Browsing by Subject "poliisi"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-15 of 15
  • Lempinen, Linnea (Helsingin yliopisto, 2022)
    Tutkielma käsittelee vuonna 1967 avattua Kontulan ostoskeskusta ja sen näkymistä 1960–1980-lukujen suomalaisissa sanomalehdissä. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, miksi Kontulan ostarille on muodostunut populaarikulttuurissa ja kansalaisten keskuudessa negatiivissävytteinen maine. Pääaineistona tutkielmassa on käytetty Kansalliskirjaston digitoituja sanomalehtiä, joiden avulla on muodostettu kuvaa siitä, miten Kontulan ostoskeskusta käsiteltiin 1960–1980-luvuilla ja millaisia mielikuvia lähiöostarista syntyi uutisten perusteella. Tutkittujen sanomalehtien Kontula-aiheinen kirjoittelu painottuu uutisartikkeleihin, mielipidekirjoituksiin ja kolumneihin. Tutkimuksella pyritään selvittämään, miten vuosikymmeniä sitten tapahtunut uutisointi vaikuttaa nykyäänkin vallitseviin mielikuviin ja mielipiteisiin Kontulan ostoskeskuksesta. Kontulan ostoskeskukseen liittynyt uutisointi oli ennen ostoskeskuksen avaamista ja heti avajaisten jälkeen hyvin positiivista ja odottavaista. Ostoskeskusta oli odotettu jo pidemmän aikaa ja sen tuomat palvelut nopeasti kasvaneelle, väestöltään suurelle lähiölle olivat enemmän kuin toivottuja. Uutisointi muuttui kuitenkin varsin nopeasti 1970-luvulle tultaessa. 1970-luvulta lähtien pitkälle 1980-lukua uutisointi oli huomattavan negatiivista ja keskittyi lähinnä kritisoimaan koko aluetta ja sen asiakkaita. Paljoakaan kehuttavaa lähiöostarista ei tuntunut löytyvän. Uutisoinnissa on nähtävissä selkeät, toistuvat aiheet, jotka voidaan kategorisoida kolmeen kategoriaan: a) alkoholiin, b) nuorison käyttäytymiseen sekä c) yleiseen rauhattomuuteen. Alkoholiin keskittynyt kirjoittelu koski Alkon myymälän ja sieltä saatavien nautintoaineiden aiheuttamaa lisääntynyttä häiriökäyttäytymistä ostarin alueella. Nuorison turhautuminen heille suunnattujen palvelujen puutteeseen näkyi häiriökäyttäytymisenä ja siihen liittyvä uutisointi oli poikkeuksetta negatiivista. Kontulan nuoriso, ja heidän aiheuttamansa turvattomuus ostarin alueella värittävät vahvasti 1960–1970-lukujen uutisointia. Yleisellä rauhattomuudella tarkoitetaan ostarilla tapahtuneita murtoja, näpistyksiä, ilkivaltaa, pahoinpitelyjä, ahdistelutapauksia ja henkirikoksia. Uutisointi on vaikuttanut mielipiteisiin ostarista, ja kontulalaisten ja muualla asuvien näkemykset poikkesivat merkittävästi toisistaan.
  • Muttilainen, Lasse (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tarkastelen tässä maisterintutkielmassa Englannissa vuosien 1840–1870 välillä julkaistuja arkkiveisuja, ja sitä kuinka rikollisuus, poliisi ja ankarat rikosrangaistukset on esitetty niiden sanoituksissa. Arkkiveisu on sanoitukseltaan kerronnallinen ja riimittelevä laulu, joita tarkasteluajanjaksolla julkaistiin etenkin Lontoon alueella. Kyse on kulttuurihistoriallisesta tutkimuksesta. 1840–1870-luvuilla rikollisuus oli kasvavassa määrin ongelma etenkin englantilaisissa kaupungeissa. Syynä rikollisuuden kasvuun olivat muun muassa kaupungeissa tapahtunut nopea väestönkasvu, sekä sen seurauksena lisääntynyt työttömyys. Samaan aikaan Ison-Britannian poliisivoimat läpikävivät uudistusprosessia, jonka tavoitteena oli poliisivoimien tehokkaampi organisointi. Toiminnan seurauksena poliisien määrää lisättiin, mikä tarjosi uusia työllistymismahdollisuuksia. Rikosnimikkeiden rangaistuskäytäntöjen uudistus taas lisäsi etenkin vankeusrangaistukseen tuomittujen määrää. Kuolemaantuomittujen määrä laski, mutta tämän seurauksena heitä koskevat teloitukset aiheuttivat kiinnostusta viktoriaanisen ajan toimintaympäristössä. Kaikki tavallisesta poikkeava toiminta kiinnosti myös arkkiveisuja laatineita sanoittajia ja kustantajia. Arkkiveisut kuvasivat niin vähäisiin kuin vakaviin rikoksiin syyllistyneiden toimintaa. Poliisi ja vakavat rikosrangaistukset pääsivät myös edustetuksi arkkiveisujen sanoituksiin. Tutkimuskysymykset ovat seuraavat. Miten arkkiveisut kuvasivat julkaisuaikansa rikollisuuta sekä rikollisia? Toisekseen, miten poliisi on esiintynyt arkkiveisujen sanoituksissa? Kolmanneksi, kuinka arkkiveisut ovat kuvanneet vankeusajan tapahtumia? Viimeisenä, miten kuolemaantuomittuja on kuvattu arkkiveisujen sanoituksissa? Tutkielman alkuperäislähteinä ovat toimineet neljätoista erilaista arkkiveisua, jotka ovat julkaistu 1840–1870-välisenä aikana. Arkkiveisujen julkaisupaikkoina ovat toimineet etenkin Lontoo, Preston sekä Manchester. Tutkimuskirjallisuutena on ollut esimerkiksi arkkiveisujen historiaa käsitteleviä teoksia. Myös muuta viktoriaanisen ajan elämään keskittynyttä tutkimuskirjallisuutta on hyödynnetty tutkielman teossa. Tutkielman tulokset ovat jossain määrin yllättäviä. Rikollisia ei ole aina kuvattu negatiivisesti, ja vastavuoroisesti poliisi ei aina esiinny sanoituksissa positiivisessa valossa käsiteltävänä olleissa arkkiveisuissa. Vangin elämä ei myöskään ollut helppoa kuvauksista päätellen.
