Browsing by Subject "posthumanismi"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-17 of 17
  • Setälä, Laura (Helsingin yliopisto, 2019)
    Pro gradu -työni käsittelee inhimillisyyden rakentumista ja sen vastakohtia Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -romaanissa, joka voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2000. Tutkimukseni on jatkoa niin Ennen päivänlaskua ei voi kuin muusta kotimaisesta kirjallisuudesta tehdylle ekokriittiselle ja posthumanistiselle tutkimukselle. Hyödynnän tutkimuksessani myös eläinfilosofian ajattelumalleja. Käytän hyödykseni niin suomalaista kuin ulkomaistakin tutkimusta. Metodeinani ovat narratiivinen analyysi, dialogin ja sisäisen puheen tutkiminen sekä intertekstuaalisuuden vaikutukset. 2010-luvulla ilmastonmuutoksesta ja sen seurauksista on keskusteltu paljon niin mediassa kuin tutkijoidenkin piirissä. Yksi keskeinen osa keskustelua on ollut ihmisen rooli suhteessa eläimiin sekä erilaiset teoriat kuudennesta sukupuuttoaallosta, joka uhkaa sekä eri eläinlajeja että ihmistä. Ekokriittinen ja posthumanistinen tutkimus vievät keskustelua eteenpäin. Kirjallisuudella on suuri merkitys siihen, miten hahmotamme muita eläimiä ja niiden roolia. Siksi näen tärkeäksi tutkia inhimillisyyden ja eläimellisyyden rakentumista kirjallisuudessa. Tutkimuksessani osoitan, millä keinoin romaanissa esiintyvää peikkoa toisaalta eläimellistetään, toisaalta inhimillistetään romaanin edetessä. Toisaalta pohdin, säilyttävätkö ihmiset oman inhimillisyytensä vai onko myös heissä havaittavissa eläimellisiä piirteitä. Haluan tietää, tarvitsevatko ihmiset muita olentoja määrittämään itseään ja miten ihmisen ja ei-ihmisen välinen rinnakkaiselo onnistuu. Tutkielmassani osoitan, kuinka peikon ja ihmisen välille luodaan erilaisia vastakohtaisuuksia, jotka ovat välttämättömiä inhimillisyyden määrittelyyn. Vastakohtaisuuksia syntyy esimerkiksi narratiivien avulla. Rakentamalla kielellistä kuvaa eläimistä luomme niistä ennakko-oletuksia, joiden mukaan kohtelemme niitä. Ennen päivänlaskua ei voi kuitenkin osoittaa, että tutustumalla eläimeen ja oppimalla tuntemaan sen opimme myös itsestämme ja omista haluistamme. Ihminen rakentaa eroavaisuutta myös käyttämällä valtaa eläimiin ja asettamalla itsensä niiden yläpuolelle. Ihmisen ja ei-ihmisen eli esimerkiksi eläimen pakonomainen erottaminen toisistaan ei siis ole välttämätöntä. Haluan osoittaa, että ihminen luo tietoisesti kuvaa eläimistä eläiminä ja itsestään inhimillisenä. Haluamme tietoisesti laittaa eläimet lokeroihin ja pitää ne. Yhteinen elämä maapallolla vaatii kuitenkin sitä, että ihminen hyväksyy itsensä yhtenä olentona muiden joukossa eikä automaattisesti pidä itseään ylivertaisina muihin olentoihin nähden.
  • Varjonen, Erkki (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tekoälyn nopean kehityksen ja laskennallisen luovuuden tutkimuksen myötä tekoäly on adaptoitunut nopeasti myös taiteisiin. Taiteilijat luovat tänä päivänä erityisesti generatiivisia kilpailevia neuroverkkoja (GAN, generative adversial networks) hyödyntäen omaperäistä ja mielenkiintoista kuvastoa. Tämän maisterintutkielman primaarina tavoitteena on selvittää, missä määrin tekoälyä voidaan pitää taiteellisena toimijana ja mitä se tarkoittaa tekijyyden näkökulmasta. Lisäksi sekundaarina tavoitteena on selvittää voiko tekoälytaide olla auraattista ja ainutkertaista sekä onko generatiivinen kuvasto yleensäkään kategorisoitavissa taiteeksi. Tutkielman empiirisen aineiston muodostaa neljä kansainvälistä tekoälytaiteilijaa, joita tarkastellaan posthumanistisessa viitekehyksessä. Posthumanismissa pyritään yleisesti purkamaan perinteisiä ihminen–kone, ihminen–luonto tai kulttuuri–luonto dualismeja sekä tyypillistä humanistista ajatusta ihmisestä kaiken yläpuolella. Bruno Latour käyttää termiä kollektiivi inhimillisen ja ei-inhimillisen toimijan yhdistymisestä. Tekoälytaiteessa hybridinen ihminen–kone-kollektiivi yhdistää taiteilijan teknologiseen algoritmiin. Tekoälytaiteen kohdalla voidaan todeta elettävän vastaavanlaista mediateknologista murrosta kuin kameran ja valokuvan tullessa suosioon. Tämän vuoksi Walter Benjaminin auran käsite soveltuu tekoälytaiteen auraattisuuden ja ainutkertaisuuden tarkasteluun. Hän tutki olosuhteita ja ehtoja, jotka mahdollistivat valokuvan auraattisen kokemukseen ja hänen mukaansa taideteoksen luonne määräytyy aina teknisten tuottamistapojen kautta. Tutkielma osoittaa, että laskennallinen järjestelmä toimii sekä taidetta generoivana mediumina että taiteilijan posthumanistisena assistenttina tai yhteistyökumppanina. Luova tekoäly toimii tällaisessa vuorovaikutteisessa ja sympoieettisessa kollektiivissa taiteilijan luovuutta lisäävänä aktorina. Koneoppimiseen perustuvan teknologian vuoksi tekoäly on aina enemmän kuin passiivinen työkalu. Laskennallisen toimijan mukaan tuleminen taiteen tekemiseen ei tarkoita ihmisen luopumista omasta toimijuudestaan. Vaikka luovalla tekoälyllä on aktiivinen rooli yhdessä taiteilijan kanssa, niin päätöksentekijän rooli kuitenkin pysyy taiteilijalla. Tekoälytaide on luokiteltavissa käsitetaiteeksi. Molemmissa suurin kiinnostus kohdistuu ideaan ja konseptiin. Toinen merkityksellinen paralleeli käsitetaiteen ja tekoälytaiteen välillä on niiden suhde tekijäsubjektiin, taiteilija positioituu molemmissa kuraattorin rooliin. Tekoälyteknologiat yksistään eivät aikaansaa auraattisuutta, mutta algoritmisen taiteen ainutkertaisuuden puolesta puhuvat taiteilijan kuratoimat uudet ja yllättävät taiteelliset artefaktit.
