Browsing by Subject "pelastus"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-9 of 9
  • Kauppinen, Risto (Helsingfors universitet, 2016)
    Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää systemaattisen analyysin keinoin anabaptistiteologi Balthasar Hübmaierin (noin 1480−1528) näkemyksiä uskon, tunnustuksen ja kasteen merkityksestä ihmisen pelastumisessa. Laajana taustana tutkimukselle ovat kyseisiin käsitteisiin liittyvät ekumeeniset haasteet ja suppeampana taustana Hübmaierin soteriologiasta tehdyt erilaiset tulkinnat. Katolinen teologian tohtori Hübmaier omaksui reformaation periaatteet ja uskonvanhurskausopin. Viime mainittua hän ei tulkinnut puhtaan forenssisessa mielessä vaan säilytti pyhityksen osana vanhurskauttamista. Hübmaier korosti uskon ohella henkilökohtaisen Jeesuksen tunnustamisen merkitystä pelastumisessa. Se oli hänelle perustavaa laatua kristillisyydessä ja oma kategoriansa, eikä siis rinnastettavissa muihin hyviin tekoihin. Liittyen kasteen merkitykseen pelastumisessa Hübmaierin teologiaa on tulkittu eri tavoin. Hübmaier on vaikeaselkoinen osaltaan, koska hänen teologiassaan tapahtuu kehittymistä. Hän myös kirjoitti teoksensa vaikeissa oloissa, eikä pyrkinyt kirjoittamaan systemaattista teologiaa. Vaikeaselkoisuutta selittää osin myös hänen biblisistinen Raamatun tulkintansa. Hän tavoitteli ennemmin tarkkaa Raamatun sanassa pitäytymistä kuin tiukkaa johdonmukaisuutta. Hän uskoi Raamatun näennäisen ristiriitaisuuden johtuvan ihmisen vajavaisesta ymmärryksestä. Osa tutkijoista on nähnyt Hübmaierin torjuneen sakramentalistisen kastekäsityksen, mutta toisaalta jotkut ovat tulkinneet, että kaste oli hänelle lähes sakramentaalinen välttämättömyys kuuliaisuuden tekona ja liittymisenä pelastukseen yhteisöön eli seurakuntaan. Tämän tutkimuksen perusteella eniten löytyy perusteita tulkinnalle, että Hübmaierille raamatullisen kasteen soteriologinen vaikutus tuli kokonaisvaltaiseen kastetapahtumaan liittyvistä sitoutumisesta Jeesukseen ja hänen tunnustamisestaan. Kastekin oli Hübmaierille julkinen tunnustautuminen Jeesukseen. Pelastus ei kuitenkaan ollut sidottu vesikasteeseen. Hübmaieria tulkittaessa on huomattava myös hänen koulutuksessaan saamat nominalistiset vaikutteet. Niiden mukaisesti hän erotteli Jumalan ilmoitetun tahdon ja hänen absoluuttisen tahtonsa. Hübmaier näki ilmoitetuksi tahdoksi, että pelastus saadaan, kun evankeliumin kuuleminen synnyttää ihmisessä uskon ja hän sen jälkeen sitoutuu ja tunnustautuu kasteessa Jeesukseen. Jumala ei hänen näkemyksensä mukaan ole kuitenkaan suvereeniudessaan sidottu ilmoitettuun tahtoonsa vaan voi pelastaa kenet haluaa. Uskovan tulee keskittyä ilmoitettuun tahtoon. Hübmaierin perimmäisiksi tavoitteiksi voi nähdä pastoraalisen huolen seurakuntalaisten hengellisestä elämästä ja reformaation johdattamisen uskovien kasteen ja sille perustuvan seurakuntakäytännön suuntaan.