  • Jansson, Julia (2008)
    Pro gradu –tutkielmani sijoittuu poliisihistorian alaan ja liittyy sekä kriminologiaan että kansainvälisiin suhteisiin. Tutkielma käsittelee terrorismin ja anarkismin vastaista poliisiyhteistyötä. Työssä analysoidaan Rooman kansainvälisen anarkismin vastaisen konferenssin (International Anti-Anarchist Conference of Rome) päätöksiä vuodelta 1898 sekä Interpolin (the International Criminal Police Organization – Interpol) päätöslauselmia vuodelta 1998. Nämä ovat työni primaarilähteet. Lisäksi tarkastelen myös muita Interpolin vuoden 1951 jälkeen tekemiä terrorismiin liittyviä päätöslauselmia. Työssäni tutkin päätöslauselmia ja vertailen niiden tapoja käsitellä ja määritellä terrorismia. Työn lähtökohta on Richard Bach Jensenin ajatus siitä, että Interpol on itse asiassa anarkismin vastaisen konferenssin seuraaja. Tämän takia päätöslauselmia on hedelmällistä verrata keskenään. Interpolin suhtautuminen terrorismiin muuttui huomattavasti vuonna 1998, minkä takia juuri tämä vuosi on valittu tutkimuksen kohteeksi. Tähän saakka Interpol oli pitänyt tärkeimpänä ohjenuoranaan peruskirjansa kolmatta artiklaa, joka kieltää organisaatiota puuttumasta poliittisiin, sotilaallisiin, uskonnollisiin tai rotuun liittyviin asioihin. Terrorismia pidettiin näihin asioihin kuuluvana. Vuoden 1998 jälkeen terrorismi kuitenkin katsottiin osaksi kansainvälistä rikollisuutta, eli asiaksi, jota vastaan Interpolin tulee taistella. Sekä Rooman anarkismin vastaisen konferenssin että Interpolin päätöslauselmissa (anarkistinen) terrorismi epäpolitisoitiin, eli määriteltiin rikolliseksi. Tutkielma pyrkii kuvaamaan sitä, miten epäpolitisointi näkyy päätöslauselmissa sekä hahmottelemaan sille mahdollisia syitä. Yhtenä epäpolitisoinnin tärkeimmistä syistä voidaan pitää anarkismin ja terrorismin poliittista luonnetta, jonka takia kansainväliselle poliisiyhteistyölle on ollut vaikea rakentaa pohjaa. Epäpolitisoinnin avulla ongelma on voitu kiertää, koska teot on erotettu niiden motiiveista. Tällä tavalla niitä on voitu käsitellä tekoina, joita jokainen maa pitää rikollisina, kuten tuhopolttoina tai murhina. Vuosina 1898 ja 1998 molemmat toimijat, sekä Rooman anarkismin vastainen konferenssi että Interpol, kohtasivat samankaltaisen uhan ja reagoivat siihen samalla tavoin. Terrorismin luonteen muutos lisäsi tarvetta tiiviimmälle kansainväliselle yhteistyölle, minkä epäpolitisointi mahdollisti. Lisäksi yhteiskunnalliset olot ja poliisin byrokratisoituminen vaikuttivat anarkismin vastaisen konferenssin ja Interpolin toimintatavan muutoksiin.
