Browsing by Subject "pohjoinen ulottuvuus"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-7 of 7
  • Korpinen, Pia (2002)
    Pro gradu -tutkielman aiheena on Euroopan unionin pohjoisen ulottuvuuden politiikassa esiin tuleva näkemys ympäristöstä ja ympäristöongelmista. Tavoitteena on selvittää, miten ympäristökysymyksiä lähestytään pohjoisen ulottuvuuden politiikkaan liittyvissä virallisissa asiakirjoissa ja miten esille nostettuja ympäristöongelmia esitetään ratkaistaviksi. Tätä vasten peilaten, tarkastellaan myös mitä vaihtoehtoinen, radikaaliekologiaan pohjaava lähetymistapa voisi pohjoisen ulotuvuuden politiikassa sisältää. Tutkielman teoreettisen perustan keskeiset käsitteet ovat kestävä kehitys ja ekologinen modernisaatio. Näiden käsitteiden pohjalta tarkastellaan pohjoisen ulottuvuuden politiikan edustamaa ympäristönäkökulmaa. Teoriaosuudessa perehdytään näihin käsitteisiin ja siihen, minkälaisia toimintaperiaatteita ne edustavat ympäristöpolitiikan käytännössä. Analyysikehikon teknisenä välineenä käytetään kestävän kehityksen mallia, johon sisältyy neljä eri tulkintaa kestävästä kehityksestä. Nämä tulkinnat edustavat kukin erilaista käsitystä siitä mitä kestävän kehityksen ymmärretään tarkoittavan. Samalla ne edustavat erilaista lähestymistapaa ympäristökysymyksiin ja niiden ratkaisuun. Vaihtoehtoisen ympäristönäkökulman pohtiminen liitetään yhteen mallin esittämistä kestävän kehityksen tulkinnoista, ns. kestävän kehityksen ideaalimalliin. Ideaalimalli pohjaa radikaaliekologian mukaiseen näkemykseen siitä, millaista on ympäristön ja ihmisten kannalta kestävä kehitys. Ideaalimallin edustamaa vaihtoehtoista ympäristönäkökulmaa syvennetään teoriaosuudessa käsittelemällä radikaaliekologian ja kriittisen tutkimuksen yhtymäkohtia. Tämän analyysikehikon pohjalta lähetään selvittämään pohjoisen ulottuvuuden politiikan ympäristönäkökulmaa. Analyysiaineiston muodostavat EU:n viralliset pohjoisen ulottuvuuden politiikka käsittelevät asiakirjat vuosilta 1999-2001. Tarkastelen analyysiaineistoa teemoitellen ja tehden päättelyjä aineiston edustmista politiikkamalleista hakien samalla systemaattisesti yhteyksiä vaihtoehtoiseen malliin. Ympäristönäkökulman tarkastelu paljastaa, että ympäristöä käsitellään pohjoisen ulottuvuuden politiikassa verrattain kapealaisesti ympäristöongelmiin keskittyen. Ympäristöongelmien ratkaisemisessa ekologisen modernisaation ja heikon kestävän kehityksen tulkinnan mukaiset linjaukset nousevat keskeisiksi. Ympäristönäkökohtien huomioimista luonnonvarojen hyödyntämisessä painotetaan, mutta mitä ympäristön kestävällä kehityksellä käytännössä tarkoitetaan, jää vaille merkityssisältöä.