  • Kalliola, Kaija (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tiivistelmä Referat Tutkin Gustaf Aulénin sovitusnäkemyksiä lähteenäni hänen teoksensa Den Kristna Försoningstanken, jossa hän luo sovitusopillisen kolmijaon; klassiseen, latinalaiseen ja subjektiiviseen sovitusoppiin. Tutkimuskysymykseni on dogmaattinen, mutta se kantaa myös ekumeenista merkitystä ja kuuluu: Voidaanko sovitusopeista muodostaa yksi yhteinen sovitusnäkemys, ja jos, niin millä edellytyksillä? Kysymys nousee Aulénin tuotannossa implisiittisesti esiintyvästä pyrkimyksestä kristittyjen yhteyteen ja ajatuksesta, että kristinopin monet tulkinnat ovat aiheuttaneet ja aiheuttavat edelleen jakolinjoja kristittyjen kesken. Kysymyksen pohjalta selvitän, löytyykö sovitusopeista riittävät edellytykset yhdeksi yhteiseksi näkemykseksi, jolloin eri sovitusnäkemykset olisivat vain eri näkökulmia tai korostuksia yhteisessä näkemyksessä. Tämän kysymyksen yhteydessä tarkastelen myös, miten Aulénin varhainen ja myöhäinen sovitusnäkemys eroavat toisistaan. Tutkimuskysymykseeni liittyy myös vaikutuksen analyysi Aulénin sovitusopillisesta tutkimuksesta, ja pyrin sen avulla selvittämään, mikä vaikutus Aulénin tutkimuksella oli sovitusopillisille jakolinjoille. Tutkielmani metodi on systemaattinen analyysi, jonka avulla analysoin tekstin käsitteistöä, argumentaatiota ja tekstistä nousevia implisiittisiä premissejä. Käytän tutkimuksessani myös Aulénin sovitusta käsittelevää muuta kirjallisuutta ja laajasti sovitusopillista kirjallisuutta. Aulén tekee tutkimustaan lundilaisen tutkimusperinteen mukaan ja etsii sovitusopeista niiden perusmotiivia ja jumalakuvia, joiden eroavaisuuksia tarkastelen hänen tutkimuksessaan. Klassisen sovitusopin Aulén mieltää alkuseurakunnan sovitusnäkemykseksi, jossa Kristus voittaa synnin, kuoleman ja Saatanan eli Christus Victor, nimi, josta sovitusoppi tunnetaan. Sen perusmotiivina on rakkaus ja jumalakuvana itse Jumalakin on rakkaus. Latinalainen sovitusoppi on Anselm Canterbyrylaisen näkemys. Siinä perusmotiivi on oikeudenmukaisuus ja jumalakuva on oikeudenmukaisuutta vaativa tuomari. Subjektiivinen sovitusoppi on Pierre Abélardin näkemys, ja siinä ei Kristuksen ristinkuolemalla ole sovittavaa merkitystä, koska ihmisen synti nähdään vain heikkoutena. Kristus on ihanneihminen, joka toimii ihmisille esimerkkinä. Tutkimukseni tuloksena on, että yhteinen näkemys sovituksesta on mahdollinen tietyillä edellytyksillä: Kristuksen inkarnaatio nähdään siten, että molemmat luonnot ovat läsnä ristinkuolemassa, ja jumalakuvien erilaisuus nähdään siten, että Jumalaa ei kukaan tunne täydellisesti, joten sovitusoppien jumalakuvat ovat yhtä päteviä. Aulénin sovitusopillisen teoksen vaikutus näyttää tutkimukseni mukaan vain syventävän jakolinjoja, vaikka Aulén tarkoitus on johdattaa kirkko alkuseurakunnan sovitusopin lähteille. Aulénin sovitusnäkemys laajenee myöhemmin, ja siihen vaikuttaa osin reseptio, jonka hänen tutkimuksensa sai aikaan. Sen sijaan uuden tutkimuksen aiheeksi jää, millainen vaikutus hänen osallistumisellaan ekumeeniseen keskusteluun on hänen laajentuneeseen sovitusnäkemykseensä.