  • Päivänsalo, Jussi (2007)
    Tässä tutkimuksessa tarkastellaan Herseyn ja Blanchardin tilannejohtamismallin soveltuvuutta suomalaiseen poliisin kenttätoiminnan johtamiseen. Tarkastelun kohteena on kaksi poliisin esimiestasoa, kenttäjohtajat ja yleisjohtajat. Kenttäjohtaja vastaa työvuoron työn johtamisesta kenttäolosuhteissa. Yleisjohtaja on poliisin päällystöön kuuluva poliisimies, joka antaa toiminnalliset yleisohjeet kentällä työskenteleville ja turvaa kentän toimintaedellytykset. Tutkimuksessa selvitetään mallin toteutumista ja soveltuvuutta näiden kahden johtotason kautta. Tutkimuksessa pyritään selvittämään, onko kenttätoiminnanjohtajan (alipäällystötaso ja päällystötaso) toimintaympäristö sellainen ja ovatko työtehtävät ja työntekijät sellaisia, että tilannejohtamismalli ja mallin johtamistyylit ovat sovellettavissa käytäntöön. Esiintyykö tyylijoustoa? Painottuuko johtamistyylin valinnassa alaisen tehtäväkohtainen valmiustaso vai ovatko syyt tietyn johtamistyylin valintaan kenties jossakin muualla? Painottuvatko ympäristötekijät, työn vaatimukset ja päätöksentekoaika enemmän kuin työntekijän ominaisuudet? Tarkoitus on ennen kaikkea testata mallia ja vastata kysymykseen, toimiiko tilannejohtaminen. Tutkielma edustaa hallintotieteellistä johtamistutkimusta. Tutkimuksen konkreettinen aineiston hankinta on toteutettu kvalitatiivisin tutkimusmenetelmin. Tutkimusaineisto on kerätty puolistrukturoidun haastattelututkimuksen avulla. Tutkimuksessa on haastateltu kuutta kenttäjohtajaa (alipäällystön edustaja) ja kuutta yleisjohtajaa (päällystön edustaja), jotka edustavat kolmea uusmaalaista poliisipiiriä sekä Liikkuvan poliisin Etelä-Suomen osastoa. Yhteensä tutkimukseen haastateltiin kaksitoista poliisimiestä. Tutkimuksen perusteella voidaan sanoa, että Herseyn ja Blanchardin tilannejohtamismalli on sovellettavissa suomalaiseen poliisin kenttätoiminnanjohtamiseen. Malli tarvitsee kuitenkin tuekseen muita malleja, etenkin malleja jotka huomioivat voimakkaammin poliisin toimintaympäristön. Tilannejohtamismalli keskittyy johtamistyylien ympärille, joiden valintaa taas ohjaa alaisen tehtäväkohtainen valmiustaso. Haastatteluissa ilmeni kuitenkin valmiustasoon liittyviä käytännön ongelmia. Nämä käytännön ongelmat tekevät johtamistyylin valinnan jossain määrin vaikeaksi. Vaikka tutkimuksen perusteella voidaan sanoa, että johtamistyylin muuttaminen on välttämätöntä, ei selkeitä käytännön perusteita kuitenkaan löydy kaikkien neljän johtamistyylin käyttämiselle. Myös poliisityön luonne vaikuttaa johtamistyylin valintaan. Kiireen ja aikapaineen merkitys tulisi näkyä mallissa keskeisemmin. Erityisorganisaatiossa, kuten poliisissa, kiireen merkitys korostuu. Johtajapersoonan merkitys korostui haastatteluissa enemmän kuin mikään muu johtamiseen liittyvä tekijä. Persoona määrittää johtamistyylin valintaa merkittävällä tavalla. Tilannejohtamismallissa persoona jää tarpeettomasti muiden tekijöiden varjoon. Keskeisenä lähteenä on Paul Herseyn ja Kenneth Blanchardin teos Tilannejohtaminen; tuloksiin ihmisten avulla. Lähteinä on käytetty myös suomalaista ja ulkomaista johtamiseen ja poliisitoimintaan liittyvää kirjallisuutta. Myös tilannejohtamiseen liittyvät tutkielmat ovat olleet tärkeässä asemassa. Lähdemateriaali on osin luokiteltu luottamukselliseksi. Tämä on huomioitu tutkimusta tehtäessä.
  • Partanen, Ulla (2002)
    Pro gradu -tutkielmani aiheena on jatkosodan jälkeiseen rikollisuuteen varautuminen ja sen torjunta. Toinen maailmansota on Suomen viimeisin suurempi kriisiaika, joten sen aiheuttaman rikollisuusaallon torjunnan tutkiminen on erittäin mielenkiintoista. Vuoden 1945 rikostilastoissa on nähtävissä selvä kasvu, tosin samansuuruista kasvua tapahtui myös kieltolain aikaisina lamavuosina. Omaisuusrikosten kasvun aiheuttajaksi on epäilty muun muassa sosiaalisen kontrollin puutetta. Väkivaltarikollisuuden syyksi on esitetty sodan olosuhteissa tapahtuvaa väkivallan legitimointia. Tavoitteenani on luoda työssäni kuva niistä toimenpiteistä, joita viranomaiset tekivät ehkäistäkseen ja torjuakseen rikollisuutta sodanjälkeisissä vaikeissa olosuhteissa. Rikollisuuden lajeista otan huomioon omaisuus- ja väkivaltarikollisuuden. Rikoksentorjunta on käsitteenä sangen hankala. Se jakautuu kuitenkin periaatteessa kahteen osaan: preventiiviseen eli ennaltaehkäisevään ja repressiiviseen eli jälkikäteen tapahtuvaan torjuntaan. Koska keskityn tutkielmassani viranomaisten toimintaan, olen jakanut työni kolmeen osaan: erityisesti irtolaisiin kohdistettuihin huoltotoimenpiteisiin, poliisin toimintaan sekä rikosoikeudelliseen järjestelmään. Etsin tutkielmassani viranomaisten työstä preventiivisiä ja repressiivisiä toimenpiteitä. Viranomaiset yrittivät torjua rikollisuutta monin eri tavoin. Alkoholinsaannin sääntely, jopa ehkäiseminen, on yleensä koettu tärkeäksi rikollisuutta torjuvaksi tekijäksi. Alkoholinkulutus on suurista rikosluvuista huolimatta ollut Suomessa maailman alhaisimpia, eikä laillisen alkoholinsaannin lopettaminen ole osoittautunut toimivaksi keinoksi omaisuus- ja väkivaltarikollisuuden hillitsemisessä. Rikollisuuden torjunnan kannalta myös huoltotoimenpiteet on koettu erittäin tärkeiksi preventiivisiksi toimiksi. Sodan jälkeen huoltolakeja tarkistettiin rikollisuutta silmällä pitäen alkoholistien, irtolaisten, köyhien ja lasten osalta. Rikollisuuden ehkäisyssä ensiarvoisen tärkeiksi koettiin irtolaisiin kohdistettavat huoltolait. Nuorisoa varten oli varattu omia raittiussuojelun toimenpiteitä: nuorisopolitiikalla on pyritty vähentämään rikoksentekoalttiutta. Poliisin valmistautuminen rikollisuuden kasvuun oli pitkälti irtolaisten valvonnan parantamista. Irtolaisrekisteriä pyrittiin kehittämään jo ennen sodan päättymistä. Lähinnä Ruotsista saadun mallin mukaisesti poliisi ryhtyi Suomessakin sodan aikana resurssien puutteessa tekemään murtovarkauksien vastaista neuvontatyötä. Neuvonta- ja valistustyön tavoitteena oli vaikeuttaa rikoksentekoa eli lisätä rakenteellista preventiota. Poliisien määrää lisättiin heti sodan jälkeen levottomuuksien pelossa. Poliisien määrän lisääminen parantaa myös yhteisön turvallisuuden tunnetta. Huoltotoimenpiteiden ja poliisien tekemän kontrollityön ohella rangaistusjärjestelmä on tärkeä osa rikollisuuden vastaista työtä, nimenomaan repressiivisesti. Rangaistusjärjestelmä on pyrkinyt pureutumaan uusimisriskiin. Ennen sotia Suomen vankeinhoito-olot olivat olleet ankarat. Sodan jälkeen vallalle pääsi humaanimpi ajattelutapa, joka pyrki kasvattamaan vangit takaisin yhteiskuntaan. Rangaistusjärjestelmässä muutokset olivat kahdensuuntaisia. Lainsäätäjä vastasi rikollisuuden kasvuun otteita koventamalla. Vankiloiden tilanahtaus oli eräs syy, miksi muutamien erityisryhmien rangaistuksia lievennettiin ja vaihtoehtoisia rangaistusmuotoja otettiin käyttöön. 1950-luvun alussa vankeinhoidon ilmapiiri koveni jälleen.