  • Tuominen, Suvi-Kristiina (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkielma tarkastelee koreografiaa arkeologisena menetelmänä. Koreografia on perinteisesti käsitteellistetty tanssitaiteen menetelmäksi, mutta jo vuosikymmeniä jatkuneen kriittisen taiteen tutkimuksen myötä koreografia nähdään myös tiedontuottamisen välineenä. Tämän tutkielman ensisijainen tavoite on tutkia koreografian ja arkeologian välisiä tiedollisia eli episteemisiä yhteyksiä. Tutkielma luo katsauksen arkeologian tieteenhistoriaan ja pyrkii tunnistamaan arkeologian eri aikakausille tyypillisiä menetelmäkäsityksiä. Tutkielma keskittyy erityisesti 2010-luvun jälkeiseen arkeologiaan, jonka tietoteoreettinen keskustelu on voimakkaasti vaikuttunut posthumanistisista filosofioista. Näiden filosofioiden mukanaan tuoma niin kutsuttu materiaalinen käänne on haastanut arkeologeja uudelleenarvioimaan tieteenalan vakiintuneita tietokäsityksiä. Materiaalisen käänteen asettamat haasteet ovat johtaneet arkeologian metodologian uudelleenkäsitteellistämiseen. Materiaalisen käänteen jälkeisissä keskusteluissa on painotettu materiaalisen maailman toimijuutta ja sen moninaisuuden huomioon ottamista. Erityisesti uusmaterialismista vaikuttuneen arkeologian tavoitteena on havainnoida materiaaleja ilman kattavia teoreettisia tai menetelmällisiä ennakko-oletuksia sekä välttää materiaalien ylitse kurottavia päätelmiä. Näistä ajatuksista on syntynyt kiinnostus kohti epistemologiaa, jota voisi kuvailla spekulatiiviseksi empirismiksi. Tässä tutkielmassa painotetaan tämän kaltaiseen tietokäsitykseen pyrkivän tutkimuksen olevan luonteeltaan kehollista ja esteettistä. Taiteen menetelmänä koreografiaa on arkeologian tavoin 2010-luvun jälkeen kuvailtu luonteeltaan materiaaliseksi. Koreografia yhtäältä tutkii kehollisen tietämisen rajoja ja toisaalta koreografisen prosessin materiaalisuutta. Koreografia huomioi ei-kielellisen ja hiljaisen tiedon merkityksen osana tiedonmuodostumisen prosesseja. Posthumanististen filosofioiden vaikutuksesta myös koreografia on kääntänyt huomionsa taiteen tekemisen prosessin materiaalisuuteen, mikä haastaa tanssitaiteelle asetettuja representaatiovaatimuksia. Tutkielmassa hahmotellaan hybridisiä tapoja lähestyä menneisyyttä ja arkeologisia materiaaleja kehollisen taiteen keinoin. Lapin toisen maailmasodan aikaisilla saksalaiskohteilla tehdyn tapaustutkimuksen myötä koreografia liitetään arkeologian viimeaikaiseen tietoteoreettiseen keskusteluun. Samalla koreografiaa tarkastellaan menetelmällisenä mahdollisuutena arkeologiassa. Koreografia pyrkii artikuloimaan menneisyyteen liitettäviä kysymyksiä kehollisen tutkimisen ja aistikokemuksen kautta sekä palauttamaan huomion tutkimuksen materiaalisiin prosesseihin ja vaikutuksiin. Tutkimuksessa osoitetaan, että posthumanistisista filosofioista vaikuttuneella arkeologialla ja koreografialla on tiedollinen ja menetelmällinen yhteys. Tämä yhteys laajentaa entisestään mahdollisuuksiamme lähestyä menneisyyttä uudenlaisesta näkökulmasta. Vastaavaa arkeologian ja koreografian suhdetta käsittelevää tutkielmaa ei ole aikaisemmin tehty. Tästä syystä tutkielma luo hedelmällisen pohjan arkeologian ja taiteen menetelmien väliselle lisätutkimukselle.
  • Kortekallio, Kaisa (Routledge, 2019)
    This chapter, “Becoming-instrument: Thinking with Jeff VanderMeer’s Annihilation and Timothy Morton’s Hyperobjects”, considers first-person narration and empathic enactment of fictional experience from posthumanist and enactivist perspectives. It introduces a new methodological device called “becoming-instrument”, which opens the reader’s experience to nonhuman influences. Building on Marco Caracciolo’s (2014) claims about empathic engagement with first-person narratives and Merja Polvinen’s (2012) notion of self-aware readerly engagement, the chapter’s author Kaisa Kortekallio argues that engagement with estranging first-person narratives, such as Annihilation and Hyperobjects, can work toward dissolving the certainty of the human subject and develop in its stead a model of subjectivity as “multiple and always-in-progress” (Sherryl Vint 2005). Annihilation (2014) and Hyperobjects (2013) both invite the reader to enact the affective experientiality of their first-person narrators, but they also foreground the fictionality of those narrators. The chapter argues that affective experientiality and awareness of fictionality can intertwine in the readerly experience, and that the combination of affectivity and self-referentiality is characteristic of the “dark” or “weird” ecology VanderMeer and Morton advance in their texts. Finally, Kortekallio suggests that the dynamic of enactment applies not only to explicitly fictional narrative techniques but also to the rhetorical devices employed in non-fiction texts – such as the rhetorical “I” in Hyperobjects.
