Browsing by Subject "psykoterapia"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 30
  • Vehviläinen, Sanna; Peräkylä, Anssi; Antaki, Charles; Leudar, Ivan (Cambridge University Press, 2008)
  • Peräkylä, Anssi; Antaki, Charles; Vehviläinen, Sanna; Leudar, Ivan (Cambridge University Press, 2008)
  • Kyyhkynen, Leena (Helsingfors universitet, 2014)
    Anteeksianto on ollut kiistanalainen käsite lasten seksuaalisen hyväksikäytön tapauksissa. Anteeksiannon on havaittu voivan helpottaa lapsuuden seksuaalista hyväksikäyttöä kokenutta uhria, mutta epäsensitiivisesti käytettynä sen on havaittu voivan heikentää uhrin vointia. Tutkimus selvittää syvähaastattelun keinoin, millaisena psykoterapeutit, jotka hoitavat lapsuuden seksuaalisen hyväksikäytön uhreja, käsittävät anteeksiannon. Mihin psykoterapeuttien mielestä uhrien anteeksianto kohdistuu? Mikä psykoterapeuttien mielestä mahdollistaa uhrien anteeksiannon? Mitä psykoterapeuttien mielestä uhrien anteeksiannosta seuraa? Tutkimuksen empiriaosa (2014) koostui syvähaastatteluilla hankitusta aineistosta. Haastateltavat olivat psykoterapeutteja (n=5), jotka hoitivat psykoterapialla lapsuuden seksuaalista hyväksikäyttöä kokeneita uhreja. Haastateltavat olivat naisia ja miehiä. Haastatteluaineisto analysoitiin teoriasidonnaisella sisällönanalyysillä. Teoriaviitekehyksenä oli F. Acquaron teoria anteeksiannon kolmesta ulottuvuudesta. Tutkimuksen mukaan psykoterapeutit käsittivät anteeksiannon pääosin psykologisesta, mutta myös oikeudellisesta ja syvällisesti uskonnollisesta näkökulmasta. Psykologinen anteeksiantokäsitys tarkoitti psykoterapeuteilla keskittymistä uhrin psykofyysiseen hyvinvointiin. Oikeudellinen anteeksianto sisälsi näkemyksen tekijän rikosoikeudellisesta vastuusta, mutta ei sovittelua tai suhteiden ennallistamista tekijään ensisijaisesti sekä uhrin kostosta vapautumisen. Syvällisesti ymmärretty uskonnollinen näkemys anteeksiannosta näkyi psykoterapeuteilla uhrin rakkaudellisena ja arvostavana kohtaamisena. Heidän työtapansa olivat yhdensuuntaiset anteeksiantokäsityksensä kanssa. Psykoterapeuttien mielestä uhreilla oli monia anteeksiannon kohteita; itse, läheiset, tekijä, ammattilaiset ja Jumala. Uhrin itselle anteeksianto oli työläin ja tärkein anteeksiannon kohde. Psykoterapeuttien mielestä uhrien anteeksianto saattoi tapahtua traumasta toipuminen ohella tai sen seurauksena. Traumasta toipuminen kesti pitkään eikä silti merkinnyt samaa kuin antaa anteeksi toisille. Anteeksiannon he määrittivät keskeisimmin itsen hyväksymiseksi, traumasta vapautumiseksi, mikä muistutti alkuperäistä anteeksiannon uskonnollista määrittelyä. Haastateltavat näkivät uhrin valinnan olla antamatta anteeksi tekijälle tärkeäksi uhrin minuuden kehittymisessä. Uhrin toipuessa traumasta hän saattoi helpommin antaa anteeksi toisille. Uhrin anteeksiantoa psykoterapeuttien mukaan edisti traumatyö tunne-, kognitiivisella ja kehotyöskentelyllä, joihin sisältyi jumalasuhteen käsittely. Sosiaalinen tuki edisti uhrin toipumista ja anteeksiantoa sekä tekijän saamat oikeudelliset tuomiot. Haastateltavien mukaan uhrien aitoa anteeksiantoa esti pakottaminen anteeksiantoon tekijälle, uhrin hylätyksi tulo läheisten tai uskonnollisen yhteisön osalta, vaikeneminen hyväksikäytöstä ja traumatyön ohittaminen. Uhrin aito anteeksianto itselle tai toisille johti myönteisiin psykologisiin, hengellisiin ja sosiaalisiin muutoksiin uhrissa. Uhrin epäaito, pakotettu anteeksianto lukitsi uhrin toipumisen, trauma jäi työstämättä ja uhrin jumalasuhde saattoi jäädä kehittymättä haastateltavien mukaan. Tutkimustuloksista voidaan päätellä, että traumapsykoterapia on yksi hyvä keino uhrille vapautua traumasta, antaa itselle anteeksi itsensä hyväksyen sekä ehkä antaa anteeksi toisille ihmisille ja Jumalalle. Uskonnolliset yhteisöt hyötyisivät tämän tutkimuksen mukaan, jos he tarkastelisivat uhrin anteeksiantoa syvällisestä uskonnollisesta, psykologisesta ja oikeudellisesta, ei ennallistavasta ja ei sovittelevasta näkökulmasta uhria kunnioittaen yksilönä. Tämä tutkimus osoitti, että uhrien asemaan ja oikeuksiin on syytä kiinnittää huomiota suljetuissa uskonnollisissa yhteisöissä, perheissä ja yhteiskunnassa.