  • Palosaari, Teemu (2001)
    Tutkimuksessa esitetään uusi näkökulma Euroopan unionin (EU) pohjoisen ulottuvuuden tutkimiseen. Tämä tehdään ottamalla tarkasteluun mukaan EU:n eteläinen ulottuvuus sekä identiteettiteoriat ja turvallisuusanalyysi. Ulottuvuuksien rinnakkaisen tarkastelun avulla pyritään löytämään sellaisia pohjoisen ulottuvuuden ominaisuuksia ja merkityksiä, jotka muuten jäisivät vähemmälle huomiolle tai kokonaan havaitsematta. Eteläisen ulottuvuuden mukana olo myös laajentaa tutkimuksen näkökulmaa yleisemmälle eurooppalaiselle tasolle, jolloin päästään analysoimaan EU:n laajenemisprosessia ja muita ulkosuhteisiin liittyviä toimintatapoja. Päätelmissä esitetään turvallisuuspolitiikan tutkimuksen näkökulmasta puheenvuoro Euroopan ideasta käytävään keskusteluun. Tällöin korostetaan turvallisuuden merkitystä yhtenä keskeisenä Euroopan integraation ja ylipäätänsä ?eurooppalaisuuden? taustalla olevista tekijöistä. Pohjoisella ulottuvuudella tarkoitetaan Suomen aloitteesta kehittynyttä EU-hanketta, jonka tarkoituksena on paremman koordinaation ja täydentävyyden avulla tehostaa EU:n ja jäsenmaiden jo olemassa olevien ohjelmien toimintaa ja vaikutuksia Euroopan pohjoisessa ja etenkin Itämerellä. Eteläinen ulottuvuus puolestaan perustuu Barcelona-prosessiin ja sen taustalta löytyvään monialaiseen Välimeren alueen yhteistyöhön. Ulottuvuuksien rinnakkaiselle tarkastelulle haetaan systemaattista pohjaa integraatioon liittyvistä identiteettiteorioista ja lisäksi turvallisuusanalyysista. Identiteettinäkemykset tulevat pääasiassa Iver B. Neumannilta, Vilho Harlelta ja Zygmunt Baumanilta. Turvallisuusanalyysin välineistö on pääosin peräisin niin kutsutulta Kööpenhaminan koulukunnalta (Barry Buzan, Ole Wæver). Käsitejärjestelmän keskeisimpiä kohtia ovat identiteetin rakentuminen toiseuden ja rajanvedon perustalta sekä turvallistaminen ja turvallisuuden purkaminen. Näitä yhdistämällä tutkielmassa luodaan ?harmaiden vyöhykkeiden? malli. Harmaita vyöhykkeitä luonnehtii EU:n pyrkimys kontrolloida lähialueillaan olevia turvallisuusuhkia siirtämällä ne pois suljetusta turvallistetusta tilasta normaalin politiikan ja kanssakäymisen piiriin. Pohjoisen ja eteläisen ulottuvuuden monet eri ohjelmat tähtäävät juuri tällaiseen turvallisuuden purkamiseen. Lisääntyvästä yhteistyöstä huolimatta rajanveto ?oikeiden eurooppalaisten? ja ulkopuolisten välillä säilyy, sillä se on unionin oman identiteetin muodostumisen ja sisäisen yhtenäisyyden kannalta EU:lle tärkeää. Harmaiden vyöhykkeiden osatekijöiden avulla pohjoista ja eteläistä ulottuvuutta voi vertailla järjestelmällisesti ja yhtenäisin arviointikriteerein. Turvallisuusuhkien vakavuuden ja identiteettirajojen voimakkuuden aste-erot pohjoisessa ja etelässä näkyvät suoraan suoraan EU:n politiikkakäytännöissä ? muun muassa rahoituksessa ja jäsenyyskysymyksissä. Teorialähteiden ohella tutkimuksen aineisto koostuu lähinnä pohjoisen ja eteläisen ulottuvuuden virallisista dokumenteista. Tutkimus sisältää myös valikoidun pohjoisen ulottuvuuden bibliografian kirjallisuus- ja dokumenttiosioineen.
  • Grönroos, Sanna (2004)
