Pro gradu -tutkielmani aiheena ovat henkilöhahmon rakentumisen ehdot George Perecin (1936–1982) esikoisteoksessa, pienoisromaanissa Les Choses, une histoire des années soixante (1965). Kertomus sijoittuu 60-luvun Pariisiin, ja sen aikajänne on muutamia vuosia nuoruudessa; romaani vaikuttaa kertovan pariskunnasta. Nuori pari, Sylvie ja Jérôme, mainitaan nimeltä kuitenkin vain muutamaan otteeseen. Heidän kokemaansa ja tekemäänsä yksilöidään harvoin. Heillä on kertomuksessa ainoastaan muutama vuorosana. Henkilöillä ei vaikuta olevan yksilöllisiä ominaisuuksia tai kykyjä. Silti pariskunta vaikuttaa ihmismäiseltä. Tutkimukseni alkusyy liittyy surun kokemukseen henkilöhahmojen äärellä: missä henkilöt ovat, kysyin. Teos synnyttää epäröintiä henkilöhahmon käsitteen suhteen, joten tutkin työssäni, millaisia henkilöhahmon rakentumisen ehtoja romaanista on löydettävissä. Näiden ehtojen selvittäminen avaa hahmoa koko kerrotun maailman tasalla; jos en selvitä, mikä funktio hahmolla kerrotussa maailmassa on, jää myös teoksen tulkinta tekemättä. Henkilöhahmo rakentuu aineistossani muun muassa eri laatuisten näkemisen tilanteiden kautta. Fokalisaatio herättää kiinnostuksen – ennen muuta fokalisoitua objektia kohtaan. Tarkastelen aineistoani lähinnä kertomuksentutkimuksen käsittein. Tärkeimpänä teoreettisena kehyksenä henkilöhahmojen analyysissani toimii Mieke Balin tutkimus Narratology: introduction to the theory of narrative (1985/2009). Jäljitän henkilöhahmon rakentumisen ehtoja kertomuksen eri tasoilta: tapahtumista, tarinasta ja sanoista. Tutkimukseni mittaan kertomuksen eri tasoilta löytyy ehtoja, joiden kautta teoksen omalaatuinen henkilöhahmon käsite täytetään. Tutkimuksessani osoitan, että henkilöhahmon rakentumisen ehdot liittyvät piirteisiin, jotka osaltaan kytkevät teoksen postmodernistisen kirjallisuuden jatkumolle: muun muassa erilaiset kertojan kielen tilanteet ja leikki konventioilla rakentavat henkilöhahmoja.

Kansainvälisen politiikan tutkimuksessa ollaan yksimielisiä siitä, että maailmanpoliittisessa todellisuudessa on vuosituhannen vaihteessa tapahtunut merkittäviä muutoksia, joita ovat mm. kaksinapaisen maailmanjärjestyksen murtuminen ja kansainvälisten uhkakuvien rakenteellinen muutos. Nämä muutokset ovat synnyttäneet tieteenalaila runsaasti keskustelua realistisen valtateorian kyvykkyydestä mitata ja selittää näitä muutoksia. Maailmanpolitiikan reflektivistiset lähestymistavat olettavat todellisuuden sosiaalisissa prosesseissa rakentuvaksi ja kyseenalaistavat aikaan ja tilaan sidotun identiteetti-käsityksen varaan rakennetun teorian. Työ esittelee niitä tieteenfilosofisia erittelyjä ja kriittisiä huomioita, joita reflektivistit esittävät tieteenalan valtateorioiden sitoutumisesta positivistiseen tieteenkäsitykseen. Reflektivisteistä esille nostetaan postmoderni tulkinta, joka tulkitsee maailmanpolitiikan teoriaa yhtenä näkökuimana, lukutapana maailmanpoliittisista ilmiöistä.