  • Sillanpää, Miina (Sosialidemokraattinen naisliitto, 1907)
    Työläisnainen : Sosialidemokratisen naisliiton äänenkannattaja
  • Riski, Pilvi (Helsingin yliopisto, 2022)
    Tutkielman tarkoituksena on selvittää liiketoimintakiellon valvonnan nykytilaa. Liiketoimintakielto on luonteeltaan elinkeino-oikeudellinen turvaamistoimenpide, jolla pyritään estämään sopimatonta ja vahingollista liiketoimintaa sekä ylläpitämään liiketoimintaan kohdistuvaa luottamusta. Liiketoimintakielto voidaan määrätä liiketoimintaan kohdistuneiden olennaisten laiminlyöntien tai liiketoiminnan yhteydessä tehtyjen rikosten seurauksena. Liiketoimintakielto ei itsessään estä kieltoon määrättyä harjoittamasta liiketoimintaa, mutta liiketoimintakiellon rikkominen on säädetty rangaistavaksi rikoslain 16 luvun 11 §:ssä, ja tästä syystä kiellon noudattamista on myös valvottava. Liiketoimintakiellon valvonta on liiketoimintakieltolaissa uskottu poliisin tehtäväksi. Tutkielmassa tarkastellaan ensinnäkin poliisin liiketoimintakiellon valvonnassa hyödyntämiä valvontamekanismeja. Tutkielmassa selvitettiin, että valvontaa suoritetaan pääasiassa vuosittaisten haastattelujen ja rekisteriselvitysten muodossa. Valvonnassa hyödynnettävien valvontamekanismien tehokkuutta arvioidaan erityisesti Helsingin hovioikeuden liiketoimintakiellon rikkomistapauksia koskevan ratkaisukäytännön valossa. Tutkielmassa selvitetään, millaisia rikkomistapauksia liiketoimintakiellon valvonnalla pystytään paljastamaan ja toisaalta millaiset rikkomistapaukset mahdollisesti jäävät valvonnassa havaitsematta. Helsingin hovioikeuden ratkaisukäytännön valossa nykyisillä liiketoimintakiellon valvontamekanismeilla ei pystytä tehokkaasti paljastamaan liiketoimintakiellon rikkomistapauksia, eikä liiketoimintakieltojärjestelmällä näin ollen ole päästy täysin tavoiteltuun rikoksia paljastavaan ja ennaltaehkäisevään vaikutukseen. Liiketoimintakiellon valvonnassa kohdattuja haasteita tarkastellaan Helsingin hovioikeuden ratkaisukäytännön ja liiketoimintakiellon valvontaa käsittelevän aiemman tutkimuksen pohjalta. Suurimpina haasteina liiketoimintakiellon valvonnassa pidetään bulvaanien käyttämistä, vähäisiä resursseja, rajanveto-ongelmia ja näyttökynnyksen ylittymistä. Tutkielmassa selvitetään, miten nämä haasteet vaikuttavat liiketoimintakiellon valvontaan ja millä keinoilla haasteisiin voitaisiin puuttua. Lopuksi tutkielmassa tarkastellaan liiketoimintakiellon valvonnan tulevaisuutta ja sitä, miten valvontaa voitaisiin tehostaa, jotta liiketoimintakieltojärjestelmällä saavutettaisiin sille asetetut tavoitteet.
