Browsing by Subject "perusoikeudet"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 32
  • Enbuska, Anniina (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkimuksessa tarkastellaan poistumisoikeuden toteutumista suomalaisissa uskonnollisissa yhteisöissä normatiivisen etiikan ja yhteiskuntafilosofian viitekehyksessä. Tutkimuksessa luodaan katsaus kolmeen verkkoartikkeliin, joissa kerrotaan kolmesta eri uskonyhteisöstä: vanhoillislestadiolaisista, helluntailiikkeestä ja Jehovan todistajista eronneiden poistumistarinat. Tutkimuksen luonne on kvalitatiivinen, ja tutkimus pohjautuu eksistentiaalis-fenomenologishermeneuttiseen tieteenfilosofiaan, jossa korostuu todellisuuden suhteellinen luonne. Fenomenologisessa ihmiskäsityksessä nousee tutkimuksen kannalta merkittäviksi kokemuksen, merkityksen ja yhteisöllisyyden käsitteet, ja fenomenografinen strategia antaa välineitä ilmiön kuvaamiseen. Tässä tutkimuksessa keskitytään siihen, miten tutkimustapauksissa esitetyissä kokemuksissa voidaan havaita poistumisoikeuden rajoittamista. Fenomenologinen tutkimusote huomioi sen, että sama uskonnollisen yhteisön maailma ilmenee ihmisille eri tavalla. Analyysissa lainaan metodologisia välineitä narratiivisesta analyysista, sekä käsite- ja argumentaatioanalyysista. Tutkimuksen ensimmäisessä luvussa tarkastellaan poistumisoikeuden asemaa liberaalin yhteiskunnan perus- ja ihmisoikeutena, ja muotoillaan poistumisoikeuden historiallinen viitekehys. Toisessa luvussa esitellään kolme erilaista poistumisoikeusteoriaa: muodollinen-, sisällöllinen- ja realistinen poistumisoikeus. Toisessa luvussa tuodaan myös esiin yksilön autonomian merkitys poistumisoikeuden toteutumiseen, ja julkisen vallan tärkeä rooli yksilön autonomian kehittymisen tukemisessa. Lisäksi liitän teoreettiseen viitekehykseen hengellisen väkivallan näkökulman, joka antaa välineitä poistumisoikeuden toteutumisen tarkasteluun tutkimustapauksissa. Kolmannessa luvussa esittelen tutkimustapaukset. Neljäs luku on analyysiluku, jossa vastaan tutkimuskysymyksiin. Esitän tutkimuksessa kolme tutkimuskysymystä. Ensinnäkin kysyn, nouseeko tutkimustapauksista esiin minkäänlaista poistumisoikeuden rajoittamista, ja jos nousee, niin miten se ilmenee hengellisen väkivallan linssien läpi tarkasteltuna. Toisessa tutkimuskysymyksessä kiinnitän huomiota siihen, nouseeko tutkimustapauksissa esiin heikommassa asemassa olevia ryhmiä, joiden kohdalla poistumisoikeuden toteutuminen olisi jollain tapaa rajoitetumpaa. Poistumisoikeuden rajoittamiseen liittyvien kysymysten lisäksi pohdin kolmantena tutkimuskysymyksenä sitä, kenelle vastuu poistumisoikeuden turvaamisesta kuuluu, ja millainen rooli poistumisoikeuden toteutumisessa on julkisella vallalla. Tutkimuksen tuloksena esitän, että tarvitaan intersektionaalinen poistumisoikeusteoria, joka rakentaa realistisen poistumisoikeuden päälle monipuolisempaa heikompaan asemaan liittyvää tarkastelua ja analyysia. Intersektionaalinen poistumisoikeusteoria auttaa pureutumaan uskonyhteisöissä poistumisoikeuden kannalta epätasa-arvoa tuottaviin tekijöihin, kuten opetukseen ja käytäntöihin. Tutkimustapausten analyysissa nousi esiin, että hengellisen väkivallan avulla heikommassa asemassa olevien poistumisoikeutta voidaan rajoittaa uskonnollisissa yhteisöissä. Esitän, että yhteiskunnan tulee ottaa askelia, jotta uskonyhteisöissä heikommassa asemassa olevien poistumisoikeus olisi turvattu. Aihe vaatii nähdäkseni laajempaa jatkotutkimusta.
  • Valtimo, Olli (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tiivistelmä Tiedekunta: Oikeustieteellinen tiedekunta Koulutusohjelma: Oikeustieteen maisterin koulutusohjelma Opintosuunta: Perhe- ja jäämistöoikeus Tekijä: Olli Valtimo Työn nimi: Edunvalvojan kuulemisvelvollisuus itsemääräämisoikeuden toteutumisen välineenä Työn laji: Maisterin tutkielma Kuukausi ja vuosi: Toukokuu 2021 Sivumäärä: XI + 93 Avainsanat: itsemääräämisoikeus, edunvalvonta, perusoikeudet Ohjaaja tai ohjaajat: Tapani Lohi Säilytyspaikka: Helsingin yliopiston kirjasto Tiivistelmä: Tutkielman tutkimuskohteena on toimintakelpoisuudeltaan rajoittamattoman päämiehen itse-määräämisoikeuden toteutuminen edunvalvonnassa. Tarkastelu kohdistuu etenkin päämiehen ja edunvalvojan väliseen oikeussuhteeseen. Tutkielma lähestyy aihetta perusoikeusnäkökul-masta, selvittämällä ensin millainen oikeus itsemääräämisoikeus on perusoikeusjärjestelmän valossa ja minkälainen merkitys perusoikeuksilla voi olla edunvalvonnassa. Tutkielman tarkoi-tuksen on ollut osaltaan avata keskustelua ja herättää kysymyksiä siitä, minkälaisia vaikutus-kanavia perusoikeuksilla voi olla edunvalvontaoikeuden alalla. Tarkastelussa on erityisesti no-jauduttu Juha Karhun analyysiin perusoikeuksien merkityksestä siviilioikeudessa yleisten op-pien välityksellä. Karhun varallisuusoikeuteen perustuvien teesien pohjalta olen pitänyt mahdollisena, että myös edunvalvontaoikeudessa yleisiä oppeja on mahdollista systematisoida perusoikeusmyönteisellä tavalla. Perusoikeudet huomioiva näkökulma ei kuitenkaan merkitse sitä, että perusoikeusnor-mistolle annettaisiin ehdoton etusija yksittäisessä soveltamistilanteessa, vaan kyse on enem-mänkin yleisten oppien yhteen sovittamisesta. Systematisoinnin tarkoituksena on lähinnä vält-tää jo etukäteen mahdollisten perusoikeuksien ja oikeudenalan omien normien välisten ristiriita-tilanteiden muodostumisen. Tutkielmassa tehtyjen havaintojen perusteella itsemääräämisoikeus perusoikeutena vaikuttaisi painottavan tietynlaista yksilön nauttimaa oikeutta elää ilman, että ulkopuoliset tarpeettomasti puuttuvat hänen asemaansa. Toisaalta perusoikeuksien valossa itsemääräämisoikeuteen näyt-täisi kuuluvan myös tietynlaisia ulkopuolisiin kohdistuvia velvollisuuksia, silloin kun henkilö on julkisen vallan puuttumisen kohteena tai kun hänen itsemääräämiskykynsä katsotaan alentu-neeksi. Näin ollen itsemääräämisoikeuteen on mahdollista tulkita kuuluvan useita eri perusoi-keuksiin liittyviä ainesosia. Olen tällaisina nostanut esiin erityisesti osallisuuden ja oikeuden saada tarvittaessa tukea henkilön itseään koskevassa päätöksenteossa. Muita itsemääräämis-oikeuden ainesosia voidaan tulkita olevan esimerkiksi itsemääräämistä koskevien rajoitustoi-menpiteiden välttämättömyys ja viimesijaisuus. Nämä liittyvät ennen kaikkea henkilön oikeuteen elää ilman ulkopuolisten tahojen puuttumista häntä itseään koskevissa asioissa. Tutkielmassa on edunvalvojan kuulemisvelvollisuutta tarkastelemalla pyritty hahmottamaan sitä, miten perusoikeudet voivat saada konkreettisemmin merkitystä edunvalvonnassa. Nähdäkseni perusoikeusnäkökulman avulla on mahdollista osoittaa, että perusoikeudellisen osallisuuden välityksellä päämiehen ymmärryskyvyn asettaminen edunvalvojan päätöksenteon keskiöön, on edunvalvontajärjestelmän johdonmukaisen tulkinnan kannalta perusteltu ja koherenssia luova ratkaisu. Vaikka perusoikeusnäkökulman avulla ei liene mahdollista sanktioida edunvalvojan toimintaa tämän toimiessa moitittavasti päämiehen kuulemiseen liittyvissä kysymyksissä, saat-taisi perusoikeuksille annettava merkitys välittyä periaatetasolla myös edunvalvojaan kohdistu-vana oikeudellisena paineena edistää päämiehen osallisuutta.