Eräs tarkkanäköisimmistä niistä valistuksen kriitikoista, jotka uskoivat selkeään kausaaliseen ketjuun ulottuen valistuksesta aina Ranskan vallankumouksen lopun terroriin ja yhteiskuntarauhan järkkymiseen, oli eurooppalaisen konservatismin oppi-isänä pidetty savoijilainen Joseph de Maistre. Hän esitti vallankumouksen olevan Jumalan rangaistus valistuksen synneistä. Näin ollen valistus merkitsi hänelle pimeyttä, tuhoa ja vertaansa vailla olevaa pahuutta – valistusajattelijoiden korostaman järjen, valon ja edistyksen sijaan. Maistre on tyypillisesti nähty antimodernina konservatismin, vastavalistuksen ja vastavallankumouksellisuuden henkilöitymänä – dogmaattisena väkivaltaa ja yhteiskunnallista hierarkiaa ihannoivana ajattelijana sekä periksiantamattomana katolisen uskon ja monarkian puolestapuhujana. Viimeaikaisessa tutkimuksessa tällainen perinteinen kuva on kuitenkin kyseenalaistettu ja sen sijaan on korostettu Maistren ajattelun maltillisia, jopa moderneja piirteitä. Provokatiivisimmin Maistren moderniudesta puhuessa on tämän jopa esitetty ennakoineen 1900-luvun postmodernismia. Tutkielma käsittelee Maistren poliittista ajattelua. Lisäksi työ tarkastelee kysymystä siitä, miten Maistren poliittinen ajattelu sopii tutkimuskirjallisuudessa esitettyihin näkemyksiin tämän väitetystä moderniudesta tai toisaalta sen vastakohdasta. Työn keskeiset alkuperäislähteet ovat kolme, aiheeni kannalta keskeisintä Maistren 1790-luvulla kirjoittamaa poleemista kirjoitusta. Niissä hän hyökkää paitsi Ranskan vallankumousta, myös sen taustalla hahmottamaa valistusta ja erityisesti sen poliittisia implikaatioita vastaan. Vaikka savoijilaisajattelijaa on tutkittu, ei hänen poliittista ajatteluaan ole systemaattisesti kartoitettu. Tämän työn tavoitteena onkin luoda tarkka ja perusteellinen syväanalyysi siitä, mistä Maistren poliittisessa ajattelussa oli pohjimmiltaan kysymys. Lisäksi tutkielma pyrkii hahmottamaan, mikä on Maistren potentiaalinen relevanssi nykyaikana leviävän konservatiivisen ja äärioikeistolaisen populismin suosion kasvussa ja sen syiden ymmärtämisessä. Tutkielmassa aihetta lähestytään tekstianalyysiä ja lähilukua hyödyntäen. Työn keskeinen ja edeltävään tutkimukseen nähden uusi teesi on se, että siinä missä viimeaikaisessa Maistren ajattelun maltillisuutta painottavassa tutkimuksessa on lähinnä korostettu tämän yllättävää samankaltaisuutta vasemmistoon ja postmodernisteihin, mitä tulee näkemyksiin historiasta tai järjen rajallisuudesta, voidaan tämän ajattelusta havaita yllättävästi myös poliittiselta sisällöltään pikemminkin vasemmistoon kuin konservatismiin tai vastavalistukseen tavallisesti yhdistettäviä argumentteja. Erityisesti Maistren näkemykset edustuksellisen demokratian puutteista ja kontrolloimattoman eliitin vallan vaaroista muistuttavat hämmästyttävän paljon niin Karl Marxin, Friedrich Engelsin kuin 1900-luvun eliittiteoreetikoiden ja 2000-luvulla radikaalidemokratiasta puhuneen Chantal Mouffenkin huomioita edustuksellisen demokratian ongelmakohdista. Lisäksi tutkimus esittää, että Maistren poliittista ajattelua määrittävä tekijä on dogmatistisen monarkian, katolisen uskon ja yhteiskunnallisen hierarkian itseisarvoisuuden puolustamisen sijaan pragmaattinen, poliittista realismia edustava pyrkimys turvata yhteiskuntarauha ja siten ihmisten onnellisuus. Vaikka tutkielmassa esitetään, ettei Maistrea voi rehellisyyden nimissä olla käsittelemättä muutoin kuin osana konservatiivista traditiota, osoitetaan siinä, ettei tämän ajattelu ole suinkaan itsestäänselvää. Lisäksi työ ehdottaa, että kenties Maistren ajattelun tutkiminen voisi myös tarjota paremman ymmärryksen vallitsevasta poliittisesta kahtiajaosta, jossa yhdellä puolella ovat ne, jotka vankasti luottavat, tai ainakin haluaisivat luottaa valistuksen optimismiin sekä liberaaleihin ideaaleihin – kun taas toisella puolella ne, jotka jakavat Maistren pessimistisen maailmankuvan ja kokevat, että valistuksen ja siitä kumpuavan liberalismin lupaukset jatkuvasti lisääntyvästä hyvinvoinnista ja onnellisuudesta ovat olleet silmänlumetta ja hyödyttäneet vain harvoja. Maistren katkera valistuskritiikki toimii myös varoittavana historiallisena esimerkkinä siitä, kuinka rajuja ja epätoivoisiakin reaktioita voi ilmetä, kun ihmisten todellisia pelkoja ja huolia ei oteta huomioon, mistä ajankohtainen esimerkki on nykyisten populististen liikkeiden suosio.

