Tutkielma käsittelee historiantutkimuksen keinoin Keskustapuolueen ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen suhdetta ja suhteen kehittymistä vuosina 1970 1977. Aihepiiriä lähestytään sekä henkilö- että organisaatiotasolla. Päälähteinä ovat kirkolliskokouksen pöytäkirjat sekä Keskustapuolueen eri puolue-elinten, ennen kaikkea kirkkopoliittisen toimikunnan, arkistokokoelmat. Keskustapuolue aktivoitui muiden puolueiden tavoin kirkkopolitiikassaan 1960- ja 1970-luvun vaihteessa. Vanhojen herätysliikkeiden edustajista muodostetulla puolueen kirkkopoliittisella toimikunnalla oli tässä aktivoitumisessa keskeinen sija. Vuosikymmenen alussa kirkon politisoituminen nähtiin toimikunnassa pääasiassa myönteisenä kehityksenä. Pyrkiessään säilyttämään herätysliikkeiden luottamuksen toimikunta joutui kuitenkin vuodesta 1974 lähtien muuttamaan kantaansa ja korostamaan, ettei Keskustapuolue ollut politisoimassa kirkkoa. Puolueen kirkkopoliitikkojen mukaan keskusta pyrki itse asiassa kirkkopolitiikallaan vapauttamaan kirkon muiden puolueiden politikoinnilta. Totta olikin, että kirkkopoliittinen toimikunta pysyi melko pitkälle vaiti opillisista kysymyksistä. Sen sijaan kirkon hallinnon demokratisointia ja köyhien seurakuntien aseman parantamista ajettiin voimakkaasti. Vaikka keskustasuuntautuneet kirkolliskokousedustajat eivät muodostaneetkaan toiminnassaan mitään yhtenäistä ryhmää, he kunnostautuivat hyvin näiden kysymysten esillä pitämisessä, aivan samoin kuin raittiuden ajamisessa. Kirkossa kuunneltiin 1970-luvun alussa puolueiden vaatimuksia ja uudistettiin hallintoa. Vuosikymmenen edetessä Keskustapuolueen vaikuttamispyrkimykset kirkolliskokouksen asiakysymyksiin kuitenkin vähenivät. Samaan aikaan kirkolliskokous puolestaan aktivoitui yhteiskunnallisille päättäjille, ja siten myös Keskustapuolueelle, suuntaamissaan kannanotoissa. Keskustapuolueessa kuunneltiinkin tarkasti kirkon ääntä. Haluttiin asettua samalle kannalle kirkon kanssa ja puolustaa kirkkoa. Siten pyrittiin vastaamaan SKL:n nousuun ja toisaalta tarjoamaan vaihtoehto SDP:n kirkkopolitiikalle, joka tähtäsi kirkon ja valtion erottamiseen. Vaikka keskustan vaikuttamispyrkimykset kirkolliskokouksen asiakysymyksiin vaimenivat tutkimuskauden kuluessa, puolue panosti jatkuvasti enemmän kirkolliskokousedustajien vaaleihin ja kirkolliskokouksessa suoritettaviin henkilövalintoihin. Vuonna 1977 keskustassa viritettiin puolueorganisaatiota jo hyvin tehokkaasti seuraavan vuoden kirkolliskokousvaaleihin. SDP:n haastaminen kirkollisissa henkilövalinnoissa alkoi toden teolla vuonna 1973 eli samaan aikaan, kun keskustan ja SDP:n nimityskilpa käynnistyi muuallakin yhteiskunnassa. SDP:n uhalla perusteltiin keskustassa myös omaa kirkkopoliittista aktiivisuutta. Keskusta pyrki haastamaan SDP:n kirkossa paljolti samoin keinoin ja samalla retoriikalla kuin ammattiyhdistysliikkeessä. Keskustapuolue säilytti edustuksensa kirkolliskokouksessa muita puolueita paremmin tutkimuskauden kuluessa. Keskustasuuntautuneet kirkolliskokousedustajat olivat lähes poikkeuksetta maallikoita ja tulivat lähinnä puolueen vahvoilta kannatusalueilta, kuten Lapuan ja Oulun hiippakunnasta. Edustajien joukossa vanhojen herätysliikkeiden osuus oli huomattava, ja keskustassa pyrittiinkin saamaan omiksi ehdokkaiksi nimenomaan herätysliike-, ei niinkään puoluevaikuttajia.

