Suomessa tasa-arvo nähtiin puolestaan keinona saada molempien sukupuolten asiantuntemus yhteiskunnan käyttöön. Näihin näkökulmiin liittyi kiinteästi tasa-arvon tavoittelu naisten ja miesten välisellä yhteistyöllä sekä tasa-arvon pikaista toteutumista korostava ajallisuuden ulottuvuus. Tällainen tasa-arvopuhe määritteli tasa-arvon välineeksi laajempien kansallisten tavoitteiden toteuttamisessa ja antoi vain vähän tilaa käsitellä vallan ja vastuun kysymyksiä. Tasa-arvopolitiikan kansainvälistyminen sekä tasa-arvokeskustelujen konfliktit problematisoivat kuitenkin näkemyksen tarkkarajaisesta "ranskalaisesta" ja "suomalaisesta" tasa-arvosta. Keskustelussa tuotettiin moninaisia tulkintoja sukupuolen merkityksestä politiikassa sekä naisista poliittisina toimijoina. Tätä kautta keskustelun kohteeksi nousivat itse poliittisen järjestelmän pelisäännöt ja se, mitä ranskalaisella republikanismilla tai suomalaisella, asiantuntemukseen perustuvalla politiikalla tarkoitettiin. Kummankin maan tasa-arvoa koskevia muutoksen mahdollisuuksia rajasi niiden asettuminen 1990-luvun keskusteluun valtion ja kansalaisuuden määrittelytavoista. Samalla tasa-arvosäännökset ja lainmuutoksia edeltäneet poliittiset prosessit olivat omalta osaltaan muokkaamassa tasa-arvon, politiikan ja kansalaisuuden rajoja.
  • Anttinen, Anna (2006)
    Tarkastelen pro gradu -työssäni vasemmistoliiton ja kokoomuksen kansanedustajien käymää keskustelua hyvinvointiyhteiskunnan säilyttämisestä sekä verokeskustelua tämän puheen ideologisena juonteena. Tarkastelen näitä teemoja ideologian käsitteen avulla, jonka määrittelen arvojen, asenteiden, uskomusten ja mielipiteiden käsitejärjestelmäksi, jonka konstruointi tapahtuu puheessa kahdella tasolla, määritettäessä "ideologisia ryhmittymiä" sekä ryhmien käyttämiä sisällöllisiä käsitteitä. Koska hyvinvointiyhteiskunnan säilyttämisestä vallitsee yksimielisyys poliittisessa vasemmistossa ja oikeistossa, keskeiseksi muodostuu se ideologinen puhe, jolla hyvinvointiyhteiskunnan käsitteen rajat määrittyvät. Empiirinen aineisto muodostuu kokoomuksen ja vasemmistoliiton kansanedustajien käyttämistä puheenvuoroista valtion talousarvioiden lähetekeskusteluissa. Aineistosta ilmenee kaksi ulottuvuutta, eduskuntapuolueiden ideologiset ääripäät, kokoomus ja vasemmistoliitto sekä parlamentaarisen asetelman ulottuvuudet, hallitus ja oppositio. Molempia puolueita tarkastelen ensin hallituksessa (2002) ja sitten oppositiossa (2004). Hyvinvointiyhteiskunnan säilyttämispuheen analyysi tapahtuu ylätasolla eksplisiittisten perusteluiden teemoitteluna, sekä alatasolla implisiittisten argumenttien analyysina Chaïm Perelmanin uuden retoriikan teorian käsittein. Aineistossa opposition argumentaatio on laajemmalle yleisölle suunnattua ja sen universaalisuuden aste on korkeampi. Oppositiossa puhuja yrittää saada yleisönsä vakuuttuneeksi oikeasta ja väärästä. Argumentaation premissien osalta suurin yksimielisyys puolueiden välillä vallitsee todellisuusperusteista. Kokoomuslainen hyvinvointiyhteiskunta määrittyy kansanedustajien argumentaatiossa kannustavuuden ja yksilön vastuun, priorisointien sekä talouden ohjaavuuden kautta. Vasemmistoliitossa määrittely tehdään kestävän talouskasvun, vähäosaista tukevan järjestelmän sekä julkisen sektorin roolia painottavan näkemyksen avulla. Verotus hahmotetaan kokoomuksessa sen välinearvon kautta eli dynaamisina vaikutuksina työllisyyteen ja talouskasvuun. Myös vasemmistoliitossa veronalennusten dynaamisten vaikutusten positiivisena puolena nähdään lisääntynyt kulutuskysynnän kasvu, mutta verotulot allokoidaan mieluimmin pienituloisille ja palveluihin. Aineistosta voidaan hahmottaa neljä erilaista argumentaatiostrategiaa. Hallituspuolue kokoomuksen argumentaatiostrategiaa voi kuvata "menokurin strategiaksi". Siinä korostetaan menomalttia, jotta Suomen menestys säilytettäisiin myös jatkossa. Hallituspuolue vasemmistoliiton argumentaation strategian voi kiteyttää "kompromissin strategiaksi". Siinä korostetaan, että vasemmistoliiton rooli oli keskeinen, maltillista hyvinvointiyhteiskuntaa säilyttävää budjettia koottaessa. Oppositiopuolue kokoomuksen argumentaatiostrategiaa voi kutsua "Suomen menestyksen säilyttämisen strategiaksi" hallituksen toimettomuutta vastaan. Oppositiopuolue vasemmistoliiton argumentaatiostrategiaa taas voidaan kutsua "puolustamisen tai selviytymisen strategiaksi". Siinä korostetaan tarvetta palveluihin ja etuuksiin, hallituksen ajaman hyvinvointiyhteiskunnan alasajon sijaan, jotta pohjoismainen hyvinvointimalli voitaisiin säilyttää. Aineistosta on havaittavissa hyvinvoinnin muutokseen tähtäävä puhetapa, joka muokkaa hyvinvointiyhteiskunnan rakenteita suuntaan, jossa julkisen sektorin vastuu olisi vähäisempi. Muutokseen tähtäävä puhetapa yhdistetään kuitenkin hyvinvointiyhteiskunnan säilyttämiseen pidemmällä tähtäimellä. Tärkeimmät työssä käytetyt lähteet koskevat hyvinvointiyhteiskunnan nykytilaa esim. Kantola & Kautto (2002); Kantola (2002); Julkunen (1992; 2005) – Ideologian käsitettä Taylor-Gooby (1985); Freeden (1996); Borg (1964) – sekä uuden retoriikan teoriaa Perelman (1996).