  • Sainisalo, Emilia (2007)
    Tutkielmassa tarkasteltiin helsinkiläisten hiv-negatiivisten fyysistä kosketusta edellyttävässä ammatissa toimivien henkilöiden näkemyksiä hiv:stä ja aidsista. Tutkimusaineisto koostui neljästä fokusryhmähaastattelusta, joihin osallistui yhteensä kahdeksantoista 25–56 -vuotiasta henkilöä: yksitoista poliisia ja seitsemän päiväkodin työntekijää. Tutkimushenkilöiden käsityksiä aiheesta tarkasteltiin Moscovicin sosiaalisten representaatioiden teoreettisesta viitekehyksestä käsin. Haastattelujen sisältöjä peilattiin myös niin kutsutun aids-ilmiön kansanterveydellistä, sosiaalista ja historiallista taustaa vasten. Haastatteluaineiston analyysimenetelmä oli teoriaohjaavaa sisällönanalyysi. Tutkimuskysymyksiäni olivat: minkälaisia ovat helsinkiläisten poliisien ja päiväkodin työntekijöiden sosiaaliset representaatiot hiv:stä ja aidsista? Miten fyysistä kanssakäymistä edellyttävässä ammatissa toimivat henkilöt suhtautuisivat hiv-positiiviseen asiakkaaseen tai kollegaan? Analyysissä keskeisiksi kategorioiksi hiv/aidsista puhuttaessa nousivat riskiryhmät ja tartunta. Näille vaihtoehtoisia näkökulmia aiheeseen olivat vastuu ja lähimmäinen. Edellä mainittuja kategorioita jäsensivät dikotomiset perusteemat: me–muut, vastuullisuus–vastuuttomuus, syyllisyys–syyttömyys, menneisyys–nykyisyys sekä sairaus–terveys. Kategorioiden ja perusteemojen välittämänä hahmottui neljä erilaista viitekehystä, joita voi luonnehtia myös jäsentämis- tai suhtautumistavoiksi. Näitä olivat ulkoistava, demonisoiva, realistinen ja empaattinen viitekehys. Ulkoistavassa viitekehyksessä tartunta nähtiin riskiryhmien, lähinnä huumeidenkäyttäjien ja seksuaalisesti vapaamielisten ongelmana, johon tartunnansaaneet itse ovat syyllisiä. Demonisoivassa viitekehyksessä korostui aiheen dramaattisuus, kuoleman- ja tartunnanpelko sekä vainoharhainen suhtautuminen tartunnansaaneisiin. Näiden kahden viitekehyksen – ulkoistavan ja demonisen – luoman merkityskokonaisuuden voi ajatella luonnehtivan hiv/aidsin tyypillistä sosiaalista representaatiota, joka on edelleen vallitseva. Realistinen ja empaattinen viitekehys esiintyivät edellisille kilpailevina tai vaihtoehtoisina jäsentämistapoina, joihin päädyttiin jos aihetta pohdittiin syvällisemmin. Realistiselle viitekehyksille ominaista oli riskin mieltäminen käyttäytymisen ominaisuudeksi sekä henkilökohtainen vastuu suhteessa riskeihin. Empaattisessa viitekehyksessä pohdittiin tartunnansaaneiden elämänlaatua, oikeuksia ja hoitoa. Keskeiset lähteet: Abric, J. (2001); Billig, M. (1991), Huotari, K. (1999); Moscovici, S (esim. 1981; 2000); Tuomi, J. ja Sarajärvi, A. (2002).
  • Saarikkomäki, Elsa (2010)
    Tutkielman aiheena on nuoriin kohdistuva poliisikontrolli. Tarkoituksena on kuvata 15–16-vuotiaisiin nuoriin kohdistuvan poliisikontrollin yleisyyttä, määriä ja piirteitä. Lisäksi tutkitaan sitä, mitkä tekijät selittävät poliisikontrollin kohteeksi joutumista. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä on kriminologinen leimaamisteoria. Tavoitteena on testata empiirisesti teorian väittämää siitä, että kontrolli ei jakaudu satunnaisesti vaan se kohdistuu valikoivasti tiettyihin henkilöihin. Poliisikontrollin valikoivaa kohdistumista on etenkin Yhdysvalloissa tutkittu laajasti. Aineistona on Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen vuonna 2008 keräämä Nuorisorikollisuuskysely. Kyselyyn vastasi 5826 peruskoulun yhdeksännen luokan oppilasta. Tutkimuksessa hyödynnettiin kysymyksiä, joissa nuorilta tiedusteltiin poliisin heihin kohdistamista toimenpiteistä. Lisäksi nuoria pyydettiin kertomaan avovastauksessa omin sanoin viimeisimmästä kiinniottotilanteesta. Tutkimuksessa on yhdistetty kvantitatiivisia ja kvalitatiivisia aineistoja. Poliisin toimenpiteistä on analyysissä keskitytty erityisesti poliisille kiinnijäämiseen. Tutkimuksen kvantitatiivisesta osasta selvisi, että noin joka kymmenes nuori oli kokenut poliisille kiinnijäämisen kuluneen vuoden aikana. Poliisikontrolli keskittyi erityisesti nuoriin, jotka olivat tehneet laajasti rikoksia. Kuitenkin vain pieni osa näistäkin nuorista oli ollut tekemisissä poliisin kanssa. Analyysissä kontrollin valikoivasta kohdistumisesta menetelmänä käytettiin logistista regressioanalyysia. Mallinnuksessa tarkastellaan sitä, mikä on nuoren rikosaktiivisuuden yhteys ja mikä on muiden tekijöiden yhteys poliisille kiinnijäämiseen. Lisäksi mallinnuksessa vakioidaan nuoren rikoskäyttäytyminen ja tarkastellaan, nouseeko esiin ryhmiä, jotka ovat muita todennäköisemmin kontrollin kohteena. Jos kontrolli kohdistuisi leimaamisteorian oletusten mukaisesti, nuoren rikoskäyttäytymisellä ei olisi suurta vaikutusta, sillä kontrolli kohdistuisi valikoivasti tiettyihin nuoriin. Tulokseksi saatiin, että nuoren rikoskäyttäytymisen laajuus oli keskeinen tekijä poliisille kiinnijäämisen riskiä arvioidessa. Kun mallinnuksessa vakioitiin rikoskäyttäytyminen ja muut tekijät, havaittiin, että vertailuryhmää suurempi riski kiinnijäämiseen oli esimerkiksi pojilla, kaupungissa asuvilla, heikosti koulussa menestyvillä, ammattikouluun pyrkivillä ja usein humalahakuisesti juovilla nuorilla. Leimaamisteorian vastaisena tuloksena oli, että rikoskäyttäytyminen oli vahva poliisikontrollia ennustava tekijä. Teorian mukaisina tuloksina havaittiin, että kontrolli kohdistui esimerkiksi poikiin, kaupungissa asuviin ja heikosti koulussa menestyviin nuoriin. Avovastauksia tutkittiin sisällönanalyysin menetelmällä (N=394). Tulokset esitetään numeerisesti ja vastauksia kuvaillen. Avovastausten perusteella analysoidaan, missä tilanteissa ja millaisten tekojen yhteydessä kiinnijääminen tapahtui. Lisäksi tarkastellaan, millaisia toimenpiteitä poliisit nuorten mukaan käyttivät. Tulosten mukaan poliisikontrolli kohdistui nuorten julkisessa paikassa harjoittamaan toimintaan. Kiinnijäämiseen johtaneet teot ja tilanteet olivat hyvin moninaisia. Yleisin syy poliisille kiinnijäämiseen oli mopoiluun liittyvä tilanne. Lisäksi alkoholiin liittyvät teot nousivat vastauksissa esiin. Tutkimusmenetelmiä yhdistämällä tarkasteltiin vielä perusteellisemmin kontrollin kohdistumista. Pohdinnassa on arvioitu mahdollisia syitä, miksi tiettyihin ryhmiin kohdistui poliisikontrollia.