Pro gradu -tutkielmani käsittelee sitä, miten suomalaisessa julkisessa keskustelussa käsiteltiin ydinvoimaa tulevaisuuden energiamuotona helmi-huhtikuussa vuonna 1986. Kysyn, miten aihepiiristä käydyssä keskustelussa tuotettiin ja vahvistettiin erilaisia todellisuuksia. Käytän teoreettisena viitekehyksenä diskurssianalyysin retorisesti painottunutta suuntausta ja analyyttisenä tutkimuskäsitteenä totuuden tuottamisen strategiaa. Totuuden tuottamisen strategian määrittelen tavaksi, jolla tuotetaan, muokataan tai vahvistetaan omaa tai haluttua totuutta. Löysin näitä analysoimistani kolmestatoista lehdestä yhteensä kahdeksan erilaista. Kevättalveen 1986, aikaan juuri ennen Tshernobylin onnettomuutta, on latautunut poikkeuksellisen paljon energiakysymyksiin ja erityisesti ydinvoimaan liittyviä odotuksia ja pelkoa. Milloinkaan 1980-luvun aikana Suomessa ei ollut yhtä myönteistä ilmapiiriä lisäydinvoiman hankkimiselle, eikä päätös viidennestä ydinvoimalasta ollut kertaakaan vuosikymmenen aikana yhtä lähellä. Keväällä 1986 energiakeskustelu oli poikkeuksellisen tiivistä: silloin haettiin lupaa uudelle ydinvoimalalle, valmisteltiin ydinenergialain ja energiaverolain muutosta sekä keskusteltiin monista tärkeistä energiakysymyksistä, kuten öljyn hinnan laskun vaikutuksesta idänkauppaan. Esittelen aluksi käyttämäni teoreettisen viitekehyksen ja tutkimani lehdet. Seuraavaksi selvitän, mistä kevään 1986 energiakeskustelussa puhuttiin: mitä tapahtui, miten ydinvoima politisoitui ja mitkä olivat keskustelun poliittiset ehdot. Selvitän, millä keinoilla toimijat, niin lehdet ja toimittajat kuin lehtien kautta keskustelleet muut toimijat, tuottivat ja vahvistivat omaa totuuttaan kielenkäytöllään. Strategioiden esittelyn lisäksi analysoin tärkeimpiä esimerkkejä, joissa strategioita on käytetty. Seuraavaksi pohdin, miten ryhmän sisäinen mielipide voi muodostua ja miltä se julkisuudessa näyttää. Esimerkkitapauksiksi otan silloiset päähallituspuolueet, keskustapuolueen ja sosiaalidemokraatit. Keskustapuolueelle ydinvoimaa koskevan yhtenäisen päätöksen tekeminen on hankalaa, kun taas sosiaalidemokraatit koettavat näyttäytyä julkisuudessa yhtenäisenä. Myös lehdistö vahvistaa tätä asetelmaa. Tutkimuksen keskeinen johtopäätös on ensinnäkin se, että kiireellisyyttä korostava strategia nousee kevään 1986 ydinvoimakeskustelussa hegemoniseksi strategiaksi. Paitsi että se on eniten käytetty, sitä käyttävät vaikutusvaltaiset toimijat ja laajalevikkiset, sitoutumattomat lehdet. Toisekseen, keskustelu ei keväällä 1986 enää koske pääasiassa ydinvoiman tarpeellisuutta tai haitallisuutta sinänsä, vaan mahdollista uutta ydinvoimalaa koskevaa päätöksentekoa ja sen aikataulua.

