Tutkielma käsittelee opetus- ja kulttuuriministeriön, ulkoasiainministeriön ja työ- ja elinkeinoministeriön yhteistä kulttuurivientihanketta pyrkimyksenään erotella sen syntyyn vaikuttaneita tekijöitä, luoda kuvaa hankkeeseen liittyneistä tavoitteista ja ristiriidoista ja siitä, miten niitä on käsitelty hankkeen etenemisen aikana. Erityisenä kiinnostuksen kohteena on hankkeen toimijaverkoston hahmottaminen, hankkeen syntyhistoria ja idean kehittyminen osaksi virallista kulttuuripolitiikkaa. Policy-analyysin keinoin tutkielma tarkastelee kulttuuriviennin kehittämisohjelman vireillepanoa,suunnittelua ja toteuttamista. John Kingdonin lukuisten virtausten malli (engl. mulptiple streams) toimii tutkielman teoreettisena viitekehyksenä ja aineiston analyysi suoritetaan mallin viiden keskeisen elementin kautta. Aineisto analysoidaan (1) ongelmien virran, (2) politiikkavirran, (3) policy-virran, (4) policy-yrittäjien ja (5) policy-ikkunan kautta. Tutkimusmenetelmänä käytetään asiantuntijahaastatteluja, jotka toteutettiin teemahaastatteluina ministeriöiden virkamiesten ja taiteen tiedotuskeskusten toiminnanjohtajien keskuudessa. Aineisto muodostuu hankkeeseen liittyvistä asiakirjoista ja litteroiduista asiantuntijahaastatteluista. Asiantuntijoiden keskuudessa ajatus kulttuurivientihankkeesta kehittyi vähitellen. 1990-luvun lopulla yleistyi ajatus kulttuuriteollisuudesta ja 2000-luvun alussa kulttuuriteollisuus-termi vähitellen korvautui uusilla luovien alojen ja kulttuuriviennin käsitteillä. 2000-luvun alun yleinen globalisaatiokehitys ja vilkas julkisuudessa käyty keskustelu vaikuttivat omalta osaltaan kansalliseen ilmapiiriin ja puhe luovista aloista ja innovaatiopolitiikasta yleistyi nopeasti. Poliittisen ylärakenteen huomiota herättävinä tapauksina toimivat niin yksittäiset kulttuuritapahtumat kuin erilaiset taloudelliset indikaattorit ja vertailu muihin maihin. Hankkeen aseman vahvistui kevään 2007 vaalien jälkeen ja sen erillismaininta Matti Vanhasen toisen hallituksen hallitusohjelmassa kertoo hankkeen hyvästä arvosopivuudesta hallituksen ideologiaan. Hankkeen teknistä toteutettavuutta tukivat taiteen ja kulttuurin veikkausvoittovaroista myönnettävien määrärahojen myönteinen kasvu koko 2000-luvun ajan. Vaikka ministeriöiden välisten raja-aitojen katsottiin monilta osin alentuneen ja yhteistyön vahvistuneen, myös ministeriöiden välinen kilpailuasetelma tunnistettiin hankkeeseen negatiivisesti vaikuttavana tekijänä. Ministeriöiden näkemysten erilaisuus osoittaa, etteivät julkisen sektorin organisaatiot noudata yhteistä ideologiaa, vaan toimivat paljolti oman politiikkalohkonsa arvojen mukaan. Olemassa olevien apurahajärjestelmien ja tukimuotojen turvaaminen uusien hankkeiden rinnalla nousi selkeästi esiin kentän toimijoiden näkemyksissä. Kulttuuripolitiikan uudelleenkategorisointi sen perinteisestä sijainnista politiikan reunamilta osaksi ns. kovempia talouspoliittisia kysymyksiä on ollut keskeinen hankkeen pääsihteerien käyttämä strategia, jonka voidaan todeta monilta osin toteutuneen.