  • Sillanpää, Miina (Sosialidemokraattinen naisliitto, 1908)
    Työläisnainen : Sosialidemokratisen naisliiton äänenkannattaja
  • Lehti, Henry (Helsingfors universitet, 2013)
    Poliisilain 11 ja 20 §:n soveltamistilanteet kuuluvat jokaisen järjestyspoliisin arkipäivään. Ensin mainittu pykälä mahdollistaa kohdehenkilön kiinnioton tämän itsensä suojaamiseksi. Jälkimmäinen sitä vastoin soveltuu tilanteisiin, joissa kohdehenkilön kiinniotto on välttämätöntä kanssaihmisten suojelemiseksi rikoksilta ja häiriöiltä. Molempien kohdalla kiinniotto tulee kyseeseen vasta aivan viime sijaisena vaihtoehtona, ja molemmissa säännöksissä kiinniotolle onkin asetettu varsin tiukat edellytykset. Poliisilain 11 ja 20 § ovat kuitenkin luonteeltaan niin sanottuja joustavia oikeusnormeja. Niiden soveltamisalan piiriin mahtuu mitä moninaisimpia tilanteita, ja lisäksi ne sisältävät useita avoimia ja tulkinnanvaraisia käsitteitä ja ilmauksia, joten kaikesta huolimatta käytännön soveltamistilanteissa poliisimiehelle saattaa jäädä runsaastikin harkintavaltaa. Tämä taas mahdollistaa erilaiset toimintatavat samanlaisissa tilanteissa eri poliisiyksiköiden tai poliisimiesten kesken. Mahdolliset erilaiset toimintatavat ovat erittäin ongelmallisia kansalaisten yhdenvertaisuuden ja oikeusturvan kannalta. Oikeuskäytäntöä ja tutkimustietoa tähän liittyen on kuitenkin olemassa hyvin vähän, mutta tämä ei välttämättä suinkaan tarkoita ongelmien tai epäkohtien puuttumista. Käsiteltävät säännökset ovat kaikin puolin vahvasti kytköksissä perusoikeuksiin. Kiinniotolla puututaan kohdehenkilön perustuslain 7 §:ssä turvattuun henkilökohtaiseen vapauteen. Vastaavasti kiinnioton syynä on aina (perus)oikeuksien suojeleminen. Vastakkain joutuvat siten yleensä joko kaksi perusoikeutta tai perusoikeus ja jokin alemmanasteinen oikeus. Varsinkin yleisen järjestyksen ja turvallisuuden suojaamiseksi on mahdollista sekä suojella että rajoittaa eritasoisia ja lukuisia erilaisia oikeuksia. Molempien taustalla eräänlaisina tausta-arvoina vaikuttavat myös muut kuin suoraan säännöksistä itsestään ilmenevät perusoikeudet. Lisäksi on huomioitava perustuslain 22 §:ssä julkiselle vallalle asetettu positiivinen perus- ja ihmisoikeuksien turvaamisvelvoite. Tutkimuksessa tarkastellaan kiinnioton kynnyksen määräytymistä poliisimiehen näkökulmasta käsin, tämän roolista erityisesti perusoikeuksien turvaajana, mutta toisaalta myös niiden rajoittajana. Kiinnioton kynnyksellä tarkoitetaan tässä sitä poliisilain 11 ja 20 §:n kiinnioton edellytysten tasoa, eräänlaista rajaa, jonka täyttyy ylittyä, jotta kiinniottoa voidaan pitää hyväksyttävänä ja oikeana ratkaisuna. Tutkimus jakautuu kolmeen varsinaiseen pääosioon, jotka kaikki omalta osaltaan pyrkivät vastaamaan tutkimuskysymykseen: miten määräytyy kiinnioton kynnys yksittäisissä poliisilain 11 ja 20 §:n soveltamistilanteissa? Johdanto-osion jälkeisessä 2. osiossa tutkimuksen metodologiset sitoumukset, sekä niin yleisesti poliisin kuin poliisimiehenkin yhteiskunnallinen rooli kietoutuvat yhteen. Tätä kautta pyritään luomaan ja tarjoamaan eräänlainen poliisimiehen itseymmärrys, sekä perustelemaan juuri tietynlainen tapa tulkita ja soveltaa kyseisiä säännöksiä. Tämän jälkeen 3. osiossa selvitetään poliisilain 11 ja 20 §:n perusoikeuskytkentöjä. Mitkä ovat taustalla vaikuttavat arvot ja miten ne tulisi huomioida? Mitä perusoikeuksia rajoitetaan ja mitä (perus)oikeuksia suojataan? Lisäksi käsitellään vapaudenriistoa ja kiinniottoa, sekä arvioidaan kiinniottoa perusoikeuksien yleisten rajoitusedellytysten valossa. Neljännessä osiossa paneudutaan yksityiskohtaisesti poliisilain 11 ja 20 §:n varsinaiseen sisältöön, sekä näiden säännösten luonteeseen joustavina oikeusnormeina. Aluksi tarkastellaan, minkälaista on poliisimiehellä soveltamistilanteissa oleva harkintavalta? Tämän jälkeen huomioidaan hallinnon yleisten oikeusperiaatteiden ja poliisilain oikeusperiaatteiden vaikutukset kiinnioton kynnyksen määräytymiseen. Lopuksi avataan muutamia säännöksiin sisältyviä avoimia ja tulkinnanvaraisia käsitteitä ja ilmaisuja. Näiden kolmen pääosion, tai