  • Mallinen, Sara (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkielmassa tarkastellaan taiteen osallistumista 2000-luvun ympäristökeskusteluun sekä taiteen, taidekentän ja taiteilijan roolia ja vaikuttavuutta ympäristökeskustelussa. Teoriaohjautuva tapaustutkimus sijoittuu ekokriittisen taidehistorian kentälle. Teoreettisen viitekehyksen muodostavat monialaisesti modernin ympäristöfilosofian teoriat, ei-inhimillisiin toimijoihin liittyvät posthumanistiset ja ekokriittiset teoriat sekä sosiologian strukturaatioteoria. Tutkielman metodina on teemahaastattelu ja teosanalyysi. Tutkimuskysymystä tarkastellaan aikaisemman tutkimuksen perusteella sekä tapaustutkimuksena kahden suomalaisen nykytaiteilijan, Alma Heikkilän (s. 1984) ja Tuula Närhisen (s. 1967) kautta. Teemahaastatteluissa jäsennetään kuvataiteilijoiden näkemyksiä nykytaiteen osallistumisesta ympäristökeskusteluun sekä taiteen ja taiteilijan mahdollisuuksista vaikuttaa ympäristödiskurssiin yleisellä tasolla ja heidän oman taiteilijuutensa kautta. Kuvataiteilijoiden seuraavat teokset toimivat aineistona: lämmin ja kostea | lahoava puu (Alma Heikkilä, 2019), Sienet, rihmastot, itiöemät, limasienet ja muut (Alma Heikkilä & Elina Tuhkanen 2013-14), Aaltokiikari (Tuula Närhinen, 2009) ja Muovimuotoilua Itämerestä (Tuula Närhinen, 2013). Teoksille annetaan tulkintoja ekokriittisen taidehistorian näkökulmasta liittyen havaitsemiseen, tunteiden herättämiseen ja toimijoiden välisiin riippuvuussuhteisiin. Tutkielmassa todetaan, että taide ja kulttuuri ovat teoreettisesti merkittäviä tekijöitä antroposeenin ajan vaatimien kulttuuristen ja arvoihin perustuvien muutosten edistämisessä. Taiteen vaikuttavuus on sen kyvyssä toimia alustana ylirationaaliselle refleksiivisyydelle eli tunneperusteiselle ja intuitiiviselle kokemiselle ja tiedolle, joka voi tarjota havaitsijalle uusia näkökulmia. Ympäristödiskurssin kontekstissa myös taiteen kautta tapahtuva ympäristön havainnointi ja eri toimijoiden havaittavaksi tekeminen voivat edistää niiden arvostusta, kokemusta monilajisesta yhteydestä ja ymmärrystä toimijoiden välisistä riippuvuussuhteista. Lisäksi tutkielma osoittaa, että todellisuudessa yksittäisen taiteilijan mahdollisuudet ja resurssit vaikuttaa ympäristödiskurssiin ovat rajalliset ja riippuvaiset taidekentän rakenteista, minkä vuoksi muutosten tulisi tapahtua taidekentällä yhteisten toimien, käytäntöjen ja keskustelun kautta. Ympäristöön liittyvät keskustelut taidekentällä ja taiteessa tulisi nähdä vuorovaikutteisina, avoimina sekä kaikkia osapuolia ja toimijoita kuuntelevina.
  • Rajamäki, Anni (Helsingfors universitet, 2015)
    Tutkielmassa käsittelen vuodesta 2009 toimineen suomalaisen taidekollektiivi Route Couturen valmistamia turkisvaatteita eläinkysymyksen kannalta. Route Couturen muodostavat taiteilijat Leena Pukki, Lari Lätti, Karoliina Paappa ja Stina Riikonen. Tuotanto koostuu turkismallistoista, jotka on valmistettu teiden varsilta löytyneistä eläinten raadoista. Näitä ”raatoturkiksia” voi ajatella perinteisen turkismuodin haastavana vaihtoehtomuotina, tai seläinoikeuskysymyksiin viittaavana taiteena. Tutkimuskysymykseni on, millaista eläinsuhdetta Route Couturen vaihtoehtoturkikset loppujen lopuksi ilmentävät,ja millaisia merkityksiä teokseen syntyy, kun sen materiaalina käytetään eläinruumista. Keskeinen väitteeni on, ettähyödyntämällä eläinruumiita teostensa raaka-aineena taiteilija nojaa ihmisten ja muiden eläinlajien välillä vallitsevaan kaksijakoiseen hierarkiaan ja näin myös osallistuu sen ylläpitämiseen, vaikka teos väittäisikintemaattisesti päinvastaista. Pääasiallisena aineistonani ovat kaksi Route Couturen kuvasarjaa, joissa turkisvaatteita esitelläänmainoskuvamaisesti: Studiokuvia (2011), HAIR (2014) sekä ROAD KILLS (2012). Näitä tutkin lähiluennalla. Vertauskohtana analysoin Mario Testinon Guccille ottamia mainoskuvia vuodelta 1996. Lisäksi käytän kollektiivin laatimaa manifestinomaista ”Route Couture Statementia”, jota vasten olen lähtenyt kysymään omia kysymyksiäni. Tutkimuskirjallisuuteni käsittää sekä posthumanistista että sukupuolen- ja muodintutkimuksen piiriin kuuluvaa kirjallisuutta. Ekofeministinen teoria nousee keskeiseen asemaan tutkielmassa. Olen jäsentänyt tutkielman rakenteen neljään osioon. Ensin kartoitan laajemmin ihmisen eläinsuhteesta tehtyä tutkimusta etenkin posthumanistisessa diskurssissa, ja sivuan myös suomalaista eläinoikeuskeskustelua, jonka jatkumoksi Route Couture asettuu. Seuraavaksi avaan turkisten kulttuurihistoriaa, ja niiden muuttumista vallan ja seksuaalisen voiman symboleiksi. Tätä taustaa vasten analysoin Route Couturen kuvasarjoja turkisasuista. Lopuksi pohdin eläinruumiin käyttämistä ja sen tuomia merkityksiä teoksissa yleisemmällä tasolla. Route Couture kommentoi tämän hetken eläinoikeuskeskustelua ja posthumanistisen tutkimuksen piirissä vallalla olevaa eläinkysymystä ristiriitaisesti. Toisaalta eläinruumiiden käyttö toistaa sellaista ihmiskeskeistä, dualistista maailmankuvaa, joka mahdollistaa eläinten ja ympäristön laajan hyväksikäytön ja tuhoamisen. Voi myös ajatella, että etäännyttämisen sijaan eläinruumiin käyttäminen näkyvänä elementtinä pakottaa meidät huomioimaan sen yksilöllisyyden.
