Browsing by Subject "puolueet"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 39
  • Antila, Jaakko (Helsingfors universitet, 2005)
    Tutkielma käsittelee historiantutkimuksen keinoin Keskustapuolueen ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen suhdetta ja suhteen kehittymistä vuosina 1970 1977. Aihepiiriä lähestytään sekä henkilö- että organisaatiotasolla. Päälähteinä ovat kirkolliskokouksen pöytäkirjat sekä Keskustapuolueen eri puolue-elinten, ennen kaikkea kirkkopoliittisen toimikunnan, arkistokokoelmat. Keskustapuolue aktivoitui muiden puolueiden tavoin kirkkopolitiikassaan 1960- ja 1970-luvun vaihteessa. Vanhojen herätysliikkeiden edustajista muodostetulla puolueen kirkkopoliittisella toimikunnalla oli tässä aktivoitumisessa keskeinen sija. Vuosikymmenen alussa kirkon politisoituminen nähtiin toimikunnassa pääasiassa myönteisenä kehityksenä. Pyrkiessään säilyttämään herätysliikkeiden luottamuksen toimikunta joutui kuitenkin vuodesta 1974 lähtien muuttamaan kantaansa ja korostamaan, ettei Keskustapuolue ollut politisoimassa kirkkoa. Puolueen kirkkopoliitikkojen mukaan keskusta pyrki itse asiassa kirkkopolitiikallaan vapauttamaan kirkon muiden puolueiden politikoinnilta. Totta olikin, että kirkkopoliittinen toimikunta pysyi melko pitkälle vaiti opillisista kysymyksistä. Sen sijaan kirkon hallinnon demokratisointia ja köyhien seurakuntien aseman parantamista ajettiin voimakkaasti. Vaikka keskustasuuntautuneet kirkolliskokousedustajat eivät muodostaneetkaan toiminnassaan mitään yhtenäistä ryhmää, he kunnostautuivat hyvin näiden kysymysten esillä pitämisessä, aivan samoin kuin raittiuden ajamisessa. Kirkossa kuunneltiin 1970-luvun alussa puolueiden vaatimuksia ja uudistettiin hallintoa. Vuosikymmenen edetessä Keskustapuolueen vaikuttamispyrkimykset kirkolliskokouksen asiakysymyksiin kuitenkin vähenivät. Samaan aikaan kirkolliskokous puolestaan aktivoitui yhteiskunnallisille päättäjille, ja siten myös Keskustapuolueelle, suuntaamissaan kannanotoissa. Keskustapuolueessa kuunneltiinkin tarkasti kirkon ääntä. Haluttiin asettua samalle kannalle kirkon kanssa ja puolustaa kirkkoa. Siten pyrittiin vastaamaan SKL:n nousuun ja toisaalta tarjoamaan vaihtoehto SDP:n kirkkopolitiikalle, joka tähtäsi kirkon ja valtion erottamiseen. Vaikka keskustan vaikuttamispyrkimykset kirkolliskokouksen asiakysymyksiin vaimenivat tutkimuskauden kuluessa, puolue panosti jatkuvasti enemmän kirkolliskokousedustajien vaaleihin ja kirkolliskokouksessa suoritettaviin henkilövalintoihin. Vuonna 1977 keskustassa viritettiin puolueorganisaatiota jo hyvin tehokkaasti seuraavan vuoden kirkolliskokousvaaleihin. SDP:n haastaminen kirkollisissa henkilövalinnoissa alkoi toden teolla vuonna 1973 eli samaan aikaan, kun keskustan ja SDP:n nimityskilpa käynnistyi muuallakin yhteiskunnassa. SDP:n uhalla perusteltiin keskustassa myös omaa kirkkopoliittista aktiivisuutta. Keskusta pyrki haastamaan SDP:n kirkossa paljolti samoin keinoin ja samalla retoriikalla kuin ammattiyhdistysliikkeessä. Keskustapuolue säilytti edustuksensa kirkolliskokouksessa muita puolueita paremmin tutkimuskauden kuluessa. Keskustasuuntautuneet kirkolliskokousedustajat olivat lähes poikkeuksetta maallikoita ja tulivat lähinnä puolueen vahvoilta kannatusalueilta, kuten Lapuan ja Oulun hiippakunnasta. Edustajien joukossa vanhojen herätysliikkeiden osuus oli huomattava, ja keskustassa pyrittiinkin saamaan omiksi ehdokkaiksi nimenomaan herätysliike-, ei niinkään puoluevaikuttajia.
  • Nuotio, Saara (2007)
    Euroopan parlamentin puolueryhmien merkitys eurooppalaisen puolueintegraation kannalta on kasvanut parlamentin valtaoikeuksien kasvun myötä. Vahvan eurooppalaisen puoluejärjestelmän kehittyminen edellyttää kuitenkin puolueryhmiltä yhtenäistä äänestyskäyttäytymistä. Ainoastaan tällä tavoin toimimalla parlamenttiryhmät voivat edistää poliittisia päämääriään ja vastata äänestäjiensä vaatimuksiin. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan Euroopan parlamentin suurimman vasemmistoryhmän eli PES (Party of European Socialists) -ryhmän äänestyskoheesiota. Työssä paneudutaan erityisesti siihen, miten 28 kansallisesta puolueesta koostuvan parlamenttiryhmän sisäiset ideologiset erot vaikuttavat äänestyskoheesioon. Ryhmän sisäisiä ideologisia eroja tarkastellaan kahden ulottuvuuden eli perinteisen vasemmisto–oikeisto- sekä integraatiomyönteisyys–integraatiovastaisuus-ulottuvuuden avulla (ns. Hix–Lord-malli). Tutkimus ajoittuu nykyisen vaalikauden kahden ensimmäisen vuoden ajalle (heinäkuu 2004 - kesäkuu 2006). Vaikka tutkimuksen pääpaino ei ole itälaajentumisen vaikutusten tarkastelemisessa, se kuitenkin valottaa uusien jäsenmaiden puolueiden sopeutumista osaksi PES-ryhmää. PES-ryhmän koheesiota tutkitaan neljän tutkimusajankohtana paljon esillä olleen lainsäädäntöhankkeen eli palveludirektiivin, työaikadirektiivin ja Lissabonin strategian sekä perustuslaillisen sopimuksen avulla. PES-ryhmään kuuluvien puolueiden ideologisia etäisyyksiä kahden edellä mainitun ideologisen ulottuvuuden suhteen tarkastellaan ns. asiantuntijalausuntojen (Chapel Hill Party Dataset 2002) avulla. Pääasiallisen tutkimusaineiston muodostavat kuitenkin tutkittavien lainsäädäntöhankkeiden nimenhuutoäänestykset. PES-ryhmän äänestyskoheesiota tarkastellaan Fulvio Attinàn (1990) kehittämän ns. yhdenmukaisuusindeksin avulla, jota Hix, Noury ja Roland (2002; 2006) ovat sittemmin kehittäneet eteenpäin. Asiantuntijalausuntojen valossa tarkasteltuna PES-ryhmä näyttäytyy yleensä ottaen ideologisesti yhtenäisenä ryhmänä. Ryhmän sisältä löytyy kuitenkin myös ideologisia eroja. Vasemmisto–oikeisto-ulottuvuudella Ison-Britannian Labour erottuu oikeistolaisilla painotuksillaan, samoin uusien jäsenmaiden puolueet kannattavat keskimäärin muita oikeistolaisempaa talouspolitiikkaa. Belgian PS ja SP.A. edustavat puolestaan ryhmän vasemmistoa. Integraatiomyönteisyys–integraatiovastaisuus-ulottuvuudella perinteiset euroskeptikot, esimerkiksi Britannian Labour, Tanskan SD ja Ruotsin SAP, erottuvat puolestaan jonkin verran muista. Em. ideologiset erot näkyvät jossain määrin myös tarkastelun kohteena olevissa äänestyksissä. Esimerkiksi Ranskan PS sekä Belgian PS ja SP.A. poikkesivat usein yhteisestä äänestyslinjasta muita vasemmistolaisemmilla painotuksilla. Vaikka kokonaisuudessaan PES-ryhmä äänestää melko yhtenäisellä tavalla, merkittävien lainsäädäntöhankkeiden osalta ryhmän linja saattaa siis kuitenkin hajota. Toisaalta esimerkiksi Britannian Labourin äänestyskäyttäytyminen osoittaa, etteivät kansallisten puolueiden ideologiset erot välttämättä näy käytännön toiminnan tasolla. Ideologisesta "oikeistolaisuudestaan" huolimatta brittivaltuuskunta äänesti pääosin ryhmän linjan mukaisesti. Lisäksi voidaan havaita, että palveludirektiiviäänestystä lukuun ottamatta uusien jäsenmaiden puolueet eivät erotu joukosta ja niiden voidaan katsoa sopeutuneen melko hyvin osaksi PES-ryhmää.