paremminkin niissä käsiteltyjen asioiden huomioimisen yhteisvaikutuksesta, tulisi kiinnioton kynnyksen asettua yksitäisissä käytännön tilanteissa tietylle tasolle. Esitöiden vähäsanaisuudesta ja oikeuskäytännön niukasta määrästä johtuen, vain osan tutkimuksessa esiintyvistä argumenteista ja johtopäätöksistä voidaan katsoa varmuudella edustavan voimassa olevaa oikeuttamme. Osa taas on väkisinkin ainoastaan perusteltuja tulkintakannanottoja siitä, miten asioiden tulisi olla tai miten ne voisivat olla? Tästä huolimatta tutkimus toivottavasti tarjoaa apua myös käytännön soveltamistilanteisiin, sekä ainakin herättää kyseisten säännösten soveltajia ajattelemaan omaa toimintaansa mahdollisimman kattavasti erityisesti perusoikeuksien kannalta.
  • Frondelius, Laura (1983)
  • Hieta-aho, Helmi (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkielmani käsittelee poliisin voimakeinojen käyttöä ajalla 1995–2020. Tarkastelen voimankäyttöä koskevaa sääntelyä kyseisellä ajanjaksolla ja nostan esille siinä tapahtuneita muutoksia. Lisäksi käsittelen rajanvetoa sallitun ja liiallisen voimankäytön välillä tuomioistuinten näkökulmasta ja tuon esille mahdollista oikeuskäytännöstä ilmenevää muutoslinjaa. Aluksi käyn läpi voimankäytön käsitteen määritelmää ja erilaisia voimakeinoja. Käsittelen alussa myös lyhyesti niitä perus- ja ihmisoikeuksia, joihin voimankäytöllä voidaan puuttua. Olennaista on tuoda myös esille sääntelyn tausta, joka oikeuttaa rajoittamaan näitä perus- ja ihmisoikeuksia. Tämän jälkeen käyn tutkielmassani kattavasti läpi voimakeinojen käyttöä koskevaa eritasoista sääntelyä. Ennen oikeuskäytännön käsittelemistä, esittelen vielä poliisimiehen virka- ja rikosvastuuta liiallisissa voimankäyttötilanteissa. Lisäksi nostan esille erilaiset anteeksiantoperusteet, joilla vastuu liioitellusta voimankäytöstä voidaan kumota. Käsittelen lopuksi aiheen kannalta olennaista oikeuskäytäntöä tuomioistuinten antamien ratkaisujen pohjalta.
  • Laitinen, Matilda (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tässä tutkimuksessa tarkastellaan Puolustusvoimien roolia yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämisessä Suomen itsenäisyyden aikana. Tarkastelun keskiössä ovat muutokset lainsäädännössä, jolla on määritelty Puolustusvoimien toimivaltaa järjestyksenpitäjänä erityisesti suhteessa poliisiin. Koska Puolustusvoimien sisällä vaikuttaa erityisesti järjestyksenpitoon koulutettuja henkilöitä, sotilaspoliiseja, heidän roolinsa nostetaan tutkimuksessa korostetusti esiin. Tutkimuksen lähestymistapa on kontekstuaalinen oikeushistoria. Oikeuden kontekstualisointi tapahtuu tässä tutkimuksessa suhteuttamalla oikeudellisissa ilmiöissä tapahtuneita muutoksia historiaan, yhteiskunnallisiin tapahtumiin ja politiikkaan. Tavoitteena on muutosten analysointi ja selittäminen, ja sitä kautta ymmärryksen lisääminen Puolustusvoimien roolista osana turvallisuushallintoa. Lähteinä tutkimuksessa on käytetty kirjallisuuden ohella laajasti lainvalmisteluasiakirjoja ja muuta virallisaineistoa, sekä yhteiskunnallista kontekstia rakentavia muita lähteitä, kuten uutisia. Itsenäisen Suomen asevoimat rakentuivat suojeluskuntajärjestön pohjalta, mutta sisällissodan jälkeen organisaatiot erkaantuivat. Niiden ongelmallinen suhde toisiinsa ja poliisiin tiivistyi Mäntsälän kapinassa 1932, ja jatkui epäselvänä sinänsä selkeästä lainsäädännöstä huolimatta kunnes suojeluskunnat jatkosodan päätyttyä lakkautettiin. Sotien jälkeen pitkälle 1950-lukua Puolustusvoimat olivat useaan kertaan ainakin valmiudessa sisäisen järjestyksen varmistamiseksi, ja tutkimuksessa on avattu näitä tapahtumia. Sotien jälkeen alkanut yhteiskunnan demokratisoituminen vaikutti myös Puolustusvoimiin. Aikaisemmin asetuksentasoisia ja epätarkkoja säännöksiä täsmennettiin ja nostettiin lain tasolle; Puolustusvoimien organisaatiosta säänneltiin ensimmäistä kertaa kattavasti lailla puolustusvoimista vuonna 1974, virka-avusta lailla puolustusvoimien virka-avusta poliisille 1980, ja Puolustusvoimien poliisitehtävistä lailla poliisin tehtävien suorittamisesta puolustusvoimissa 