  • Laitinen, Lea (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2021)
    Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia
  • Gröndahl, Hanna (Helsingin yliopisto, 2021)
    Transhumanismi on filosofinen ajatussuuntaus, joka pyrkii edistämään ihmisten teknologista ja lääketieteellistä parantelua. Transhumanistisen ajattelun mukaan ihmisyyden ei tarvitse perustua staattiselle ihmiskäsitykselle, vaan ihmiskunta voi parantelun avulla edetä kohti potentiaaliaan eli postihmisyyttä. Postihminen on teknologisen parantelun ansiosta esimerkiksi kyvykkäämpi, pitkäikäisempi ja älykkäämpi kuin nykyihminen. Transhumanismiiin liittyy syviä pelkoja ja uhkakuvia. Esimerkiksi filosofi Francis Fukuyama on kutsunut transhumanismia ”maailman vaarallisimmaksi ideaksi”, sillä humanistisen ihmiskuvan menetys uhkaa länsimaisen demokratian perustaa. Historijoitsija Yuval Noah Hararin mukaan postihmisyyteen siirtyminen uhkaa jakaa ihmiskunnan biologisiin kasteihin, jolloin globaali epätasa-arvo lisääntyy. Tarkastelin maisterintutkielmassani, millaisia eettisiä käsityksiä transhumanististen ajattelijoiden kirjoittamaan transhumanistiseen julistukseen sisältyy. Analysoin julistuksessa käytettyjä argumentteja ja käsitteitä. Käytin apunani Jaana Hallamaan Yhdessä toimimisen etiikassa (2017) esiteltyä yhteistoiminnan etiikan käsitteistöä. Oletukseni ennen tutkimukseen ryhtymistä oli, että transhumanistisen tulevaisuuden vision ja siihen liittyvän arvopuheen välillä olisi jonkinlainen jännite. Tutkimukseni perusteella transhumanismi välittää myös humanistisesta taustastaan, ja ihmisarvon turvaaminen on transhumanistisen julistuksen keskeinen tavoite. Julistus kuitenkin sisältää epäjohdonmukaisuuksia liittyen esimerkiksi siihen, miten julistuksessa esitettyjen periaatteiden valossa vapaus kieltäytyä parantelusta säilytetään.
  • Paajanen, Annukka (Helsingfors universitet, 2017)
    Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani koiran ja ihmisen välistä suhdetta ja koiran toimijuutta koiriin liittyvän kulutuskulttuurin kontekstissa. Tutkielmani aineiston muodostavat lemmikkieläintarvikeketju Mustin ja Mirrin sekä vaatemerkki Urban Suburban Apparelin koirille ja ihmisille suunnatut vaatteet ja niiden markkinointiin liittyvät mainoskuvat ja -tekstit. Tutkielmani tavoitteena on tehdä näkyväksi sitä, miten ihminen ymmärtää koiraa kulttuurisesti ja käsitteellistää koiraa osana kulttuuria. Toisaalta haastan tutkielmassani ihmisen ja eläimen, luonnon ja kulttuurin sekä subjektin ja objektin välillä länsimaisessa ajattelussa vallitsevia dualismeja ja niihin liittyviä näkemyksiä ihmisestä ja muista lajeista suhteessa toisiinsa ja muuhun maailmaan. Teoreettisilta lähtökohdiltaan tutkielmani paikantuu osaksi posthumanistista ja queer-teoreettista tutkimusperinnettä, joita yhdistää tässäkin tutkielmassa esiintyvä essentialismin ja lukkoon lyötyjen määritelmien kritiikki sekä eettinen ja poliittinen lataus. Käsitteellistän tutkielmassani koiraa ja koira-ihmis-suhteita sommitelmina yhdistelemällä aineistooni liittyviä erilaatuisia elementtejä materiaalis-semioottisella tasolla luontokulttuureissa rakentuviksi posthumanistisiksi ihmis-ei-ihmis-pastpresent-sommitelmiksi Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin sekä Jane Bennettin ja Donna Harawayn teorioiden innoittamana. Sommitelmien avulla pyrin kiinnittämään huomiota koiriin liittyvän kulutustoiminnan moniulotteisuuteen; koirien, ihmisten ja ei-inhimillisen materian yhteenkietoutuneisuuteen ja koiran toimijuuteen. Tuon sommitelmien avulla esiin sitä, miten ymmärrykset koirista ja ihmisistä rakentuvat tarkastelemani kulutuskulttuurin kontekstissa suhteessa toisiinsa sekä tarkastelemieni yritysten tuotteisiin ja kuvastoon ja sitä, miten tuotettu koirakuva on yhteydessä koirien ja koirien ihmisten kohteluun, asemaan ja oloihin osallistuen vuorovaikutteisesti myös itse olentojen tuottamiseen kuvien ja tekstien takana. Tarkastelemillani sommitelmilla on toimijuutta ja ne ottavat samanaikaisesti osaa sekä normien vahvistamiseen että purkamiseen – kategorisoituvien erojen ylläpitämiseen ja niiden rajoista neuvottelemiseen. Lähestymällä koiraa ja koira-ihmis-suhteita sommitelmina avautuu tutkielmassani mahdollisuus poistaa ihminen analyysin keskiöstä ja havaita myös ei-ihmiseläinten toimijuus näennäisesti puhtaan ihmislähtöisessä toiminnassa. Metodologisesti tutkielmani tarjoaa näin mahdollisuuden tarkastella ihmistä yhtenä toimijana muiden joukossa ja ajatella lajien välisiä suhteita, ihmisyyttä ja ihmisen paikkaa maailmassa tavalla, joka haastaa ajatusta ihmisen kaikkivoipaisuudesta ja ylivertaisuudesta suhteessa muuhun olevaan.