  • Upola, Terhi (2003)
    Pro gradu -tutkielmani käsittelee sitä, miten suomalaisessa julkisessa keskustelussa käsiteltiin ydinvoimaa tulevaisuuden energiamuotona helmi-huhtikuussa vuonna 1986. Kysyn, miten aihepiiristä käydyssä keskustelussa tuotettiin ja vahvistettiin erilaisia todellisuuksia. Käytän teoreettisena viitekehyksenä diskurssianalyysin retorisesti painottunutta suuntausta ja analyyttisenä tutkimuskäsitteenä totuuden tuottamisen strategiaa. Totuuden tuottamisen strategian määrittelen tavaksi, jolla tuotetaan, muokataan tai vahvistetaan omaa tai haluttua totuutta. Löysin näitä analysoimistani kolmestatoista lehdestä yhteensä kahdeksan erilaista. Kevättalveen 1986, aikaan juuri ennen Tshernobylin onnettomuutta, on latautunut poikkeuksellisen paljon energiakysymyksiin ja erityisesti ydinvoimaan liittyviä odotuksia ja pelkoa. Milloinkaan 1980-luvun aikana Suomessa ei ollut yhtä myönteistä ilmapiiriä lisäydinvoiman hankkimiselle, eikä päätös viidennestä ydinvoimalasta ollut kertaakaan vuosikymmenen aikana yhtä lähellä. Keväällä 1986 energiakeskustelu oli poikkeuksellisen tiivistä: silloin haettiin lupaa uudelle ydinvoimalalle, valmisteltiin ydinenergialain ja energiaverolain muutosta sekä keskusteltiin monista tärkeistä energiakysymyksistä, kuten öljyn hinnan laskun vaikutuksesta idänkauppaan. Esittelen aluksi käyttämäni teoreettisen viitekehyksen ja tutkimani lehdet. Seuraavaksi selvitän, mistä kevään 1986 energiakeskustelussa puhuttiin: mitä tapahtui, miten ydinvoima politisoitui ja mitkä olivat keskustelun poliittiset ehdot. Selvitän, millä keinoilla toimijat, niin lehdet ja toimittajat kuin lehtien kautta keskustelleet muut toimijat, tuottivat ja vahvistivat omaa totuuttaan kielenkäytöllään. Strategioiden esittelyn lisäksi analysoin tärkeimpiä esimerkkejä, joissa strategioita on käytetty. Seuraavaksi pohdin, miten ryhmän sisäinen mielipide voi muodostua ja miltä se julkisuudessa näyttää. Esimerkkitapauksiksi otan silloiset päähallituspuolueet, keskustapuolueen ja sosiaalidemokraatit. Keskustapuolueelle ydinvoimaa koskevan yhtenäisen päätöksen tekeminen on hankalaa, kun taas sosiaalidemokraatit koettavat näyttäytyä julkisuudessa yhtenäisenä. Myös lehdistö vahvistaa tätä asetelmaa. Tutkimuksen keskeinen johtopäätös on ensinnäkin se, että kiireellisyyttä korostava strategia nousee kevään 1986 ydinvoimakeskustelussa hegemoniseksi strategiaksi. Paitsi että se on eniten käytetty, sitä käyttävät vaikutusvaltaiset toimijat ja laajalevikkiset, sitoutumattomat lehdet. Toisekseen, keskustelu ei keväällä 1986 enää koske pääasiassa ydinvoiman tarpeellisuutta tai haitallisuutta sinänsä, vaan mahdollista uutta ydinvoimalaa koskevaa päätöksentekoa ja sen aikataulua.
  • Vihriälä, Lotta (2006)
    Tässä tutkielmassa selvitetään poliittisen julkisuuden näkökulmasta millaisin teemoin suomalaiset poliittiset puolueet kävivät eurovaalikampanjoitaan vuonna 2004, ja miten nuo teemat näkyivät valtakunnallisessa mediassa. Viestimet ovat keskeisessä roolissa vaali-informaation jakamisessa kansalaisille, joten ei ole yhdentekevää, millaiseksi vaalien aikainen poliittinen keskustelu muodostuu. Eurovaalien agendaa lähestytään agendatutkimuksen perinteen viitoittamalla tavalla tutkimalla sekä puolueiden vaaliohjelmia että sanomalehden vaalien aikaista uutisointia. Ensin tarkastelussa on vaalien puoluepoliittinen sanoma eli seitsemän suomalaispuolueen (Vihreä Liitto, Vasemmistoliitto, Suomen Sosialidemokraattinen puolue, Suomen Kristillisdemokraatit, Kansallinen Kokoomus, Suomen Keskusta ja Ruotsalainen Kansanpuolue) eurovaaliohjelmissa esiintyvät asiakysymykset. Tämän jälkeen tutkimusta jatketaan kartoittamalla valtakunnallisen viestimen, Helsingin Sanomien, vaaliagendaa eli sitä, missä määrin puolueiden esiin nostamat asiakysymykset näkyivät sen vaaliuutisoinnissa. Puolueiden eurovaaliohjelmat ja Helsingin Sanomien eurovaalijutut analysoidaan kvantitatiivisen systemaattisen sisällönanalyysin keinoin. Tutkimusmenetelmä perustuu vertailevaan puolueohjelmatutkimukseen (Comparative Manifestos Project), jonka perusajatuksena on kvantifioida ja luokitella puolueiden vaaliohjelmien argumentteja. Koodausyksikkönä on kvasilause, jolla tarkoitetaan verbaalista ilmaisua poliittisesta asiakysymyksestä. Tutkielmassa hyödynnetään EMCS-koodausskeemaa (Euromanifestos Coding Scheme). Tutkimuksen empiirisessä osiossa käytetään sekä valmista että itse kerättyä ja koodattua aineistoa. Puolueiden eurovaaliohjelmia koskeva tilastollinen aineisto on saatu analysoitavaksi kansainväliseltä eurovaaliohjelmien tutkimusprojektilta (The Euromanifestos Project). Helsingin Sanomissa ilmestyneet eurovaaleja koskevat jutut on kerätty 1.4.–13.6.2004. Ensin jutut luokitellaan teemojensa mukaan neljään eri juttutyyppiin: 1) kampanjajuttuihin, 2) äänestämistä koskeviin juttuihin, 3) asiakysymysjuttuihin ja 4) EU-tietoutta koskeviin juttuihin. Luokittelun jälkeen asiakysymysjutut koodataan EMCS-skeemalla. Lopuksi vaaliohjelmien ja vaalijuttujen jakaumia verrataan keskenään. Saatujen tutkimustulosten pohjalta voidaan todeta, että puolueet esittivät agendansa voimakkaasti eurooppalaisessa kontekstissa ja suhtautuivat unioniin kristillisdemokraatteja lukuun ottamatta hyvin myönteisesti. Erityisesti puolueet korostivat eurovaaliohjelmissaan ympäristöä, demokratiaa ja kansainvälisyyttä. Täysin toisenlaiseksi puolueiden agenda muodostui Helsingin Sanomissa, jonka vaaliuutisissa kirjoitettiin pääasiassa komission toimivallasta, poliittisesta johtajuudesta ja perustuslaillisuudesta. Helsingin Sanomat antoi puolueiden vaaliohjelmissa painottuneille teemoille kapean roolin, mutta toisaalta se nosti myös näkyvästi esiin ajankohtaisia Euroopan unioniin liittyviä kysymyksiä. Lehti painotti kampanjoista ja äänestämisestä kertovaa uutisointia ja jätti poliittisen keskustelun selvästi vähemmälle. Helsingin Sanomien lukijalle ei välttämättä selvinnyt mistä puolueet eurovaaliohjelmissaan puhuivat, mutta tämä ei tarkoittanut sitä, ettei vaaliagendalla olisi ollut poliittista keskustelua tai keskustelunaiheita.
  • Kärkkäinen, Eeva (Helsingin yliopisto, 2019)
    Finland is considered one of the best countries in the world in regards gender equality. In today’s Finland, women are more educated than men and they vote more actively. However, women are a still a minority in the Finnish parliament, and are less likely to serve as ministers as well as in other powerful political positions. Furthermore, there are large variations among Finnish political parties when it comes to the proportion of woman parliamentarians. The Finnish Centre Party is one of the least balanced political parties in Finland when it comes to the proportion of female parliamentarians. However, there are great regional differences. This Master’s Thesis is a case study that aims to explain what causes these regional differences. First, the study explores how women’s political representation has developed in different constituencies over time when it comes to the number of elected female parliamentarians. Starting from the 1991 election until the 2015 election, the quantitative overview of the constituencies shows that there are substantial differences between the electoral constituencies. These show in gender parity of elected parliamentarians, as well as the share of the votes that female candidates have received for their party’s list. Furthermore, constituencies differ when it comes to the turnover in the composition of the group of elected parliamentarians. The first part of the study also addressed constituencies’ differing trends in regards to women’s representation – some constituencies were more gender balanced, others more male dominated. Based on the first part of the study, three case studies are selected for in depth case studies: Kymi, Oulu and Central Finland. The case studies are explorative in nature and conducted by interviewing central Centre Party actors, parliamentarians and candidates who have experience in the workings of the regional party organization. Interviews are analysed by using thematic analysis. Based on the interviews it is clear that while all Centre Party organisations have the same formal rules, the list formation process, the regional practises and the electoral setting are different in all three constituencies. The study provides support to many findings of previous studies. In accordance with previous feminist institutionalist research, the supply of candidates seems to be a challenge for the Centre Party, but according to the interviewees the supply of woman candidates is a challenge in all three constituencies. Therefore, it is unlikely that the supply of candidates could explain regional differences. A major difference between the constituencies is their electoral setting and the role of regional party organisation and actives. Based on the interviews it seems that in the Kymi constituency, the constituency with the fewest female parliamentarians, internal competition is less equal as the incumbent parliamentarians have a strong position within the Centre Party organisation. The setting changes when an incumbent parliamentarian steps aside. When an elected parliamentarian steps down, it creates a situation where more voters and supporters are available for newcomers. It seems, however, that female candidates have not succeeded in inheriting supporters from the relinquishing parliamentarians.