Tässä tutkielmassa selvitetään poliittisen julkisuuden näkökulmasta millaisin teemoin suomalaiset poliittiset puolueet kävivät eurovaalikampanjoitaan vuonna 2004, ja miten nuo teemat näkyivät valtakunnallisessa mediassa. Viestimet ovat keskeisessä roolissa vaali-informaation jakamisessa kansalaisille, joten ei ole yhdentekevää, millaiseksi vaalien aikainen poliittinen keskustelu muodostuu. Eurovaalien agendaa lähestytään agendatutkimuksen perinteen viitoittamalla tavalla tutkimalla sekä puolueiden vaaliohjelmia että sanomalehden vaalien aikaista uutisointia. Ensin tarkastelussa on vaalien puoluepoliittinen sanoma eli seitsemän suomalaispuolueen (Vihreä Liitto, Vasemmistoliitto, Suomen Sosialidemokraattinen puolue, Suomen Kristillisdemokraatit, Kansallinen Kokoomus, Suomen Keskusta ja Ruotsalainen Kansanpuolue) eurovaaliohjelmissa esiintyvät asiakysymykset. Tämän jälkeen tutkimusta jatketaan kartoittamalla valtakunnallisen viestimen, Helsingin Sanomien, vaaliagendaa eli sitä, missä määrin puolueiden esiin nostamat asiakysymykset näkyivät sen vaaliuutisoinnissa. Puolueiden eurovaaliohjelmat ja Helsingin Sanomien eurovaalijutut analysoidaan kvantitatiivisen systemaattisen sisällönanalyysin keinoin. Tutkimusmenetelmä perustuu vertailevaan puolueohjelmatutkimukseen (Comparative Manifestos Project), jonka perusajatuksena on kvantifioida ja luokitella puolueiden vaaliohjelmien argumentteja. Koodausyksikkönä on kvasilause, jolla tarkoitetaan verbaalista ilmaisua poliittisesta asiakysymyksestä. Tutkielmassa hyödynnetään EMCS-koodausskeemaa (Euromanifestos Coding Scheme). Tutkimuksen empiirisessä osiossa käytetään sekä valmista että itse kerättyä ja koodattua aineistoa. Puolueiden eurovaaliohjelmia koskeva tilastollinen aineisto on saatu analysoitavaksi kansainväliseltä eurovaaliohjelmien tutkimusprojektilta (The Euromanifestos Project). Helsingin Sanomissa ilmestyneet eurovaaleja koskevat jutut on kerätty 1.4.–13.6.2004. Ensin jutut luokitellaan teemojensa mukaan neljään eri juttutyyppiin: 1) kampanjajuttuihin, 2) äänestämistä koskeviin juttuihin, 3) asiakysymysjuttuihin ja 4) EU-tietoutta koskeviin juttuihin. Luokittelun jälkeen asiakysymysjutut koodataan EMCS-skeemalla. Lopuksi vaaliohjelmien ja vaalijuttujen jakaumia verrataan keskenään. Saatujen tutkimustulosten pohjalta voidaan todeta, että puolueet esittivät agendansa voimakkaasti eurooppalaisessa kontekstissa ja suhtautuivat unioniin kristillisdemokraatteja lukuun ottamatta hyvin myönteisesti. Erityisesti puolueet korostivat eurovaaliohjelmissaan ympäristöä, demokratiaa ja kansainvälisyyttä. Täysin toisenlaiseksi puolueiden agenda muodostui Helsingin Sanomissa, jonka vaaliuutisissa kirjoitettiin pääasiassa komission toimivallasta, poliittisesta johtajuudesta ja perustuslaillisuudesta. Helsingin Sanomat antoi puolueiden vaaliohjelmissa painottuneille teemoille kapean roolin, mutta toisaalta se nosti myös näkyvästi esiin ajankohtaisia Euroopan unioniin liittyviä kysymyksiä. Lehti painotti kampanjoista ja äänestämisestä kertovaa uutisointia ja jätti poliittisen keskustelun selvästi vähemmälle. Helsingin Sanomien lukijalle ei välttämättä selvinnyt mistä puolueet eurovaaliohjelmissaan puhuivat, mutta tämä ei tarkoittanut sitä, ettei vaaliagendalla olisi ollut poliittista keskustelua tai keskustelunaiheita.