Syventävien opintojen tutkielmassani tarkastelen erilaisia puheen esitystapoja ja niiden moninaisuutta kirjailija Jean Echenozin tavassa kirjoittaa. Tutkimuskohteenani ovat Echenozin "Un an" ja "Je m’en vais" -romaanit. Tavoitteenani on luoda yleiskuva échenozilaisesta diskurssista; toisin sanoen tutkin, miten Echenoz käyttää erilaisia puheen esitystapoja, luo vaihtelua niiden välille ja sitoo niitä narratiiviseen tekstiin. Tutkimus on samaan aikaan kielitieteellinen ja narratologinen. Teoriani pohjautuu pääosin Rosier’n sekä Maingueneaun kielitieteelliseen puheen esitystapojen lähestymistapaan. Rosier’n ja Maingueneaun avulla käyn läpi erilaisia puheen esitystapojen piirteitä, joita hyödynnän metodologisesti niin puheen esitystapojen löytämiseen tekstistä kuin näiden analysoimiseen. Narratologiselta pohjalta tukeudun suurimmalta osin Genetten teorioihin kertojan narratiivisesta etäisyydestä liittyen henkilöhahmojen puheen esitykseen. Käytän lisäksi Marnetten niin kielitieteellistä kuin narratologista näkökulmaa tukena edellisiin. Analyysi on jaettu neljään osaan. Ensimmäisessä osassa pohdin puheen esitystapoja ja käyn läpi kaikki Echenozin käyttämät puheen esitystavat yksitellen. Pohdin myös fokalisaation ja kertojan etäisyyden vaikutusta puheen esitystapojen käyttöön. Toisessa osassa käyn läpi erilaisia liukumia, joita Echenoz hyödyntää siirtyäkseen esitystavasta toiseen ja sitoakseen puheen esitystä narratiiviseen tekstiin. Kolmannessa osassa keskityn analysoimaan typografisia keinoja sekä välimerkkejä puheen esityksen yhteydessä. Lopulta teen muutamia huomioita liittyen polyfoniaan, metalepsikseen sekä konditionaalin käyttöön. Analyysissä syvennän muutamia Salvanin tekemiä huomioita liittyen Echenozin puheen esitystapojen sekoittumiseen ja moninaisuuteen. Analyysin tuloksena totean, että échenozilainen diskurssi on monitulkintaista sekä vaihtelevaa. Henkilöhahmojen puheen esitykseen käytetään vaihtelevasti hyväksi kaikkia puheen esitystapoja, lukuun ottamatta suoran ja epäsuoran esityksen puhtaimpia muotoja. Puheen alkuperän merkintä on aika ajoin epäselvää, mikä vaikeuttaa niin puheen esitystapojen kuin puhujan sekä vastaanottajan identifioimista. Koska puheen esitystavat sekoittuvat välillä toisiinsa, on tekstissä läsnä vahva esitystapojen moninaisuus. Lisäksi Echenoz tukeutuu paljon erilaisten puheen esitystapojen yhdistelmiin, vahvistaen näin esitystapojen moninaisuutta. Liukumat esitystavasta toiseen sekä narratiivisesta tekstistä puheen esittämiseen vaihtelevat. Erityisesti narrativisoidun puheen (discours narrativisé) käyttö pehmentää siirtymiä. Toisaalta Echenoz luo tekstiin paljon katkoksia sijoittamalla vapaata suoraa esitystä epäsuoraan esitykseen, rikkoen puheen lineaarisuutta ja luoden näin ollen hierarkiaa puheen sisällä. Äkilliset siirtymät ovat yhteydessä kertojan kykyyn ja mahdollisuuteen hallita henkilöhahmojen puhetta. Typografisten keinojen käyttö tukee puheen esitystapojen identifioimista, vahvistaen aika ajoin katkoksia ja äkillisten siirtymien tehoa.