  • Åkermarck, Mikael (2002)
    Tutkimuksen tarkastelun päätavoite on kaksiosainen. Tarkasteluajanjakso kattaa vuodet 1948-1999. Tutkimuksessa on selvitelty minkälaisia koalitioita tarkasteltavana ajanjaksona on muodostettu, mitä poikkeavuuksia on havaittavissa sekä syitä siihen, miksi erilaisia koalitiomuodostuksia on ilmennyt tarkasteltavana olevan ajanjakson aikana Suomessa. Koalitioteoreettisen tarkastelun tavoitteena on osoittaa se, että matemaattisiin kaavoihin perustuvien peliteorioiden ohella hallituksen muodostamiselle on olemassa myös yksinkertaisempia koalitioteorioita, jotka täyttävät samat edellytykset kuin matemaattiset koalitioteoriat. Kelpoisuus-teorian pohjalta rakennettaan tiettyjä kelpoisuuskriteereitä, jotka ovat ohjanneet ja myös tulevaisuudessa ohjaavat hallitusten muodostamisia. Teoria kuvailee tiettyä tilannetta, hallituksen muodostamista ja analysoi taustatietoja eli sitä, mitkä puolueet täyttävät ajanjaksolle tyypilliset kelpoisuuskriteerit ja rajoitukset. Koalitiokaudet voidaan karkeasti jakaa kahteen osaan. Ensimmäinen ajanjakso kattaa hallituskoalitiot vuosina 1948-1983. Tätä ajanjaksoa voidaan nimittää vaihtoehdottomuuden kaudeksi. Kuvaavaaajanjaksolle on samanlaisten koalitioiden jatkuvuus vaalituloksista huolimatta. Vuodesta 1987 alkaen voidaan selvästi havaita, että hallitusten muodostamisen osalta on siirrytty niin sanotun vaihtoehtoisuuden aikaan. Tämän aikana muodostetut hallituskoalitiot ovat olleet koostumuksiltaan erilaisia. Tutkimuksen kohteena on 29 hallitusta, jotka on muodostettu vuosien 1948-1999 välisenä aikana. Myös vähemmistöhallitukset on otettu tutkimuksen kohteeksi, vaikka niiden selittäminen on koalitioteoreettisesti hieman ongelmallisempaa. Yksi tärkeimmistä syistä miksi koalitioteoria ei toistaiseksi pysty ennustamaan todennäköisimpiä hallituskoalitioita on se, että koalitioteoria analysoi teoreettisesti eikä poliittisesti mahdollisten enemmistökoalitioiden joukkoa. Kun tutkii niin 1980- kuin 1990-luvulla tehtyjä koalitioteoreettisia tutkimuksia, on edelleen havaittavissa, että vieläkään ei olla päästy irti vaikeaselkoisista matemaattisista kaavioista. Tämän tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että matemaattisiin kaavioihin perustuvia klassisia teorioita käytetään lähtökohtana suomalaisen hallituksen muodostamisesta, niin teoriat eivät oikein sovellu siihen. Syitä tähän on monia: hallituskoalitioissa ei ole selvää dominoivaa puoluetta, pirstoutunut monipuoluejärjestelmä sekä presidentin vaikutusvalta hallituksia muodostettaessa Lähteinä on erityisesti käyéttty niin kotimaisia kuin ulkomaalaisia tutkimuksia ja kirjoituksia koalitioteorioista.Peruslähteenä on on käyettey Markku Laakson tutkimusta "Hallituksen muodostaminen kombinatorisena ja koalitioteoreettisena ongelmana" sekä Strom,Budge ja Laverin tutkimus "Constraints on Cabinet Formation in Parliamentary Democracies".
  • Manninen, Milla (2001)
    Tutkimuksen lähtökohtana on se länsimaissa vallitseva poliittinen tilanne, jossa yhteiskunnan rakennemuutoksen ja ideologioiden ehtymisen myötä luokkapuolueet ovat muuttuneet ideologisesti löyhemmiksi yleispuolueiksi, jotka pyrkivät vetoamaan mahdollisimman suureen osaan äänestäjäkunnasta. Politiikka on lisäksi henkilöitynyt, mikä näkyy muun muassa siinä, että yhä useammat äänestäjät painottavat äänestyspäätöksessään ehdokasta puolueen sijasta. Tiedotusvälineiden ote politiikasta on yhä suurempi ja henkilöitynyt politiikka on tarjonnut tilaisuuden toteuttaa vaalien alla niin kutsuttuja vaalikoneita, joiden tarkoitus on auttaa äänestäjää valitsemaan sopiva ehdokas. Viitekehyksen keskeisiä lähteitä ovat puolueiden muutoksen osalta Kirchheimerin, Michelsin sekä Katzin ja Mairin kirjoitukset ja henkilöitymisen osalta useat Kyösti Pekosen artikkelit sekä Pertti Pesosen vaalitutkimukset Tutkimusstrategian kannalta tärkeä lähde on Heikki Paloheimon artikkeli Vaaliohjelmat ja ehdokkaiden mielipiteet. Tutkimuksen aineistona on vuoden 1999 eduskuntavaalien alla Yleisradion vaalikonetta varten kerätyn kyselyaineiston Helsingin vaalipiirin ehdokkaat käsittävä osa, jonka avulla pyritään selvittämään eroavatko ehdokkaiden mielipiteet heidän edustamiensa puolueiden näkemyksistä, mitkä asiakokonaisuudet erottavat ehdokkaita toisistaan ja puolueistaan sekä menestyvätkö lähellä puolueen linjaa pysyttelevät ehdokkaat muita paremmin. Aineistoa on analysoitu kvantitatiivisesti muun muassa faktorianalyysin keinoin. Ehdokkaiden mielipiteet eroavat heidän edustamansa puolueen linjasta ja tässä voidaan havaita eroja niin puolue- kuin ikäryhmäkohtaisestikin. Puolueista kaikkein suurimmat etäisyydet ovat keskustan ehdokkailla, kokoomus on yhtenäisin. Kunkin puolueen osalta, keskustaa lukuunottamatta, on kuitenkin löydettävissä ideologinen ydinalue, joka yhdistää ehdokkaiden mielipiteitä. Eri ehdokasryhmiä tarkastellaan myös kolmella ulottuvuudella, jotka ovat oikeistolaisuus, EU-myönteisyys ja vihreä politiikka. Vihreät sijoittuvat selvästi muita puolueita enemmän vasemmalle, SDP on lähellä oikeistopuolueita, mutta sijoittuu korkeimmalle vihreän politiikan ulottuvuudella. Keskusta ja SKL ovat puolueista EU-kielteisimpiä. Ehdokkaista parhaiten menestyvät puolueensa näkemyksiä lähellä olevat ehdokkaat. Tulokset kertovat sen, että puolueet sallivat ideologisen hajanaisuuden ehdokkaidensa keskuudessa. Henkilöityneessä poliittisessa ympäristössä, jossa puolueet eivät enää pysty vetoamaan äänestäjiin perinteisen ideologiansa avulla, puolueet myös hyötyvät ehdokkaiden mielipiteiden kirjosta. Mielipiteiltään puolueen linjasta poikkeavat ehdokkaat tuovat puolueelle ääniä, joita se ei ehkä muuten saisi, mutta näiden ehdokkaiden heikko henkilökohtainen menestys ei kuitenkaan pakota puoluetta muuttamaan linjaansa. Puolueiden kannattaisikin huomioida poliittiset näkemykset paremmin ehdokasasettelussaan, mikäli ne haluavat hyötyä politiikan henkilöitymisestä.