  • Leirimaa, Mikko (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkielmassa tarkastellaan EU:n perusoikeuskirjan ja työaikasuojelunormien kehitystä seuraavien tutkimuskysymysten avulla: 1) miten määritellään työaikadirektiivin, työturvallisuusdirektiivin ja perusoikeuskirjan mukainen työaikakirjanpito (kappaleet 2 ja 3), 2) mitä tarkoittavat työaikakirjanpidolle asetetut ’konkreettiset yksityiskohdat’ ja ’järjestelmän muoto’ (kappale 4) ja 3) ovatko työaikakirjanpitoa koskeva työaikalain 32 § ja työn kuormittavuutta koskevat työturvallisuuslain 10 § ja 25 § EUT:n viimeisimmän oikeuskäytännön mukaisia (kappale 5)? Tutkielmassa todetaan, että Suomessa on käyty suhteellisen vähän keskustelua tästä aiheesta, vaikka esimerkiksi Saksassa sitä on käyty aktiivisesti. Tutkielmalla pyritäänkin kokoamaan Euroopan unionin tuomioistuimen (EUT) ratkaisun C-55/18 jälkeen käytyä eurooppalaista keskustelua työaikadirektiivin mukaisesta työaikakirjanpidosta. Tutkielmassa huomataan, että työaikakirjanpito ei ole yksinkertainen ja tekninen asia, kun sitä tarkastellaan EU-oikeudelliselta näkökulmalta. Tarkastelun lopputulemana on, että EUT:n viimeisimmän oikeuskäytännön myötä Suomessakin voi olla tarvetta työaikalainsäädännön päivittämiselle. Tutkielmassa nostetaan esille oikeuskirjallisuudessa jo tunnettuja ongelmia (kuten työaikakirjanpidon toteuttaminen joustotyössä viikoittaisella seurannalla sekä lisä-, yli- ja sunnuntaityön kuukausikorvauksia koskeva työajan seuraaminen), mutta myös uusia tai aiemmin verrattain vähän palstatilaa saaneita aiheita (kuten työaikakirjanpitoon pääsy ja sen tarkempi muoto). Tutkielmassa pyritään löytämään yhteiseurooppalaista sääntelypohjaa, jolla voitaisiin muodostaa sisältö EU-oikeuden mukaiselle ’työnantajan velvollisuudelle kirjata ylös työntekijänsä tekemät työtunnit’. Tämä näkökulma tuo myös lisäarvoa muuhun eurooppalaiseen oikeuskirjallisuuteen verrattuna, vaikka tältä osin tunnistetaan myös lisätutkimuksen tarve.
  • Piispanen, Sami (Helsingin yliopisto, 2020)
    Viimeisten vuosikymmenten aikana Suomessa on säädetty useista rangaistusluontoisista seuraamusjärjestelmistä. Hallinnollisten seuraamusten lisääntymiseen ovat osaltaan vaikuttaneet sekä niiden koettu tehokkuus ja yksinkertaisuus että Euroopan unionin vaikutus. Vaikka hallinnolliset sanktiomenettelyt on tyypillisesti nähty osana hallinto-oikeutta, liittyy niistä säätämiseen ja niiden määräämiseen useita erityisesti rikosoikeuden ja valtiosääntöoikeuden piiriin kuuluvia vähimmäisedellytyksiä. Hallinnollisiin sanktioihin liittyvien valtiosääntöoikeudellisten erityiskysymysten arviointi on erityisen ajankohtaista nyt, kun uusi tieliikennelaki astuu voimaan kesäkuussa 2020. Uudessa tieliikennelaissa siirretään merkittävä määrä aikaisemmin rikesakkorikoksina käsiteltyjä tekoja uuden hallinnollisen seuraamusjärjestelmän piiriin. Vaikka hallinnollisten sanktioiden määrä ja merkitys on viime vuosina kasvanut merkittävästi, ei hallinnollisista sanktioista ole juurikaan oikeuskirjallisuutta eikä hallinnollisista sanktioista ole Suomessa säädetty minkäänlaista yleislainsäädäntöä. Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan perustuslain sekä Euroopan ihmisoikeussopimuksen hallinnollisille sanktioille asettamia reunaehtoja. Tarkoituksena on arvioida, miltä osin hallinnollisista sanktioista säädettäessä voidaan poiketa rikosoikeudellisiin seuraamuksiin sovellettavista vähimmäisvaatimuksista. Lisäksi tarkoituksena on verrata vanhan ja uuden tieliikennelain mukaisia seuraamusjärjestelmiä ja selvittää niiden suhdetta perus- ja ihmisoikeuksien asettamiin vaatimuksiin. Hallinnollisiin sanktioihin tulee lähtökohtaisesti soveltaa pitkälti samoja oikeussuojaperiaatteita kuin rikosoikeudellisiin seuraamuksiin. Osa rikosoikeudellisiin seuraamuksiin sovellettavista vaatimuksista ei kuitenkaan vaikuta soveltuvan lainkaan hallinnollisiin sanktioihin. Esimerkiksi viranomaiselle voidaan säätää toimivalta määrätä hallinnollisia seuraamuksia tuomioistuimen sijasta. Lisäksi osa rikosoikeudellisiin seuraamuksiin sovellettavista vaatimuksista soveltuu vain osin hallinnollisiin sanktioihin. Esimerkiksi itsekriminointisuojasta, syyttömyysolettamasta ja syyllisyysperiaatteesta on hyväksytty eräitä poikkeamia hallinnollisten seuraamusten osalta. Myös hallinnollisten sanktioiden oikeasuhtaisuudesta on voitu tinkiä ainakin niissä tapauksissa, joissa hallinnollinen sanktiointi on perustunut Euroopan unionin lainsäädäntöön. Rangaistusluontoisten hallinnollisten seuraamusten on toisaalta täytettävä täysimääräisesti esimerkiksi yleiset perusoikeuksien rajoittamisperusteet, jotka edellyttävät sääntelyn olevan muun muassa täsmällistä ja tarkkarajaista. Tieliikennelainsäädännön osalta sekä vanhan että uuden tieliikennelain mukaisissa seuraamusjärjestelmissä on eräitä jännitteitä perus- ja ihmisoikeuksina turvattujen oikeuksien kanssa. Vanhan tieliikennelain osalta nämä jännitteet liittyvät lähinnä sääntelyn täsmällisyyteen sekä ehdollisen rikesakon määräämiseen. Uusi tieliikennelaki ei kaikilta osin korjaa sääntelyn täsmällisyyteen liittyviä ongelmia. Lisäksi uuden tieliikennelain mukainen rangaistusluontoinen hallinnollinen seuraamusjärjestelmä sisältää eräitä syyttömyysolettaman kannalta arveluttavia sääntelyratkaisuja, erityisesti ajoneuvokohtaisen liikennevirhemaksun osalta. Yksi keskeisimmistä