  • Oksanen, Riikka (Helsingfors universitet, 2016)
    Tutkielmani käsittelee teknologisen kehityksen vaikutuksia yhteiskuntaan, kehoon ja identiteettiin Oshii Mamorun elokuvissa. Tutkin nähdäänkö teknologinen kehitys kaikissa elokuvissa niin ambivalenttina kuin japanilaisen elokuvan tutkijat ovat aiemmin väittäneet, vai liittyykö siihen selviä uhkia tai mahdollisuuksia. Teoriapohja teknologian suhteen rakentuu Donna Harawayn feministiselle kyborgiteorialle sekä post- ja transhumanistisille teorioille. Donna Harawayn mukaan teknologisella kehityksellä on potentiaalia tehdä eri ihmisryhmistä tasa-arvoisempia ja vapauttaa historiallisesti syrjityt ryhmät menneisyyden kahleista. Tähän liittyen myös identiteettikäsitys olisi monimuotoisempi, muuttuva ja fragmentoitunut, kun se ei ole enää riippuvainen yksilön kehon asettamista rajoista. Tutkin elokuvaa sosiaalisena konstruktiona, joka paitsi heijastaa, myös rakentaa ympäröivää todellisuuttamme. Lähestymistapani on sisältöanalyyttinen, ei siis tekijäkeskeinen, huolimatta siitä, että olen käyttänyt vain yhden ohjaajan elokuvia aineistona tässä tutkielmassa. Tarkastelen elokuvien arvomaailmaa ja ideologioita lähiluvun ja Douglas Pyen hahmottelemien eri näkökulmien akseleiden avulla. Tämän jälkeen pohdin, esiintyykö niissä samoja piirteitä kuin edellä mainituissa teknologiaan ja identiteettiin liittyvissä teorioissa. Oshii Mamorun elokuvista olen valinnut aineistoon sen aiheen kannalta oleellisimmat elokuvat, eli sellaiset, jotka käsittelevät tavalla tai toisella teknologian kehitystä. Elokuvia on seitsemän, ja ne ovat saaneet ensi-iltansa vuosien 1989 ja 2009 välillä. Tutkielman tulokset eivät ole yksiselitteiset. Teknologia elokuvien yhteiskunnassa ei itsessään ole uhka, vaan se nähdään osana kehityskulkua. Toisaalta jokaisessa elokuvassa siihen liittyy jonkinasteinen autonomian menetys tai väärinkäytön uhka. Teknologian kehittyessä yhä pidemmälle, näistäkin ongelmista on mahdollista päästä eroon, tosin näin käy vain yhdessä aineiston elokuvassa. Tasa-arvon ja identiteetin kehityksessä on havaittavissa piirteitä teoriaosuuden kyborgiteorioista, mutta elokuvissa ei ole edetty niin pitkälle tasa-arvon ja kehon rajoista vapautumisen suhteen kuin mitä olisin odottanut. Niissä on otettu askeleita tasa-arvoisemman maailman suuntaan, mutta historian taakka sekä yhteiskunnassa että yksilön kehon suhteen on edelleen läsnä, vaikkakin eri muodossa.