  • Lario, Iina (2007)
    Tutkimuksessa on tarkasteltu eduskuntaryhmien äänestyskoheesiota ja koheesion vaihteluun vaikuttavia tekijöitä. Tutkittavana ovat olleet seitsemän suurinta eduskuntaryhmää - sosialidemokraattinen, keskustan ja kokoomuksen eduskuntaryhmä sekä vasemmistoliiton, ruotsalaisen kansanpuolueen, vihreiden ja kristillisten ryhmä. Aineistona tutkielmassa on ollut 3891 eduskunnan täysistuntoäänestystä vuosien 1999–2006 valtiopäiviltä. Ryhmien yhtenäisyyttä äänestyksissä on mitattu Stuart A. Ricen koheesioindeksin muunnelmalla, joka on saanut arvoja 0–1. Koheesioindeksin avulla on määritelty ryhmien yhtenäistä äänestyskäyttäytymistä siten, että mikäli kaikki ryhmän jäsenet ovat äänestäneet samaa vaihtoehtoa, on indeksi saanut korkeimman arvonsa 1. Mikäli äänet ovat jakautuneet tasan äänestysvaihtoehtojen välille, on indeksi saanut arvon 0. Muut lukemat ovat sijoittuneet näiden arvojen väliin. Tarkasteltavana ovat olleet annetut jaa- ja ei-äänet sekä tyhjät äänet. Tutkimuksen viitekehyksenä on esitelty aikaisemmassa koheesiotutkimuksessa kuvattuja koheesiota kasvattavia poliittisen järjestelmän piirteitä ja peilattu niiden sopivuutta Suomen eduskuntaan. Aikaisemmasta tutkimuksesta on johdettu työhön viisi hypoteesia, joiden kautta on esitetty olettamia koheesion vaihteluihin liittyvistä syistä. Hypoteesien paikkansapitävyyttä on tarkasteltu usean muuttujan regressioanalyysin avulla, jolloin selitettävänä muuttujana on ollut koheesioindeksin saamat arvot jokaiselle äänestykselle ja selittävinä muuttujina koheesion vaihteluun mahdollisesti vaikuttavat tekijät - eduskuntaryhmä, ryhmän hallitus–oppositio-asema, äänestyksen tyyppi, äänestyksen politiikkasektori ja vaalikauden vuosi. Aikaisemmassa eduskunnan koheesiokäyttäytymistä käsittelevässä tutkimuksessa on havaittu, että yhtenäisyyden aste on ollut yleisesti suomalaisilla eduskuntaryhmillä melko korkeaa. Tämä tutkielma on vahvistanut näkemystä korkeasta koheesioasteesta. Koheesion asteen vaihteluita on selitetty hypoteeseilla, joista ensimmäinen olettaa hallitusryhmien koheesion olleen oppositioryhmien koheesiota voimakkaampaa. Tämä hypoteesi on saanut tutkimuksessa tukea. Niin ikään hypoteesit, joiden mukaan talousarvioäänestysten koheesio on ollut muita äänestystyyppejä heikompaa ja koheesion asteessa on ollut eroja eri politiikkasektoreihin kuuluvien äänestysten välillä, ovat saaneet tukea. Politiikkasektoreiden osalta on huomattu, että koheesio on ollut matalinta liikenne- ja viestintäsektoriin ja sivistyssektoriin luokitelluissa äänestyksissä. Luottamusäänestysten muita äänestyksiä voimakkaampaa koheesiota olettanut hypoteesi on saanut tutkimuksessa varauksellista tukea. Sen sijaan hypoteesi, jonka mukaan koheesio on ollut heikompaa vaalikauden viimeisenä vuonna kuin muina vaalikauden vuosina, ei ole saanut analyysissä tukea. Eduskunnan äänestyskoheesiota ei ole kartoitettu tämän tutkimuksen laajuisesti 1950-luvun jälkeen. Eri politiikkasektoreiden välisiä eroja koheesion asteessa ei tiettävästi ole tarkasteltu Suomen eduskunnassa lainkaan, joten niiden osalta tutkimus on antanut täysin uutta tietoa koheesiokäyttäytymisestä. Tämä tutkimus on paitsi tuottanut uutta tietoa eduskuntaryhmien koheesiokäyttäytymisestä, ollut myös aiheellinen päivitys koheesion tilasta eduskunnassa.
  • Miettinen, Sami (2003)
    Tutkimuksessa selvitetään kansanedustajien sosiaalipoliittisen asiantuntijuuden rakentumista. Tutkimus lähtee liikkeelle kuvaamalla kansanedustajien käsitystä sosiaalipolitiikan tilasta. Empiirisen osan keskeinen mielenkiinto kohdistuu tarkastelemaan niitä menetelmiä ja asiantuntija-auktoriteetteja, joita kolmen suurimman puolueen kansanedustajat käyttävät sosiaalipoliittista asiantuntijuutta rakentaessaan. Erityisen tarkastelun kohteena ovat mahdolliset uudet asiantuntijuuden rakentamiseksi kehitetyt menetelmät, jotka ovat syntyneet viime vuosina. Sosiaalipoliittisen päätöksenteon taustalla vaikuttavia tekijöitä tutkitaan kuvaamalla muun muassa median ja ammattiyhdistysliikkeen vaikutusta poliittiseen päätöksentekoon. Tutkimuksen kohderyhmä koostuu Suomen Keskustan, Suomen Sosiaalidemokraattisen puolueen ja Kansallisen Kokoomuksen kansanedustajista. Tutkimusmenetelmänä on käytetty puolistrukturoitua teemahaastattelua. Kansanedustaja Osmo Soininvaara arvioi lopuksi haastattelujen pohjalta syntyneitä tuloksia. Viitekehyksenä toimii sosiaalipolitiikan 2000-luvun vaihteen tilanteen kuvaus. Empiirisen osan tulokset antavat diagnoosin siitä, kuinka kansanedustajat rakentavat sosiaalipoliittista asiantuntijuuttaan. Keskeinen menetelmä on työryhmätyöskentely, jota täydentää seminaarityö. Puolueille yhteisiä tiedonlähteitä ovat tutkimuslaitokset, kuten Stakes. Asiantuntija-auktoriteeteista keskeisimpänä nousee esiin toimitusjohtaja Kari Puro. Eduskunnan valiokuntien asiantuntijavierailla on erittäin suuri merkitys kansanedustajien asiantuntijuuden rakentamisessa. SDP:llä korostuu myös SAK:n sosiaalipoliittisten asintuntijoiden merkitys. Uusia innovaatioita asiantuntijuuden rakentamiseksi puolueet ovat tehneet varsin vähän. Keskustan osalta oman tiedontuotannon merkitys on korostuneimmassa asemassa pitkän oppositiokauden takia. Mielenkiintoisin tutkimustulos liittyy Keskustan sisällä vuosien 1995-1999 välillä tapahtuneeseen innovatiiviseen sosiaalipoliittiseen kehitystyöhön, jolloin puolue haki aktiivisesti uusia vaikutteita. Kehitystyö johti työreformin lanseeraamiseen, mutta sen saama negatiivinen vastaanotto lamautti puolueissa tapahtuneen uudistustyön. Kansainvälistymiskehityksen ja EU-jäsenyyden vaikutus sosiaalipolitiikkaan osoittautuu varsin pieneksi. Tutkimuksen lähteinä on käytetty kansanedustajien ja heitä avustavien kansliatyöntekijöiden haastatteluja. Viitekehys perustuu sosiaalipoliittiseen kirjallisuuteen, jossa sosiaalipolitiikan 2000-luvun vaihteen haasteita on kuvattu.
  • Toivonen, Niilo (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tässä pro -gradu tutkielmassa tutkitaan kokoomuksen ja SDP:n ennen Kataisen ja Stubbin hallituskautta tekemiä linjauksia samaa sukupuolta olevien avioliittoon, yhteisöverouudistukseen ja uskonnon opetuksen ryhmäkokojen uudistamiseen ja tehtyjen linjojen suhdetta vaalikaudella 2011-2015 tehtyihin päätöksiin. Kokoomus ja SDP toimivat vuosina 2011-2015 Suomen hallituksen päähallituspuolueina. Tutkimus keskittyy Jyrki Kataisen vuoden 2011–2014 ja Stubbin vuoden 2014–2015 hallituksen ja eduskunnan päätöksiin uskonnon opetuksen uudistamisesta, yhteisöverouudistuksesta ja samaa sukupuolta olevien avioliitosta. Tutkielmassa esitetään lakiesitysten kulku, niiden taustat puolueissa ja tehdyt päätökset. Tutkielma pyrkii avaamaan tehtyjen päätöksien taustoja. Tutkimuksessa käy ilmi, että kummallakaan päähallituspuolueella ei ollut merkittäviä linjoja kirkkoa koskevista asioista ennen hallituskautta, mutta puolueet esittivät hallituksessa kahta kirkkoon suuresti vaikuttavaa asiaa: yhteisöverouudistusta ja uskonnon opetuksen ryhmäkokojen uudistamista. Yhteisöverouudistus toteutettiin vaalikauden aikana, mutta esitys uskonnon opetuksen ryhmäkokojen uudistamisesta raukesi perustuslakivaliokuntaan. Samaa sukupuolta olevien avioliitto eteni hallituskauden aikana kansalaisaloitteen muodossa ja aloite hyväksyttiin. Molemmat päähallituspuolueet kokoomus ja SDP kannattivat aloitetta, vaikka se ei ollut osa hallitusohjelmaa. Tutkielma pyrkii avaamaan suomalaisen yhteiskunnan politiikan ja uskonnon sekä kirkon ja valtion jännittynyttä ja monenkeskistä suhdetta ja avaa poliittisten puolueiden suhdetta Suomen evankelisluterilaiseen kirkkoon. Tutkielmassa Suomen evankelisluterilainen kirkko nähdään myös aktiivisena yhteiskunnallisena toimijana.