tutkielman havainnoista oli, että Suomessa säädetyt hallinnolliset sanktiot ovat hyvin kirjavia niissä omaksuttujen sääntelyratkaisujen osalta. Osin tämä lienee perusteltua, mutta esimerkiksi seuraamuksen täytäntöönpanon suhteen toisistaan poikkeavien sääntelyratkaisujen käyttämistä on vaikea perustella. Oikeuskirjallisuudessa ja eduskunnan valiokunnissa esitetyt kannat hallinnollisia sanktioita koskevan yleislainsäädännön säätämisen puolesta vaikuttavat olevan edelleen ajankohtaisia, vaikka oikeusministeriön asettama työryhmä päätyikin olemaan esittämättä tällaisen yleislainsäädännön säätämistä. Vähintäänkin vanhojen hallinnollisten sanktioiden ajantasaisuus tulisi arvioida, sillä perustuslakivaliokunnan lausuntokäytäntö ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntö kehittyvät jatkuvasti.
  • Mäenpää, Olli (Institutet för mänskliga rättigheter vid Åbo Akademi, 2008)
    Euroopan unionin perusoikeuskirjan 41 artikla takaa jokaiselle oikeuden hyvään hallintoon. EU-hallinnon viimeaikaisten uudistamisten yhteydessä hyvän hallinnon vaatimus on aikaisempaa selvemmin kytketty nimenomaan Euroopan kansalaisten ja unionin välisiin suhteisiin. Edellyttämällä EU:n toiminnassa noudatettavaksi hyvän hallinnon kriteereitä pyritään lisäämään yleisön luottamusta EU:n instituutioihin sekä niiden toiminnan avoimuutta ja legitimiteettiä.
  • Salomaa, Olli (Helsingin yliopisto, 2020)
    Suomi on valinnut puolustusratkaisukseen pakollisen asevelvollisuuden. Asevelvollisuus on kuitenkin vaativa järjestelmä ylläpitää samalla, kun valtio sitoutuu puolustamaan ihmisoikeuksia sekä noudattamaan oikeusvaltion periaatteita. Suomi onkin pitkään saanut moitteita asevelvollisuusjärjestelmänsä tiettyjen piirteiden takia. Ase- ja maanpuolustusvelvollisuus nousevat säännöllisesti yleiseen keskusteluun, kun pohditaan järjestelmän uudistamista, esimerkiksi säännöllisesti nousevan kansalaispalvelusajatuksen kautta tai kun pohditaan järjestelmän sukupuolittuneisuutta ja siten sen, ainakin tulkinnallista, epäyhdenvertaisuutta. Mikään ei kuitenkaan ole nostanut lähihistoriassamme maanpuolustusvelvollisuuskeskustelua niin otsikoihin, kuin vuoden 2018 alussa tullut Helsingin hovioikeuden päätös vapauttaa siviilipalveluksesta kieltäytyjä vetoamalla Jehovan todistajien vapautukseen kaikesta palveluksesta. Tämä tutkielma tutkii sitä tilannetta, joka oli voimassa Jehovan todistajien vapautuksen päätyttyä ja tutkii, onko Suomen asevelvollisuusjärjestelmä Suomen oman perustuslain ja Suomea velvoittavien kansainvälisten sopimusten velvoitteiden mukainen. Tutkimus on tehty lainopin metodein. Lopputuloksena on havaittu, että Suomella on ongelmakohtia, mutta ne ovat myös korjattavissa.
  • Hailahti, Kaisa (Helsingin yliopisto, 2020)
    Katupartiointi on meillä melko uusi yhteiskunnallinen ilmiö, jonka asema lainsäädännössä on epäselvä ja ongelmallinen. Tutkielma käsittelee katupartiointia positiivisen oikeuden, erityisesti perus- ja ihmisoikeuksien kannalta. Tarkoituksena on tarkastella katupartiointia ilmiönä siitä näkökulmasta, missä toiminnan laillisuuden rajat menevät ja millaisia ongelmakohtia omin valloin tehtävä katupartiointi koskettaa oikeusjärjestyksessä. Tutkielman johdantoluvussa kuvaillaan yleisesti katupartiointia ilmiönä ja toimintamuotona sekä sen taustalla olevaa yhteiskunnallista tilannetta ja sen syntyyn liittyviä yhteiskunnallisia tekijöitä. Tutkielman kohteena oleva katupartiointi rajataan erityisesti sellaisiin toimintamuotoihin, joita toteutetaan omin valloin ilman laillista toimivaltaa ja jotka mahdollisesti sivuavat rasismia. Toisessa luvussa kartoitetaan niitä yhteiskunnallisia puitteita, joita katupartiointi toimintana koskettaa. Luvussa käsitellään yksityisiin turvallisuuspalveluihin liittyviä kysymyksiä, julkisen vallan käyttöä ja mahdollisuutta siirtää sitä muille kuin viranomaisille sekä yleistä järjestystä ja turvallisuutta ja suunnitteilla ollutta reservipoliisijärjestelmää. Kolmannessa luvussa tarkastellaan katupartiointia sivuavia perusoikeuksia ja niiden rajoittamisen edellytyksiä. Katupartiointia harjoitetaan usein yhdistystoiminnan puitteissa, joten yhdistymisvapaus ja yhdistysoikeus nousivat tärkeiksi toiminnan analysoinnin kannalta. Neljännessä luvussa käsitellään rasismia ja Suomea sitovia syrjintäkieltoja sekä jus cogensin kattavuutta. Viides luku keskittyy tutkimaan ja analysoimaan tarkemmin yhdistystä, joka toimii esimerkkinä tutkielman kohteena olevan katupartiointityypin harjoittajana. Luvussa käsitellään yhdistyksen toimintaa ja julkisivua sekä yhdistystoiminnan rajoja. Loppuluvussa pohditaan kontrollin ja vapauden suhdetta sekä oikeusvaltion merkitystä tutkielman teemaan liittyen. Tutkielma osoittaa tarpeen suhtautua vakavuudella yhteiskunnassa käynnissä olevaan mahdolliseen ääriliikehdintään. On myös tarvetta kiinnittää huomiota tarkkoihin rajanvetoihin julkisen vallan käyttöön liittyvissä toimivaltakysymyksissä. Katupartiointi ylittää harmaan alueen ja lainsäätäjän olisi hyvä ottaa selkeämmin kantaa sen tyyppisen toiminnan rajoihin. Katupartiointitoimintaan liittyviä kysymyksiä ja kannanottoja on hyvä tuoda yleiseen tietoon, koska epätietoisuus omalta osaltaan aiheuttaa ihmisissä pelkoa ja turvattomuuden tunnetta. Myös tietoa Suomea sitovista kansainvälisistä velvoitteista ja aihepiiriä koskevista oikeusnormeista on tärkeää tuoda esiin julkisuudessa.