  • Peräkylä, Anssi (Cambridge University Press, 2008)
  • Hirvas, S (Kela, 2000)
    Sosiaali- ja terveysturvan tutkimuksia 53
    Metodologinen tutkimus strukturoidun minäkäsityskyselyn (SASB) ja Beckin depressiokyselyn (BDI) välisistä suhteista. Tutkimuksessa tarkastellaan masennuksen yhteyttä masennus- ja ahdistushäiriöpotilaiden minäkäsitykseen. Tutkimushenkilöinä on 150 masennus- ja/tai ahdistushäiriöpotilasta laajan Psykoterapia-projektin (PTP) alkumittaustutkimuksista. Masennusta tarkastellaan kognitiivisten selitysmallien pohjalta. Niissä oletetaan, että masentuneilla henkilöillä ilmenee itseen kohdistuvia kielteisiä ajattelumalleja, joissa oma itse koetaan huonoksi ja arvottomaksi. Tätä oletusta tutkitaan tarkastelemalla SASB-minäkäsityskyselyn ja Beckin depressiokyselyn välisiä yhteyksiä. SASB (Structural Analysis of Social Behavior) on persoonallisuuden piirteiden mittausmenetelmä, joka mahdollistaa operationalisoidulla tavalla tehdyn arvioinnin suhtautumistavasta itseen tai muihin ihmisiin. Tutkimuksen metodologisena tavoitteena on Suomessa ensimmäistä kertaa käytössä olevan SASB-mittarin soveltuvuuden selvittäminen masennuspotilaiden minäkäsityksen arviointimenetelmänä. Tulosten mukaan SASB-mittarilla saadut minäkäsitysarvioinnit vastaavat depression kognitiivisen teorian mukaisia oletuksia masentuneiden henkilöiden kielteisesti värittyneestä minäkäsityksestä. Lisäksi tutkimuksessa tarkastellaan sosiodemografisten tekijöiden yhteyttä masennukseen ja minäkäsitykseen.
  • Linnoinen, Maaria (Helsingin yliopisto, 2019)
    Objectives. Perinatal risk factors, e.g. low birth weight, can increase risk for depression. Whether perinatal risks are linked to received treatment and rehabilitation of depression and cognitive deficits in depression is largely unknown. The aim of the study was to examine the use of antidepressants, received rehabilitative psychotherapy and cognition among adults with lifetime depressive symptoms by comparing whether they differ in the perinatal risk group and in the control group. Methods. The study is part of a longitudinal birth cohort research project examining long-term ef-fects of perinatal risk factors. The present sample included 67 adults with perinatal risk factors and 20 control adults. All of the participants (n = 87) had experienced lifetime depressive symptoms. Lifetime depressive symptoms were assessed by lifetime depression and/or current depressive symptoms (DEPS ≥ 9). The use of antidepressants and received rehabilitative psychotherapy were compared between groups by χ2-tests. Cognition was assessed with several neuropsychological tests and compared between groups by t-tests. The effects of the most prevalent perinatal risk fac-tors and education on cognition was controlled by separate analyses of variance. Results and conclusions. The use of antidepressants was indicatively more prevalent in the perinatal risk group, although no statistically significant difference was observed. No difference between groups was found in received rehabilitative psychotherapy. Processing speed and visual perceptual performance was significantly poorer in the perinatal risk group compared to the control group. Low birth weight was linked to poorer cognitive performance in the perinatal risk group. Furthermore, lower level of education in the perinatal risk group explained difference in cognitive performance. The results suggest that perinatal risk factor may be linked to more prevalent use of antidepressants, which may reflect more severe lifetime depressive symptoms compared to controls. Perinatal risk factors do not seem to be linked to received rehabilitative psychotherapy and cognitive performance among adults with lifetime depressive symptoms.
  • Närvänen, Eija (Helsingin yliopisto, 2020)
    Objective. The FRIENDS programme is a group cognitive behavioural therapy (CBT) programme, developed for the prevention and treatment of child and adolescent anxiety and depression. In the context of prevention, FRIENDS has been extensively researched; however, little research has been conducted on FRIENDS in a treatment setting and with different populations. To help fill this gap, the aim of the present study was to evaluate the effectiveness of the Finnish version of FRIENDS in reducing internalising symptoms in children diagnosed with psychiatric and neuropsychiatric disorders. Methods. The present study was conducted at Helsinki University Hospital (HUS) Child Psychiatry outpatient clinics in the Helsinki metropolitan area, Finland. The participating children (n = 99, mean age = 9.45 years, range 6–13 years, 68.7 % boys) were randomly assigned to either FRIENDS (n = 52) or a waitlist control group (n = 47), which received treatment as usual for a period of 3 months before the intervention. The children’s internalising symptoms were assessed using parent- and teacher-report questionnaires (Child Behavior Checklist and Teacher’s Report Form) at referral to treatment, pre-treatment, post-treatment, and six-month follow-up. Results and conclusions. In both groups, there was a medium-sized statistically significant decrease in parent-reported internalising symptoms immediately after the intervention; however, these improvements were not retained at six-month follow-up. Teacher-reported internalising symptoms followed a similar pattern of decrease during the intervention and increase during follow-up; however, these changes were smaller in magnitude and did not reach statistical significance, possibly due to loss of statistical power caused by missing data. Neither parent- or teacher-reports showed an intervention effect, with children’s internalising symptoms exhibiting similar changes regardless of whether they belonged to the intervention group or the waitlist control group, which received treatment as usual during the wait period. These results raise questions on the durability of treatment effects and the superiority of FRIENDS over active waitlist control conditions or treatment as usual when treating children diagnosed with diverse psychiatric and neuropsychiatric disorders in a community setting where treatment adherence and integrity may not be ideal.