Tutkin maisterintutkielmassani aikarakennetta ja ajan käsittelyä narratiivisessa diskurssissa Olga Tokarczukin (1965‒) romaanissa Alku ja muut ajat (alk. Prawiek i inne Czasy 1996). Tyyliltään maagisrealistinen ja kerrontatavaltaan ensyklopedista romaania muistuttava Alku ja muut ajat kertoo fiktiivisestä puolalaisesta Alku-nimisestä kylästä, jossa ihmiset, Jumala ja enkelit elävät rinnakkain. Tutkielman tavoitteena on esittää tulkinta aikakäsityksestä tekstissä ja osoittaa, että sen fragmentaarinen rakenne ja moniääninen ajan kuvaamisen modus on osa teoksen revisionistista kerronnallista strategiaa postmodernina historiallisena romaanina. Tutkielman metodisessa lähestymistavassa yhdistyvät strukturalistinen narratologia ja postmodernistisen fiktion lajiteoria. Tutkimuskysymyksen purkamisen aloittaa kirjallisuuskatsaus ajan merkityksestä luonnollisessa kielessä ja inhimillisessä kokemustodellisuudessa, sekä fiktion keinoista representoida ihmisen yrityksiä mitata ja järjestelmällistää aikaa. Tekstianalyysissä muodostan aikajanan juonen keskeisistä tapahtumista ja sovellan siihen Gérard Genetten strukturalistista tekstin ja tarinan ajan analysoimisen käsitteistöä. Viimeisessä käsittelyluvussa tulkitsen tekstianalyysissä huomionarvoisiksi osoittautuneita anakronisia sekvenssejä postmodernistisen historiallisen fiktion apokryfisen poetiikan näkökulmasta. Postmodernin historiallisen romaanin revisionistiset kerronnalliset strategiat käyvät ilmi tekstin ajallisessa rakenteessa. Kokemus ajassa olemisesta ei rajoitu inhimillisiin hahmoihin, vaan myös luontokappaleet ovat osallisia ajasta. Toinen maailmansota muodostaa tarinan keskeisen kriisin, joka on myös tekstissä sen rytmiä ja elämän ja kuoleman teemojen käsittelyä kiihdyttävä taitekohta. Teoksen narratiivinen diskurssi kommunikoi metafiktiivisine ja intertekstuaalisine elementteineen epätäsmällisesti, kuinka tarinan kuvaama maailma rakentuu, ja mikä on ihmisen merkitys sen suuressa kuvassa. Alku ja muut ajat onkin eräänlainen vastakertomus ihmiskeskeisille fiktioille ajasta. Aika ei ole tekstissä universaali lineaarinen jana, vaan myös yksilöllinen olemisen tila, jollaista myös kuolema edustaa, mikä mahdollistaa ajan kuvaamisen muuttuvana ja jopa loppumattomana.