  • Heinonen, Sonja (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tässä tutkielmassa tutkitaan käyttötarkoitussidonnaisuuden periaatetta henkilötietojen käsittelyssä genomitutkimuksissa. Käyttötarkoitussidonnaisuuden periaate on yksi EU:n yleisen tietosuoja-asetuksen (GDPR) 5 artiklassa määritellyistä henkilötietojen käsittelyä ohjaavista periaatteista. Käyttötarkoitussidonnaisuuden periaatteen mukaan henkilötiedot on kerättävä tiettyä, nimenomaista ja laillista tarkoitusta varten, eikä niitä saa käsitellä myöhemmin näiden tarkoitusten kanssa yhteensopimattomalla tavalla. Myöhempää käsittelyä yleisen edun mukaisia arkistointitarkoituksia taikka tieteellisiä tai historiallisia tutkimustarkoituksia tai tilastollisia tarkoituksia varten ei kuitenkaan katsota yhteensopimattomaksi alkuperäisten tarkoitusten kanssa, kun noudatetaan GDPR 89 artiklan 1 kohdan edellytyksiä. Käyttötarkoitussidonnaisuuden periaate määrittää rajat, joiden sisällä kerättyjä henkilötietoja voidaan käsitellä alkuperäisessä tarkoituksessa ja mahdollisissa myöhemmissä tarkoituksissa. Käyttötarkoitussidonnaisuuden periaate lisää läpinäkyvyyttä, ennustettavuutta ja oikeusvarmuutta, mutta antaa myös joustavuutta esimerkiksi tilanteessa, jossa jo kerättyjä henkilötietoja olisi hyödyllistä käyttää myös toissijaisissa käyttötarkoituksissa tieteellisissä tutkimuksissa. Tutkielman näkökulmaksi on valittu tieteelliset tutkimukset ja erityisesti genomitutkimukset, koska käyttötarkoitussidonnaisuuden periaatteen määritelmään sisältyy tieteellisiä tutkimustarkoituksia palveleva poikkeus. Genomitutkimukset ovat ajankohtainen aihe, sillä parhaillaan valmistellaan uutta lakia Genomikeskuksesta ja genomitietojen käsittelyn edellytyksistä (“genomilaki”), joka on tarkoitus antaa eduskunnalle syksyllä 2021. Lisäksi geneettisen tutkimuksen alalla on parhaillaan käynnissä FinnGen-tutkimushanke, jossa tutkitaan suomalaisten perimästä saatavaa tietoa eli genomitietoa. Julkisuudessa huolta on herättänyt muun muassa se, millaisiin käyttötarkoituksiin esimerkiksi FinnGen-tutkimuksessa kerättyjä tietoja voidaan käyttää. FinnGen-tutkimushanketta käytetään havainnollistavana esimerkkinä tutkielmassa. Geneettiset tiedot kuuluvat myös yleisessä tietosuoja-asetuksessa määriteltyihin erityisiin henkilötietoryhmiin, koska ne voivat paljastaa henkilöstä hyvin yksilöllistä ja arkaluonteista tietoa, minkä vuoksi on erityisen tärkeää kiinnittää huomiota siihen, mihin käyttötarkoituksiin tietoa käsitellään. Tutkielman tarkoituksena on arvioida käyttötarkoitussidonnaisuuden periaatetta tieteellisissä tutkimustarkoituksissa tietosuojanäkökulmasta. Tutkielman oikeudellisena metodina käytetään lainoppia. Tutkielmassa selvitetään käyttötarkoitussidonnaisuuden periaatteeseen kuuluvia vaatimuksia sekä ensisijaisessa käyttötarkoituksessa että toissijaisessa käyttötarkoituksessa, joka ei ole henkilötietoja kerättäessä välttämättä tiedossa. Toissijaisen käyttötarkoituksen osalta tutkitaan, mitä henkilötietojen käsittely myöhempiä tieteellisiä tutkimustarkoituksia varten edellyttää. Tässä yhteydessä käsitellään muun muassa henkilötietojen käsittelyltä edellytettäviä suojatoimia, rekisteröidyn informointivelvollisuutta, yleistä etua käsittelyn oikeusperusteena ja poikkeuksia rekisteröidyn tiettyihin oikeuksiin. Koska käyttötarkoitussidonnaisuuden periaatteen taustalla vaikuttavat erityisesti yksilön perusoikeudet (yksityiselämän suoja, mukaan lukien henkilötietojen suoja) ja toisaalta tieteen vapaus ja pyrkimys edistää tieteellistä tutkimusta yleisen edun vuoksi, tutkielmassa haetaan myös rajanvetoa sille, miten näitä oikeuksia tulee punnita vastakkain genomitutkimusten yhteydessä. Tutkielmassa tarkastellaan myös ehdotettua genomilakia, jonka tarkoituksena on tukea genomitiedon vastuullista, yhdenvertaista ja tietoturvallista käyttöä ihmisten terveyden hyväksi.