    Euroopan unioni sai pohjoisen ulottuvuuden, kun Suomi ja Ruotsi liittyivät sen jäsenmaiksi vuonna 1995. EU:lla ei kuitenkaan ollut selvää pohjoisille alueille ja Venäjälle suuntautuvaa politiikkaa. Pohjoisten alueiden asioita käsittelevän EU-politiikan luomista pidettiin Suomessa tarpeellisena, minkä vuoksi Suomessa alettiin valmistella Euroopan unionin pohjoisen ulottuvuuden politiikkaa koskevaa aloitetta. Pohjoisen ulottuvuuden aloitteen avulla Suomi halusi kiinnittää Euroopan unionin huomiota pohjoisen alueen tarjoamiin mahdollisuuksiin sekä pohjoiseen ja koko Eurooppaan kohdistuviin mahdollisiin uhkiin. Tutkimuksessa laaditaan prosessikuvaus Euroopan unionin pohjoisen ulottuvuuden politiikan elinkaaresta. Tarkoituksena on selvittää, millä tavalla pienen jäsenmaan tekemän aloitteen pohjalta on muotoutunut kokonainen EU-politiikka. Tutkimuksen empiirinen osa perustuu kirjallisten lähteiden lisäksi haastatteluaineistoon. Pohjoisen ulottuvuuden prosessin elinkaarta analysoidaan policy-analyyttisesti. Analyysin kohteena ovat pohjoisen ulottuvuuden prosessiin vaikuttaneet tekijät ja siihen liittyvän päätöksenteon eri vaiheet. Analyysi aloitetaan pohjoisen ulottuvuuden vireillepano- ja valmisteluvaiheesta. Seuraavaksi analysoidaan aloitteen markkinointivaihetta ja Euroopan unionissa tapahtunutta päätöksentekovaihetta. Työn empiirisessä osassa käytetään tutkimusmenetelmänä myös vertailua, jonka avulla tarkastellaan pohjoisen ulottuvuuden politiikan sisällöllistä kehitystä. Pohjoisen ulottuvuuden toimeenpanoa analysoidaan vertailemalla Suoen aloitteen sisältöä Euroopan unionin laatimiin pohjoista ulottuvuutta koskeviin asiakirjoihin. Pohjoisen ulottuvuuden politiikan puitteissa toteutettuihin hankkeisiin ei tutkimuksessa perehdytä. Tutkimuksen empiirisen osan tuloksena todettiin, että muun muassa historialliset syyt, Venäjä sekä Suomen kansalliset edut vaikuttivat siihen, että pohjoinen ulottuvuus nostettiin poliittiselle päätöksentekoareenalle. Pohjoisen ulottuvuuden avulla Suomi pyrki määrittelemään asemaansa Euroopan unionissa oman historiansa ja maantieteensä mukaan. Tehokkaita lobbauskeinoja käyttäen pohjoinen ulottuvuus saatiin nostettua Euroopan unionin asialistalle. Pohjoisesta ulottuvuudesta on tullut osa Euroopan unionin ulkosuhdepolitiikkaa, mutta se on kohdannut Euroopan unionissa monien eri ongelmien vuoksi toimeenpanokuilun, joka on hidastanut politiikan kehittymistä. Suomen aloitteen sisältö on pitkälti huomioitu EU:n pohjoista ulottuvutta koskevissa asiakirjoissa, vaikka Euroopan unionin pohjoisen ulottuvuuden politiikan painopistealueet ovat vaihdelleet. Venäjä on ollut politiikan puitteissa koko ajan muita pohjoisen ulottuvuuden kumppanimaita enemmän esillä. Pohjoisen ulottuvuuden aloitteen tekeminen oli Suomelle kannattavaa, sillä Suomen asettamat lähtökohtatavoitteet ovat toteutuneet suhteellisen hyvin. Euroopan unionin ja Venäjän välinen yhteistyö on tiivistynyt. Aloitteen ansiosta Suomi ja Suomelle tärkeät asiat ovat saaneet huomiota Euroopan unionissa.
  • Kangaspuro, Markku (Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen seura, 2003)
    Idäntutkimus
  • Karttunen, Antti (2006)