  • Hautamäki, L; Ramadan, F; Ranta, P; Haapala, E; Suomela-Markkanen, T (Kela, 2018)
    Työpapereita 140
    Eläinavusteiset menetelmät ovat ihmisen terveyttä, hyvinvointia ja elämänlaatua edistävää toimintaa, jossa eläimellä on avustava tehtävä. Eläinavusteisessa terapiassa eläin toimii osana tavanomaista terapiaa, jonka tavoitteena on parantaa ihmisen fyysistä, kognitiivista ja sosiaalista toimintakykyä sekä tunnetaitoja. Tässä katsauksessa tavoitteena on tuottaa tietoa eläinavusteisten menetelmien käytöstä Suomessa sekä tarjota kootusti tutkimustietoa eläinavusteisten menetelmien toimivuudesta osana erilaisia terapioita ja kuntoutusprosesseja. Katsauksessa tarkastellaan eläinavusteisen terapian toimivuutta ja hyötyä ja tarpeenmukaisuutta osana kuntoutusprosessia etenkin psykoterapian, puheterapian, fysioterapian ja toimintaterapian näkökulmista. Katsauksen menetelmänä on kartoittava kirjallisuuskatsaus. Tutkimuskirjallisuutta käydään läpi vuosilta 2010–2017 ja kotimaista toimintaa kartoitetaan ammattilaisten ja kuntoutujien haastatteluiden sekä taustoittavien keskustelujen avulla. Lisäksi katsauksen yhteydessä toteutettiin Kelan verkkosivuilla kysely eläinavusteisten menetelmien käytöstä. Katsauksessa esitellään eläinavusteisen terapian hyötyjä ja haittoja sekä tutkimusnäytön että ammattilaisten ja kuntoutujien kokemusten perusteella. Lisäksi esitellään eläinavusteisista menetelmistä hyötyviä kuntoutuksen kohderyhmiä ja kuvaillaan eläimen kanssa työskentelyn toteutustapoja osana erilaisia kuntoutusprosesseja. Katsauksessa käsitellään myös työskentelyyn osallistuvan eläimen edellytyksiä toimia osana terapiaa ja terapeutilta itseltään vaadittavaa täydennyskoulutusta.
  • Malkki, Veera (Helsingin yliopisto, 2021)
    Aim. Measuring depression is often based on calculating sum scores of symptoms in which case the effectiveness of treatment is evaluated on the basis of the change in the sum scores. However, as a result of calculating the sum scores, data about symptoms is lost. Despite the mitigation of depression symptoms, functional deficiencies are common and therefore psychosocial functioning should also be measured when evaluating the effectiveness of treatment. The aim of this study is to determine whether individual depressive symptoms, regardless of diagnosis, predict the observed change in psychoso-cial function, while simultaneously considering the effect of total depression scores. In addition, it was sought to deter-mine whether individual changes in symptoms predict a change in psychosocial function when comparing subjects with a clinically significant improvement in psychosocial function with those with less change. Methodology. The data of the study (n = 214) comes from the psychotherapy quality-control register of HUS Psychiatry, where data collection is integrated into the psychotherapy process. The effects of changes in symptoms and depression sum scores on psychosocial functioning were studied using linear regression models and MIMIC-models. The clinical significance of changes in psychosocial functioning was predicted by logistic regression analyzes. Results and Conclusions. In regression models describing the association between symptom changes and psychosocial functioning, age, gender, diagnosis, or psychotherapy were not significant predictors. The connection of symptomatic changes with the observed change in psychosocial functioning did not depend on whether the person was diagnosed with depression or some other mental disorder. Of the depressive symptoms, only self-dissatisfaction or experiences of failure was associated with a change in psychosocial function (beta = -0.25, p-value = .003), while simultaneously taking into account the change in overall depression. Based on the results, self-dissatisfaction can predict a change in psychosocial function regardless of overall depression, which is why self-reported dissatisfaction appears to be an important symptom predictive of the effectiveness of short-term psychotherapy in general psychiatric patients.
  • Korpela, Henna (Helsingfors universitet, 2011)
    Tutkielmassa tarkastellaan erilaisia tapoja, joilla potilas osoittaa erimielisyyttä terapeutin hänen puheestaan tekemiä formulaatioita ja tulkintoja kohtaan. Pyrkimyksenä on edistää psykoterapiavuorovaikutuksen kokonaisvaltaista ymmärtämistä. Tutkimusten kumuloitumattomuuden puutetta korjataan tarjoamalla jo tutkituista ilmiöistä uutta tietoa uusista näkökulmista sekä toisaalta yhdistämällä samaa ilmiötä eri näkökulmista tarkastelleiden tutkimusten tulokset yhteen loogiseen kokonaisuuteen. Tutkielmassa yhdistyvät nykyisessä psykoterapiaa koskevassa keskustelunanalyyttisessä tutkimuksessa vallitsevat kaksi eri näkökulmaa: sekventiaalisesti järjestyneet terapiakäytännöt sekä vuorovaikutuksessa ilmenevät potilaan ja terapeutin välisen suhteen piirteet. Aineistona tutkimuksessa käytetään ääninauhoitteita kognitiivisista psykoterapiaistunnoista. Se koostuu 19 terapiaistunnosta. Yhden istuntonauhoitteen kesto on noin tunti, jolloin aineistoa on kokonaisuudessaan noin 19 tuntia. Litteroituna yhden nauhoitteen pituus on noin 40–50 liuskaa, eli yhteensä aineistoa on lähes 1000 liuskaa. Kaikissa istunnoissa on saman terapeutin ja potilaan muodostama dyadi, mikä mahdollistaa hyvinkin syvällinen kuvan muodostamisen tästä kyseisestä terapiasta. Metodina tutkielmassa käytetään keskustelunanalyysiä. Keskustelunanalyysissä keskitytään kompetensseihin, joita puhujat hyödyntävät osallistuessaan ymmärrettävään ja loogiseen keskusteluun. Sen perustehtävä on kuvata menettelytapoja ja olettamuksia, joiden varassa puhujat tuottavat oman käyttäytymisensä ja tulkitsevat toistensa käytöstä. Tutkimusote on