  • Ahola, Manti (Helsingfors universitet, 2016)
    Tarkastelen tutkielmassani Leena Krohnin romaanin Hotel Sapiens (2013) ihmiskuvaa posthumanistisen filosofian valossa. Analysoin, minkälaiseksi olennoksi ihminen kuvataan ei-inhimillisiin olentoihin nähden: erottuuko ihminen jollakin tavalla orgaanisista ja synteettisistä kanssaeläjistään. Selvitän romaanin käsitystä siitä, mikä kuuluu ihmisyyteen sekä minkälaiseksi ihmislajin asema ja tulevaisuus kuvataan. Tutkimukseni on temaattinen ja käytän analyysini tukena useita eri posthumanistisia teorioita, etenkin Bruno Latourin ja Donna Harawayn ajatuksia Hotel Sapiens on kertomus tulevaisuudesta, jossa suuri osa maapallosta ja sen orgaanisista olioista on tuhoutunut. Ihmisen kerrotaan tehneen vääriä valintoja, minkä seurauksena ihmislajista on jäljellä vain pieni osa, joka elää Hotel Sapiens -nimisessä laitoksessa. Ihminen on passiivisessa sivustaseuraajan roolissa, kun taas keinoälyn edustajat huolehtivat ihmisistä ja tutkivat heitä aktiivisesta ja autonomisesta roolistaan käsin. Krohnin romaani on luettavissa satiirina. Se toimii eettisenä kannanottona reaalimaailman elämäntapaa ja siitä koituvia ympäristöongelmia kohtaan. Tutkimuksen teoreettisena taustana oleva posthumanismi on kriittinen ja eettinen katsantokanta ja projekti, joka velvoittaa hylkäämään ihmiskeskeisen maailmankuvan ja horjuttaa uskoa ihmisen kaikkivoipaisuuteen. Posthumanismissa kyseenalaistetaan ihmisen erityisasema niin filosofisesti, biologisesti kuin sosiaalisestikin. Posthumanistiset kysymykset liittyvät usein ihmisen asemaan muiden olioiden keskuudessa sekä ympäristöhuoleen. Hyödynnän Latourin ajatusta luonnon ja kulttuurin yhteenkietoutumisesta ja eri olioiden muodostamista verkostoista eli kollektiiveista, joissa oliot ovat toistensa vaikutuksen alaisina. Tutkimuksessani osoitan, kuinka posthumanistinen filosofia näkyy Hotel Sapiensissa monella eri tasolla. Kertomuksen aiheet ja teemat kiertyvät suurelta osin ihmisyyteen, ihmisen asemaan ja valintoihin, joilla vaikutetaan kaikkien maapallon olioiden tulevaisuuteen. Minäkertojien subjektiivinen ja rajoittunut näkökulma sekä henkilöiden erehdykset ja lyhytnäköinen toiminta korostavat posthumanistista käsitystä ihmisen rajallisuudesta. Ihminen näytetään kertomuksessa sivuroolissa, jossa ei ole juurikaan vaikutusmahdollisuuksia. Ihminen kuvataan osana kollektiivia: ihmislaji on riippuvainen muista olioista ja sen kohtalo on yhteydessä etenkin luonnon olioiden kohtaloihin. Romaanissa osoitetaan ihmisen samankaltaisuus muiden olioiden kanssa, joihin kertomuksessa luetaan kuuluvaksi niin keinoäly kuin eläimet ja kasvitkin. Kertomuksessa osoitetaan kunnioitusta kaikille elollisille olennoille ja painotetaan etenkin ihmisen ja muiden orgaanisten olentojen yhteyttä toisiinsa.
  • Kaski, Liisa (Helsingfors universitet, 2017)
    Selvitän tutkielmassani, miten 600–500-lukujen kreikkalainen runous käsittelee ja käsitteellistää toisenlajisia eläimiä, kun eläimen käsitettä meidän tuntemassamme merkityksessä ei kreikan kielessä vielä ole olemassa. Miten runoissa ryhmitellään eläviä olentoja, miltä runojen valossa näyttää ihmisen suhde toisenlajisiin eläimiin ja miten kielellinen ilmaisu runoissa tuottaa ja muokkaa ihmisen suhdetta toista lajia edustavaan olentoon? Aineistonani on kaikki 600–500-luvuilta säilynyt kreikankielinen runous; genreistä edustettuina ovat homeeriset hymnit, elegia- ja jambirunous sekä lyriikka. Laajan mutta fragmentaarisen aineiston jäsentämiseksi analyysi jakaantuu kahteen päälukuun, joista ensimmäisessä tarkastelen aineistoani sanaston ja käsitteiden tasolla, toisessa laajempien teemojen kautta. Käsitteitä koskevassa analyysiluvussa kartoitan ensin eläimiin, eläinlajeihin ja lajiryhmiin aineistossani viittaavia sanoja sekä sitä, missä rooleissa toisenlajiset eläimet runoissa toimivat. Tämän jälkeen tarkastelen villin ja kesyn kategorioita. Sitten käyn läpi jumaliin, kohtaloon ja ajankulkuun liittyvää eläinsanastoa sekä metaforia ja sanoja, jotka eri tavoin ylittävät ja läpäisevät lajienvälisiä rajoja. Lopuksi tutkin, millä tavoin sieluun ja mieleen liittyvät käsitteet kytkeytyvät aineistossani toisenlajisiin eläimiin. Teemajaotteluun perustuvan analyysiluvun aluksi jäljitän kuvauksia toisenlajisista eläimistä työläisinä, omaisuutena ja erilaisten hyödykkeiden ja raaka-aineiden lähteinä. Tämän jälkeen käyn ensin läpi metsästykseen liittyviä metaforia ja sen jälkeen tutkin tunnekuvauksia, jotka hyödyntävät toisenlajisia eläimiä metaforina tai suoraan liittävät tunteita toisenlajisiin eläimiin. Luvun lopuksi syvennyn kuvauksiin toisenlajisista eläimistä kommunikoivina ja mielellisinä olentoina. Työni kytkeytyy kriittiseen, posthumanistiseen eläintutkimukseen. Kehitän aineistoni analyysiin eläinsensitiivisen luennan metodin, jolla tarkoitan runojen antroposentrisestä tulkintaperinteestä poikkeavaa, runojen lukuisat toisenlajiset eläimet näkyviksi tekevää ja runojen syntyajankohdan kannalta anakronistisen eläimen käsitteen problematisoivaa lähilukua. Lähestyn runoja ennen kaikkea yhteisöllisenä perinteenä ja syntyajankohtansa kulttuurin ilmauksina, ja erityinen mielenkiintoni suuntautuu lajineutraaliin kieleen, sanoihin ja ilmaisuihin, jotka tuottavat ihmisen ja muiden eläinten välille pikemminkin samuutta ja yhteyksiä kuin eroja. Työni osoittaa, että dualistista jakoa 'ihmisen' ja 'eläimen' kategorioihin ei 600–500-lukujen kreikkalaisessa ajattelussa vielä ole. Sen sijaan runoissa kuvastuu tiivis lajienvälinen ja erilajisten yksilöiden kokemusmaailmaa hyödyntävä suhteiden verkko, jota lyyrinen minä tarkastelee yhtenä tuntevana ja mielellisenä olentona muiden joukossa.