Tutkimuksen tarkastelun päätavoite on kaksiosainen. Tarkasteluajanjakso kattaa vuodet 1948-1999. Tutkimuksessa on selvitelty minkälaisia koalitioita tarkasteltavana ajanjaksona on muodostettu, mitä poikkeavuuksia on havaittavissa sekä syitä siihen, miksi erilaisia koalitiomuodostuksia on ilmennyt tarkasteltavana olevan ajanjakson aikana Suomessa. Koalitioteoreettisen tarkastelun tavoitteena on osoittaa se, että matemaattisiin kaavoihin perustuvien peliteorioiden ohella hallituksen muodostamiselle on olemassa myös yksinkertaisempia koalitioteorioita, jotka täyttävät samat edellytykset kuin matemaattiset koalitioteoriat. Kelpoisuus-teorian pohjalta rakennettaan tiettyjä kelpoisuuskriteereitä, jotka ovat ohjanneet ja myös tulevaisuudessa ohjaavat hallitusten muodostamisia. Teoria kuvailee tiettyä tilannetta, hallituksen muodostamista ja analysoi taustatietoja eli sitä, mitkä puolueet täyttävät ajanjaksolle tyypilliset kelpoisuuskriteerit ja rajoitukset. Koalitiokaudet voidaan karkeasti jakaa kahteen osaan. Ensimmäinen ajanjakso kattaa hallituskoalitiot vuosina 1948-1983. Tätä ajanjaksoa voidaan nimittää vaihtoehdottomuuden kaudeksi. Kuvaavaaajanjaksolle on samanlaisten koalitioiden jatkuvuus vaalituloksista huolimatta. Vuodesta 1987 alkaen voidaan selvästi havaita, että hallitusten muodostamisen osalta on siirrytty niin sanotun vaihtoehtoisuuden aikaan. Tämän aikana muodostetut hallituskoalitiot ovat olleet koostumuksiltaan erilaisia. Tutkimuksen kohteena on 29 hallitusta, jotka on muodostettu vuosien 1948-1999 välisenä aikana. Myös vähemmistöhallitukset on otettu tutkimuksen kohteeksi, vaikka niiden selittäminen on koalitioteoreettisesti hieman ongelmallisempaa. Yksi tärkeimmistä syistä miksi koalitioteoria ei toistaiseksi pysty ennustamaan todennäköisimpiä hallituskoalitioita on se, että koalitioteoria analysoi teoreettisesti eikä poliittisesti mahdollisten enemmistökoalitioiden joukkoa. Kun tutkii niin 1980- kuin 1990-luvulla tehtyjä koalitioteoreettisia tutkimuksia, on edelleen havaittavissa, että vieläkään ei olla päästy irti vaikeaselkoisista matemaattisista kaavioista. Tämän tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että matemaattisiin kaavioihin perustuvia klassisia teorioita käytetään lähtökohtana suomalaisen hallituksen muodostamisesta, niin teoriat eivät oikein sovellu siihen. Syitä tähän on monia: hallituskoalitioissa ei ole selvää dominoivaa puoluetta, pirstoutunut monipuoluejärjestelmä sekä presidentin vaikutusvalta hallituksia muodostettaessa Lähteinä on erityisesti käyéttty niin kotimaisia kuin ulkomaalaisia tutkimuksia ja kirjoituksia koalitioteorioista.Peruslähteenä on on käyettey Markku Laakson tutkimusta "Hallituksen muodostaminen kombinatorisena ja koalitioteoreettisena ongelmana" sekä Strom,Budge ja Laverin tutkimus "Constraints on Cabinet Formation in Parliamentary Democracies".