siten tiukan induktiivinen: yksittäisiä vuorovaikutustapahtumia analysoimalla pyritään löytämään niille kaikille yhteisiä yleisiä muotoja. Potilaan tavat osoittaa erimielisyyttään terapeutin tekemiä formulaatioita ja tulkintoja kohtaan jakautuvat tiettyihin kategorioihin, joissa toistuvat samanlaiset toimintatavat ja käyttäytymispiirteet, jotka puolestaan eroavat muiden kategorioiden vastaavista; erimielisyyden muodot eroavat toisistaan myös erimielisyyden määrän suhteen. Yhteensä aineistonani olleesta 19 terapiaistunnosta löytyi 52 erimielisyystilannetta, jotka jakaantuivat yleisluonteensa mukaisesti kolmeen pääkategoriaan (osittainen myöntyminen, epävarmuuteen vetoaminen ja suoraan osoitettu erimielisyys) sekä yksityiskohtien kuten sanavalintojen ja rakenteiden mukaisesti yhteensä yhdeksään alakategoriaan ('kyllä ja', 'kyllä mutta', 'kyllä tai', osittainen erimielisyys, lievennetysti esitetty täysi erimielisyys, pitkään jatkunut voimakas erimielisyys, osittainen erimielisyys: kyllä ja ei -rakenne, suoraan osoitettu mutta ei aggressiivinen erimielisyys ja suoraan osoitettu voimakas erimielisyys: päällekkäispuhunta). Lisäksi laajimmassa, osittaisen myöntymisen kategoriassa alakategoriat jakaantuvat edelleen omiin alakategorioihinsa, joita on yhteensä kymmenen (lisäys, tarkennus, korjaava tarkennus; paitsi-muotoinen rajaus, lievennys, lisänäkökulma, tarkennus, tarkennus 'kyllä'- ja 'mutta'-osien välissä; tarkennus, tai ei -rakenne). Työn tärkein johtopäätös on, että mitä enemmän potilas on eri mieltä terapeutin esittämästä formulaatiosta tai tulkinnasta, sitä vähemmän hän suuntautuu preferenssijäsennyksen mukaisiin odotuksiin muotoillessaan vastaustaan. Myös keskustelusta välittyvä kuva potilaan mielentilasta ja hänen yleisestä vastarinnastaan noudattaa tätä samaa periaatetta. Erimielisyys ja nimenomaan negatiivisina tunteina ilmenevä vastarinta vaikuttaisivat olevan tiiviisti toisiinsa kietoutuneita ja kasvavan samassa suhteessa. Mitä voimakkaampi erimielisyys on, sitä enemmän potilas vaikuttaa affektiiviselta ja vastarintaiselta, ja mitä enemmän potilas on erimielinen ja vastarintainen, sitä vähemmän vuorovaikutukselliset normit ohjaavat erimielisyyden ja vastarinnan ilmaisemista. Lisäksi aineistosta oli havaittavissa, että keskustelunanalyyttisen teorian käsityksistä poiketen formulaatioihin annettuja vastauksia elaboroitiin jopa laajasti ja että tämä oli ennemmin sääntö kuin poikkeus. Aineiston rajoitteista johtuen tästä ei voida tehdä riittävän perusteltuja johtopäätöksiä nykyisen teorian puolesta tai vastaan, joten aiheen jatkotutkimus olisi erittäin tarpeellista.
  • Vihavainen, Sini (Helsingfors universitet, 2014)
    Tämän pro gradu – tutkielman tarkoituksena on tutkia psykoterapian asiakkaiden kokemuksia hengellisten kysymysten käsittelystä psykoterapiassa. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, millaisia ovat hengelliset kysymykset psykoterapiassa, kuinka niitä käsitellään osana psykoterapiaprosessia ja millainen on terapeutin rooli hengellisten kysymysten käsittelyssä. Tutkimus on otteeltaan laadullinen ja analyysimenetelmänä on käytetty sisällönanalyysia. Tutkielman aineisto on kerätty kirjoituspyynnöllä, joka julkaistiin kolmessa pääkaupunkiseudulla ilmestyvässä seurakuntalehdessä (Kirkko ja kaupunki, Esse ja Vantaan Lauri) keväällä 2011. Analyysiin hyväksyttyjä kirjoitelmia saapui 13. Kirjoitelmien lisäksi tutkimusta varten haastateltiin viittä kirjoitelman lähettänyttä. Haastattelumetodina on käytetty teemahaastattelua ja aineisto on analysoitu aineistolähtöisesti. Tutkimuksen mukaan hengelliset kysymykset muodostuivat hyvin yksilöllisistä ja henkilöhistoriaan sidotuista lähteistä. Hengelliset kysymykset, joita käsiteltiin psykoterapiassa liittyivät tämän tutkimuksen aineiston perusteella syntiin ja syyllisyyden kokemuksiin, hengellisen identiteetin muodostumiseen sekä oman hengellisen yhteisön etsintään, ahtaasta uskonnollisesta yhteisöstä irtaantumiseen, tuomitsevuuden ja epäoikeudenmukaisuuden kokemuksiin, ankaraan jumalakuvaan ja Jumalalle kelpaamattomuuden tunteisiin, armon ja anteeksiannon kysymyksiin, oman paikan löytymiseen maailmassa, turvallisuudentunteen vahvistamiseen sekä seurakuntaelämään. Lähes kaikki tutkimukseen osallistuneet kokivat, että hengellisten kysymysten käsittely oli tai olisi ollut heille psykoterapiassa tärkeää ja merkityksellistä, sillä hengellisyys koettiin vahvasti osana identiteettiä ja omaa minuutta. Myös tarkoituksen ja elämän merkityksellisyyden koettiin liittyvän hengellisyyteen. Aloite hengellisten kysymysten käsittelyyn tuli aina asiakkaalta ja joskus hengellisten kysymysten esille tuomiseen liittyi pelko psykoterapeutin suhtautumisen muuttumisesta asiakkaaseen. Hengelliset kysymykset koettiin asiakkaiden mielestä erityisen tärkeiksi psykoterapiassa, jos ne nähtiin osana mielenterveydellistä ongelmaa. Tutkimuksessa havaittiin psykoterapeuttien osalta kahdenlaista suhtautumista hengellisten kysymysten käsittelyssä. Toisaalta terapeutit omasivat avoimen ja myönteisen asenteen asiakkaan hengellistä pohdintaa kohtaan, toisaalta psykoterapeutit saattoivat ohittaa tai olla kykenemättömiä asiakkaan esille nostamien hengellisten kysymysten käsittelyyn. Psykoterapeuttien tukeva ja voimavaralähtöinen näkökulma asiakkaan hengellisyyteen koettiin hyvin myönteisenä ja asiakkaat olivat siitä terapeutille usein hyvin kiitollisia. Välttelevän orientaation hengellisyyttä kohtaan omaavien terapeuttien asiakkaat kokivat toisaalta, että hengellisyyden psykoterapeuttisesta käsittelystä olisi ollut heille hyötyä, mutta toisaalta, jos hengelliset kysymykset eivät liittyneet psykoterapiaan hakeutumisen syihin, niitä koettiin voivan käsitellä myös muissa yhteyksissä.
