Tässä artikkelissa tarkastellaan demokratian inklusiivisuutta, normatiivisia reunaehtoja ja demokratiakasvatuksen päämääriä John Rawlsin ja Jürgen Habermasin demokratian teorioiden sekä niihin liittyvien demokratiakasvatuksen teorioiden avulla. Artikkelissa puolustetaan ajatusta demokratiasta normatiivisena poliittisena järjestelmänä, jonka keskeisinä reunaehtoina toimivat vastavuoroisuuden ja julkisuuden periaatteet, sekä näkemystä deliberaatioon liittyvistä valmiuksista ja autonomiasta demokratiakasvatuksen päämäärinä. Artikkelissa tarkastellaan liberaalin demokratian ja demokratiakasvatuksen teorioihin kohdistunutta viimeaikaista kritiikkiä ja pyritään osoittamaan, että näissä teorioissa esitetyt normatiiviset periaatteet ja kasvatuspäämäärät eivät kytkeydy ongelmallisiin yhteiskunnallisiin erontekoihin tai eriarvoisuuksiin kritiikkien kuvaamalla tavalla. Artikkelissa tuodaan kuitenkin esiin demokratiakasvatuksen teorian kasvava tarve huomioida koulutusjärjestelmän ja kasvatuksen ja koulutuksen sosiaalisen vuorovaikutuksen tasolla ilmeneviä rakenteellisia epäoikeudenmukaisuuksia.

Tarkastelen oikeusteoreettisessa tutkielmassani John Rawlsin oikeudenmukaisuusajattelun kehitystä Oikeudenmukaisuusteoriasta poliittisen liberalismin kautta Kansojen oikeuteen. Lisäksi tarkastelen sitä, mikä asema oikeudella on Rawlsin teorioissa, ja miten se muuttuu hänen ajattelunsa kehittyessä. Lopuksi täydennän Rawlsin ajattelua koskevaa esitystäni Amartya Senin näkemyksillä oikeudenmukaisuudesta köyhissä olosuhteissa ja kehittyvissä yhteiskunnissa. Rawlsin oikeudenmukaisuusajattelu muuttuu ajan ja hänen saamansa kritiikin myötä. Oikeudenmukaisuusteoriassa Rawls olettaa mahdollisiksi ja tavoittelemisen arvoisiksi yhteisesti jaetun käsityksen oikeudenmukaisuusperiaatteista ja yhteiskunnan perusrakenteiden ideaalista. Political Liberalism -teoksessaan Rawls esittää ajatukseen siitä, että kansalaisten – yhteiskunnan toimijoiden – on moniarvoisessa yhteiskunnassa eriävistä moraalisista näkökulmistaan huolimatta mahdollista jakaa yhteisesti hyväksytyt oikeudenmukaisuusperiaatteet ja niiden mukaisesti järjestetty yhteiskunnan perusrakenne poliittisin ja järkevin perustein. Rawlsin ajattelu siirtyy näin moraalisesta oikeutuksesta kohti poliittista oikeutusta. Oikeuden ja oikeusjärjestelmän merkitys osana rawlsilaisen yhteiskunnan perusrakennetta korostuu samalla kun Rawls hylkää tai ainakin muotoilee uudelleen oikeudenmukaisuusteoriansa metafyysisistä ja moraalisista taustaoletuksista neutraalin, poliittisen liberalismin tarkoituksiin soveltuvaan poliittisen käsityksen. Velvoite noudattaa legitiimiä lakia korostuu sitä myötä, kun Rawls täsmentää julkisen järjen ajatusta yhteiskunnan perusrakenteiden oikeutuksen, julkisen vallankäytön ja oikeudenkäytön kenties tärkeimpänä perustana. Erityisen tärkeänä Rawls pitää julkisen järjen ajatusta perustuslaillisten oikeuksien, tai perustuslaillisesti ensisijaisten kysymysten turvaamisesta. Kansojen oikeus onnistuu verrattain hyvin yhdistämään rawlsilaisen kansainvälisen, liberaalien kansakuntien ulkopolitiikkaa koskevan näkemyksen Rawlsin oikeudenmukaisuusajattelua ja poliittisen liberalismin kansallista sovelluskontekstia koskevaan teoriaan. On kuitenkin huomattava, ettei Rawlsin Kansojen oikeus juurikaan tavoita oikeudenmukaisuuden ja yhdenvertaisuuden – tai epäoikeudenmukaisuuden ja epäyhdenvertaisuuden – konkreettisia ilmentymiä köyhissä tai kehittyvissä yhteiskunnissa. Köyhimpien oikeuksien ja heidän oikeuksiensa oikeutuksen perustaa onkin perusteltua hakea muualta kuin Rawlsin Kansojen oikeudesta.