  • Thessler, Fanni (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkielmassa käsitellään eurooppalaisen ne bis in idem -periaatteen ja sitä koskevan oikeuskäytännön kehitystä. Siinä käsitellään kattavasti ne bis in idem -periaatteen ja laajemmin perusoikeuksien rajoittamista EU-oikeudessa sekä Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) alalla. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan eurooppalaisen ne bis in idem -periaatteen sisältöä ja sen suhdetta muihin EU:n yleisiin oikeusperiaatteisiin. Ne bis in idem -periaatteen kehityksen lisäksi tutkielmassa keskitytään Euroopan unionin tuomioistuimen (EUT) ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) väliseen suhteeseen ja tuomioistuinten periaatetta koskevan oikeuskäytännön keskinäiseen vertailuun. Tutkielma on luonteeltaan lainopillinen ja sen oikeuslähteet koostuvat pitkälti EUT:n ja EIT:n ratkaisuista. EUT:n osalta ne bis in idem -periaatetta koskeva oikeuskäytäntö perustuu Euroopan unionin perusoikeuskirjan 50 artiklan ja Schengenin yleissopimuksen 54 artiklan mukaisille kielloille. EIT:n oikeuskäytäntö puolestaan nojaa EIS:n 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklan kieltoon. Ne bis in idem -periaatteesta on erityisesti 2000-luvulla tapahtuneiden muutosten seurauksena kehittynyt vahva perusoikeudellinen oikeussääntö, jonka luoman yksilönoikeuden nojalla voidaan tehokkaasti rajoittaa julkista rankaisuvaltaa (ius puniendi) myös rikosoikeudellisten menettelyjen ulkopuolella hallinnollisissa sanktiomenettelyissä. Yleisemmin perusoikeuksien osalta voidaan todeta, että perusoikeuskirjan 50 artiklaa ja Schengenin yleissopimuksen 54 artiklaa koskeva oikeuskäytäntö on nostanut perusoikeudelliset kysymykset perinteisesti taloudellisiin oikeuksiin keskittyvän EUT:n toiminnan keskiöön. Tutkielman fokus on ne bis idem -periaatetta koskevassa viimeaikaisessa oikeuskäytännössä. Sekä EUT:n että EIT:n voidaan havaita omaksuneen ne bis in idem -kiellon rajoittamista koskevissa ratkaisuissaan uuden lievemmän kannan, jonka mukaan ne bis in idem -periaatetta voidaan tietyissä olosuhteissa rajoittaa sallimalla kaksinkertaiset rikosoikeudelliset ja hallinnolliset menettelyt.
  • Kukkola, Merja (Helsingin yliopisto, 2020)
    Lähes kaikki kiusaamisteot täyttävät jonkin rikoksen tunnusmerkistön ja ne loukkaavat kiusatun perusoikeuksiin sidottuja oikeushyviä, lapsen oikeuksia ja oppilaan oikeutta perusopetuslain mukaiseen turvalliseen opiskeluympäristöön. Tutkielmassa tarkastellaan sitä voiko opettajalle ja rehtorille syntyä rikosoikeudellinen vastuu, jos he eivät puutu kiusaamiseen. Opettajan ja rehtorin tehtävänä on huolehtia oppilaiden turvallisuuden toteutumisesta. Heidän velvollisuuksiin virkansa puolesta kuuluu tietää ja tuntea alansa määräykset ja siten puuttua kiusaamiseen. Jos opettaja ei noudata tai ei ole selvittänyt velvollisuuksiaan, voi hän syyllistyä tuottamukselliseen virkavelvollisuuden rikkomiseen rikoslain 40 luvun 10 §:n mukaan. Kiusaamiseen puuttumiseksi ei ole annettu yhtenäistä ja selkeää ohjeistusta. Jos virkavelvollisuus on määritelty epäselvästi, rikosoikeudellisen vastuun perusteet voivat jäädä syntymättä laillisuusperiaatteen perusteella. Opettajalla ja rehtorilla on virkansa puolesta myös erityinen oikeudellinen suojelu- ja valvontavelvollisuus suhteessa oppilaisiin. Jos he laiminlyövät velvollisuutensa, voivat he syyllistyä rikoslain 3 luvun 3 §:n 2 momentin mukaiseen epävarsinaiseen laiminlyöntirikokseen niissä tapauksissa, joissa laiminlyönnin seurauksena on rikoslain 21 luvun 10 §:n mukainen vammantuottamus. Jos tuottamuksellinen virkavelvollisuuden rikkominen ei laillisuusperiaatteen takia tule kysymykseen, voi rikosoikeudellinen vastuu kuitenkin syntyä epävarsinaisena laiminlyöntirikoksena. Ympäröivän yhteiskunnan muuttuessa oikeusjärjestelmä ei välttämättä sisäistä kovin nopeasti uusia arvoja ja periaatteita, joita esimerkiksi lapsen oikeudet ilmentävät. Tällöin voi odotusten ja todellisuuden välille syntyä jännitteitä. Jos opettajan ja rehtorin piittaamattomuuteen kiusaamistapauksissa ei puututa rikosoikeuden keinoin, voi se rikkoa oikeudenmukaisuuteen kohdistuvia odotuksia sekä horjuttaa luottamusta kouluinstituutioon. Tilannetta selkiyttäisi, jos kiusaamisen käsitteen määrittely lisätään perusopetuslakiin, tarkennetaan opettajan ja rehtorin virkavastuun sisältöä kiusaamistilanteissa sekä lisätään kaikkien viranomaisten niin opettajien kuin tuomareiden ymmärrystä ja tuntemusta lasten perusoikeuksista ja YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen velvoittavuudesta.