Tutkimuksen aiheena on Jorma Vennolan ja Markku Salon kultakauden lasisuunnittelun sekä postmodernismin vaikutus muotoilijan työssä 1980-luvulla Iittalan ja Nuutajärven lasitehtaissa. Tutkimuksessa määritellään, miten postmoderni muotokieli, ja toisaalta myös 1940–50-lukujen niin kutsuttu kultakausi näkyivät Jorma Vennolan ja Markku Salon tuona aikana suunnittelemassa käyttö- ja taidelasissa. Tutkimuksessa määritellään myös, millaiset vapaudet muotoilijoilla oli työssään sekä miten Suomen taideteollisuudessa sekä Iittalalla ja Nuutajärvellä suhtauduttiin postmoderniin tyyliin. 1980-luku oli muutoksien aikaa suomalaisille lasitehtaille. Iittalan tehtaalle palkattiin uudistusmielinen johtaja, tehdas yhdistyi vuosikymmenen lopulla Nuutajärven lasitehtaan kanssa ja 1970-luvun lasin tuonnin vapautuminen sekä energiakriisi olivat jättäneet jälkensä lasiteollisuuteen. Talouden noususuhdanteen vuoksi lasin menekki ja vienti ulkomaille kärsi korkeista hinnoista. Tuotantoa ruvettiin painottamaan myyntihinnaltaan kalliimpaan ja palkkakustannusten korkeus sekä Suomen lasiteollisuuden riippuvuus tuontiraaka-aineista korosti muotoilun merkitystä kilpailussa. Lasiteollisuuteen vaikutti myös postmoderni tyyli, jota on pidetty muotoilun alalla niin positiivisena kuin negatiivisena suuntauksena. Uuden tyylisuunnan rinnalla alaan vaikutti niin sanotun lasimuotoilun kultakausi. Tutkimus perustuu pääosin arkistotutkimukseen sekä erityisesti haastatteluaineistoihin. Tutkimusta varten on haastateltu kahta muotoilijaa, Jorma Vennolaa sekä Markku Saloa. Vennola työskenteli Iittalan lasitehtaalla vuosina 1975–1986 ja Salo työskenteli Wärtsilä Nuutajärven lasilla (vuodesta 1988 Nuutajärvi-Iittala) vuosina 1983–1991. Tutkimusaineistona on hyödynnetty Helsingin Sanomien postmodernia muotoilua käsitteleviä artikkeleita vuosilta 1980–1990 sekä 1980-luvun suomalaisen taideteollisuuden keskeisimpiä julkaisuja: Design Forumin Finlandin julkaisemaa Form Function Finland -lehteä, Suomen ulkomaankauppaliiton julkaisemaa Design in Finland -lehteä sekä Ornamon perustamaa Muoto-lehteä. Tutkimusaineistona ovat myös Designmuseon Postmodernismi-näyttelyn (30.1.–17.5.2015) näyttelytekstit. Lisäksi hyödynnän muotoilijoiden lausuntoja Designmuseon 10.3.2015 järjestämässä paneelikeskustelussa Postmoderni muotoilu, mitä se on? Tutkimukseni osoittaa, että Iittalalla taidelasin suunnitteluun annettiin täysi vapaus, kun taas käyttölasin suunnittelutyö tehtiin tarkkojen rajojen ja toiveiden puitteissa. Iittalalla oleellisin suunnittelua rajoittava tekijä oli kustannusten pitäminen minimissä. Vennolan suunnitteluun kultakauden perintö on vaikuttanut lähinnä siinä mielessä, että Sarpanevan ja Wirkkalan menestystuotteiden linjasta poikkeamista pidettiin liian radikaalina. Nuutajärven ilmapiiri 1980-luvulla oli intensiivinen, mutta vapaa. Työskentelyn vapaus ja yhteistyö tuotannon kanssa loppui, kun Iittala ja Nuutajärvi yhdistyivät ja tehtaalle palkattiin tuotepäälliköt. Uniikin taidelasisarjan toimeksiannossa ei Iittalalla tai Nuutajärvellä painotettu lainkaan teosten kaupallisuutta, vaan mahdollisuutta toteuttaa itseään. Suunnittelua rajoittavat tekijät olivat teknisiä tai taiteilijan omiin kykyihin liittyviä. Vennolan suunnittelun postmodernistiset piirteet jäivät pöytälaatikkoon luonnoksiksi eikä hän lue 1980-luvulla suunnittelemiaan tuotteita postmodernin tyylin piiriin. Salo teki tietoisia postmodernille tyylille ominaisia valintoja muotoilussaan. Salon kokemus postmodernismista on vapautuneempi kuin Vennolan johtuen Nuutajärven ilmapiiristä, jossa ei pelätty vanhasta linjasta poikkeamista. Postmodernismi, joka nauroi funktionalismille, otettiin mielenkiinnolla vastaan Nuutajärvellä, mutta Iittalalla se ei ollut kovin tervetullut ilmiö. Sekä Salon, että Vennolan tuotannossa on postmodernille muotoilulle ominaista huoletonta ironiaa.