    Pro gradu –tutkielmani käsittelee Kaliningradin kysymyksestä käytyä keskustelua 1990- ja 2000-luvuilla. Entinen Itä-Preussi ja sen pääkaupunki Königsberg siirtyivät Neuvostoliitolle Potsdamin konferenssissa 1945 tehdyn päätöksen mukaisesti. Alue ja sen pääkaupunki nimettiin Kaliningradiksi ja suljettiin ulkomaailmalta aina Neuvostoliiton hajoamiseen saakka. Yhteydet vanhaan saksalais-preussilaiseen historiaan pyrittiin kieltämään. Baltian maiden itsenäistymisestä lähtien Kaliningrad on ollut vailla suoraa maayhteyttä muihin Venäjän osiin. Alueen eristyneisyys muusta Venäjästä on aiheuttanut monenlaisia ongelmia sekä keskustelua siitä, miten ratkaista ”Kaliningradin kysymys”. Erityisesti naapurimaat huolestuivat 1990-luvun alkupuolella Kaliningradin sotilasvarustelusta. Venäjä torjui kaikki ulkomailta tulleet Kaliningradiin liittyvät vaatimukset ja piti niitä sisäisiin asioihinsa puuttumisena. Tutkimuksessa tarkastellaan Kaliningradin asemaa kolmesta eri tarkastelukulmasta, jotka ovat hallinneet keskustelua: 1) Kaliningrad turvallisuuspoliittisena kysymyksenä 2) Kaliningradin asema osana Venäjän federaation keskusvallan ja alueiden suhteita ja 3) Kaliningradin asema ja kohtalo naapurimaiden Liettuan ja Puolan liittyessä Euroopan unioniin (ja Natoon). 1990-luvun alkupuolella keskustelua hallitsivat turvallisuuspoliittiset kysymykset. Rakentavaan kansainväliseen keskusteluun ei päästy, koska Venäjä torjui kaikki tällaiset pyrkimykset. Kun 1990-loppua kohden alkoi vaikuttaa vääjäämättömältä, että Kaliningrad jää Venäjän saarekkeeksi laajentuvan EU:n sisälle, tuli esiin aivan uudenlaisia ongelmia. Venäjä toi Kaliningradin kysymyksen keskusteluihin EU:n kanssa 1990-luvun lopulla ja esitti Kaliningradia jopa pilottialueeksi EU:n ja Venäjän välisissä suhteissa. 2000-luvun alussa Kaliningradin kysymyksestä tuli hetkeksi suurin EU:n ja Venäjän välinen kiistakysymys, jossa Venäjä käytti hyvinkin voimakasta retoriikkaa. Jonkinasteiseen sopuun päästiin vuonna 2002. Venäjän federaation keskushallinto on pyrkinyt helpottamaan Kaliningradin tilannetta mm. antamalla sille tulli- ja verohelpotuksia. Tämä ei kuitenkaan ole johtanut Kaliningradin taloudelliseen kukoistukseen – päinvastoin alueen itsevaltaisen kuvernöörin Leonid Gorbenkon kaudella (1996-2000) leväperäinen taloudenpito ajoi koko alueen konkurssin partaalle. Putinin noustessa valtaan Moskova ryhtyi ottamaan aluetta tiukempaan hallintaansa mm. tukemalla Putinin suosikin Itämerenlaivaston komentajan Vladimir Jegorovin valintaa alueen kuvernööriksi. Erityisesti pohjoisen ulottuvuuden politiikan nousu EU:n agendalle vuonna 1999 johti kansainvälisen kiinnostuksen nousuun Kaliningradia kohtaan. Vaille konkreettista sisältöä jäänyt pohjoinen ulottuvuus ei kuitenkaan pysynyt tarjoamaan konkreettisia ratkaisuja Kaliningradin erityisongelmille. Kaliningradin kysymyksen ympärillä velloneen keskustelun painotukset ovat muuttuneet vuosien saatossa. 1990-luvun alun kiista Kaliningradin muodostamasta sotilaallisesta uhasta ja naapureista kummunneet aluevaatimukset ovat saaneet väistyä EU:n laajentumiseen liittyvien kysymysten noustessa esiin. Tutkimuksessa tuodaan esille, että kyse on nimen omaan keskustelun painopisteiden muutoksesta – turvallisuuspoliittiset kysymykset häilyvät taustalla myös uusien aiheiden noustessa keskeiseen asemaan. Kaliningradin kysymykseen käsittelyyn osallistujina – siis oikeastaan tämän kysymyksen määrittelijöinä – tässä tutkimuksessa käsitetään niin Kaliningradin asiaan kytköksissä olleet valtiot ja poliittiset toimijat kuin keskusteluun aktiivisesti osallistuneet tutkijat.
  • Karttunen, Antti (2010)