  • Rinne, Jenni (2010)
    Tutkielmassa tarkastellaan puoluedemokratian vaikutusta eduskunnan valiokuntien deliberointiin ja valiokuntatyöskentelyyn. Puoluedemokratia ymmärretään tutkielmassa edustuksellisena traditiona, joka tuottaa parlamentissa erilaista puhetta ja muuttaa tämän puheen tarkoitusta. Tutkimusongelmaa taustoittavat väitteet, jotka koskevat ”keskustelevan parlamentin loppua”. Poliittisten puolueiden on ajateltu olevan yksi syy siihen, että keskustelut ovat siirtyneet pois parlamentin julkiselta puheen areenalta. Toisaalta valiokuntien on ajateltu olevan parlamenttien ”todellisen deliberaation” ja ”todellisen työn” paikkoja. Tutkielma tarkastelee tätä jännitettä ja selvittää, millaisia rajoitteita ja mahdollisuuksia keskustelulle voidaan puoluedemokratiassa nähdä. Tutkimusongelmaa lähestytään vastaamalla seuraaviin tutkimuskysymyksiin: Missä määrin väitteet ennalta muodostetuista kannoista ja mielipiteistä pätevät valiokuntatyöskentelyssä? Millä tavoin kannanmuutokset ovat mahdollisia ja millaisia rajoitteita niille kenties on olemassa? Millaisia puoluedemokratialle olennaiset kompromissit ovat? Tutkielmassa puoluedemokratian käsitettä avataan tarkastelemalla sitä vaaleja, edustajan suhteellista autonomiaa, mielipiteen muodostamista ja ”keskustelulla koettelua” koskevien edustuksellisten periaatteiden kautta. Periaatteita käsitteellistetään tutkielmassa pääasiallisesti deliberatiivisen demokratiateorian uusimpia keskusteluavauksia hyödyntäen. Avaukset liittyvät myös laajempaan keskusteluun edustuksellisuuden uudelleenarvioimisesta. Keskeisiä teoreetikkoja tutkielmassa ovat mm. Bernard Manin, Simone Chambers, Jane Mansbridge sekä F.R. Ankersmit. Tutkielmassa sovellettua tutkimuskirjallisuutta on hyödynnetty myös kritisoitaessa demokratiateorioiden kapeaa näkemystä puolueista monoliittisina ja aksiomaattisina toimijoina. Tutkimuksen aineisto koostuu 18 tutkimushaastattelusta, jotka toteutettiin talvella 2008–2009. Haastateltavina oli eduskunnan kansanedustajia ja virkamiehiä. Tutkimusmetodina on käytetty teoriasidonnaista sisällönanalyysiä, koska se mahdollistaa tutkielmassa käytettyjen teorioiden täydentämisen aineistosta kumpuavilla huomioilla. Haastatellut ovat samalla informantteja, koska tutkimuksen tarkoituksena on tuottaa tietoa melko niukalti tutkituista valiokunnista ja samalla kartoittaa kansanedustajien näkemyksiä valiokuntatyöskentelystä sekä valiokunnasta deliberatiivisena areenana. Valiokunnan kontekstissa deliberaatio ymmärrettynä vastavuoroisena argumentointina, uusien näkökulmien avaamisena ja mielipiteiden muuttamisena näyttäytyy haastatteluiden perusteella osin alisteisena puoluedemokratian logiikalle. Tutkielma osoittaa, että valiokunnan deliberoinnin taustalla vaikuttavat puoluedemokratian mukaiset yhteistoiminnan järjestelyt. Puoluedemokratian toiminta ei kuitenkaan ole täysin hallitseva periaate valiokunnassa. Sen näyttäytymisen voidaan katsoa häilyvän suhteessa kansanedustajien arviointeihin heidän omasta roolistaan toisaalta ”puoluedelegaatteina” ja toisaalta valiokunnan jäseninä. Kaikki valiokunnan keskustelut ja neuvottelut eivät seuraa puoluedemokratian painottamaa hallitus–oppositio -asetelmaa, vaan valiokunta toimii myös vahvana yhteistyön ja kompromissien tekemisen areenana. Tämä jännite avaa deliberaatiolle erilaisia mahdollisuuksia ja painotuksia, mikä nivoutuu myös deliberatiivisen demokratian tutkimuskentässä käytävään keskusteluun edustuksellisuuden uudelleenarvioimisesta.
  • Koistinen, Annika (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkimukseni tavoite on selvittää istuvien puolueiden näkemykset evankelis-luterilaisen ja ortodoksisen kirkon osuuteen yhteisöverosta sekä uskonnollisten yhdyskuntien valtionavustukseen vuosina 2003–2013. Kiinnitän huomiota myös siihen, mitä heidän suhtautumisensa kertoo laajemmin heidän linjastaan kirkkoon sekä uskonnollisiin yhdyskuntiin. Kirkko sai osuuden yhteisöverosta vuoteen 2016 korvauksena tekemästään yhteiskunnallisesta työstä. Tämä lakisääteinen, yhteiskunnallinen työ käsitti hautaustoimen, kulttuurihistoriallisesti merkittävien rakennusten ja esineistön ylläpidon ja väestökirjanpitotehtävät. Olen rajannut tutkimukseni uskonnonvapauslain muuttumisesta vuonna 2003 hallituksen pyyntöön vuonna 2013 tehdä selvitys vaihtoehtoisista tavoista korvata kirkon tekemä yhteiskunnallinen työ kirkolle. Tutkimusaineistoni koostuu puolueiden virallisista lausumista, kunta-, eduskunta- ja seurakuntaohjelmista, puoluekokouspöytäkirjoista ja aloitteista sekä periaate- ja tavoiteohjelmista sekä mahdollisista muista ohjelmista, linjauksista ja lehtileikkeistä, joissa tutkimusaihettani käsitellään. Lehtileikkeillä tarkoitan tässä puolueiden omia puoluelehtiä sekä Kirkon tiedotuskeskuksen arkistosta löytyneitä lehtiartikkeleita. Teoriataustani on modernisaatio ja fokukseni kirkon ja valtion suhteet. Tutkimusmenetelmänä käytän kvalitatiivista sisällönanalyysiä. Kaikki puolueet tunnustivat evankelisen kirkon aseman olevan vahva yhteiskunnassa. Kansankirkon asema kuitenkin erotti puolueiden näkemyksiä. Poliittiseen oikeistoon ja keskustaan kuuluvat puolueet kokivat kirkon aseman ja yhteisöveron oikeutetuksi. Tässä kuitenkin poikkeuksena Ruotsalainen Kansanpuolue, jonka identiteetti on liberalismi ja joka on kriittisen hyväksyvä kirkon suhteen. Vasemmistoon kuuluvista Vasemmistoliitto ja Vihreä Liitto kannattivat kirkon ja valtion erottamista ja yhteisöverokorvauksen poistamista epäoikeudenmukaisena lähinnä muiden uskonnollisten yhteisöjen ja yhteisöveron maksajien tähden. Suomen sosiaalidemokraattisen puolueen näkemys sopeutui kunkin aikakauden yhteiskunnallisen olosuhteen ja poliittisen tilanteen mukaan. Kaikki puolueet hyväksyivät uskonnollisten yhdyskuntien valtionavustuksen. Toinen aineistosta noussut teema oli kirkko yhteistyökumppanina. Poliittisen oikeiston ja keskustan mukaan kirkko oli valtion yhteistyökumppani ja yhteiskunnan moraalin perusta. Kirkon vaikuttamisen nähtiin tulevan historiasta sen edustamien arvojen, kasvatuksen, opetuksen ja yhteiskunnallisesta vaikuttavan työn kautta. Ne puolueet, jotka eivät kirkon yhteiskunnallista roolia sellaisenaan täysin hyväksyneet, näkivät kirkon osittain vanhanaikaisena ja sen aseman epäoikeudenmukaisena. Näiden puolueiden arvot olivat lähempänä liberaaleja ja moderneja arvoja kuin traditionaalisia. Kirkon yhteisövero-osuutta käsiteltiin sekä puhtaasti lainsäädännöllisenä ja taloudellisena asiana että myös periaatteellisena. Suhtautuminen kirkkoon ja yhteisöveroon nousi puolueen omasta taustasta, ideologiasta että päämääristä käsin. Modernisaation vaikutukset näkyvät suomalaisessa yhteiskunnassa. Valtio pyrkii olemaan uskonnon suhteen neutraali. Uskonnon yhteiskunnallinen merkitys on vähentynyt, vaikka ei kokonaan poistunut. Liberaalit arvot, monikulttuurisuus ja muuttuva ajattelu haastavat traditionaalista ajattelua ja kirkon asemaa. Kirkko ei enää hoida sellaisia aloja, joita se on ennen hoitanut. Vaikka tutkimuksessani moni puolue suhtautui myötämielisesti moniarvoisuuteen, niin Vihreä Liitto oli ainoa, joka suoranaisesti halusi muuttaa kirkkoa. Oikeisto- ja keskusta puolueet tunnustivat kirkon oman sanoman, kuten myös SDP. Vasemmistoliitto halusi olla uskonnon suhteen neutraali.