Tutkielma käsittelee nykykirjallisuuden keinoja hahmottaa ja arvottaa nykyistä globaalia kehitystä. Tutkielman kertomakirjallisena aineistona toimii brittiläisen nykykirjailijan, David Mitchellin (synt. 1969) romaanit Cloud Atlas (2004, suom. Pilvikartasto) ja The Bone Clocks (2014). Kyseiset teokset ovat mittakaavoiltaan maailmanlaajuisia, ja ne liikkuvat ajallisesti ja maantieteellisesti vaihtelevissa sekä tyylillisesti monenkirjavissa miljöissä. Tutkielma pyrkii osoittamaan, kuinka Mitchellin teokset valjastavat postmoderneja kerronnan välineitä ja trooppeja lajityypillisesti poikkeavilla tavoilla kuvaamaan toivoa vastuullisemmasta globaalista kehityksestä. Tutkimustehtävää lähestytään postmodernin viitekehyksen kautta sen eettispoliittisia ulottuvuuksia painottaen. Postmodernia katsomusta kuvastaa perinteisesti nihilismi ja yhdentekevyys, jotka ovat jäljitettävissä sen konstruktionistiseen todellisuuskäsitykseen. Tämän käsityksen mukaan todellisuus on pitkälti kielellisesti rakentunut, jonka vuoksi muun muassa yhteiskunnallisten rakenteiden katsotaan olevan pohjimmiltaan muutosalttiita. Postmodernin katsomuksen mukaan ihmisellä ei siten ole aitoa poliittista toimijuutta maailmassa. Postmarxilaisen hegemoniakäsitteen avulla tutkielma kuitenkin avaa näkemyksen siitä, kuinka samaiselle konstruktionistiselle todellisuuskäsitykselle voidaan rakentaa teoriaa toimijuudesta, joka mahdollistaisi myönteisen asennoitumisen poliittiseen muutokseen. Tutkielma soveltaa edellä mainittua hegemoniateoriaa analyyttisena mallina Mitchellin teosten temaattisessa tulkinnassa. Tutkimuksen perusteella Mitchellin teokset hyödyntävät postmodernismin konstruktionistista todellisuuskäsitystä ja tämän kirjallisia kuvantamiskeinoja puhuakseen globaalisti vastuullisemman kehityksen puolesta. Tämä kanta tulee ilmi niin muodollisesti kuin temaattisesti. Muodollisesti Cloud Atlas kuvaa yhteen linkitettyjen pastissien eli tyylijäljitelmien kautta sosiaalista vastuullisuutta ihmiskunnan monimuotoisuutta kohtaan. The Bone Clocks puolestaan paljastaa metafiktion eli kirjallisen itsetietoisuuden avulla kehitysnarratiivien sepitteellisen luonteen, jolloin moraalinen huomio kiinnitetään tarpeeseen ankkuroida yhteiskunnalliset narratiivit ekologisesti vastuullisemmalle perustalle. Temaattisesti ihmiskunnan kehitys jäsennetään molemmissa teoksissa vastuullisuuden ja itsekkyyden välisenä alituisena kiistana, jossa ihmistoimijuus tunnustetaan keskeiseksi globaalin kehityksen luonteen määrittäjänä. Ihmiskunnan kehitys hahmotetaan romaaneissa elimellisesti kulttuurisena prosessina ja täten eettispoliittisten valintojen aikaansaamana ja alaisena kehityskulkuna. Näin teokset muistuttavat mahdollisuuksistamme vaikuttaa globalisoituneen maailmamme kehityksen suuntaan: koska sosiaalisesti konstruoitu todellisuus on muutosaltis, on toimijuudellamme täten merkittävä rooli kehityksen luonteen määrittämisessä. Muodollisen luennan kautta tutkielma osoittaa, kuinka postmoderneja kerronnan välineitä voidaan käyttää eettispoliittista eheyttä korostavilla tavoilla. Postmodernismia kriittisesti soveltamalla Mitchellin teokset välittävät toiveikkuutta ja muutosmahdollisuutta nykypäivän globaalisti verkottuneessa kontekstissa.