  • Kujala, Ilkka (Helsingin yliopisto, 2020)
    Suomalaisten uskonnollisuus on muutoksessa. Samalla kun Suomen evankelis-luterilainen kirkko menettää tasaisesti jäseniään, on Suomessa esimerkiksi ateismi ja uushenkisyys kasvussa. Tämä etnografinen tutkimus selvittää miten uskonnollisuuden muutos ja uskonto–sekulaari -kilpailu näkyy ystävyysevankeliointiin keskittyvässä XEE-kurssissa. Tutkimukseni antaa myös tietoa siitä, miten suomalaiset suhtautuvat kristinuskoon. Tein osallistuvaa havainnointia Evankeliointi Elämäntapana ry:n järjestämällä XEE-ystävyysevankeliointikurssilla, johon itsekin osallistuin syksyllä 2018. Kurssi järjestettiin erään helsinkiläisen evankelis-luterilaisen seurakunnan tiloissa. 12 viikon kurssin puitteissa havainnoin 13 henkilöä evankeliointitilanteissa ja kurssille osallistuneita neljää muuta henkilöä, joista yksi oli kurssin vetäjä, koulutustilanteissa. Tein temaattisen analyysin lukemalla ristiin erilaisia etnografiselle tutkimukselle tyypillisiä monipuolisia aineistoja, sekä kontekstoimalla niitä tiheästi. Tutkimuksessani selvisi, että XEE-ystävyysevankelioinnissa painopiste on siirtynyt uskonnon funktiosta kohti uskonnon performatiivisuutta. Tätä kuvaa muutos ikuisesta elämästä yltäkylläiseen elämään, joka on nykypäivän Suomessa helpommin lähestyttävä tapa keskustella kristinuskosta ei-uskonnollisten ihmisten kanssa. Funktio–performanssi jaottelu on kuitenkin tämän tutkimuksen valossa ongelmallista, sillä XEE:n metodeissa funktio ja performanssi kietoutuvat yhteen. Sekularisaatio ja luterilaisuuden merkitys näkyy XEE-ystävyysevankeliointikurssilla suomalaista uskonnollisuuden maisemaa määrittävänä kehyksenä. Tämän tutkimuksen perusteella spirituaalisuus on uskonnollisesti aktiiveja ja ei-aktiiveja yhdistävä rajapinta, jonka kautta uskonnollisia keskusteluja voidaan käydä maanläheisesti ja rakentavasti. Tässä tutkimuksessa sovellettiin uskonnollisuuden muutosta selittäviä teorioita kuten Beyerin näkemyksiä uskonnon funktiosta ja performatiivisuudesta (2000) ja Ammermanin spirituaalisuuden nelijaottelua (2013). Tutkimukseni osoittaa, että XEE:n kaltainen yksilöihin panostava evankeliointimalli hyötyy sekularisaatiosta, jossa syntyy tilaa erilaisille uskonnollisille- ja ei-uskonnollisille toimijoille, yksilön merkitys korostuu ja spirituaalinen uskonnollisuus yleistyy.
  • Ovaskainen, Niko-Pekka (Helsingfors universitet, 2016)
    Tämä tutkielma keskittyy Gregorios Nyssalaisen Suureen katekeesiin (Oratio catechetica magna) ja siinä esiintyvään ”pelastushistorialliseen”. Tutkimuskysymys jakautuu kahtia: 1) Millaiseen alkutilaan ihminen Gregorioksen mukaan luotiin? ja 2) Millaiset muutokset ihmiseen ovat vaikuttaneet? Tutkimus keskittyy Gregorioksen antropologiaan ja soteriologiaan, minkä tähden oleelliseksi taustateoriaksi kuuluu tutkimus siitä, kuinka hän ymmärsi partisipaation ja luomakunnan hierarkkisuuden. David L. Balásin ja Johannes Zachhuberin tutkimukset ovat keskeisimpiä aikaisemmasta tutkimuksesta. Tutkimuskysymystä lähestytään systemaattisella analyysillä, mikä tarkoittaa tässä yhteydessä Gregorioksen tausta-ajatusten sekä