1995. Turvallisuusympäristön monimutkaistuminen ja sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden limittyminen 1990-luvulle tultaessa herätti keskustelua Puolustusvoimien roolista yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämisessä. Lainsäädäntöä tarkastelemalla vaikuttaa yhtäältä siltä, että yleisen kontrollipolitiikan tiukentuminen on näkynyt myös Puolustusvoimien roolin lisääntymisenä yleisen järjestyksen ja turvallisuuden alueella 2000-luvulla, mutta samaan aikaan lainsäädännöstä on poistettu poliisitehtäviin viittaavat maininnat. Toisaalta toimivalta oikeusvaltiokehityksen myötä on kaventunut, kun sääntelystä on tullut tarkempaa. Tutkimuksessa kävi ilmi, että suomalaiseen oikeuskulttuuriin kuuluva lähtökohta on tutkimuksen ajanjaksolla aina ollut se, etteivät sotilaat osallistu yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämiseen, vaan se kuuluu siviiliviranomaisten hoidettavaksi. Tämä perusperiaate on kuitenkin historian saatossa saanut erilaisia merkityksiä. Samaan aikaan Puolustusvoimilla on aina tunnustettu olevan resursseja, joista voi olla hyötyä siviiliviranomaisille, ja virka-apu yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämiseksi on edelleen yhden Puolustusvoimien lakisääteisen tehtävän, muiden viranomaisten tukemisen, osa-alue. Haastavaksi Puolustusvoimien roolin ymmärtämisen tekee kuitenkin edelleen aiheeseen liittyvien termien, kuten virka-avun, viranomaisyhteistyön tai kokonaisturvallisuuden, epäselvyys.
  • Laitinen, Anniina (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tämä tutkielma perehtyy kuulustelun tulkkaukseen poliisin näkökulmasta. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, millainen on poliisin mielestä onnistunut tulkkaus kuulustelussa ja millaisena poliisi näkee tulkin roolin kuulustelussa. Jotta asioimistulkit pystyisivät tarjoamaan yhä parempaa tulkkausta, on tärkeää selvittää, mitä asiakas eli tässä tapauksessa poliisi tulkkaukselta odottaa. Tutkimus toteutettiin yksilöhaastatteluina neljälle työssään tulkkia aktiivisesti käyttävälle poliisille. Haastattelukysymykset koostuivat 14 pääkysymyksestä, jotka oli jaettu kahteen ryhmään niiden aiheen perusteella (tulkkauksen laatu ja tulkin rooli). Lisäksi haastateltaville esitettiin tarvittaessa lisäkysymyksiä. Tutkimusmetodina oli puolistrukturoitu haastattelu, joten jokaiselta haastateltavalta kysyttiin samat kysymykset, mutta haastateltava sai itse päättää kuinka laajasti niihin halusi vastata. Haastateltavat pitävät onnistuneen tulkkauksen tärkeimpinä kriteereinä tulkin vahvaa kielitaitoa molemmissa kielissä, poliisin käyttämän termistön hallitsemista, puolueettomuutta, neutraalia ja hillittyä esiintymistä, rauhallista puherytmiä sekä kykyä rytmittää keskustelua sanallisella tai sanattomalla viestinnällä. Tulkin on tärkeää tulkata kaikki tarkasti tiivistämättä ja sensuroimatta mitään. Lisäksi tulkin on mainittava huomaamistaan väärinymmärryksistä. Onnistuneen tulkkauksen kannalta on myös olennaista, että tulkki tuntee oman roolinsa ja käyttäytyy sen mukaisesti. Haastateltavien mielestä kuulustelussa tulkin roolina on olla neutraali ammattilainen, joka on paikalla yhtä lailla molempia tulkattavia varten. Haastateltavat kuvailevat tulkkia näkymättömäksi kielenkääntäjäksi ja kommunikaation helpottajaksi. Tulkin ei missään tilanteessa pidä toimia kummankaan osapuolen avustajana, vaan hänen on säilytettävä puolueettomuutensa kaikissa tilanteissa. Tulkin roolin on pysyttävä aina samana, eikä esimerkiksi tulkattavan asema kuulustelussa saa vaikuttaa siihen. Tulosten perusteella haastateltavat arvostavat piirteitä, jotka takaavat tulkkauksen puolueettomuuden, luotettavuuden, tarkkuuden ja läpinäkyvyyden. Koska poliisi ei useimmiten ymmärrä kuulustelussa käytettävää toista kieltä, on hänen pystyttävä luottamaan siihen, että kaikki tieto välittyy tulkin kautta oikein ja tarkasti. Näin ollen tulkkauksen on oltava myös helposti seurattavaa ja ymmärrettävää. Lisäksi tulkkauksen on edettävä riittävän rauhallisesti, jotta poliisi pystyy täyttämään kuulustelupöytäkirjaa tulkin puhuessa.