Tutkimuksessa on tarkasteltu eduskuntaryhmien äänestyskoheesiota ja koheesion vaihteluun vaikuttavia tekijöitä. Tutkittavana ovat olleet seitsemän suurinta eduskuntaryhmää - sosialidemokraattinen, keskustan ja kokoomuksen eduskuntaryhmä sekä vasemmistoliiton, ruotsalaisen kansanpuolueen, vihreiden ja kristillisten ryhmä. Aineistona tutkielmassa on ollut 3891 eduskunnan täysistuntoäänestystä vuosien 1999–2006 valtiopäiviltä. Ryhmien yhtenäisyyttä äänestyksissä on mitattu Stuart A. Ricen koheesioindeksin muunnelmalla, joka on saanut arvoja 0–1. Koheesioindeksin avulla on määritelty ryhmien yhtenäistä äänestyskäyttäytymistä siten, että mikäli kaikki ryhmän jäsenet ovat äänestäneet samaa vaihtoehtoa, on indeksi saanut korkeimman arvonsa 1. Mikäli äänet ovat jakautuneet tasan äänestysvaihtoehtojen välille, on indeksi saanut arvon 0. Muut lukemat ovat sijoittuneet näiden arvojen väliin. Tarkasteltavana ovat olleet annetut jaa- ja ei-äänet sekä tyhjät äänet. Tutkimuksen viitekehyksenä on esitelty aikaisemmassa koheesiotutkimuksessa kuvattuja koheesiota kasvattavia poliittisen järjestelmän piirteitä ja peilattu niiden sopivuutta Suomen eduskuntaan. Aikaisemmasta tutkimuksesta on johdettu työhön viisi hypoteesia, joiden kautta on esitetty olettamia koheesion vaihteluihin liittyvistä syistä. Hypoteesien paikkansapitävyyttä on tarkasteltu usean muuttujan regressioanalyysin avulla, jolloin selitettävänä muuttujana on ollut koheesioindeksin saamat arvot jokaiselle äänestykselle ja selittävinä muuttujina koheesion vaihteluun mahdollisesti vaikuttavat tekijät - eduskuntaryhmä, ryhmän hallitus–oppositio-asema, äänestyksen tyyppi, äänestyksen politiikkasektori ja vaalikauden vuosi. Aikaisemmassa eduskunnan koheesiokäyttäytymistä käsittelevässä tutkimuksessa on havaittu, että yhtenäisyyden aste on ollut yleisesti suomalaisilla eduskuntaryhmillä melko korkeaa. Tämä tutkielma on vahvistanut näkemystä korkeasta koheesioasteesta. Koheesion asteen vaihteluita on selitetty hypoteeseilla, joista ensimmäinen olettaa hallitusryhmien koheesion olleen oppositioryhmien koheesiota voimakkaampaa. Tämä hypoteesi on saanut tutkimuksessa tukea. Niin ikään hypoteesit, joiden mukaan talousarvioäänestysten koheesio on ollut muita äänestystyyppejä heikompaa ja koheesion asteessa on ollut eroja eri politiikkasektoreihin kuuluvien äänestysten välillä, ovat saaneet tukea. Politiikkasektoreiden osalta on huomattu, että koheesio on ollut matalinta liikenne- ja viestintäsektoriin ja sivistyssektoriin luokitelluissa äänestyksissä. Luottamusäänestysten muita äänestyksiä voimakkaampaa koheesiota olettanut hypoteesi on saanut tutkimuksessa varauksellista tukea. Sen sijaan hypoteesi, jonka mukaan koheesio on ollut heikompaa vaalikauden viimeisenä vuonna kuin muina vaalikauden vuosina, ei ole saanut analyysissä tukea. Eduskunnan äänestyskoheesiota ei ole kartoitettu tämän tutkimuksen laajuisesti 1950-luvun jälkeen. Eri politiikkasektoreiden välisiä eroja koheesion asteessa ei tiettävästi ole tarkasteltu Suomen eduskunnassa lainkaan, joten niiden osalta tutkimus on antanut täysin uutta tietoa koheesiokäyttäytymisestä. Tämä tutkimus on paitsi tuottanut uutta tietoa eduskuntaryhmien koheesiokäyttäytymisestä, ollut myös aiheellinen päivitys koheesion tilasta eduskunnassa.