  • Pekola, Jasmin (Helsingfors universitet, 2014)
    Tutkimuksessa selvitettiin kirkon perheneuvojien työtehtäviin ja työtapoihin liittyviä kysymyksiä. Tutkimus jakaantuu kolmeen pääkysymykseen: Millainen koulutustausta perheneuvojilla on, mitkä ovat kirkon perheneuvojien työtehtävät ja työtavat, mitä perheterapeuttisia lähestymistapoja perheneuvojat käyttävät työssään. Tutkimusaineisto kerättiin sähköisellä kyselylomakkeella. Kyselylomake lähetettiin kaikille vuonna 2011 työskenteleville kirkon perheneuvojille. Tutkimusaineisto koostuu 49 kirkon perheneuvojan kyselylomakevastauksista. Perheneuvojat vastasivat kyselylomakkeissa oleviin kysymyksiin laajasti. Tutkimuksen kolmannessa pääluvussa on esitelty keskeisimmät tutkimustulokset liittyen perheneuvojien koulutustaustoihin. Tutkimuksen neljäs luku on jaettu kahteen alalukuun. Niissä esitellään tutkimuksen keskeisimmät tutkimustulokset liittyen perheneuvojien työtehtäviin ja työtapoihin. Tutkimuksen viidennessä pääluvussa on esitelty perheneuvonnassa käytössä olevat perheterapeuttiset lähestymistavat. Tutkimuksessa keskeisimmiksi perheterapeuttisiksi lähestymistavoiksi nousi psykodynaaminen, systeeminen, ratkaisukeskeinen, milanolainen systeeminen, strateginen ja strukturaalinen lähestymistapa. Lisäksi narratiivinen lähestymistapa oli keskeinen työtapa perheneuvojille. Aineistosta nousi myös esille se, että useat perheneuvojat käyttävät työssään tunnekeskeistä pariterapiaa. Yksi tutkimuksen keskeinen tutkimustulos on se, että suurin osa perheneuvojista käyttää perheterapeuttisia lähestymistapoja työssään integratiivisesti, eli eri perheterapeuttisia lähestymistapoja yhdistellen. Tämä tutkimustulos esitellään tutkimuksen lopussa, luvussa 5.7.
  • Haaramo, Peija (2008)
    Masennus on yhteiskunnallisesti merkittävä ongelma, ja se aiheuttaa yksilötasolla kärsimystä, minkä vuoksi sen mekanismeja ja parannuskeinoja on tärkeää tutkia mahdollisimman laaja-alaisesti. Sosiologi Aaron Antonovsky kehitti 1980-luvulla koherenssikäsityksen käsitteen, joka kuvaa sitä, missä määrin ihminen kokee elämäntapahtumansa ymmärrettävinä, hallittavina ja mielekkäinä. Koherenssikäsityksen mittarin SOC:n yhteys ja ennustekyky suhteessa erilaisiin terveyden osa-alueisiin – erityisesti masennukseen – on osoitettu useissa empiirisissä tutkimuksissa. Koherenssikäsitystä masennusoireilussa tapahtuvien muutosten ennustetekijänä ei kuitenkaan ole aiemmin tutkittu eri väestöryhmissä. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, onko avohoidossa olevien masennuspotilaiden koherenssikäsityksen ja masennusoireilun välillä yhteyttä, muokkaako koherenssikäsitys hoidon aikaansaamia oiremuutoksia potilailla, ja onko mainitussa yhteydessä ja muutoksissa väestöryhmittäisiä eroja. Tutkimuksen aineistona oli 163 vuosina 1994–2000 masennusoireilun vuoksi hoitoon hakeutunutta Helsingin Psykoterapiatutkimuksen (Helsinki Psychotherapy Study, HPS) tutkimuspotilasta, jotka satunnaistettiin voimavarasuuntautuneeseen terapiaan tai lyhyeen psykodynaamiseen psykoterapiaan. Terapioiden keskimääräinen kesto oli noin kuusi kuukautta. Tutkimuksessa oli vuoden kestänyt seuranta, jonka kuluessa kyselyt tehtiin yhteensä viisi kertaa. Ennen terapian alkua tutkittavilta kerättiin tietoja koherenssikäsityksen tasosta koherenssikäsityksen kyselyllä (SOC), masennusoireilun voimakkuudesta Beckin masennusoirekyselyllä (BDI), sekä sosiodemografisista tekijöistä, joista keskeisiä tässä tutkimuksessa olivat sukupuoli, ikä, perheasema, koulutusaste sekä sosioekonominen asema. BDI toistettiin seurannoissa. Tutkimuksen tärkeimpiä kirjallisia lähteitä olivat Aaron Antonovskyn julkaisut sekä Erikssonin ja Lindströmin koherenssikäsitystä koskeva katsaus vuodelta 2005. Lähteinä käytettiin lisäksi lukuisia empiirisiä tutkimuksia koherenssikäsityksen ja masennuksen välisestä yhteydestä, ja näistä tehtiin systemaattinen kirjallisuuskatsaus. Tutkimuksessa havaittiin, että koherenssikäsitys ennusti hyvin muutoksia masennusoireilussa psykoterapian aikana, mutta tämä ennustevaikutus oli erilainen eri sosiodemografisissa ryhmissä. Yleistettynä voidaan sanoa, että tässä aineistossa avo- tai avioliitossa elävät sekä opiskelijat toipuivat masennuksesta, vaikka koherenssikäsityksen taso olisi ollut huono, kun taas miehet ja matalasti koulutetut eivät parantuneet hyvänkään koherenssikäsityksen turvin. Poikkileikkaustilanteessa havaittu yhteys koherenssikäsityksen ja masennusoireilun välillä ei sen sijaan vaihdellut eri sosiodemografisten tekijöiden mukaan. Tämän tutkimuksen tuloksista voidaan päätellä, että koherenssikäsitykseen liittyvän tiedon yhdistäminen sosiodemografisiin tekijöihin auttaa tunnistamaan erilaisiin väestöryhmiin kuuluvien masennuspotilaiden hoidollisia tarpeita ja edellytyksiä entistä paremmin.