  • Lehto, Otto (Helsingin yliopisto, 2020)
    Perintö- ja lahjaverolain (PerVL) pääsäännön mukaan perintö- ja lahjavero määräytyy varallisuuden käyvän arvon eli varallisuuden todennäköisen luovutushinnan perusteella. Merkittävän poikkeuksen tästä pääsäännöstä tekee PerVL 55 §:n sukupolvenvaihdoshuojennus, jota sovellettaessa maksuunpantava perintö- tai lahjavero määräytyy käypää arvoa merkittävästi alemman arvon perusteella. Veron maksamiseksi saa lisäksi PerVL 56 §:n mukaisesti verrattain pitkän, jopa kymmenen vuoden korottoman maksuajan. Huojennussäännöksiä voidaan soveltaa, jos perintöön tai lahjaan sisältyy maatila, muu yritys tai osa niistä ja verovelvollinen jatkaa maatalouden harjoittamista tai yritystoimintaa. Osakeyhtiön osakkeita koskevissa perintö- tai lahjasaannoissa huojennus kohdistuu pääsääntöisesti kaikkiin yhtiön varoihin – myös elinkeinotoimintaan liittymättömiin varoihin, kuten esimerkiksi sijoitusluontoisiin varoihin, vaikka nämä varat muodostaisivat huomattavan osan yhtiön kokonaisvarallisuudesta. Huojennus alentaa maksuunpantavan veron vähintään 40 prosenttiin käyvän arvon mukaan määräytyvästä verosta, mutta pääsääntöisesti huojennus on suurempi – se voi johtaa jopa lähes täyteen verovapauteen. Koska huojennussäännökset johtavat merkittävän eriasteiseen verotukseen eri perinnön- ja lahjansaajien välillä, on niillä merkitystä perustuslain 6.1 §:n yleisen yhdenvertaisuussäännöksen kannalta, jonka katsotaan pitävän vaatimuksen samanlaisesta kohtelusta samanlaisissa tapauksissa. Jos tapausten samanlaisuuden määritetään perintönä tai lahjana saadun varallisuuden käypään arvoon, on selvää, etteivät huojennussäännökset täytä tätä vaatimusta. Huojennussäännöksistä aiheutuu siten PL 6.1 §:ssä tarkoitetun yhdenvertaisuuden rajoitus. Ollakseen perusoikeusjärjestelmän kannalta hyväksyttävissä, huojennussäännösten pitäisi täyttää perusoikeuksien yleiset rajoitusedellytykset. Tutkielmassa tarkastellaan perintö- ja lahjaverolain huojennussäännösten suhdetta perusoikeutena turvattuun yhdenvertaisuuteen. Erityisen tarkastelun kohteena on se, miten huojennuksen kohdistuminen osakeyhtiön sijoitusluontoiseen varallisuuteen vaikuttaa säännösten hyväksyttävyyteen perusoikeusjärjestelmän kannalta. Kohdistuessaan osakeyhtiön kaikkiin varoihin, saattaa huojennus kohdistua luonteeltaan samanlaiseen varallisuuteen, jota on yksityishenkilöiden omistuksessa, kuten julkisesti noteerattuihin arvopapereihin. Yhdenvertaisuusrajoituksen aste on sijoitusluontoisten varojen kohdalla jyrkempi kuin sellaisten varojen osalta, jotka liittyvät tuotannolliseen toimintaan, ja jotka poikkeavat luonteeltaan yksityishenkilöiden omistuksessa olevista varallisuuseristä. Sama ongelma koskee huojennuksen kohdistumista arvopaperisijoitustoimintaa harjoittavien osakeyhtiöiden osakkeisiin, koska näiden yhtiöiden varat koostuvat lähinnä sijoitusluontoisista varoista. Olennaisin tutkimuskysymys, johon tässä tutkimuksessa vastataan, on siten seuraava: Miten yrityksen ja yritysvarallisuuden käsitteiden sisältö vaikuttaa huojennussäännösten perustuslailliseen hyväksyttävyyteen ja onko huojennussäännöksistä aiheutuva eriarvoinen kohtelu yhdenvertaisuussäännöksen ja perusoikeusjärjestelmän kannalta hyväksyttävissä? Kysymykseen vastaamiseksi tutkielmassa tarkastellaan huojennussäännösten sekä perustuslain yhdenvertaisuussäännöksen sisältöä ja merkitystä. Erityisen tarkastelun kohteena huojennussäännösten osalta on PerVL 55.1 §:n yrityksen käsite sekä PerVL 55.2 §:n yritysvarallisuuden käsite. Huojennussäännösten ja yhdenvertaisuussäännöksen keskinäisen suhteen määrittämiseksi tarkastellaan myös perusoikeuksien yleistä merkitystä muun lainsäädännön ja lainsoveltamisen kannalta sekä sitä, miten yhdenvertaisuussäännöksen asettamat vaatimukset ilmenevät verotuksessa. Lähteinä hyödynnetään erityisesti huojennussäännösten ja perustuslain esitöitä sekä perusoikeuksia ja vero-oikeutta koskevia yleisiä oppeja. Yhdenvertaisuuden merkitystä verotuksessa arvioidaan myös veropolitiikkaa koskevien yleisten oppien avulla. Tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että huojennussäännöksiin liittyy useita yhdenvertaisuuden ja perusoikeuksien rajoitusedellytysten kannalta vaikeasti perusteltavissa olevia tekijöitä, jotka osaltaan murentavat säännösten hyväksyttävyyttä perusoikeusjärjestelmän kannalta. Erityisen ongelmallista on huojennuksen kohdistuminen osakeyhtiön sijoitusluontoisiin varoihin. Suhteessa huojennuksen piirin ulkopuolelle jääviin verovelvollisiin, huojennuksesta koituva hyöty on suurimmillaan silloin, kun saannon kohteena olevan yhtiön varallisuuteen sisältyy merkittävä määrä sijoitusluontoisia, sukupolvenvaihdoksen hetkellä elinkeinotoimintaan nähden ylimääräisiä varoja. Huojennuksen määrä ja yhdenvertaisuusrajoituksen aste on siten korkeimmillaan sellaisten osakeyhtiöiden luovutuksissa, joita ei todennäköisemmin yritystoiminnan jatkuvuuden turvaamiseksi ja työpaikkojen säilyttämiseksi olisi edes tarpeen tukea.
  • Ilveskivi, P (Kela, 2000)
    Sosiaali- ja terveysturvan tutkimuksia 57
    Tutkimuksessa selvitetään perustuslaissa turvattujen perusoikeuksien vaikutuksia ensiasteen ratkaisutoiminnassa päätettäessä yksilön oikeudesta sosiaaliturvaetuuteen. Kyseessä on sosiaalioikeudellinen ensiasteen päätöksenteko, jossa sosiaaliturvalainsäädännön toimeenpanosta vastaavassa viranomaisessa tehdään yksilön oikeutta koskeva hallintopäätös. Tutkimuksen näkökulma on yksilökeskeinen, ja perusoikeuksien merkitystä ratkaisutoiminnassa tarkastellaan nimenomaan yksilön suojan kannalta. Päätöksenteon rakennetta ja ratkaisun normatiivisen perustan muodostumista tarkastellaan tukeutumalla yhtäältä perusoikeuksien oikeudellista merkitystä koskevaan suomalaiseen valtiosääntödoktriiniin ja toisaalta oikeusteoreettiseen keskusteluun. Työ voidaan määritellä julkisoikeudelliseksi tutkimukseksi, jossa on hallinto-oikeudellisia, valtiosääntöoikeudellisia ja sosiaalioikeudellisia sekä yleisiä oikeusteoreettisia aineksia.
  • Tuovinen, A-K (Kela, 2017)
    Työpapereita 114
    Pääministeri Juha Sipilän hallitusohjelmaan sisältyy kirjaus perustulon kokeilusta. Kokeilun toteuttaminen edellyttää erityissääntelyä. Perustulokokeilua koskevan lain tulee olla Suomen perustuslain ja kansainvälisten ihmisoikeusvelvoitteiden mukainen, jotta se voidaan säätää tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä. Perustuslakivaliokunnan lausuntokäytännöstä voidaan summata keskeiset vaatimukset, jotka kokeilulain tulee täyttää. Näitä ovat lailla säätämisen vaatimus, säännösten täsmällisyys ja tarkkarajaisuus, tavoitteen hyväksyttävyys erityisesti perusoikeuksien kannalta, kokeilun tarpeellisuus, valittujen kokeilualueiden (tai muiden määreiden) tarkoituksenmukaisuus, kokeilun määräaikaisuus, kokeilun eriarvoistavan vaikutuksen kohtuullisuus (suhteellisuus), oikeusturva ja kokeilun tulosten selvittämis- ja arviointivelvoite. Sanotun lisäksi perustulokokeilun suunnittelussa ja toteuttamisessa tulee ottaa huomioon myös sosiaalisten perusoikeuksien perustuslaillinen suoja, ja siksi perustulon euromääräistä tasoa arvioitaessa on otettava huomioon myös kansainvälisistä ihmisoikeuksista johtuvat vaatimukset, sekä muun muassa tutkimustieto nykyisen vähimmäisturvan ja perusturvan riittämättömyydestä. Nykyisen perusturvan vähimmäistasot osoittavat vähimmäistason myös kokeiltavalle perustulolle, sikäli kuin jälkimmäisellä on tarkoitus korvata edellisiä, joskin tähän perusturvan tasoon kohdistuu selkeitä korotuspaineita.