keskeisimpien käsitteiden analysointia. Keskeisimpiä tuloksia ovat seuraavat. Ihmisen luominen Jumalan kuvaksi merkitsee tämän partisipaatiota jumalalliseen luontoon. Ihmisyydessä vallitsevat mielenkyvyt, kuten tahdon vapaus ohjaavat Gregorioksen tulkinnan mukaan jokaista ihmistä kohti Jumalaa. Kaikki luotu tavoittelee partisipaatiota korkeimpaan hyvään. Lankeemus merkitsee ihmisen mielen huijatuksi joutumista, minkä tähden se erehtyy tavoittelemaan sellaista, joka on vain näennäisesti hyvää. Langennut ihmisluonto on kuolevainen, jotta kuolemassa ruumiin hajoaminen tuottaa vapautumisen turmeluksesta. Jumalan inkarnaatio merkitsee ihmisluonnon vapauttamista paholaisen vallasta, mikä tapahtuu oikeudenmukaisena vaihtokauppana. Paholainen ei tajua vaihtavansa ihmiskuntaa jumalihmiseen, jota hän ei kykene hallitsemaan. Kristuksen ristinkuolema ja ylösnousemus merkitsevät universaalia pelastusta, joka palauttaa ihmisyyden sen alkuperäiseen tilaan. Samalla Kristuksen jumalallinen luonto jumalallistaa hänen inhimillisen luontonsa. Sakramentit tarkoittavat Kristuksen jäljittelyä. Kasteessa ihminen jäljittelee Kristuksen kuolemaa ja ylösnousemusta, mikä tekee tästä sakramentista kuolleista nousemisen alkupisteen. Kaste tekee jo tässä elämässä osalliseksi uudesta ihmisyydestä. Jäljittely jatkuu kristityn elämässä samalla kun eukaristia parantaa ihmisruumista tuoden sen Pelastajan yhteyteen. Kasteessa tapahtuvan uudelleensyntymän tulee näkyä ihmisen elämässä. Tämä tarkoittaa sitä, että Jumalan lapseksi otettu jäljittelee jumalallisen luonnon ja Kristuksen tekoja. Suuren katekeesin eskatologinen ulottuvuus on moniselitteinen. Siihen sisältyy yhtäältä ajatus yleisestä ennallistamisesta ja toisaalta ihmisen tekojen vaikutus hänen tuomioonsa ylösnousemuksen yhteydessä. Gregorios Nyssalaisen teologiaa Suuressa katekeesissa leimaa partisipaatio ja Jumalan kuva. Hänen ajattelulleen on ominaista, että nämä kaksi liittyvät toisiinsa. Partisipaatio Jumalaan on kuvana pysymisen edellytys. Niinpä myös soteriologiassa pelastava toiminta tähtää tämän kuvan ennallistamiseen ja ylläpitoon. Kristuksessa luodaan uusi ihmisluonto, joka on jumalallisen luonnon pyhittämä. Gregorioksen soteriologia tähtää siihen, että ylösnousemuksessa kastetut ovat osallisia tästä uudesta ihmisyydestä.
  • Sarento, Vili (Helsingfors universitet, 2015)
    Tutkielmassa selvitetään katolisen teologin Hans Urs von Balthasarin käsitys ristin teologiasta teoksessa Theologie der Drei Tage. Ristin teologian käsitettä tarkastellaan ensiksikin suhteessa kohdehenkilön muuhun teologiseen ajatteluun. Tärkeämpi näkökulma on ristin merkitys osana pelastushistoriallista ilmoitusprosessia eli Kristuksen inkarnaatiota, ristinkuolemaa ja ylösnousemusta. Tähän liittyy ristin suhde Jumalaan ja kirkkoon. Tutkimusmetodi on systemaattinen analyysi, jossa painottuu käsiteanalyysi. Lähdeaineistona on Balthasarin ristin teologian perusteos, joka muodostaa pohjan monille muillekin tämän käsittelemille teemoille. Tukena käytetään laajasti uutta tutkimuskirjallisuutta Balthasarin teologiasta. Ristin teologiasta ei ole merkittävää edeltävää