  • Heinonen, Paju (Helsingfors universitet, 2017)
    Tutkielma käsittelee posthumanistisia kehoja Kim Stanley Robinsonin romaanissa 2312. Työssä tutkitaan, kuinka kirjailija rakentaa erilaisten kehojen kuvauksia ja kuinka nämä kuvaukset heijastavat posthumanistisen teorian käsityksiä kehoista, kehojen välisistä suhteista ja kehojen rajoista. Tutkielmassa lähestytään aihetta monitieteisestä näkökulmasta. Kirjallisen analyysin tukena on käytetty posthumanistisen teorian lisäksi tieteentutkimuksen, antropologian, sosiologian, maantieteen, feministisen tutkimuksen sekä kriittisen vammaistutkimuksen tutkimussuuntiin pohjautuvaa aineistoa. Toinen luku käsittelee ihmiskehojen kuvausta romaanissa. Maapallon ulkopuolisissa yhteisöissä on kehittynyt uudenlainen normatiivinen kehonkuva, johon liittyy voimakas kehon muokkaus erilaisten bioteknologioiden avulla. Yksi tarinan päähenkilöistä, Swan Er Hong, muokkaa kehoaan normien vastaisesti ihmisyyden ja hirviömäisyyden rajoilla. Kolmas luku käsittelee eläinten kehoja sekä synteettisten elämänmuotojen kehoja. Näiden kehojen rajojen ja suhteiden määrittely romaanissa osaltaan muodostaa ihmiskehojen ja ihmisyyden rajoja ja osoittaa rajausten keinotekoisen luonteen. Neljäs luku käsittelee kehojen liikettä tilassa. Robinsonin teoksessa kehollinen toiminta näyttäytyy tapana tuottaa luonnon kokemusta, ja luonto puolestaan muodostuu lähinnä ihmisen kehollisen toiminnan merkityksistä erilaisissa ympäristöissä. Tämän lisäksi eläinpopulaatioiden itseohjautuva liike on erottamaton osa ihmisten ja eläinten suhteita. Robinson kuvaa teoksessaan tulevaisuuden yhteiskuntaa, jossa ihmisen, eläinten ja ei-biologisen elämän väliset rajat ovat muutoksen tilassa. Teos näyttää, kuinka ihminen lajina on samanaikaisesti erottamattomasti liitoksissa muihin eläinlajeihin, avustaviin teknologioihin ja ympäristöönsä. Tämä yhteys ilmenee teoksessa kahtena erilaisena ihmiskäsityksenä: näkemyksenä ihmisistä tiukasti säännellyn ihmiskehon rajojen ylittäjinä sekä näkemyksenä ihmisistä monimutkaisesti rakentuvina kehollisina olioina, jotka ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäristönsä ja toisten elämänmuotojen kanssa. Robinson esittää romaanissaan mahdollisia tapoja muuttaa nykyisiä ihmisten ja muiden olioiden välisiä suhteita vähemmän tuhoisiksi, ja nostaa esille kysymyksiä valistuksen filosofiaan perustuvien hierarkioiden oikeutuksesta.
  • Hakkarainen, Helena (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tarkastelen tässä pro gradu -tutkielmassa, miten Margaret Atwoodin (s. 1939) romaanit Oryx and Crake (2003), The Year of the Flood (2009) ja MaddAddam (2013) haastavat käsityksiä ihmisen erityisyydestä, autonomiasta ja rationaalisuudesta. Työn teoreettinen lähtökohta on posthumanistisissa teorioissa, sillä ne tarjoavat hedelmällisiä tapoja analysoida tekstejä, joissa ihmisen asema suhteessa ei-inhimilliseen Toiseen on tarkastelun kohteena. Tärkein yksittäinen teorialähde työssä on Cary Wolfen ei-inhimillisiä eläimiä ja ei-inhimillisiä toisia käsittelevä tutkimus, mutta käytän myös muiden posthumanistisesti suuntautuneiden ajattelijoiden kuten Donna Harawayn esityksiä posthumanismista. Osoitan, miten trilogiasta on luettavissa monia juonteita, joissa ihmisten rationaalinen toimijuus horjuu tai joissa ihmisen kyvykkyys tai erityisyys suhteessa muihin eläviin olentoihin asetetaan kyseenalaiseksi. Erittelen ensin, miten teoksen ihmislajiset henkilöhahmot liittävät geeniteknologian avulla kehitettyihin postihmisiin ääripäästä toiseen vaihtelevia määrittelyjä, kuten eläimellinen vastaan eläimyydestä puhdistettu, täydellinen vastaan hirviömäinen, futuristinen postihminen vastaan alkuperäiskansan edustaja ja yli-ihminen vastaan ali-ihminen. Esitän, että ihmislajisten henkilöhahmojen tapa liittää postihmisiin yhteensopimattomia, dikotomisia määreitä kertoo ennen kaikkea siitä, miten inhimillisen ja ei-inhimillisen raja ei ole selkeä ja pitävä ihmisen itsensä suhteen. Käsittelen myös, miten teossarjassa hahmotellaan postihmisten ja siinä henkilöhahmoina esiintyvien geenimuunneltujen sikojen omalakista, ihmisestä poikkeavaa tapaa aistia ja kokea maailma. Tarkastelen, miten kuva ei-inhimillisten olentojen kielellisestä kyvykkyydestä muuttuu trilogian osien välillä. Esitän, että Oryx and Crakessa kieli näyttäytyy ihmisten kokeman joukkokuoleman jälkeen menneisyyteen haipuvana esteettisenä ilmiönä, kun taas MaddAddamissa kieli kuvataan kaikkea elollista yhdistävänä kommunikatiivisuutena. Lisäksi analysoin tutkielmassa, miten MaddAddamissa ihmiset joutuvat arvioimaan uudelleen asemaansa biologiaansa ja hormoneihinsa sidottuina nisäkkäinä. Ihmisen itsensä käsitteellistäminen uudelleen on keskeistä myös posthumanistisessa ajattelussa, ja ihmisyhteisön kuvauksessa käytettävä sosiaalidarvinistinen diskurssi on jäänyt aiemmassa MaddAddam-trilogian tutkimuksessa paitsioon. Tässä suhteessa tutkielman voi katsoa tuovan teossarjaa käsitteleviin, posthumanistisesti suuntautuneisiin tulkintoihin uuden, täydentävän näkökulman. Esitän kuitenkin, että koska tekstissä ennakoidut uhkakuvat seksuaalisen kilpailun väkivaltaisesta kärjistymisestä eivät lopulta toteudu, sosiaalidarvinistinen diskurssi kertoo biologisen determinismin sijaan ennen kaikkea pelosta olla kehoonsa sidottu eläin. MaddAddam-trilogian posthumanistisena ytimenä voisikin näin pitää materiaalisuuden, haavoittuvuuden ja rajallisuuden hyväksymistä samalla kun rajallisuus ei tarkoita täydellistä ennaltamääräytyneisyyttä.