Pro-gradu tutkimukseni käsittelee Rosa Liksomin romaanin Hytti nro 6:n intertekstuaalisia viittauksia. Tutkimukseni lähtökohtana on se, että romaanin toistuvat viittaukset toisiin teksteihin kohdistuvat merkittävän paljon venäläisen kirjallisuuden ja kulttuurin teoksiin. Toinen keskeinen huomio on se, että viittauksen kohteilla on venäläisessä kirjallisuudessa ja kulttuurissa klassinen ja tunnustettu asema. Viittausten yhdistyessä yksityiskohtaiseen neuvostoliittolaisen todellisuuden kuvaukseen aktivoituu monitulkintainen kysymys kansasta ja kansallisesta identiteetistä. Neuvostoliiton ja Venäjän lisäksi romaani kohdistaa huomionsa kahteen matkalaiseen – suomalaiseen tyttöön sekä neuvostoliittolaiseen mieheen. Tytön tarinaan päästään käsiksi hänen sisäisyyttänsä peilaamalla, mies puhuu auki omaa menneisyyttään fragmentaarisin ja ajoittain epäluotettavin puheenvuoroin. Matkan kuluessa romaanin identiteettiproblematiikka laajenee koskettamaan kansallisuuden lisäksi tyttöä ja miestä. Erittelen romaanin intertekstuaalisia viittauksia viitekehysanalyysin avulla. Tulkintani mukaan romaanin teemoja työstävät viittaukset muun muassa Anton Tšehovin Sali nro 6:n, Vsevolod Garšinin Punaiseen kukkaan, Nikolai Gogolin Kuolleisiin sieluihin. Venäläisten teosten lisäksi tutkimukselleni keskeinen viittauksen kohde on Raamattu. Tutkimuksessani on ollut keskeistä selvittää, millainen suhde romaanilla on Rosa Liksomin tuotannolle tyypilliseen postmodernismiin. Kasimir Sandbackan edeltävään tutkimukseen nojaten työssäni eritellään, kuinka Hytti nro 6 häilyy postmodernin estetiikan ja modernismin rajamaastossa. Päätelmieni mukaan Hytti nro 6:n kuvaama kokemus itseen kohdistuvasta kriisistä kumpuaa asetelmasta, jossa historia, nykyisyys ja tulevaisuus eivät asetu kasvun kautta saavutettuun yhteyteen. Tämä kriisi koskettaa kaikkia romaanin päähenkilöitä: tyttöä, miestä ja Neuvostoliittoa.

Tutkimuksen kohteena on Vladimir Sorokinin (1955–) esikoisromaani nimeltä Jono. Romaania on luonnehdittu kirjailijan vaikuttavimmaksi. Teoksessaan Sorokin on ikuistanut neuvostoliittolaisen arjen ongelmineen ja onnenhetkineen. Tematiikaltaan romaani on yhteiskuntakriittinen. Siksi Jonon julkaiseminen Neuvostoliitossa osoittautui mahdottomaksi ja teos ilmestyi ensimmäisen kerran Ranskassa vuonna 1985. Kirjailijan kotimaassa Jonon julkaiseminen mahdollistui vasta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen vuonna 1992. Tutkimuksessa kirjailijan esikoisromaania lähestytään moskovalaisen konseptualismin ja sots-artin estetiikan näkökulmasta, sillä Sorokin on yksi merkittävimmistä kyseisten taidesuuntien edustajista. Tutkimuksessa analysoidaan, millä tavalla moskovalaisen konseptualismin ja sots-artin esteettiset kvaliteetit realisoituvat romaanissa Jono. Tutkimuksessa tarkastellaan muun muassa teokseen sisältyviä rituaaleja ja osoitetaan, ettei monituntinen oleskeleminen jonossa ole romaanin ainoa rituaalinen tapahtuma. Tutkimuksen yhteydessä havaittiin myös päähenkilön käytöksen olevan rituaalista: hän siirtyy rituaalisin menoin neuvostoyhteiskunnan hierarkiassa. Aiemmissa Jonoa koskevissa tutkimuksissa päähenkilön rituaaliseen käytökseen ei ole kiinnitetty huomiota. Moskovalaisen konseptualismin ja sots-artin vaikutus heijastuu myös teoksen struktuuriin. Kompositioltaan romaani on omintakeinen: teos rakentuu yksinomaan neuvostoliittolaisesta jonosta kantautuvista repliikeistä. Romaanin teeman ja juonen rekonstruoiminen edellyttää lähilukutekniikkaa. Kyseisen lukumenetelmän pohjalta tutkimuksessa osoitetaan, että irralliset repliikit muuttuvat vähitellen itsenäisiksi, omaa historiallista aikaansa heijastaviksi dialogeiksi. Rakennetta koskevan analyysin yhteydessä tarkastellaan myös kertojan äänen eliminoimisen funktiota moskovalaista konseptualismia ja sots-artia käsittelevän tutkimuksen valossa. Lisäksi tutkimuksessa analysoidaan romaaniin sisältyvien valkoisten sivujen merkitystä ja niiden historiallista taustaa. Tutkimus osoittaa valkoisten sivujen symboloivan kielestä ja ideologiasta vapautunutta tilaa ja niiden historiallisten juurten ulottuvan venäläiseen avantgardekirjallisuuteen ja taiteeseen. Sorokin kirjoitti esikoisromaaninsa aikana, jolloin Neuvostoliitossa hallitseva taidesuunta oli sosialistinen realismi. Siitä syystä tutkimuksessa lähestytään kirjailijan teosta myös sosialistisen realismin eettis-filosofisten vaatimusten näkökulmasta ja analysoidaan, millä tavalla ne jäävät Jonossa toteutumatta. Tutkimuksessa osoitetaan Jonon olevan groteski suhteessa sosialistisen realismin estetiikkaan.