Euroopan unionin yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka politiikka on edistynyt viimeisen vuosikymmenen aikana ja vuonna 2017 sen puitteissa toimeenpantiin Pysyvä rakenteellinen yhteistyö, jonka tavoitteena on yhteensovittaa ja tehostaa siihen osallistuvien jäsenvaltioiden puolustuskykyä niin yhtenäisesti kuin kansallisellakin tasolla. PRY on ollut kunnianhimoinen ja inklusiivinen policy, jolla on huomattavia vaikutuksia myös kansalliseen puolustuspoliittiseen päätöksentekoon myös Suomessa. Työn tavoitteena on pyrkiä arvioimaan näitä vaikutuksia jälkistrukturalistisella kriittisellä lähestymistavalla, keskittymällä policyn representoimiin ongelmiin. “What’s the Problem Represented to be”, eli WPR-metodi pyrkii arvioimaan policyja niiden representoimien ongelmien kautta, analysoimalla tekstiä ja tunnistamalla olennaiset ongelman representaatiot, niiden taustat ja vaihtoehtoiset ilmentymät. Arvioinnissa keskitytään siihen, mitä ongelmia policy itsessään on luonut, kun sen olemassaoloa on pyritty legitimoimaan. WPR sisältää kuusi kysymystä, joiden avulla ongelman representaatioita pyritään tunnistamaan aineistosta, joka koostuu EU:n ja Suomen valtion julkisista dokumenteista. Dokumentit ovat Lissabonin sopimus, osallistuvien jäsenvaltioiden PRY-ilmoitus, Euroopan unionin neuvoston päätös PRY:n toimeenpanosta, Suomen EU-puheenjohtajakauden ohjelma vuodelta 2019, PRY:n Strateginen arviointi vuodelta 2020 ja Suomen puolustuspoliittinen selonteko vuodelta 2021. Näiden lisäksi on huomioitava PRY:n historiallinen kehittymisen prosessi. Analyysista voidaan huomioida, että sekä EU:n että Suomen dokumentit ovat painottaneet vahvasti Euroopan turvallisuusympäristön muutosta ja sen laaja-alaisia vaikutuksia. Turvallisuusympäristön muutos ja uudet, monimuotoiset ja laaja-alaiset uhkat ovat luoneet tarpeen yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan tehostamiselle, etenkin puolustuskykyjen ja puolustusrahoituksen yhteensovittamiselle ja kehitykselle ja autonomisen toiminnan takaamiselle. Yhteistyö hyödyntää niin EU:ta kuin sen jäsenvaltioita keskittämällä resursseja puolustustutkimukseen ja -teknologiaan, jolla yhteistä puolustuskykyä voidaan edistää. Osallistuvan jäsenvaltio Suomen näkökulmasta on kuitenkin ollut tärkeää säilyttää kansallisen päätöksenteon ensisijaisuus. Yhteistyötä on kuitenkin Suomen tasolla lisätty ja se nähdään positiivisena vaikutuksena kansallisen puolustuskyvyn kehitykselle. Kriittinen tutkimus voi tarjota normaalisti instrumentaaliselle turvallisuuden tutkimuksen kentälle uusia näkökulmia, joiden pohjalta voidaan tehdä syvällisempää tutkimusta puolustusyhteistyön merkityksistä, tavoitteita ja tehokkuudesta. Myös PRY:n ongelmien representaatioiden ja niiden vaikutusten Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan analysoiminen on osoittanut, että ongelmia taustoittaa pitkä retorisen legitimaation prosessi, joka on johtanut yhteisen policyn institutionalisoitumiseen. Analyysi osoittaa myös, että PRY:n ja Suomen puolustuspolitiikan tutkimuksessa on tilaa kriittiselle jatkotutkimukselle.

Suomen kauppalaivastoa koskeva ulosliputuskysymys on ollut esillä jo yli kahdenkymmenen vuoden ajan. 1980-luvulta lähtien julkinen valta on merkittävässä määrin joutunut reagoimaan merenkulun kansainväliseen kehitykseen. Euroopan unioni salli merenkulun valtiontuet vuonna 1997, jonka seurauksena jäsenmaiden välille kehkeytyi verotukikilpailu, joka dominoteorian tavoin vyöryi maasta toiseen. Aluksi vastahankaisen Suomen oli myös otettava lopulta kantaa oman merenkulkunsa tukien lisäämiseen, sillä varustamot uhkasivat laajamittaisella aluksien ulosliputtamisella, joka olisi merkinnyt mahdollisesti tuhansien työpaikkojen, merenkulun tietotaidon sekä kriisiaikojen huoltovarmuuden menettämistä. Yksi uusi varustamoille myönnettävä tukimuoto ulosliputuksen estämiseksi oli tonnistovero. Tutkimuksen näkökulma on policy-analyyttinen. Tonnistoverolain päätöksentekoprosessia tutkitaan jaottelemalla prosessi pääpiirteittäin neljään eri vaiheeseen. Analysointi aloitetaan vireillepanovaiheesta, jonka jälkeen siirrytään valmistelu- ja suunnitteluvaiheeseen. Tämän jälkeen tarkastellaan varsinaista päätöksentekovaihetta ja lopuksi toimeenpanovaihetta. Näiden lisäksi analysoidaan kansanedustajien vaalikaudella 1999-2003 käymää merenkulkupoliittista keskustelua. Policy-analyysiin on tässä tutkimuksessa yhdistetty verkostonäkökulma, jossa poliittinen päätöksentekoprosessi nähdään yksityisten ja julkisten toimijoiden monimutkaisena suhteiden verkostona. Tutkimuksessa hyödynnetään myös verkostoanalyysiohjelmaa toimijaverkoston tarkemmaksi hahmottamiseksi. Tutkimuksen pääasiallinen tarkoitus on ollut selvittää päätöksenteon eri vaiheiden keskeisimmät toimijat. Tutkimuksessa on myös pyritty analysoimaan toimijoiden roolien syitä sekä toimijoiden mahdollisia tarkoitusperiä päätöksenteon eri vaiheissa. Empiirisen aineiston analysoinnin tuloksena todettiin, että tonnistoveroprosessin vireillepanovaiheessa merkittävimmät toimijat olivat kaksi keskeistä varustamoyhdistystä. Valmistelu- ja suunnitteluvaiheessa merkittävin yksittäinen toimija oli Valtiovarainministeriö. Tässä vaiheessa muodostui kaksi vastakkaista toimijaryhmää: ns. meriklusteri ja ns. valtiontukivastainen ryhmä. Valtiovarainministeriön rooli muodostui jo tässä vaiheessa kaikkein merkittävimmäksi. Päätöksentekovaiheessa Valtiovarainvaliokunnan rooli merkittävä ja siihen kohdistui aktiivista lobbaustoimintaa meriklusterin osalta. Toimeenpanovaiheessa varustamoyhdistykset nousivat keskeisimmiksi toteutetun tonnistoverolain kriitikoiksi.