  • Kortekallio, Kaisa (2020)
    Arkikokemus ei helposti saa kiinni kaukana sulavista jäätiköistä tai kapitalistisista tuotantoketjuista päivittäisten appelsiiniemme takana. Antroposeenikeskustelussa kuuluu usein väitettävän, että tällaiset ilmiöt ovat ruumiillisen kokemuksen "tuolla puolen", liian suuria, hitaita, hajaantuneita tai kaukaisia. Mutta entä jos kokemuksen heikkous onkin vain yrityksen puutetta? Entä jos oleellinen kysymys ei olekaan "mitä kokemukselle tapahtuu" vaan "mitä kokemukselle voidaan tehdä"? Spekulatiivinen fiktio, vaikkapa Paolo Bacigalupin The Windup Girl, voi auttaa tekemään kokemuksesta oudompaa ja siten auttaa pääsemään kiinni antroposeenin ilmiöihin.
  • Pihlström, Sami (2020)
  • Hasan, Dina (Helsingfors universitet, 2017)
    Tutkielmassa tarkastellaan Der Blaue Reiter –ryhmän johtohahmojen Wassily Kandinskyn ja Franz Marcin tekstejä ja taidetta syväekologian ja posthumanismin näkökulmasta, pyrkimyksenä hahmottaa niiden välittämää luontokäsitystä. Tarkoituksena on selvittää, pyrkivätkö Kandinskyn ja Marcin teokset edistämään luontokeskeistä maailmankuvaa, ja voidaanko niitä pitää onnistuneina luonnon todellisen luonteen kuvauksina. Aikaisempi tutkimus on havainnut romantiikan luontokäsityksen näkyvän myös Kandinskyn ja Marcin taiteessa. Tämä tutkimus pyrkii selvittämään, voidaanko heidän taiteestaan välittyvää maailmankuvaa pitää edeltäjiään luontokeskeisempänä. Aineistona on Kandinskyn ja Marcin taideteoksia ja alkuperäistekstejä. Niitä lähiluetaan tutkimuskysymyksen kannalta, ja niiden kautta pyritään löytämään vihjeitä luontokeskeisestä maailmankuvasta. Tutkimus pohjautuu syväekologisille ja posthumanistisille teorioille, jotka korostavat kaikkien toimijoiden välisiä yhteyksiä, ja niiden keskinäistä tasa-arvoa. Samalla pohditaan luonnon todellista luonnetta ja sen representaation ongelmallisuutta. Tutkielmassa kysytään, mitä ongelmia liittyy taiteen tradition edeltäjien, kuten romantiikan maisemamaalausten luonnon representaatioon, ja pyritään selvittämään, onnistuuko abstraktia kuvakieltä hyödyntävä taide edeltäjiään paremmin luonnon todellisen luonteen kuvaamisessa. Keskeisen teoreettisen taustan tutkimukselle muodostavat syväekologian luontokeskeiset ympäristöfilosofiat sekä posthumanistiset teoriat. Lisäksi tutkimuksessa käytetään apuna Paul Crowtherin teoriaa liittyen abstraktin taiteen kykyyn esittää todellisuuden havaitsemattomia ulottuvuuksia. Tutkimusaineistoa tarkastellaan näiden teoreettisten viitekehysten kautta. Näkökulmat avaavat aihetta eri suunnista, ja tähtäävät hahmottamaan aineistona toimivien taiteilijoiden maailmankuvaa. Aikaisempi tutkimus on kiinnittänyt huomiota Kandinskyn ja Marcin luontokeskeisyyteen, mutta tyytyy yleensä vain mainitsemaan kyseisten taiteilijoiden suhtautumisen luontoon, eikä analysoi sitä tarkemmin. Aiheesta ei ole tehty laajaa, yhtenäistä tutkimusta tästä näkökulmasta, eikä aineistoa ole aiemmin tutkittu posthumanismin teorioiden kautta. Tutkielmassa todetaan, että ihmisen näkökulmasta näkyvää todellisuutta jäljentävä representaatio on syväekologian ja posthumanismin valossa ongelmallinen tapa kuvata luontoa. Se ei tuo ilmi luonnon monimutkaista luonnetta ja vahvistaa osaltaan dualistista maailmankuvaa. Sen sijaan, abstraktia ilmaisua hyödyntävä taide mahdollistaa osittain sen monitasoisen, todellisen luonteen ilmaisemisen, ja herättelee katsojan havaitsemaan maailmaa uudella tavalla. Tutkimus todistaa, että sekä Kandinskyn, että Marcin teoksista välittyy radikaalisti luontokeskeinen kuva. Teoksia yhdistää ihmisen näkökulmasta luopuminen ja luonnon todellisen luonteen esittäminen. Kandinskyn teokset tuovat näkyväksi useita todellisuuden havaitsemattomia tasoja. Marcin eläinaiheiset teokset pyrkivät esittämään eläimet niiden omasta näkökulmasta, ja nostavat eläimet aikaisemmin ihmisille varattuun asemaan.