Tutkielman pääkysymys on, voidaanko Leena Krohnin Tainaron ja Ihmisen vaatteissa -teoksia pitää postmoderneina romaaneina nimenomaan sillä perusteella, miten niissä käsitellään identiteettiä. Keskityn tutkielmassani enimmäkseen tapoihin, joiden avulla romaaneissa rakennetaan henkilöhahmojen identiteettiä, mutta myös muihin romaanien piirteisiin, jotka yhdistävät Krohnin tuotannon postmodernismiin. Hyödynnän työssäni postmodernismin tutkimusta. Minua kiinnostaa erityisesti, miten identiteetti muotoutuu postmodernissa kirjallisuudessa ja miten sitä käsitellään kirjallisuudentutkimuksessa. Tutkielmassa hyödynnetään myös filosofien ja sosiologien käsityksiä postmodernista identiteetistä. Loppupäätelmäni on, että Tainaronin tapauksessa on hyvin mahdollista puhua postmodernista romaanista. Väitän myös, että vaikka Ihmisen vaatteissa -saturomaani ei ole sinänsä postmoderni teos, siinä jo kuitenkin näkyy tietynlainen kysymyksenasettelu, joka liittää Krohnin tuotannon postmoderniin. Tässä mielessä keskeistä on juuri kysymys identiteetistä. Väitteeni perustuvat siihen, millä tavalla Tainaronissa ja Ihmisen vaatteissa -teoksessa käsitellään romaanihahmojen identiteettiä ja kuinka hyvin tämä vastaa postmodernin filosofian ja kirjallisuusteorian näkemyksiä subjektin identiteetistä. Postmodernin teorian käsitys identiteetistä on, että hajanaisuus, rajattomuus, prosessimaisuus, katkelmallisuus, epäyksilöllisyys sekä muodonmuutos kuuluvat identiteettiin olennaisella tavalla. Tämä käsitys poikkeaa radikaalisti siitä, millaiseksi identiteetti on käsitetty perinteisesti: pysyväksi, yhtenäiseksi ja laadullisesti olennaisesti samanlaiseksi ajan kuluessa. Tutkielmassa tarkastellaan pääkysymystä muutaman hahmon analyysin avulla. Erityisesti Matkijan, termiittikuningattaren, Kuningatarkimalaisen sekä pelikaanin hahmot ovat siinä määrin ”identiteettiongelmallisia”, että heidän kauttaan voidaan nimenomaan nähdä käytävän keskustelua postmodernista persoonallisesta identiteetistä. Myös molemmissa kirjoissa tapahtuvat metamorfoosit, muutokset ja muuttuminen huipentavat tämän pohdinnan. Sekä Ihmisen vaatteissa -teos että Tainaron tarkastelevat ihmisenä olemisen kysymyksiä ja niihin liittyviä ongelmia. Molemmissa teoksissa luodaan allegorinen asetelma, jonka kautta nämä teemat nousevat selkeästi esiin. Krohnia ei liitä postmodernismiin pelkästään tapa, jolla hän käsittelee identiteettiä henkilöhahmojensa kautta, vaan myös vahva intertekstuaalisuus, metafiktiivisyyden korostaminen, kirjallisuuden lajien rajoilla leikittely, lopullisten tulkintojen väistäminen tai esimerkiksi eri kategorioden ulkopuolella liikkuminen.