tutkimusta. Ristin teologian käsite sisältää kaikki Kristus-tapahtuman osat inkarnaatiosta kirkon syntyyn. Risti on keskipiste ilmoitustapahtumassa, jonka tarkoitus on yhdistää ihmiskunta Jumalan elämään. Muu dogmaattinen teologia on ymmärrettävissä ainoastaan Kristus-tapahtumassa paljastuvan jumalallisen rakkauden valossa. Jumalallinen rakkaus on Kolminaisuudessa oleva itsensä lahjoittamisen tapahtuma, kenosis. Tämän ikuisen rakkauden tapahtuman perusteella Jumala voi lahjoittaa itsensä myös historiassa kuolemaan syntisten puolesta. Kristuksen tehtävä on siis toteuttaa Jumalan kenosis historiassa. Tämä tarkoittaa elämistä tavallisena ihmisenä ja Jumalan muodosta luopumista. Lisäksi se tarkoittaa jatkuvaa rakkaudellista itsensä antamista muiden ihmisten puolesta kuuliaisena Pyhän Hengen ohjaukselle. Tällä tavoin Kristuksen elämä on jatkuvasti inhimillistä ja jumalallista. Ristin ilmoituksen ydin on inhimillisen ja jumalallisen yhdistäminen. Abstraktilla tasolla voidaan sanoa, että jumalallinen todellisuus täydellistää inhimillisen todellisuuden ja ylittää sen. Siksi ihmisen on mahdotonta täysin selittää Jumalan toimintaa ristillä oman ymmärryksensä mukaan. Jumala lisää ristillä jotain ihmisen todellisuuteen ja syntiseen elämään, joka päättyy kuolemaan. Konkreettisella tasolla tämä tarkoittaa pelastusta Kristuksessa, kun hän nousee ylös kuolleista ylittäen inhimillisen kuoleman ja synnin muurin. Perusta tälle on Kristuksen jatkuva ihmisyys ja jumalallinen rakkaus. Niiden vuoksi hän on solidaarinen ihmisten kanssa ja kuitenkin ylittää ihmisen todellisuuden rakkaudessa. Pelastus perustuu siis solidaarisuuden ja itsensä ylittävyyden rajapintaan, jossa ihmisyys yhdistetään Jumalaan. Kristuksen ylösnousemus on inhimillisen elämän ja kuoleman rajojen jättämistä taakse ja siirtymistä eskatologiseen Hengen todellisuuteen, mikä on objektiivinen perusta kirkon uskolle. Usko syntyy ylösnousseen kohtaamisessa, kun ihminen tempautuu osalliseksi Kristuksen kenosiksesta rakastamaan ja kärsimään muiden puolesta. Siten kirkko on Kristuksen ruumis sakramentaalisesti. Risti on inhimillisen ja jumalallisen yhdistämistä. Siksi se liittyy Jumalan ja maailman suhteeseen ja on trinitaarista. Se liittyy myös Balthasarin ymmärrykseen armon ja luonnon suhteesta ja siitä, miten luomakunta heijastaa Jumalan kauneutta. Samalla risti on kristologinen, koska inhimillinen yhdistetään Jumalaan Jeesuksessa. Ristin ensisijainen merkitys on lisäksi eksistentiaalinen ja soteriologinen. Se ei ole abstrakti käsitys Jumalasta tai synnistä vaan selvitys siitä, miten Jumala käytännössä pelastaa ihmisen pahasta ja yhdistää tämän todelliseen elämäänsä rakkaudessa.
  • Vartiala, Ida (Helsingfors universitet, 2014)