    Pro gradu –tutkielmani käsittelee Kaliningradin kysymyksestä käytyä keskustelua 1990- ja 2000-luvuilla. Entinen Itä-Preussi ja sen pääkaupunki Königsberg siirtyivät Neuvostoliitolle Potsdamin konferenssissa 1945 tehdyn päätöksen mukaisesti. Alue ja sen pääkaupunki nimettiin Kaliningradiksi ja suljettiin ulkomaailmalta aina Neuvostoliiton hajoamiseen saakka. Yhteydet vanhaan saksalais-preussilaiseen historiaan pyrittiin kieltämään. Baltian maiden itsenäistymisestä lähtien Kaliningrad on ollut vailla suoraa maayhteyttä muihin Venäjän osiin. Alueen eristyneisyys muusta Venäjästä on aiheuttanut monenlaisia ongelmia sekä keskustelua siitä, miten ratkaista ”Kaliningradin kysymys”. Erityisesti naapurimaat huolestuivat 1990-luvun alkupuolella Kaliningradin sotilasvarustelusta. Venäjä torjui kaikki ulkomailta tulleet Kaliningradiin liittyvät vaatimukset ja piti niitä sisäisiin asioihinsa puuttumisena. Tutkimuksessa tarkastellaan Kaliningradin asemaa kolmesta eri tarkastelukulmasta, jotka ovat hallinneet keskustelua: 1) Kaliningrad turvallisuuspoliittisena kysymyksenä 2) Kaliningradin asema osana Venäjän federaation keskusvallan ja alueiden suhteita ja 3) Kaliningradin asema ja kohtalo naapurimaiden Liettuan ja Puolan liittyessä Euroopan unioniin (ja Natoon). 1990-luvun alkupuolella keskustelua hallitsivat turvallisuuspoliittiset kysymykset. Rakentavaan kansainväliseen keskusteluun ei päästy, koska Venäjä torjui kaikki tällaiset pyrkimykset. Kun 1990-loppua kohden alkoi vaikuttaa vääjäämättömältä, että Kaliningrad jää Venäjän saarekkeeksi laajentuvan EU:n sisälle, tuli esiin aivan uudenlaisia ongelmia. Venäjä toi Kaliningradin kysymyksen keskusteluihin EU:n kanssa 1990-luvun lopulla ja esitti Kaliningradia jopa pilottialueeksi EU:n ja Venäjän välisissä suhteissa. 2000-luvun alussa Kaliningradin kysymyksestä tuli hetkeksi suurin EU:n ja Venäjän välinen kiistakysymys, jossa Venäjä käytti hyvinkin voimakasta retoriikkaa. Jonkinasteiseen sopuun päästiin vuonna 2002. Venäjän federaation keskushallinto on pyrkinyt helpottamaan Kaliningradin tilannetta mm. antamalla sille tulli- ja verohelpotuksia. Tämä ei kuitenkaan ole johtanut Kaliningradin taloudelliseen kukoistukseen – päinvastoin alueen itsevaltaisen kuvernöörin Leonid Gorbenkon kaudella (1996-2000) leväperäinen taloudenpito ajoi koko alueen konkurssin partaalle. Putinin noustessa valtaan Moskova ryhtyi ottamaan aluetta tiukempaan hallintaansa mm. tukemalla Putinin suosikin Itämerenlaivaston komentajan Vladimir Jegorovin valintaa alueen kuvernööriksi. Erityisesti pohjoisen ulottuvuuden politiikan nousu EU:n agendalle vuonna 1999 johti kansainvälisen kiinnostuksen nousuun Kaliningradia kohtaan. Vaille konkreettista sisältöä jäänyt pohjoinen ulottuvuus ei kuitenkaan pysynyt tarjoamaan konkreettisia ratkaisuja Kaliningradin erityisongelmille. Kaliningradin kysymyksen ympärillä velloneen keskustelun painotukset ovat muuttuneet vuosien saatossa. 1990-luvun alun kiista Kaliningradin muodostamasta sotilaallisesta uhasta ja naapureista kummunneet aluevaatimukset ovat saaneet väistyä EU:n laajentumiseen liittyvien kysymysten noustessa esiin. Tutkimuksessa tuodaan esille, että kyse on nimen omaan keskustelun painopisteiden muutoksesta – turvallisuuspoliittiset kysymykset häilyvät taustalla myös uusien aiheiden noustessa keskeiseen asemaan. Kaliningradin kysymykseen käsittelyyn osallistujina – siis oikeastaan tämän kysymyksen määrittelijöinä – tässä tutkimuksessa käsitetään niin Kaliningradin asiaan kytköksissä olleet valtiot ja poliittiset toimijat kuin keskusteluun aktiivisesti osallistuneet tutkijat.