  • Mentula, Katja (Helsingfors universitet, 2013)
    Tutkielmassa tarkastellaan Vihreän liiton kehitystä sisäisen demokratian näkökulmasta vuosina 1987–1995. Tarkasteluajanjaksokseni jäsentyy Vihreä Liitto ry:n perustamisvuoden (1987) ja puolueen ensimmäisen hallitusvuoden (1995) väliin. Tavoitteena on selvittää, miten ns. uutta poliittista kulttuuria on ajettu sisään Vihreän liiton muuttuessa liikelähtöisestä ympäristöpoliittisesta vaihtoehtoehtopuolueesta hallitustyöskentelyyn osallistuvaksi valtionhoitajapuolueeksi ja miten aiheesta on keskusteltu puolueen sisällä. Toisaalta tutkielma seuraa demokratian lisäämiseen tähtäävissä instrumenteissa, kuten rotaatiossa tai vallanhajauttamisessa, tapahtuvia muutoksia. Lisäksi sivutaan kahden postmodernin ilmiön eli politiikan mediavaltaistumisen ja henkilöitymisen vaikutusta tähän muutokseen. Taustaltaan tutkimus asettuu liiketutkimuksen jatkumoon, jossa tarkistellaan yhteiskunnallisen liikkeen muutosta sen institutionalisoituessa. Metodologisena kehyksenä hyödynnetään lähdekritiikkiä, ja sisällön teemoittelulla analysoidaan, minkälaiset edustuksellisen demokratian piirteet vihreät ovat kokeneet ongelmallisiksi, mitä on tarjottu vaihtoehtoisiksi menettelytavoiksi ja miten vihreät ovat tässä vaihtoehtoisuuden toteuttamisessa onnistuneet. Tutkimuskohdetta tarkastellaan edustuksellisen demokratian kehittämisen teoreettisesta viitekehyksestä käsin. Primääriaineiston muodostavat Vihreän liiton arkisto sekä Vihreän langan vuosikerrat tarkasteluajanjaksolta. Lisäksi tutkielmassa hyödynnetään liikkeen institutionaalistumiseen, edustuksellisen demokratian kehittämiseen ja Vihreään liittoon keskittyvää tutkimuskirjallisuutta. Vihreät halusivat vallitsevaan poliittiseen kulttuuriin elementtejä muodollisten instituutioiden ulkopuolelta, omilta liikejuuriltaan, muodostaessaan poliittisen järjestön. Suhtautuminen institutionalisoitumiseen oli kuitenkin vihreissä tutkimustulosten perusteella jo 1980-luvulla paljon kompleksisempaa kuin usein ajatellaan; liikkeen sisältä löytyi jo tuolloin vahvasti institutionalisoitumisen puolesta puhuvia. Vaikka valtajärjestelmän demokratiavajeen täyttäminen oli vihreille yksi oikeutuksista parlamentaariseen politiikkaan osallistumiselle ja vallan tavoitteluun sen sisällä, näyttää keskustelu aiheesta olleen enimmäkseen muutamien kansalaisyhteiskunta-aktiivien ylläpitämä diskurssi, johon puoluejohto on toisinaan ottanut osaa. Aiheeseen liittyvissä valtuuskunnan keskusteluissa ja äänestyksissä toimintatapojen muutos perinteisten puolueiden kaltaiseksi voitti lähes järjestään puolueen toiminnan tehostamisen nimissä. Koijärvellä verkostoitunut nuoriso ei synnyttänyt olemassa olleiden puolueiden suunnanmuuttajaksi katalysaattoria, vaan omilla jaloillaan seisovan ympäristöpuolueen, josta kehittyi yleispuolue muiden kaltaistensa joukkoon. Vihreän liikkeen puoluepoliittinen suuntautuneisuus muodostui omaksi orgaanikseen ja vähitellen karisivat luulot myös tämän toiminnan ulottuvuuden väliaikaisuudesta. Myönnytyksiä puolue-instituutiolle tehtiin tipoittain, vuosi kerrallaan, mutta varsin vakaasti.
  • Välisalmi, Satu (Helsingfors universitet, 2011)
    Ympäristöpolitiikka on viime vuosikymmeninä noussut keskeiseksi osa-alueeksi niin kansallista kuin kansainvälistäkin politiikkaa. Suomi on osaltaan seurannut tätä kehitystä. Vihreä liitto on toiminut vuodesta 1988 aktiivisena osana puoluekenttäämme. Samanaikaisesti kolmen suurimman puolueen roolissa ovat olleet Kansallinen Kokoomus, Keskustapuolue sekä Suomen sosialidemokraattinen puolue. Tutkimuksen tarkoituksena on tarkastella, miten nämä kolme niin kutsuttua suurta puoluetta muodostivat ympäristöpoliittiset linjauksensa silloin, kun aihe nousi Suomessa ensi kertaa valtakunnalliseen politiikkaan, mutta Vihreätä liittoa ei vielä ollut puolueena olemassa. Tarkastelu sijoittuu vuosien 1967 ja 1976 välille alkaen vuodesta, jolloin Suomessa kiisteltiin elohopeapäästöjen haitallisesta vaikutuksesta ympäristöön, päättyen vuoteen, jolloin Kokoomus julkaisi viimeisenä kolmesta tarkastellusta puolueesta ensimmäisen ympäristöpoliittisen ohjelmansa. Aatteellinen kenttä koki tuona aikana voimakasta uudistumista ja puolueet joutuivat nopeasti omaksumaan monia uusia teemoja politiikkaansa. Tarkasteltujen puolueiden aatteet poikkeavat perustaltaan toisistaan, joten tutkimuksessa halutaan tuoda esille , miten eri lähtökohdista on voitu tavoitella tätä samaa ympäristönsuojelun päämäärää politiikassa. Tutkimus määrittelee osaltaan suomalaisen ympäristöpolitiikan historiaa. Ympäristöpolitiikkaa ei ole tutkittu Suomessa kovin paljoa, ja tutkimusperinne sijoittuu enemmän yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen sekä modernin ympäristöhistorian aloille. Ympäristötietoisuus yleistyi yhteiskuntatieteissä 1990-luvulla. Tutkimus on luonteeltaan laadullinen perustuen kirjallisiin lähteisiin. Tutkimuksen keskeisiä lähteitä ovat puolueiden ohjelmakirjallisuus, puoluekokousten sekä ympäristöpoliittisten toimikuntien pöytäkirjat, julkilausumat sekä muut tiedonannot, puolueiden pää-äänenkannattajat sekä aiempi tutkimuskirjallisuus. Tutkimus osoittaa, että Kansallinen Kokoomus, Keskustapuolue sekä Suomen sosialidemokraattinen puolue, ovat kaikki luoneet aktiivisesti omia ympäristöpoliittisia linjauksiaan 1960- ja -70-lukujen vaihteessa. Puolueiden linjoja on yhdistänyt yhteinen huoli ympäristöstä, mutta ajoittain linjauksissa näkyy kunkin puolueen aatteellisen pohjan vaikutus. Keskustapuolueen ympäristöpolitiikalla on siteensä maatalouteen, Suomen sosialidemokraattisen puolueella vaikutuksensa antaa sosialismin aatteen perinne kun taas Kansallinen Kokoomus teki ympäristöpolitiikkaa nojautuen kapitalistiseen ajatteluun.
  • Mehtälä, Anu Elise (2006)
    Tutkielma käsittelee Saksan turvallisuuspolitiikkaa. Tapauksina käytetään Saksan toimintaa entisen Jugoslavian alueen kansainvälisissä turvallisuusratkaisuissa sekä 2000-luvun alun kansainvälisissä operaatioissa Afganistanissa ja Irakissa. Otteeltaan tutkielma on kuvaileva. Työssä käsitellään myös Bundeswehrissä tapahtuneita muutoksia. Bundeswehr on politiikan linjausten käytännön ilmentymä, sekä puolustusvoimat ovat uudistusten kohteena. Asevelvollisuuden säilymisestä käydään yhteiskunnallista keskustelua. Turvallisuuspolitiikan linjauksiin luodaan katsaus puolustuspoliittisessa selonteossa. Teoreettisena osiona käsitellään Andrei Markovitsin, Peter Katzensteinin sekä Alexander Wendtin pohjalta poliittista kulttuuria kollektiivisena muistina, identiteettiä sekä kansainvälistä valtioiden järjestelmää. Turvallisuuden käsitettä tarkastellaan kapeana ja laajana. Intressit ja uhkakuvat käsitellään lyhyesti. Empiirisenä osiona tarkastellaan saksalaisen nuorison käsityksiä turvallisuuspolitiikasta puolueiden nuorisojärjestöjen kannanottojen ja ohjelmien avulla. Puolueiden nuorisojärjestöistä on poimittu mukaan Vihreät, SPD, CDU/CSU, PDS, FDP, Tierschutzpartei sekä puoluekentän ulkopuolinen Solid-järjestö. Kroatian ja Slovenian sodissa Euroopassa hankausta aiheutti Saksan ennenaikainen valtioiden tunnustamisprosessi. Tätä katsottiin todisteena Saksan suunnasta unilateraaliin politiikkaan. Tilanne korjaantui Bosnian ja Kosovon konflikteissa, joissa Saksa toimi monenkeskisissä yhteyksissä. Osallistumattomuus Irakin selkkaukseen arveltiin olevan käänteen tekevä suhteessa Yhdysvaltoihin. Tässä on yleisesti päädytty tulokseen, että kyse oli normaalista valikoivasta toiminnasta. Yhdysvaltojen turvallisuuspolitiikan uusi oppi on muuttanut kansainvälistä järjestelmää. Päätelminä tutkielma esittää, että Saksan turvallisuuspolitiikka muuttui varsin nopeasti 1990-luvulla. Tämä oli seurausta kansainvälisen ympäristön muutoksista, normeista soveliaasta käytöksestä. Alkuun pyrittiin painottamaan Etyjiä, mutta sittemmin Saksa on ollut mukana tiivistyvässä Euroopan turvallisuuskehityksessä sekä jatkanut Nato-linjaansa. Suuntaus on jatkaa turvallisuusratkaisujen toteuttamista monenkeskisissä järjestöissä. Saksassa ollaan luomassa Bundeswehriä, joka pystyy paremmin toteuttamaan kansainvälisiä tehtäviä. Taustalla vallitsee ajatus yhteisistä länsimaisista arvoista. Alkuajan epäilyt muiden valtioiden taholta intressipolitiikan uudesta tulemisesta osoittautuivat ennenaikaisiksi. Nuorten käsitys turvallisuudesta on laaja. Vasemman laidan puolueohjelmissa huomioitiin erityisesti globaali eriarvoisuus. Kehitysapu liitetään yleisesti turvallisuuspolitiikan välineeksi. Etäisyyttä on otettu osittain Yhdysvaltoihin jo vallassa olevan sukupolven toimesta. Käsitys sukupolvittain vaihtuvasta poliittisesta kulttuurista saa vahvistusta. Nuoret vastustavat asevelvollisuutta ja puolueiden nuorisojärjestöt ovat samassa linjassa.