    Sola fide -periaate on korostunut Lutherin teologiassa näihin päiviin asti. Uskon merkityksen korostaminen johtuu osittain ehkä siitä, että Luther itse halusi tehdä pesäeron vallitsevaan roomalais-katolisessa kirkossa vallitsevaan skolastiseen oppiin, jonka mukaan ihminen voisi omilla teoillaan vaikuttaa omaan pelastumiseensa. Uskon ja sola fide -periaatteen merkitystä väheksymättä voidaan kuitenkin sanoa, että myös teot ovat osa Lutherin käsitystä pelastuksesta. Tutkielmassani selvitän uskon ja tekojen suhdetta Lutherin pelastuskäsityksessä ja lähestyn aihetta kysymällä otsikon mukaisesti millainen ihminen pelastuu. Käytän päälähteinäni kahta Kirkkopostillan kolmannesta osasta löytyvää saarnaa, joiden evankeliumitekstit lopun ajoista. Sivulähteinä käytän muuta Lutherin omaa tuotantoa. Tutkielman metodi on systemaattinen analyysi. Lähtökohtana Lutherin pelastuskäsitykselle voi pitää sitä, että ”kristitty” pelastuu. Lutherin käsitys kristitystä on kuitenkin monitahoinen. Hän jakaa ihmiset kristittyihin ja ei-kristittyihin, joista ei-kristittyjen kohtalo on tuomio jo maanpäällisessä elämässä. Ei-kristittyjä ovat esimerkiksi pakanat, muiden uskontojen edustajat sekä evankeliumin vastustajat. Kristityt Luther jakaa kahteen osaan: oikeisiin ja vääriin kristittyihin. Väärät kristityt, eli ulkokultailijat Luther jakaa edelleen kahteen osaan: laiskoihin ja ylpeilijöihin. Molemmat halveksuvat omalla tavallaan Kristuksen sovitustyötä ja armoa, eivätkä kykene nöyrtymään Jumalan edessä. Lutheria voikin tulkita siten, että usko on Kristukseen hallintaan antautumista. Kuitenkin sekä oikeat että väärät kristityt ovat taivaan valtakunnassa. Taivaan valtakunta on hengellinen, evankeliumin toteutumiseen ja Jumalan rakkauteen perustuva, valtakunta maan päällä. Lutherin valtakuntaoppi tulee erottaa hänen regimentti- ja kirkko-opistaan, sillä vaikka taivaan valtakunta onkin kristittyjen yhteisö, se on myös täysin riippumaton mistään ajallisista määreistä. Taivaan valtakuntaa voidaan pitää kristityn määreenä sen sulkiessa synnin täysin ulkopuolelleen. Luther käsittelee ihmisen ja Jumalan suhdetta niin monivivahteisesti, että pelkästään uskon analysoiminen ei antaisi oikeutta lähdeteksteille. Sanan ja sakramenttien synnyttämän uskon myötä ihminen pystyy vastaanottamaan Jumalan rakkauden Pyhän Hengen vuodattamana. Ihminen tulee uskon myötä osalliseksi Kristus-uniosta. Pelastustapahtuma on ihmisen ja Jumalan välinen, mutta samalla se sitoo ihmisen muihin kristittyihin, kun hän toteuttaa Jumalan rakkautta laupeuden tekoina. Laupeuden tekoja ei Lutherin mukaan voi pelastuksesta puhuttaessa irrottaa uskosta. Matteuksen evankeliumin viimeisen tuomion kertomuksen mukaisissa teoissa on kyse taivaan valtakunnassa tapahtuvassa ”iloisesta vaihtokaupasta”, koska kristityt, jotka ovat osallisia Kristuksesta, tekevät laupeuden töitä toisiaan kohtaan ja toistavat saman vaihtokaupan, mikä tapahtui Kristuksen ristintyössä. Lutherin saarnoista nousevat Jumalalle mieluisten tekojen esimerkkejä ovat Kristus-esimerkki, laupeuden teot sekä anteeksiantaminen. Kristus-esimerkki on näistä ensisijaisin – se korostaa erityisesti Kristuksen inhimillistä hyvyyttä. Laupeuden teoilla Luther viittaa viidenteen käskyyn, mutta muistuttaa kuitenkin, ettei todellisten laupeuden tekojen lähde ole laki, vaan Pyhän Hengen vuodattama Jumalan rakkaus. Anteeksiannon Luther esittelee enemmänkin vaatimuksena kuin esimerkkinä: koska Jumala on antanut ihmiselle kaikki synnit anteeksi, tulee myös ihmisen antaa anteeksi lähimmäisilleen.
