Harold Pinterin varhaistuotantokauden näytelmiä on perinteisesti kuvailtu englanninkielisellä adjektiivilla pinteresque (pintermäinen), jolla tarkoitetaan hänen näytelmilleen tyypillistä uhkaavaa ilmapiiriä sekä kielellisiä tehokeinoja, kuten runsasta taukojen käyttöä. Näytelmät myös usein luokiteltiin osaksi 1950-luvun absurdin teatterin tyylisuuntaa. Pinterin myöhäistuotantokauden näytelmät puolestaan on typistetyn muotonsa vuoksi tulkittu suoranaisen poliittisiksi. Niiden valossa on myös tarkasteltu uudestaan Pinterin aiempien teoksien poliittisuutta. Pintermäisyyttä ei kuitenkaan ole syytä rajata vain kirjailijan varhaistuotantokauden teoksiin, vaan se on ominaispiirre, joka kantaa läpi kirjailijan koko tuotannon. Tämän Pro Gradu -tutkielman tavoitteena on osoittaa, että tarkasteltaessa Pinterin teoksia mahdollisten maailmojen teoreettisen viitekehyksen kautta, huomataan, että Pinter on käyttänyt samankaltaisia tehokeinoja ja käsitellyt samoja teemoja läpi koko uransa. Pinter haluaa kerta toisensa jälkeen osoittaa, kuinka tuntematon, ulkopuolinen valta pakottaa ihmiset aiheuttamaan väkivaltaa toisille ihmisille ilman selkeää, tunnistettavaa syytä. Tuo ulkopuolinen valta on niin voimakas, että se pystyy jopa taivuttamaan logiikan sääntöjä oman tahtonsa mukaisiksi. Tutkielmassa analysoidaan kolmea Harold Pinterin teosta mahdollisten maailmojen teorian tarjoamien metodien avulla. Tutkimuksen aineistona ovat seuraavat näytelmät: Mykkä tarjoilija (1957), Syntymäpäiväjuhlat (1957) ja Kerta kiellon päälle (1984). Kaksi ensimmäistä näytelmää edustavat Pinterin varhaistuotantokauden arvostetuimpia teoksia, kun taas Kerta kiellon kuuluu Pinterin myöhäistuotantokauden tutkituimpiin teoksiin. Mahdollisten maailmojen teoria perustuu löyhästi filosofi Gottfried Wilhelm Leibnizin ajatteluun. Kirjallisuustieteessä teoriaa on kehittänyt erityisesti Marie-Laure Ryan, jonka keskeisin näkemys on, että kirjallinen teksti on oman todellisuutensa luova järjestelmä. Fiktiivisen teoksen todellisuusjärjestelmä yleensä poikkeaa omasta maailmastamme, mutta teoksen maailma on sen hahmoille yhtä aito kuin oma maailmamme meille on. Teoksen hahmoilla on myös omat vaihtoehtoiset osamaailmansa, kuten tiedon maailma, toiveiden maailma ja pakon maailma. Tarinan juonen nähdään kulkevan eteenpäin, kun hahmot reagoivat osamaailmoissaan ilmeneviin puutteisiin tai ristiriitoihin. Pinterin hahmojen osamaailmoissa on runsaasti puutteita ja ristiriitoja, jotka aiheuttavat lukijassa hämmennystä. Toisin kuin yleisö odottaisi, teoksien hahmot, kuten Mykän tarjoilijan Ben ja Gus tai Syntymäpäiväjuhlien Stanley eivät kuitenkaan täydennä puutteita tai poista ristiriitoja. He tyytyvät olemaan ulkoisten voimien ohjailtavina, jolloin juonta kuljettavat eteenpäin pääsääntöisesti vain satunnaiset tapahtumat. Ainoat aktiiviset osallistujat ovat kiduttajia, jotka pakon maailmansa ohjaamana käyttävät väkivaltaa murtaakseen uhrien tahdon. Uhrien syyllisyyttä tai viattomuutta emme pysty arvioimaan, vaan heidän tarinansa ovat yleismaailmallisen avoimia. Kiduttajien pakon maailmaa ohjaavat tunnistamattomat ulkoiset valtarakenteet, jotka muovaavat omat, julmat logiikan sääntönsä. Tarinat ovat juoneltaan ja rakenteiltaan niin samanlaisia, että Kerta kiellon päälle voidaan lukea transponointina Syntymäpäiväjuhlista. Vaikka absurdin teatterin tehokeinot on jätetty pois, Kerta kiellon päälle kertoo saman tarinan ja viestii samaa teemaa yleismaailmallisemmassa ympäristössä.

Tutkielmassani tutkin rekontekstualisaatiota dokumenttiteatterin kontekstissa käyttäen esimerkkinä vuonna 2015 Ryhmäteatterissa ensi-iltaan tullutta Eduskunta III - esitystä. Rekontekstualisaatiolla tarkoitetaan prosessia, jossa jotakin siirretään toiseen kontekstiin, jossa asia mahdollisesti esitetään hieman eri tavalla. Aluksi määrittelen dokumenttiteatterin ja erittelen sen alalajeja. Tarkastelen, miten käsitelty esitys sopii tähän kategoriaan ja sen alagenreen, journalistiseen dokumenttiteatteriin. Tutkimuksessani pyrin määrittelemään dokumenttiteatterille tyypillisiä rekontekstualisaation tapoja. KäSamalla koetan selvittää, mitä ovat journalistisen dokumenttiteatterin erityispiirteet ja miten journalistinen teatteri poikkeaa journalismista, ja miksi teatteri on mielekäs väline esittää ajankohtaisia tapahtumia. Esitysanalyysin tukena olen käyttänyt Theo Van Leeuwenin luomaa mallia rekontekstualisaation keinoista. Väitöskirjassaan Van Leeuwen on eritellyt neljä tapaa, joilla osallistujia ja toimintoja rekontekstualisoidaan teksteissä. Näitä tapoja ovat uudelleen järjestäminen, lisääminen, poistaminen ja korvaaminen. Teatterissa rekontekstualisaatio tapahtuu luonnollisesti muillakin, kuin vain tekstin tasolla. Tutkielmani perusteella esimerkkiesityksestä voidaan tunnistaa journalistisia piirteitä, joten esitys voidaan perustellusti määritellä journalistiseksi dokumenttiteatteriksi. Tutkimuksessa selviää myös, että teatterin kontekstissa rekontekstualisaation mahdollisuudet ovat laajemmat, kuin journalismin kontekstissa. Teatterillista ilmaisua eivät koske samanlaiset säännöt ja normit kuin journalistista ilmaisua, jolle on Suomessa erikseen määritellyt ohjeet. Esimerkkiesityksessä korostuu erityisesti tekijä lisättynä osallisena.