  • Ruoho, Taina (2005)
    Tutkielman keskeisin tavoite on pyrkiä löytämään syitä sille, että puoluemuotoinen liberalismi on kadonnut Suomessa. Ajanjaksona, jonka poliittisiin asetelmiin tutkielma lähemmin paneutuu, eli vuosina 1965-1991, Suomessa oli yksi liberalistinen puolue, Liberaalinen Kansanpuolue. Tutkielman ajanjakso valikoitui siksi, koska tuolloin LKP:n kannatuksen lasku oli kohtalokkainta suomalaisten liberaalipuolueiden historiassa. Vuoden 1966 eduskuntavaaleista vuoden 1991 vaaleihin LKP:n kannatus oli pudonnut 6,5 prosentista 0,8 prosenttiin, ja puolue oli käytännöllisesti katsoen menettänyt koko poliittisen painoarvonsa. Vuonna 1991 LKP välttyi täpärästi putoamasta puoluerekisteristä, kun se sai eduskuntaan yhden edustajan. Seuraavissa kaksissa vaaleissa se kuitenkin jäi ilman paikkoja ja poistettiin puoluerekisteristä vuonna 1999. Kannatuskehitystä on tutkielmassa tarkasteltu vuosien 1966-1991 aikana käytyjen eduskuntavaalien valossa. Vaalitutkimuksen avulla pyrittiin luomaan kuva kunkin vaalikauden poliittisesta elämästä Suomessa LKP:n kannatuksen valossa. Aineistosta etsittiin vaaliennusteita, analyysejä vaaliasetelmista, vaaliliittotaktiikoista ja niiden vaikutuksista, poliittisista peleistä sekä vaalituloksesta ja siirtymistä eri poliittisten ryhmittymien kesken. Aineistona käytettiin perinteistä vaaliennuste- ja vaalianalyysimateriaalia, jota julkaistaan vaalien yhteydessä politiikan tutkimuksen piirissä. Keskeisinä lähteinä vaalikuvauksissa olivat Politiikka- sekä Scandinavian Political Studies -kausijulkaisut. Muita tutkielmassa käytettyjä kausijulkaisuja olivat muun muassa Parliamentary Affairs sekä West European Politics. Lisäksi käytettiin kolmea yksinomaan vuosien 1970, 1972 ja 1991 kansanedustajain vaaleihin perehtynyttä Suomessa julkaistua vaalianalyysikirjaa sekä muutamia muita kausijulkaisuja. Tutkielmassa esitetyt tilastolliset tiedot vaaleista perustuvat pääosin virallisiin vaalitilastoihin. Lisäksi tutkielmassa on haastateltu viittä merkittävää LKP:n entistä aktiivipoliitikkoa: politiikan tutkimuksen emeritusprofessori Olavi Borgia, Vihreiden puheenjohtaja Osmo Soininvaaraa, oikeuskansleri Paavo Nikulaa, LKP:n entinen kansanedustaja Terhi Nieminen-Mäkystä sekä LKP:n eduskuntaryhmän sihteeriä, viestintäjohtaja Antti Marttista. Tutkielman perusteella LKP:n kuihtumiseen oli pääosin kuusi syytä: 1) Objektiivisin syy näyttää olleen Suomen vaalijärjestelmä, joka suosii suuria puolueita. Useissa vaalipiireissä puolueelta vaaditaan eduskuntavaaleissa jopa 10 prosentin ääniosuus ennen kuin se saa ensimmäisen paikkansa. 2) Taloudelliset vaikeudet, jotka ajoivat LKP:n Keskustapuolueen jäsenjärjestöksi 1982. 3) LKP:n nuorisoliiton aktiivijoukko halusi muuttaa puolueen linjaa ekologisen sosiaaliliberalismin suuntaan, jossa vihreät ympäristöaatteet olivat keskeisellä sijalla. Kun siihen ei suostuttu ja sen sijaan liittouduttiin Kepun kanssa, LKP:stä lähti joukko merkittäviä poliitikoita perustamaan Vihreää liikettä 1980-luvun alussa. 4) Puolueen maltilliset linjavalinnat eivät purreet äänestäjiin. Lisäksi eduskuntavaaleissa 1979 ratsastettiin virheellisesti keskiluokka-teemalla. 5) Tiivis keskustayhteistyö tukahdutti LKP:n aatteellisesti. Lopullinen niitti oli Kepu-liitto. 6) Politiikan yleinen muuttuminen, minkä konkreettisin ilmentymä Suomessa oli puoluekentän muotoutuminen kolmen suuren valtapeliksi.
  • Värre, Ulla (Helsingin yliopisto, 2018)
    Arvoja pidetään eräinä perimmäisistä yksilöiden ja yhteisöjen toimintaa ohjaavista tekijöistä. Ne esimerkiksi kuvaavat toivottuja lopputuloksia ja menettelytapoja. Tiettyjen ympäristömuutosten mieltäminen ympäristöongelmiksi on myös sidoksissa arvoihin. Politiikassa arvot ohjaavat tavoitteiden asettamista ja keinojen valitsemista tavoitteiden saavuttamiseksi. Tässä tieteidenvälisessä työssä tarkastellaan suomalaista ympäristöpolitiikkaa arvojen valossa. Sosiaalipsykologisen arvoteorian ja ympäristötieteen pohjalta muodostettu viitekehys ohjasi arvo-puheen tarkastelua viiden suomalaisen eduskuntapuolueen ympäristöpoliittisissa ohjelmissa tai niitä vastaavissa asiakirjoissa. Mukana olivat Kansallisen Kokoomuksen, Kristillisdemokraattien, Suomen Keskustan, Suomen Sosialidemokraattisen puolueen ja Vihreän Liiton ohjelmat. Työssä selvitettiin, millaiset arvot ympäristöpolitiikassa vaikuttavat, ja keitä arvojen mukainen toiminta niissä koskee – millainen on ympäristöpolitiikan moraalinen universumi. Analyysi toteutettiin teorialähtöisen laadullisen sisällönanalyysin keinoin: ympäristöpoliittisista ohjelmista etsittiin arvojen ja moraalisen universumin ilmauksia, joiden pohjalta analysoitiin arvopuheen laatua sekä yhtäläisyyksiä ja eroja puolueiden välillä. Ympäristöpoliittinen puhe oli ohjelmissa moniarvoista. Puolueiden ohjelmat olivat keskenään varsin samankaltaisia. Ympäristöpolitiikan tavoitteissa tavallisimpia olivat universalistiset luontoarvot; tärkeänä pidettiin esimerkiksi monimuotoisuuden säilyttämistä. Seuraavaksi tärkeimpiä olivat edellisille vastakkaiset resursseihin liittyvät valta-arvot; ympäristöpolitiikalla pyrittiin resurssien hyödyntämiseen ja talouskasvuun. Turvallisuusarvot olivat myös tärkeitä. Ympäristöpolitiikan keinoissa taas painottuivat suomalaisille tyypilliset työarvot, kuten yhteistyö, määrätietoisuus ja aktiivisuus, sekä koulutusarvot. Lisäksi niissäkin keskityttiin valta-arvoihin. Normeihin liittyviä yhdenmukaisuusarvoja edusti esimerkiksi sääntely. Ohjelmien moraalinen universumi oli laaja: se ulottui kaikilla puolueilla koko ihmiskuntaan. Neljässä viidestä ohjelmasta tuotiin lisäksi esiin ympäristökeskustelussa tavallinen tulevien sukupolvien edusta huolehtiminen. Muut lajit kuuluivat moraaliseen universumiin vain kolmessa ohjelmassa. Poliittisessa keskustelussa käytetty arvopuhe voi osaltaan muovata yhteiskunnan arvoja. Universalististen luontoarvojen korostuminen voi ohjata ympäristöystävällisyyteen myös yksilöiden tasolla. Sitä, miten toisilleen vastakkaisiin universalismi- ja valta-arvoihin vetoaminen vaikuttaa, on kuitenkin vaikea arvioida. Laaja moraalinen universumi on lupaava pohja kompleksisten kestävyys-kysymysten ratkaisemiseen.