  • Ebeling, Hanna; Mattila, Marja-Leena; Suominen, Inkeri; Haapala, Eija; Suomela-Markkanen, Tiina (Kela, 2020)
    Kuntoutusta kehittämässä
    Suositus on tehty Kelan ja julkisen terveydenhuollon asiantuntijoiden valtakunnallisessa yhteistyössä. Suositus on suunnattu kuntoutusta suunnitteleville ja toteuttaville tahoille. Lapsi tai nuori voi saada Kelan vaativaa lääkinnällistä kuntoutusta, kun • hän ei ole julkisessa laitoshoidossa • hänellä on sairaus tai vamma sekä siihen liittyvä suoritus- ja osallistumisrajoite • suoritus- ja osallistumisrajoite on niin suuri, että hänellä on sen vuoksi huomattavia vaikeuksia arjen toiminnoista suoriutumisessa ja osallistumisessa kotona, opiskelussa, työelämässä tai muissa elämäntilanteissa • rajoite aiheuttaa vähintään vuoden kestävän kuntoutustarpeen • kuntoutus ei liity välittömään sairaanhoitoon • kuntoutuksen tavoitteet eivät ole ainoastaan hoidollisia • kuntoutus on perustellusti tarpeen mahdollistamaan aktiivista ja harkittua arjen toiminnoista suoriutumista ja osallistumista. Suosituksessa ei esitetä yksityiskohtaisesti kuntoutusmenetelmiä eikä vaikuttavuusnäyttöä. Näiltä osin suosituksessa viitataan Käypä hoito -suosituksiin, ajankohtaisiin oppikirjoihin ja tutkimuksiin. Muihin kuin mielenterveyshäiriöiden diagnooseihin, kuten esimerkiksi aistivammaisuuteen tai kehitysvammaisuuteen liittyviä erityistarpeita ei käsitellä tässä suosituksessa. Suosituksessa kuvataan julkisen terveydenhuollon järjestämisvastuu sekä ikäryhmäkohtainen toimintakyvyn arvioinnin ja kuntoutuksen valinnan, käynnistämisen ja seuraamisen prosessi. Suosituksessa kuvataan Kelan järjestämien kuntoutustoimenpiteiden asiakkuuskriteerit vaativan lääkinnällisen kuntoutuksen (luvut 9 ja 10), harkinnanvaraisen kuntoutuksen (luvut 10, 11 ja 12), kuntoutuspsykoterapian (luku 13) sekä ammatillisen kuntoutuksen (luku 14) osalta. Lisäksi suosituksessa esitetään keskeiset lapsen ja nuoren kuntoutusta tukevat etuudet (luvut 15 ja 16) ja se, milloin lapsella tai nuorella voi olla mahdollisuus Kelan maksamaan opiskelun apuvälineeseen (luku 17).
  • Kivikkokangas, Sami; Manninen, Paavo (2017)
  • Rajamäki, Kristi (Helsingin yliopisto, 2018)
    Psykoterapiasta on runsaasti keskustelunanalyyttista tutkimusta. Psykoterapiavuorovaikutusta on tutkittu niin yleisesti kuin myös keskittyen joihinkin erityisiin osa-alueisiin. Näiden tutkimusten tavoitteena on saada tietoa ja löytää mahdollisia kehitysideoita. Potilaan minuus on keskeinen osa-alue psykoterapiassa. Sitä työstetään terapiassa jatkuvasti, mutta siitä miten terapeutti potilaan minuutta käsittelee, ei ole aiemmin tehty perusteellista tutkimusta. Tämän tutkielman tarkoitus on selvittää, miten terapeutti hakee potilaan puheesta kuvauksia hänen minuudesta, ja miten hän näitä kuvauksia käsittelee. Käsitys minuudesta nojaa tässä symbolisen interaktionismin teoriaperinteeseen. Vuorovaikutustutkimuksena tämä keskittyy terapeutin käyttämiin vuorovaikutuksellisiin resursseihin potilaan minuuden työstämisessä. Vuorovaikutuksen tutkiminen on mikrososiologiaa, ja edellyttää yksityiskohtaista analyysia, niinpä tässä käytetään keskustelunanalyyttisia menetelmiä sekä videoitua ja tarkkaan litteroitua aineistoa. Aineistona on viisi terapiaistuntoa kahdesta eri tapauksesta psykodynaamisessa psykoterapiassa. Tutkimuksessa syntyneitä havaintoja tarkastellaan aiemman keskustelunanalyyttisen, erityisesti psykoterapiatutkimuksen valossa. Keskeisimmät esille nousevat piirteet minuuden käsittelemisessä psykoterapiassa ovat minuuden delikaattisuus ja projektiluonteisuus sekä sen henkilökohtaisuuden ja sosiaalisuuden välinen suhde. Psykoterapiassa käsitellään runsaasti arkaluontoisia aiheita, jotka edellyttävät terapeutilta delikaattisuuteen suuntautumista. Minuuden kohdalla tämä korostuu erityisesti, sen ollessa jossain määrin delikaattinen aihe jo itsessään, sekä sisältäessä paljon delikaattisia osa-alueita. Psykoterapiassa esiintyy tyypillisesti myös ylisessioisia projekteja. Myös minuus näyttäytyy tämän tutkimuksen perusteella sellaisena pitkäaikaisena projektina, jota työstetään istunnosta toiseen. Minuuden eri osa-alueetkin vaativat pitkäjänteistä käsittelyä. Vaikka minuus on hyvin henkilökohtainen asia, näkyy myös sen sosiaalinen ulottuvuus tässä tutkimuksessa vahvasti. Tutkimuksessa ilmenee kuinka terapeutti käyttää tätä minuuden sosiaalista puolta hyväksi potilaan minuuden työstämisessä. Yhteenvetona voisi todeta minuuden olevan keskeinen osa-alue psykoterapiassa. Sen käsitteleminen noudattaa pääpiirteittäin tyypillisiä psykoterapiavuorovaikutuksen lainalaisuuksia. Minuuden kohdalla nämä psykoterapiavuorovaikutukselle tyypilliset piirteet korostuvat entisestään projektiluontoisuuden ja delikaattisuuden osalta. Näiden lisäksi minuuden tasapainottelu sen henkilökohtaisuuden ja sosiaalisuuden välillä tekee siitä moniulotteisen.