  • Lehti, Henry (Helsingfors universitet, 2013)
    Poliisilain 11 ja 20 §:n soveltamistilanteet kuuluvat jokaisen järjestyspoliisin arkipäivään. Ensin mainittu pykälä mahdollistaa kohdehenkilön kiinnioton tämän itsensä suojaamiseksi. Jälkimmäinen sitä vastoin soveltuu tilanteisiin, joissa kohdehenkilön kiinniotto on välttämätöntä kanssaihmisten suojelemiseksi rikoksilta ja häiriöiltä. Molempien kohdalla kiinniotto tulee kyseeseen vasta aivan viime sijaisena vaihtoehtona, ja molemmissa säännöksissä kiinniotolle onkin asetettu varsin tiukat edellytykset. Poliisilain 11 ja 20 § ovat kuitenkin luonteeltaan niin sanottuja joustavia oikeusnormeja. Niiden soveltamisalan piiriin mahtuu mitä moninaisimpia tilanteita, ja lisäksi ne sisältävät useita avoimia ja tulkinnanvaraisia käsitteitä ja ilmauksia, joten kaikesta huolimatta käytännön soveltamistilanteissa poliisimiehelle saattaa jäädä runsaastikin harkintavaltaa. Tämä taas mahdollistaa erilaiset toimintatavat samanlaisissa tilanteissa eri poliisiyksiköiden tai poliisimiesten kesken. Mahdolliset erilaiset toimintatavat ovat erittäin ongelmallisia kansalaisten yhdenvertaisuuden ja oikeusturvan kannalta. Oikeuskäytäntöä ja tutkimustietoa tähän liittyen on kuitenkin olemassa hyvin vähän, mutta tämä ei välttämättä suinkaan tarkoita ongelmien tai epäkohtien puuttumista. Käsiteltävät säännökset ovat kaikin puolin vahvasti kytköksissä perusoikeuksiin. Kiinniotolla puututaan kohdehenkilön perustuslain 7 §:ssä turvattuun henkilökohtaiseen vapauteen. Vastaavasti kiinnioton syynä on aina (perus)oikeuksien suojeleminen. Vastakkain joutuvat siten yleensä joko kaksi perusoikeutta tai perusoikeus ja jokin alemmanasteinen oikeus. Varsinkin yleisen järjestyksen ja turvallisuuden suojaamiseksi on mahdollista sekä suojella että rajoittaa eritasoisia ja lukuisia erilaisia oikeuksia. Molempien taustalla eräänlaisina tausta-arvoina vaikuttavat myös muut kuin suoraan säännöksistä itsestään ilmenevät perusoikeudet. Lisäksi on huomioitava perustuslain 22 §:ssä julkiselle vallalle asetettu positiivinen perus- ja ihmisoikeuksien turvaamisvelvoite. Tutkimuksessa tarkastellaan kiinnioton kynnyksen määräytymistä poliisimiehen näkökulmasta käsin, tämän roolista erityisesti perusoikeuksien turvaajana, mutta toisaalta myös niiden rajoittajana. Kiinnioton kynnyksellä tarkoitetaan tässä sitä poliisilain 11 ja 20 §:n kiinnioton edellytysten tasoa, eräänlaista rajaa, jonka täyttyy ylittyä, jotta kiinniottoa voidaan pitää hyväksyttävänä ja oikeana ratkaisuna. Tutkimus jakautuu kolmeen varsinaiseen pääosioon, jotka kaikki omalta osaltaan pyrkivät vastaamaan tutkimuskysymykseen: miten määräytyy kiinnioton kynnys yksittäisissä poliisilain 11 ja 20 §:n soveltamistilanteissa? Johdanto-osion jälkeisessä 2. osiossa tutkimuksen metodologiset sitoumukset, sekä niin yleisesti poliisin kuin poliisimiehenkin yhteiskunnallinen rooli kietoutuvat yhteen. Tätä kautta pyritään luomaan ja tarjoamaan eräänlainen poliisimiehen itseymmärrys, sekä perustelemaan juuri tietynlainen tapa tulkita ja soveltaa kyseisiä säännöksiä. Tämän jälkeen 3. osiossa selvitetään poliisilain 11 ja 20 §:n perusoikeuskytkentöjä. Mitkä ovat taustalla vaikuttavat arvot ja miten ne tulisi huomioida? Mitä perusoikeuksia rajoitetaan ja mitä (perus)oikeuksia suojataan? Lisäksi käsitellään vapaudenriistoa ja kiinniottoa, sekä arvioidaan kiinniottoa perusoikeuksien yleisten rajoitusedellytysten valossa. Neljännessä osiossa paneudutaan yksityiskohtaisesti poliisilain 11 ja 20 §:n varsinaiseen sisältöön, sekä näiden säännösten luonteeseen joustavina oikeusnormeina. Aluksi tarkastellaan, minkälaista on poliisimiehellä soveltamistilanteissa oleva harkintavalta? Tämän jälkeen huomioidaan hallinnon yleisten oikeusperiaatteiden ja poliisilain oikeusperiaatteiden vaikutukset kiinnioton kynnyksen määräytymiseen. Lopuksi avataan muutamia säännöksiin sisältyviä avoimia ja tulkinnanvaraisia käsitteitä ja ilmaisuja. Näiden kolmen pääosion, tai paremminkin niissä käsiteltyjen asioiden huomioimisen yhteisvaikutuksesta, tulisi kiinnioton kynnyksen asettua yksitäisissä käytännön tilanteissa tietylle tasolle. Esitöiden vähäsanaisuudesta ja oikeuskäytännön niukasta määrästä johtuen, vain osan tutkimuksessa esiintyvistä argumenteista ja johtopäätöksistä voidaan katsoa varmuudella edustavan voimassa olevaa oikeuttamme. Osa taas on väkisinkin ainoastaan perusteltuja tulkintakannanottoja siitä, miten asioiden tulisi olla tai miten ne voisivat olla? Tästä huolimatta tutkimus toivottavasti tarjoaa apua myös käytännön soveltamistilanteisiin, sekä ainakin herättää kyseisten säännösten soveltajia ajattelemaan omaa toimintaansa mahdollisimman kattavasti erityisesti perusoikeuksien kannalta.