  • Saarikoski, Terhi (2001)
    Tutkielman tavoite on selvittää miten kansanedustajat ovat konstruoineet sukupuolten väliseen tasa-arvoon liitettyjä ongelmia tasa-arvolain säätämisen ja muuttamisen yhteydessä käydyissä eduskuntakeskusteluissa vuosina 1985-1986 sekä 1994-1995. Tutkimusmenetelmä perustuu Carol Lee Bacchin (1999) what's the problem -analyysimalliin. Tutkimus kuuluu diskurssianalyysin tutkimusalaan ja edustaa feminististä politiikan tutkimusta. Tutkimuksessa on käytetty aineistona vuosina 1985 ja 1986 sekä 1994 ja 1995 käytyjä eduskuntakeskusteluja, jotka koskivat tasa-arvolakia. Keskeisimpiä lähdeteoksia ovat Murray Edelmanin (1988) teos, joka koskee poliittisten ongelmien konstruoimista ja Carol Lee Bacchin teos Women, Policy and Politics. The construction of policy problems (1999). 1980-luvun ja 1990-luvun eduskuntakeskustelujen vertailu osoitti, että erilaiset käsitykset tasa-arvosta elivät rinnakkain kansanedustajien ja puolueiden diskursseissa. Keskusteluissa tasa-arvoistuminen voi tarkoittaa niin erilaisten ihmisten erilaisten ominaisuuksien arvostamista yhteiskunnassa kuin naisten muuttamista miesten kaltaisiksi. Puolueiden tavat puhua tasa-arvosta olivat monimuotoisia ja sisälsivät ristiriitaisiakin aineksia. Kuitenkin puolueiden väliset eroavaisuudet tasa-arvonäkemyksissä liittyivät niiden ideologisiin eroavaisuuksiin. Sekä 1980-luvulla että 1990-luvulla tasa-arvodiskurssissa keskeisiksi nousivat työnantajat tasa-arvoistumisen vastustajina, Suomen kansainvälinen maine tasa-arvomaana sekä yksilöiden tasa-arvoasenteet ja naisten ominaisuudet tasa-arvon ongelmina. Kokoomuksessa korostettiin tasa-arvon olevan yksilön ominaisuus ja yksilöiden asenteista riippuvaista. SKDL:ssä ja myöhemmin Vasemmistoliitossa tasa-arvoistuminen liitettiin yhteiskunnan demokratisoitumiseen. Tasa-arvottomuuden koettiin johtuvan yhteiskunnan rakenteista. SDP:ssä tasa-arvo liitettiin edistykseen ja modernisuuteen. Tasa-arvoisuuden koettiin olevan sekä ihmisten asenteista että yhteiskunnallisista käytännöistä riippuvainen. Erityisesti SDP:n naiskansanedustajat toivat keskustelujen piiriin feministisestä tutkimuksesta lähtöisin olevia ajatuksia naisten ja miesten suhteesta. Keskustapuolueessa tasa-arvo liitettiin naisten ja miesten yhteiseen ihmisyyteen, mutta korostettiin sukupuolten erilaisia tehtäviä yhteiskunnassa. Tasa-arvoisuus saavutettaisiin naisten ja miesten yhteistyöllä, rinnakkain toimimalla. Naisten kasvatustehtävä nostettiin erityisasemaan tasa-arvokehityksessä. Ne toiminnan mahdollisuudet, joita sukupuolilla yhteiskunnassa nähtiin olevan määrittivät yhdessä kansanedustajien puoluetaustojen kanssa niitä tapoja, joilla he puhuivat tasa-arvosta. Tasa-arvoistumisen koettiin usein olevan kiinni juuri naisten ominaisuuksista ja tehtävistä yhteiskunnassa. Monissa näkemyksissä naisten ominaisuuksien koettiin olevan tasa-arvon ongelma, mutta myös ongelman ratkaisu. Puolueiden tasa-arvoistumiseen liittämä ennakkoehto oli myös ihmisten tasa-arvoasenteiden muuttuminen. Kansanedustajien näkemykset lain ja ihmisten tasa-arvoasenteiden suhteesta vaihtelivat. Lain puolustajat kokivat lain muokkaavan asenteita ja vastustajat eivät uskoneet lain vaikuttavan asenteisiin vaan nostivat esim. kasvatuksen ja koulutuksen avainasemaan asenteiden muuttumisessa. 1990-luvulla naisten asema tasa-arvoasioiden asiantuntijoina sekä naisten ominaisuuksien positiivisten vaikutusten korostaminen oli tullut osaksi hegemonista tasa-arvodiskurssia. Erityisesti 1990-luvun eduskuntakeskusteluissa naiset toimivat eduskuntakeskustelussa tasa-arvon asiantuntijan subjektipositiossa.
  • Mäenpää, Marjo Elina (2007)
    Tarkastelin puolueen koon vaikutusta puolueen kannatukseen Euroopan parlamenttivaaleissa. Analysoin varianssianalyysin avulla pienten, keskikokoisten ja suurten puolueiden kannatusta Karlheinz Reifin ja Herman Schmittin toisen asteen vaalin teorian näkökulmasta vuoden 2004 Euroopan parlamenttivaaleissa laajentuneessa Euroopan unionissa. Puolueen koon vaikutusta vaalimenestykseen on tutkittu vähän. Tutkimus on lähinnä liittynyt toisen asteen vaalin teorian huomioon, että pienet puolueet menestyvät eurovaaleissa hyvin. Tämä tutkielma ei tähtää toisen asteen vaalin teorian uudelleen muotoiluun, mutta pyrkii tuomaan uutta tietoa puolueen koon vaikutuksesta äänestyskäyttäytymiseen ja etsimään mahdollisia muita erikokoisten puolueiden vaalimenestykseen vaikuttavia muuttujia. Toisen asteen vaalin teorias olettaa, että hallituspuolueet menestyvät eurovaaleissa heikommin kuin kansallisissa parlamenttivaaleissa. Tarkastelen, kuinka erikokoiset hallitus- ja oppositiopuolueet menestyivät eurovaaleissa verrattuna kansallisiin parlamenttivaaleihin. Teorian mukaan hallituspuolueet menestyvät eurovaaleissa vaihtelevasti vaalisyklin eri vaiheissa. Selvitän, miten väite toteutui erikokoisten hallituspuolueiden kohdalla. Katsoin myös, onko äänestysaktiivisuus yhteydessä erikokoisten puolueiden vaalimenestykseen eurovaaleissa? Äänestyskäyttäytyminen, puoluejärjestelmän rakenne ja puolueiden toiminta postkommunistisissa maissa poikkeaa Länsi-Euroopasta. Tarkastelen, eroavatko uudet postkommunistiset jäsenmaat muista EU-maista erikokoisten puolueiden menestyksen suhteen toisen asteen vaalin teorian näkökulmasta tarkasteltuna. Puolueen koon merkitystä suhteessa sen vaalimenestykseen eurovaaleissa tarkastellaan lopuksi poliittisen järjestelmän staattisten ja dynaamisten rakenteiden avulla. Näitä ovat vaalitapa ja volatiliteetti. Tutkin, selittävätkö muut tekijät kuin toisen asteen vaalin teorian olettamukset erikokoisten puolueiden menestystä eurovaaleissa. Pienet puolueet menestyivät hyvin vuoden 2004 eurovaaleissa. Postkommunistisissa jäsenmaissa pienet puolueet menestyivät jopa paremmin eurovaaleissa verrattuna muihin EU-maihin. Teorian olettamukset pienten puolueiden menestyksestä ja hallituspuolueiden tappiosta eurovaaleissa osoittautuivat toisiinsa vaikuttaviksi tekijöiksi. Pienet hallituspuolueet menestyivät eurovaaleissa paremmin kuin suuret hallituspuolueet. Vaalisyklin ja hallituspuolueen koon yhteisvaikutus ei taas osoittautunut tilastollisesti merkitseväksi. Myöskään äänestysaktiivisuuden vaihtelut EU-maiden välillä eivät vaikuttaneet erikokoisten puolueiden menestykseen eurovaaleissa. Pienet puolueet menestyivät eurovaaleissa paremmin juuri korkean volatiliteetin maissa. Yksinään volatiliteetti ei kuitenkaan osoittautunut tilastollisesti merkitseväksi muuttujaksi. Joka tapauksessa yhdessä puolueen koon kanssa tarkasteltuna voidaan sanoa, että havaittavissa on eroja erikokoisten puolueiden menestyksen suhteen erisuuruisen volatiliteetin maissa. Oli myös havaittavissa, että enemmistövaalitavan maissa tai maissa, joissa on vallassa selkeästi kaksi dominoivaa puoluetta, suuret puolueet menettivät kannatustaan eurovaaleissa.