  • Kärkkäinen, Henrik (1999)
    Tutkimuksessani tarkastelen sitä, millä tavalla voimavarasuuntautuneen psykoterapian asiakkaiden identiteetti muuttuu terapiaprosessissa. Tarkastelun kohteena ovat tutkittavien samastumisissa ja arvomaailmassa tapahtuvat muutokset, joista identiteetti pitkälti rakentuu. Tutkimuskysymyksiä on kaksi, joista ensimmäisellä vastaan siihen, mitä identiteetille tapahtuu terapian aikana. Toisella kysymyksellä selvitän, mikä on terapian osuus näihin muutoksiin. Tutkimuksen viitekehyksenä on sosiaalinen konstruktionismi, joka on myös voimavarasuuntautuneen psykoterapian taustafilosofia. Aineistonkeruu on toteutettu Voimavarasuuntautuneen asiakastyön kehittämiskeskuksessa (VAKissa) teemahaastatteluilla sekä identiteetin rakenteen analyysillä, joka tuottaa kvantitatiivista tietoa tutkittavien identiteettiprosesseista (samastumiset, arvot, roolimallit, itsearvostus). Tutkittavina oli 12 terapian loppuvaiheessa olevaa VAKin asiakasta. Esittelen tulokset aluksi tapausselostusten muodossa ja myöhemmin erilaisia ryhmittelyä tehden. Tuloksissa pyrin tuomaan näkyväksi identiteetin ja psykoterapian välisiä yhteyksiä. Tutkittavat oli mahdollista jaotella sen mukaan, konstruoivatko nämä itsearvostuksensa nousu- vai laskusuuntaiseksi. Lähemmässä tarkastelussa löytyi ryhmien välillä selviä eroja tavoissa, jolla pidettiin riittävän positiivista minäkuvaa yllä. Tuloksissa nousi selvästi esiin myös se, että osalla tutkittavista terapia auttoi rakentamaan uutta identiteettiä ja toisilla terapian funktio oli puhtaasti tukea antava. "Uudelleenrakentavan terapian" ryhmässä identiteettiin kohdistunut uhka oli ollut identiteetin rakenteisiin liittyvää, minkä vuoksi samastumista oli työstetty suurissa määrin. Tällöin terapian asiakkailla tapahtui "oivalluksia", jotka näkyivät konstruointitavan muutoksilla. Tukea antavan terapian ryhmässä samastumista oli muokattu vähemmän, sillä identiteettiin kohdistunut uhka oli ollut enemmän ulkoisten olosuhteiden aiheuttamaa ja itsearvostukseen kohdistuvaa. Terapiatyöskentelyn muodolla vaikutti olevan yhteys itsearvostukseen. Identiteettiä uudelleenrakentavan terapian ryhmässä muutokset minäkuvassa mahdollistivat "entisen minän" konstruoimisen negatiiviseksi, jolloin itsearvostus rakentui nousujohteiseksi. Samanlaista menneisyyden devaluointia ei esiintynyt tukea antavan terapian ryhmässä. Kuitenkin myös tässä ryhmässä kaikkien tutkittavien tilanne oli kohentunut suuresti kriisiaikaan verrattuna, vaikka kaikki tutkittavat eivät olleetkaan saavuttaneet vielä ongelmia edeltäneen ajan elämänlaatua. Voimavarasuuntautunut asiakastyö oli varsin erilaista kuin tutkittavien ennakkokäsitykset psykoterapiasta. Tuloksissa nousi selvästi esiin se, että asiakkaan terapiakäsitysten muuttuminen lisäsi menestyksekkään terapiatyöskentelyn mahdollisuuksia. Osalla tutkittavista terapiakäsitykset muuttuivat selvästi, kun taas osa koki terapian pinnalliseksi. Lähdekirjallisuudesta keskeisiä olivat identiteetin kohdalla Weinreich ja Breakwell, sosiaalisen konstruktionismin ja siihen perustuvien terapioiden Riikonen sekä Freedman & Combs ja terapiatutkimuksen Pylkkänen ym. sekä Mattila.