Tässä pro -gradu tutkielmassa tutkitaan kokoomuksen ja SDP:n ennen Kataisen ja Stubbin hallituskautta tekemiä linjauksia samaa sukupuolta olevien avioliittoon, yhteisöverouudistukseen ja uskonnon opetuksen ryhmäkokojen uudistamiseen ja tehtyjen linjojen suhdetta vaalikaudella 2011-2015 tehtyihin päätöksiin. Kokoomus ja SDP toimivat vuosina 2011-2015 Suomen hallituksen päähallituspuolueina. Tutkimus keskittyy Jyrki Kataisen vuoden 2011–2014 ja Stubbin vuoden 2014–2015 hallituksen ja eduskunnan päätöksiin uskonnon opetuksen uudistamisesta, yhteisöverouudistuksesta ja samaa sukupuolta olevien avioliitosta. Tutkielmassa esitetään lakiesitysten kulku, niiden taustat puolueissa ja tehdyt päätökset. Tutkielma pyrkii avaamaan tehtyjen päätöksien taustoja. Tutkimuksessa käy ilmi, että kummallakaan päähallituspuolueella ei ollut merkittäviä linjoja kirkkoa koskevista asioista ennen hallituskautta, mutta puolueet esittivät hallituksessa kahta kirkkoon suuresti vaikuttavaa asiaa: yhteisöverouudistusta ja uskonnon opetuksen ryhmäkokojen uudistamista. Yhteisöverouudistus toteutettiin vaalikauden aikana, mutta esitys uskonnon opetuksen ryhmäkokojen uudistamisesta raukesi perustuslakivaliokuntaan. Samaa sukupuolta olevien avioliitto eteni hallituskauden aikana kansalaisaloitteen muodossa ja aloite hyväksyttiin. Molemmat päähallituspuolueet kokoomus ja SDP kannattivat aloitetta, vaikka se ei ollut osa hallitusohjelmaa. Tutkielma pyrkii avaamaan suomalaisen yhteiskunnan politiikan ja uskonnon sekä kirkon ja valtion jännittynyttä ja monenkeskistä suhdetta ja avaa poliittisten puolueiden suhdetta Suomen evankelisluterilaiseen kirkkoon. Tutkielmassa Suomen evankelisluterilainen kirkko nähdään myös aktiivisena yhteiskunnallisena toimijana.

Tutkimukseni tavoite on selvittää istuvien puolueiden näkemykset evankelis-luterilaisen ja ortodoksisen kirkon osuuteen yhteisöverosta sekä uskonnollisten yhdyskuntien valtionavustukseen vuosina 2003–2013. Kiinnitän huomiota myös siihen, mitä heidän suhtautumisensa kertoo laajemmin heidän linjastaan kirkkoon sekä uskonnollisiin yhdyskuntiin. Kirkko sai osuuden yhteisöverosta vuoteen 2016 korvauksena tekemästään yhteiskunnallisesta työstä. Tämä lakisääteinen, yhteiskunnallinen työ käsitti hautaustoimen, kulttuurihistoriallisesti merkittävien rakennusten ja esineistön ylläpidon ja väestökirjanpitotehtävät. Olen rajannut tutkimukseni uskonnonvapauslain muuttumisesta vuonna 2003 hallituksen pyyntöön vuonna 2013 tehdä selvitys vaihtoehtoisista tavoista korvata kirkon tekemä yhteiskunnallinen työ kirkolle. Tutkimusaineistoni koostuu puolueiden virallisista lausumista, kunta-, eduskunta- ja seurakuntaohjelmista, puoluekokouspöytäkirjoista ja aloitteista sekä periaate- ja tavoiteohjelmista sekä mahdollisista muista ohjelmista, linjauksista ja lehtileikkeistä, joissa tutkimusaihettani käsitellään. Lehtileikkeillä tarkoitan tässä puolueiden omia puoluelehtiä sekä Kirkon tiedotuskeskuksen arkistosta