  • Hirvisaari, James (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkimuksen tavoitteena ja pääaiheena on ollut perehtyä tarkasti edesmenneen suomalaisen lähetyssaarnaajan Mauri Viksténin pelastusopillisiin näkemyksiin ja erityisesti hänen vanhurskauttamisoppiinsa helluntailaisessa kontekstissa 1970–90-luvuilla. Tutkimusaineiston päälähteinä ovat olleet Mauri Viksténin kirjoittamat kaksi opillista kirjaa ja lähes 250 puhetallennetta. Tutkimuksen metodina on ollut systemaattinen analyysi eli Mauri Viksténin esittämien kristinopillisten käsitteiden, väitteiden ja argumenttien johdonmukainen tarkastelu. Mauri Viksténin näkemyksiä on peilattu tarvittavassa määrin myös helluntaiseurakuntien yleiseen opetukseen, mutta kyseessä ei ole varsinainen vertaileva tutkimus. Tutkimuksessa nostetaan esiin myös tarve joidenkin keskeisten pelastusopillisten käsitteiden tarkentamiselle. Tutkimus osoittaa Mauri Viksténin edustaneen äärimmäisen vankasti sellaista käsitystä, että Jumalaan evankeliumin kautta turvautuva ihminen on vain ja ainoastaan uskonsa perusteella sataprosenttisesti vanhurskas ja siten Jumalan hyväksymä juuri sellaisena kuin hän on. Niin ollen sielun pelastus ei ole missään määrin ihmisen ja Jumalan yhteistyötä vaan kertakaikkista lahjaa. Luterilaisuus ja helluntailaisuus ovat kumpikin toimineet suomalaisen kristillisyyden viitekehyksenä Mauri Viksténin omaksumille kristinopillisille käsityksille, ja hänen elämäntyönsä onkin toteuttanut selkeästi reformaation ja uskonpuhdistuksen henkeä. Tutkimuksessa todetaan, että Mauri Viksténin edustamaa vanhurskauttamisoppia ei ole sellaisenaan välttämättä yleisesti omaksuttu helluntailiikkeessä. Sen tähden johtopäätöksissä on esitelty muutamia kriittisiä pisteitä helluntaiopissa ja käytännöissä, ja niihin on muotoiltu joitakin suosituksia ja ratkaisuehdotuksia. Vähäiset tai paikalliset hienosäädöt eivät ehkä riittäisi, jos helluntaiherätyksen uudistumista Mauri Viksténin opetuksien pohjalta tavoiteltaisiin, sillä sellaiseen tarvittaisiin luultavasti laajempi opillinen paradigman muutos. Tekijä toivoo, että jokainen tutkielmaan perehtynyt lukija ymmärtää, mikä on ollut Mauri Viksténin erittäin armopitoisen julistuksen syvin ydin ja sen teologiset perustelut, kuinka hänen opetuksensa on suhteutunut helluntailaiseen opinkenttään ja identiteettiin, ja miksi hänen näkemystensä huomioon ottaminen erityisesti helluntailiikkeessä on erittäin suositeltavaa.
  • Alanko, Vilja (Helsingfors universitet, 2015)
    Tutkimus käsittelee seksuaalista asketismia varhaiskristillisessä kirjoituksessa Paavalin ja Teklan teot. Kirjoitus ajoittuu toiselle vuosisadalle jKr. ja on apokryfisten apostolien tekojen lajityypin edustaja. Tutkimuksen metodologia ammentaa ruumiinantropologiasta, feministisestä ideologiakritiikistä ja narraatiokritiikistä. Näiden lähestymistapojen kautta tarkastellaan seksuaalisen askeesin merkitystä sekä sen sosiaalisia implikaatioita. Tutkimuksen luvussa 2 tarjoama luenta Paavalin ja Teklan teoista keskittyy Teklan hahmoon ja tarkastelee tämän toimijuutta. Luenta sisältää valikoitujen katkelmien käännöksiä. Seksuaalisen asketismin teema avaa ja syventää eroa Paavalin ja Teklan kertomuksen eri tasojen välillä osoittaen, ettei seksuaalinen askeesi ja neitsyyden saama arvo ole täysin sama läpi kertomuksen. Makarismit kertomuksen alussa johdattavat lukijaa yleistämään Paavalin julistuksen koko kertomuksen tulkinnalliseksi viitekehykseksi, mutta kuvaus Teklasta marttyyrina ja kastettuna ja pelastuksen todeksi elävänä opettajana välittävät toisenlaista ruumiillisuuden kokemusta ja painotusta. Luvussa 3 tarjotaan katsaus merkittävimpiin vertailukohtiin muissa apokryfisissä apostolien teoissa naisten seksuaalisen askeesin suhteen. Ruumiillisuuden näkökulma on tuonut esiin ristiinpukeutumisen herättämiä ristiriitoja, joita käsitellään luvussa 3. Naisten ristiinpukeutuminen ja hiusten leikkaaminen tuomitseminen antaa viitteitä siitä, että sen sisältämiä merkityksiä ja konkreettisia seurauksia oli kirkon johdossa vaikea hyväksyä. Sukupuolieron kategoriasta ei haluta luopua, sillä se olisi merkinnyt sukupuolisen hierarkian perustan lakkaamista. Toisaalta sukupuoliero liittyy myös kysymykseen identiteetistä, mikä näkyy keskustelussa ylösnousemusruumiista. Tutkimus esittää, että ristiinpukeutuminen mahdollistui ainakin osittain sen ajatuksen kautta, että pelastuksessa palautuisi luomisen alkuperäinen hyvä ja androgyyni ihmisyys. Teklan kertomus on siten nähtävissä esimerkkinä siitä, miten uskonnolliset ideat muodostavat, ohjaavat ja muokkaavat sosiaalista todellisuutta ja sitä, miten materiaalinen maailma ymmärretään.