  • Alanne, Sami (Sibelius-Akatemia, 2010)
    Studia musica
    Sami Alanne. 2010. Music Psychotherapy with Refugee Survivors of Torture. Interpretations of Three Clinical Case Studies. Sibelius Academy, Studia Musica 44. Music Education Department. Doctoral dissertation, 245 pages. The clinical data for this research were derived from three music psychotherapy cases of torture victims who in 2002 to 2004 lived as either asylum seekers or refugees in Finland. The patients were all traumatized men, originating from Central Africa, South Asia, and the Middle East, who received music therapy sessions as part of their rehabilitation. Music therapy was offered weekly or bi-monthly for the duration of one to two years. Music listening techniques, such as projective listening, guided imagery, and free association were applied in a psychoanalytic frame of reference. Data included 116 automatically audio recorded and transcribed therapy sessions, totalling over 100 hours of real time data that were both qualitatively and quantitatively analyzed by the researcher. While previous studies have examined refugees and other trauma sufferers, and some articles have even discussed music therapy among torture survivors, this is one of the first empirical research studies of music therapy specifically among patients who are survivors of torture. The research thoroughly describes each of the three subjects in terms of their experiences relating to music, therapy, torture and encounters with Finland, as well as their progression through the therapy. The narrative of each case study makes frequent reference to transcribed data from the music therapy sessions to provide a naturalistic view of the patients and their experiences. Transcribed discourse and clinical notes from all 116 therapy sessions were analyzed in terms of 66 variables of the "situated person" pre-identified as significant according to both the pilot study and previous theory and research in this area. Within each session, the frequency and temporal location in which these variables appeared were systematically recorded and later factor analyzed for reformulating and reducing the dimensions of the data to achieve new meanings. From the analysis, 8 statistically significant factors emerged, suggesting explanations that, in terms of these particular variables, music therapy approaches were effective for promoting verbalization as well as regulation and expression of emotions. The subjects also completed four tests on multiple occasions: (1) Beck Depression Inventory (BDI), (2) Symptom Check List-25 (SCL-25), (3) How Do You Feel Today? questionnaire, and (4) Alanne Music Therapy Outcome Questionnaire. All four tests were administered at the start of the therapy, at the end of the therapy, and six months following the conclusion of therapy sessions (for a total of three times), and two of the tests (Alanne Music Therapy Outcome Questionnaire and How Do You Feel Today?) were also administered one additional time 6 months into the therapy sessions. Three patients in music psychotherapy and their two compared persons of torture survivors who had the best other general psychiatric treatment filled the questionnaire similarly (N=5). Their general rehabilitation was followed for a two-year period with the questionnaires. According to the data analysis from clinical discourse and tests, all three subjects responded positively and demonstrated some improvement due to their music therapy treatment, although with varying degrees of satisfaction. The therapy increased the consciousness of patients regarding their traumatic experiences, however music was perceived as related to positive imagery and pleasurable experiences, and as an aid in calming and relaxation. These findings suggest that some music psychotherapy methods may be effective in treating patients who are survivors of torture and related traumatic experiences.
  • Saarni, Samuli (2002)
    Priorisointi on pyrkimistä tiettyihin päämääriin toisten päämäärien kustannuksella. Jotta voitaisiin priorisoida, on tiedettävä päämäärä, tai ainakin suunta johon pyritään. Lisäksi on oltava keinoja, joilla päämäärää voidaan lähestyä. Terveydenhuollon päämäärän määrittely ei ole itsestäänselvä. Voimme empiirisesti tutkia mitä terveydenhuollossa käytännössä tehdään mutta emme sitä, mihin terveydenhuollon pitäisi pyrkiä. Päämääriä on käytännössä useita. Tätä moninaisuutta voi lähestya filosofisesti analysoimalla keskeisten terveyskäsitteiden (terveys, sairaus, lääketieteellinen tarve) monimerkityksellisyyttä. Mikäli terveydenhuollolla on useita yhteismitattomia päämääriä, ei priorisointi ole mahdollista vain vertaamalla eri menetelmien tehokkuutta, vaan on myös tehtävä valintoja päämäärien välillä. Terveyden näkeminen instrumentaalisena, välineenä johonkin perustavampaan hyvään, laajentaa priorisoinnin kattamaan koko yhteiskuntapolitiikaan kentän. Psykiatria ja erityisesti psykoterapiat tuovat selkeästi esiin lääketieteellisen tarpeen ja terveys- ja sairauskäsitteiden ongelmallisuuden. Tämä johtuu siitä, että ihmisen subjektiivisen kokemuksen ja biologisen tarpeen erottaminen on psykiatriassa vaikeampaa kuin muualla lääketieteessä. Vallalla olevan näyttöön perustuvan lääketieteen ideaalin mukaisesti sellaisia hoitoja on suosittava, joiden tehosta on näyttöä. Kuitenkin tätä näyttöä hankittaessa tutkimuskohteet, -metodit ja tuloksellisuuden mittarit valitaan osin tieteen ulkopuolisin kriteerein. John Deweyn (1859-1952) pragmatismi lähtee samansuuntaisista kysymyksistä. Päätösten teko ja käytännön toiminta ovat ensisijaisia teoreettiseen ajatteluun nähden. Päämäärät määräytyvät vasta kun tiedämme minkälaisia keinoja meillä on käytettävissämme. Tiede on vain väline paremman ja eettisemmän yhteiskunnan luomisessa. Tutkielmassa tarkastellaan John Deweyn ajattelun soveltuvuutta selventämään psykiatrian priorisointiin liittyviä ongelmia.. Aluksi esitellään Deweyn keskeisiä ajatuksia, ja käsitellään terveydenhuollon avainkäsitteiden merkityksiä ja keskeisiä suhteita. Lopuksi pyritään yhdistämään teoreettinen tarkastelu Suomessa ja maailmalla viime vuosina käytyyn terveydenhuollon priorisointikeskusteluun, huomioiden siihen liittyvät poliittiset ja taloudelliset tekijät. Filosofinen tausta perustuu erityisesti John Deweyn teokseen “pyrkimys varmuuteen” (1929). Priorisointia ja psykiatriaa käsittelevä aineisto on etsitty kirjallisuushauilla sekä lääketieteen (Medline) että filosofian (Philosophers index) tietokannoista. Lopputuloksena on, että Deweyn ajattelu sopii hyvin valaisemaan useita lääketieteen, ja erityisesti psykiatrian, filosofiassa olevia ongelmia. Deweyn epistemologia ja evoluutiopsykologia ovat lähellä lääketieteessä yleisesti hyväksyttyjä perusoletuksia. Deweyn ajattelu voi auttaa lääketiedettä lisäämään itseymmärrystään erityisesti lääketieteeseen lähtökohtaisesti kuuluvassa keskeisessä ongelmassa: Hyödyttääkseen parhaiten ihmiskuntaa lääketiede joutuu tasapainoilemaan toisaalta luonnontieteen ja käytännöllisen toiminnan välillä, toisaalta yhteiskunnallisen ja yksilöllisen edun välillä. Juuri nämä jännitteet olivat Deweyn keskeisiä tutkimuskohteita, ja selittävät hänen ajattelunsa luontevaa soveltumista lääketieteeseen.