  • Hieta-aho, Helmi (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkielmani käsittelee poliisin voimakeinojen käyttöä ajalla 1995–2020. Tarkastelen voimankäyttöä koskevaa sääntelyä kyseisellä ajanjaksolla ja nostan esille siinä tapahtuneita muutoksia. Lisäksi käsittelen rajanvetoa sallitun ja liiallisen voimankäytön välillä tuomioistuinten näkökulmasta ja tuon esille mahdollista oikeuskäytännöstä ilmenevää muutoslinjaa. Aluksi käyn läpi voimankäytön käsitteen määritelmää ja erilaisia voimakeinoja. Käsittelen alussa myös lyhyesti niitä perus- ja ihmisoikeuksia, joihin voimankäytöllä voidaan puuttua. Olennaista on tuoda myös esille sääntelyn tausta, joka oikeuttaa rajoittamaan näitä perus- ja ihmisoikeuksia. Tämän jälkeen käyn tutkielmassani kattavasti läpi voimakeinojen käyttöä koskevaa eritasoista sääntelyä. Ennen oikeuskäytännön käsittelemistä, esittelen vielä poliisimiehen virka- ja rikosvastuuta liiallisissa voimankäyttötilanteissa. Lisäksi nostan esille erilaiset anteeksiantoperusteet, joilla vastuu liioitellusta voimankäytöstä voidaan kumota. Käsittelen lopuksi aiheen kannalta olennaista oikeuskäytäntöä tuomioistuinten antamien ratkaisujen pohjalta.
  • Hellsten, K; Hidén, M; Sakslin, M; toim. (Kela, 2001)
    Sosiaali- ja terveysturvan katsauksia 48
    Julkaisuun on koottu Kelan 26.3.2001 järjestämän asiantuntijaseminaarin esitykset. Johdannon seminaarin teemoihin esitti professori Mikael Hidén. Seminaarissa pidettiin seuraavat esitelmät: professori Niklas Bruun: Oikeusturva, oikeudenmukaisuus ja sosiaalipoliittinen sääntely EU:ssa, professori Matti Mikkola: Sosiaaliturvan säästöt Euroopan sosiaalisen peruskirjan valossa, vastaava tutkija Maija Sakslin: Tulisiko EU:n perusoikeuskirjan sosiaaliset oikeudet ottaa vakavasti?, professori Olli Mäenpää: Sosiaaliset oikeudet ja vastuu niiden toteuttamisesta ja valiokuntaneuvos Pentti Arajärvi: Työttömyysturva perusoikeuskysymyksenä.
  • Lehtonen, Jenna (Helsingin yliopisto, 2020)
    Suostumuksessa on kyse lakiin kirjaamattomasta vastuuvapausperusteesta, joka tietyin edellytyksin poistaa teon rikosvastuun ja rangaistavuuden. Suostumuksen on oikeustieteessä katsottu poistavan joko teon tunnusmerkistön mukaisuus tai oikeudenvastaisuus. Tässä esityksessä suostumuksen katsotaan poistavan teon tunnusmerkistön mukaisuus. On olennaista erottaa varsinaisesta suostumusopista tilanteet, joissa rikosoikeudellinen vastuu sulkeutuu pois jollakin muulla perusteella kuin suostumuksella. Suostumuksella voi olla merkitystä arvioinnissa silloinkin, kun vastuusta vapauttava vaikutus perustuu johonkin muuhun perusteeseen. Näin on esimerkiksi silloin, kun perusoikeus itsessään poistaa tunnusmerkistön mukaisuuden. Suostumus heijastaa itsemääräämisoikeutta, mutta itsemääräämisoikeus ja suostumus eivät ole sama asia. Oikeus suostua oikeudenloukkauksiin on vain yksi itsemääräämisoikeuden ilmentymä, ja koska itsemääräämisoikeus käsitteenä ja oikeutena on niin laaja, se voi tietystä näkökulmasta asettua myös suostumuksen vastaintressiksi. Itsemääräämisoikeus ikään kuin lymyää suostumusopin taustalla ja tulee argumentaatioon mukaan, jos suostumuksen kohteena olevan oikeushyvän määräysvallasta ja suostumuksen soveltuvuudesta on epäselvyyttä. Suostumuksen tarkoituksena on varmistaa itsemääräämisoikeuden toteutuminen tilanteissa, joissa yksilöillä ei ole suojelutarvetta, ja siten rikosoikeudellisen järjestelmän tarjoamaa suojaakaan ei tarvita. Perus- ja ihmisoikeuksien pääasiallinen vaikutustapa suostumuksen yhteydessä tulisi olla perus- ja ihmisoikeusmyönteinen laintulkinta. Suostumusta tulisi yksittäisessä tulkintatilanteessa lähestyä sen edellytysten kautta ja tämän kehikon sisällä tarpeen tullen etsiä tulkinta-apua relevanteista perusoikeuksista. Erityisesti määritellessä yksilön määräysvaltaa oikeushyvien osalta, joudutaan usein varsin haastavien vastakkainasettelujen pariin, jossa perusoikeudet ovat kollisiossa keskenään. Näiden kollisioiden ratkaisu ei ole yksinkertaista ja tulkinta-apua voidaan ja tulisi hakea sosiaaliadekvaattisuuden kautta. Sosiaaliadekvaattisuuden rooli, tai koko käsite ylipäätään, suomalaisessa rikosoikeudessa ei ole kaikista selkein, ja sen tarjoamiin hyötyihin on oikeustieteessä suhtauduttu epäilevästi. Näistäkin haasteista huolimatta sosiaaliadekvaattisuus todella voi tarjota hyödyllistä tulkinta-apua, kun ratkaistaan perusoikeuksien välisiä kollisioita. Perusoikeuksien punnintaprosessin myötä ei aina helposti saada vastausta, mikä on oikea tasapaino eri perusoikeuksien välillä ja sosiaaliadekvaattisuus avaa harkinnan oikeuden ulkopuolisille seikoille kuitenkin pitämällä sen edelleen oikeuden sisäisenä. Perusoikeuspunninta voi myös osoittautua hedelmälliseksi suoritettuna rinnakkain sosiaaliadekvaattisuutta koskevan tarkastelun kanssa. Suostumusta tarkastellessa ensimmäisenä kohtaa ongelman virallislähteiden vähäisyydestä, ja kysymys lainsäädännöllisten muutostarpeiden olemassaolosta on relevantti. Velvoite edistää perusoikeuksien toteutumista voisi puhua sen puolesta, että suostumuksesta olisi syytä ottaa lain tasolle jonkinlainen säännös. Realistisina vaihtoehtoina olisi liittää säännös joko pahoinpitelysäännösten tai vastuuvapausperusteiden yhteyteen rikoslakiin taikka nostaa itsemääräämisoikeus nimenomaiseksi perusoikeudeksi perustuslakiin. Jo itsemääräämisoikeuden nimenomainen tuominen lain tasolle perusoikeudeksi lisäisi johdonmukaisuutta myös suostumuksen tulkintaan. Suostumus voidaan johtaa itsemääräämisoikeudesta ja näin ollen myös suostumuksen asema selkeytyisi, jos itsemääräämisoikeus olisi mainittu perustuslaissa itsenäisenä perusoikeutena. Näin ollen lainsäädännöllisenä suosituksena ehdotan itsemääräämisoikeuden nostamista perustuslakiin nimenomaiseksi perusoikeudeksi.