  • Turunen, Marko (Helsingfors universitet, 2016)
    Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää Said Nursin islamilainen käsitys armosta hänen pääteoksensa Risale-i Nurin (lyhyesti Risale) osassa Salamat. Tutkin työssäni, miten Nursi ymmärtää Jumalan armon ja miten armo ilmenee Nursin mukaan ihmisen elämässä. Selventääkseni Nursin armokäsitystä vertaan sitä luterilaiseen armokäsitykseen työni lopussa. Työni edustaa näin ollen vertailevaa uskontoteologiaa. Tutkimusmetodina on systemaattinen analyysi. Lähteenä käytän Said Nursin Risalea. Luterilaisen käsityksen selvittämiseksi käytän luterilaisia tunnustuskirjoja. Said Nursi (1877–1960) oli turkkilainen islamilainen teologi. Hän kirjoitti pääteoksensa, yli 6000 sivuisen Risalen vuosina 1926–1944 pääosin arestissa ja vankilassa ollessaan. Uskonnollisesti ja myös poliittisesti vaikutusvaltainen Nursi joutui 1920-luvulta alkaen Turkin sekulaarin hallituksen epäsuosioon ja vietti näin suuren osan elämästään vankeudessa. Nursi edustaa sufilaisvaikutteista sunnalaista islamia ja hänen hengelliset juurensa löytyvät turkkilaisesta madrasa-traditiosta eli Koraani-koululaitoksesta. Nursin ideologinen vastustaja oli hänen aikansa sekulaari, materialistinen ja ateistinen filosofia, jonka Nursi näki haasteena islamille ja johon hän pyrkii kirjoituksissaan vastaamaan. Jumalan armo on Nursin kirjoituksissa jatkuvasti esillä oleva teema. Nursin käsitys armosta on hyvin laaja. Tutkimukseni päätyy siihen, että Nursin armokäsityksen voi systemaattisesti jakaa neljään kategoriaan, jotka ovat luomisen armo, ontologinen armo, mystinen armo ja soteriologinen armo. Luomisen armo tarkoittaa käsitystä, jonka mukaan luomakunnan kauneus ja toimivuus ovat Jumalan armoa. Ontologinen armo tarkoittaa, että olemassaolo yleensä on Jumalan armoa. Mystinen armo tarkoittaa Jumalan läsnäolon ja rakkauden kokemista mystisessä rukouksessa. Soteriologinen armo tarkoittaa pelastukseen liittyvää armoa: Nursin mukaan ihminen pelastuu Jumalan armosta kadotukselta. Vertaamalla Nursin armon kategorioita luterilaisuuteen paljastuu eroja Nursin ja luterilaisten armokäsityksissä. Nämä erot on johdettava eriäviin näkemyksiin ilmoituksesta, Jumalasta ja ihmisestä. Nursille Koraani on Jumalan varsinainen ilmoitus. Jumala on Nursille salaisuus, transsendentti, pyhä, yksi ja ainoa. Ihminen on Nursille heikko, mutta ei paha, ja vapaa valitsemaan moraalisissa kysymyksissä hyvän ja pahan välillä. Omien hyvien tekojen lisäksi ihminen tarvitsee pelastukseen myös Jumalan armoa. Luterilaisuudessa vastaavasti Jumalan varsinainen ilmoitus on Kristus. Jumala on perimmäiseltä olemukseltaan rakkaus ja kolminaisuus. Ihminen on totaalisesti synnin turmelema, hänen tahtonsa ei ole vapaa ja hän on pelastuksen asiassa täysin Jumalan armon varassa.