  • Hallanoro, Henri Matias (2007)
    Tutkin työssäni ydinturvallisuusalan yhteistyön kentän kehitystä Suomen lähialueilla. Tarkastelen tätä ydinturvallisuusyhteistyön kenttää erityisesti Suomen virallisen ydinturvallisuusalan lähialueyhteistyön näkökulmasta, mutta lisäksi tarkastelen myös muita tärkeitä kahden- ja monenkeskisiä ydinturvallisuusalan yhteistyön toimijoita Suomen lähialueilla. Suomen lisäksi muita lähialueilla kahdenvälistä yhteistyötä harjoittavia maita ovat olleet mm. Yhdysvallat, Saksa, Ranska, Norja ja Ruotsi. Keskeisiä monenkeskisiä toimijoita ovat olleet mm. TACIS- ja PHARE-ohjelmien ja pohjoisen ulottuvuuden ympäristökumppanuusrahaston puitteissa toteutetut EU-hankkeet ja Euroopan Jälleenrakennus -ja kehityspankin (EBRD) rahoittamat hankkeet. Lähialueyhteistyön ja Suomen lähialueiden -käsitteiden käyttöni perustuu ennen kaikkea ulkoasiainministeriön tapaan määritellä ne. Tätä kautta tarkastelemikseni Suomen lähialueiksi rajautuu Luoteis-Venäjä ja Baltian maat. Alueella sijaitsee kolme useissa länsimaisissa turvallisuusselvityksissä riskialttiiksi havaittua voimalaa, joissa tutkimusajanjaksonani oli käytössä yhteensä kymmenen reaktoria. Venäjän puolella sijaitsevat Leningradin alueen voimala Sosnovyi Bor sekä Kuolan ydinvoimala Polarnye Zori. Liettuassa puolestaan sijaitsee Ignalinan ydinvoimala. Muista Suomen lähialueiden ydinriskeistä puhuttaessa keskeisimmäksi muodostuvat Murmanskin alueen ydinjäteongelmakeskittymät Neuvostoliiton pohjoisen laivaston raunioilla Barentsinmeren rannalla. Pyrin erityisesti tekemään tärkeimmistä historiallisista tarkastelupisteistäni käsin vertailua siitä, miten kukin merkittävä poliittinen prosessi on vaikuttanut ydinturvallisuusalan yhteistyökentän kehitykseen Suomen lähialueilla. Tärkeimpiä näistä historiallisista tarkastelupisteistäni ovat Neuvostoliiton hajoaminen, Suomen ja Ruotsin EU-jäsenyys, EU:n pohjoisen ulottuvuuden politiikan muotoutuminen ja Baltian maiden EU-jäsenyys. Näistä pisteistä käsin teen vertailua ja pohdin, miten nämä tapahtumat ovat muuttaneet ydinturvallisuusalan yhteistyön kenttää Suomen lähialueilla. Tärkein oletukseni on ollut se, että kahdenväliseen yhteistyöhön alkutilanteessa vahvasti painottunut yhteistyökenttä Suomen lähialueilla on vähitellen muuttunut monenkeskiseen yhteistyöhön painottuneeksi. Uskon siis bilateriaalisuuden vähitellen väistyneen multilateriaalisuuden tieltä Suomen lähialueiden ydinturvallisuusyhteistyössä. Tutkimustulokseni osoittavat, että näin on pitkälti käynytkin. Pyrin ennen kaikkea etsimään tekijöitä, jotka ovat tavalla tai toisella mullistaneet ja muuttaneet ydinturvallisuusyhteistyön toimijakenttää Suomen lähialueilla. Tärkeää on ollut pohtia, miksi yhteistyön painopiste on eri aikoina muuttunut, ja miten uudet yhteistyömuodot ovat milloinkin nousseet vanhoja haastamaan. Tutkimukseni näkökulma edellytti varsin monitahoisen lähdemateriaalin käyttöä. Toisaalta tarvitsin yleisesti lähialueyhteistyön organisoimiseen ja määrittämiseen liittyvää aineistoa, kuten ulkoasiainministeriön lähialueyhteistyöraportteja ja toimintastrategioita, mutta toisaalta erityisen tärkeätä minulle oli ydinturvallisuusalan lähialueyhteistyötä koskeva aineisto. Ydinturvallisuusalan yhteistyön perustiedon keräämisessä Säteilyturvakeskus STUKin raportit ja toimintakertomukset ovat olleet erityisen tärkeitä. Alkuperäislähteinä keskeistä materiaalia tutkimukseni kannalta ovat olleet STUKin arkistosta löytyvät matkakertomukset ja STUKin tiedotusosaston lehtileikekokoelma. Olen tehnyt myös viisi haastattelua, jotka ovat olleet erityisen tärkeitä kokonaisuuden ymmärtämisen kannalta. Aiheeni ollessa ajallisesti varsin läheinen, myös internet-lähteet ovat olleet tärkeitä. Myös esimerkiksi neuvostoajan idänkaupan ja lähialueyhteistyön vertailussa erilaiset idänkaupan historiaan liittyvät lähteet ovat olleet tarpeellisia. Samalla tavalla esimerkiksi EU:n pohjoiseen ulottuvuuteen ja Suomen ulkopolitiikan 90-luvun kehitykseen liittyvä kirjallisuus on ollut tärkeää taustamateriaalia. Suomen ja Venäjän energiapolitiikkaa tarkastellessani ydinturvallisuusalan yhteistyökentän kehitykseen vaikuttavina tekijöinä, tarvitsin myös monenlaisia lähteitä.