löytyneitä lehtiartikkeleita. Teoriataustani on modernisaatio ja fokukseni kirkon ja valtion suhteet. Tutkimusmenetelmänä käytän kvalitatiivista sisällönanalyysiä. Kaikki puolueet tunnustivat evankelisen kirkon aseman olevan vahva yhteiskunnassa. Kansankirkon asema kuitenkin erotti puolueiden näkemyksiä. Poliittiseen oikeistoon ja keskustaan kuuluvat puolueet kokivat kirkon aseman ja yhteisöveron oikeutetuksi. Tässä kuitenkin poikkeuksena Ruotsalainen Kansanpuolue, jonka identiteetti on liberalismi ja joka on kriittisen hyväksyvä kirkon suhteen. Vasemmistoon kuuluvista Vasemmistoliitto ja Vihreä Liitto kannattivat kirkon ja valtion erottamista ja yhteisöverokorvauksen poistamista epäoikeudenmukaisena lähinnä muiden uskonnollisten yhteisöjen ja yhteisöveron maksajien tähden. Suomen sosiaalidemokraattisen puolueen näkemys sopeutui kunkin aikakauden yhteiskunnallisen olosuhteen ja poliittisen tilanteen mukaan. Kaikki puolueet hyväksyivät uskonnollisten yhdyskuntien valtionavustuksen. Toinen aineistosta noussut teema oli kirkko yhteistyökumppanina. Poliittisen oikeiston ja keskustan mukaan kirkko oli valtion yhteistyökumppani ja yhteiskunnan moraalin perusta. Kirkon vaikuttamisen nähtiin tulevan historiasta sen edustamien arvojen, kasvatuksen, opetuksen ja yhteiskunnallisesta vaikuttavan työn kautta. Ne puolueet, jotka eivät kirkon yhteiskunnallista roolia sellaisenaan täysin hyväksyneet, näkivät kirkon osittain vanhanaikaisena ja sen aseman epäoikeudenmukaisena. Näiden puolueiden arvot olivat lähempänä liberaaleja ja moderneja arvoja kuin traditionaalisia. Kirkon yhteisövero-osuutta käsiteltiin sekä puhtaasti lainsäädännöllisenä ja taloudellisena asiana että myös periaatteellisena. Suhtautuminen kirkkoon ja yhteisöveroon nousi puolueen omasta taustasta, ideologiasta että päämääristä käsin. Modernisaation vaikutukset näkyvät suomalaisessa yhteiskunnassa. Valtio pyrkii olemaan uskonnon suhteen neutraali. Uskonnon yhteiskunnallinen merkitys on vähentynyt, vaikka ei kokonaan poistunut. Liberaalit arvot, monikulttuurisuus ja muuttuva ajattelu haastavat traditionaalista ajattelua ja kirkon asemaa. Kirkko ei enää hoida sellaisia aloja, joita se on ennen hoitanut. Vaikka tutkimuksessani moni puolue suhtautui myötämielisesti moniarvoisuuteen, niin Vihreä Liitto oli ainoa, joka suoranaisesti halusi muuttaa kirkkoa. Oikeisto- ja keskusta puolueet tunnustivat kirkon oman sanoman, kuten myös SDP. Vasemmistoliitto halusi olla uskonnon suhteen neutraali.

Ympäristöpolitiikka on viime vuosikymmeninä noussut keskeiseksi osa-alueeksi niin kansallista kuin kansainvälistäkin politiikkaa. Suomi on osaltaan seurannut tätä kehitystä. Vihreä liitto on toiminut vuodesta 1988 aktiivisena osana puoluekenttäämme. Samanaikaisesti kolmen suurimman puolueen roolissa ovat olleet Kansallinen Kokoomus, Keskustapuolue sekä Suomen sosialidemokraattinen puolue. Tutkimuksen tarkoituksena on tarkastella, miten nämä kolme niin kutsuttua suurta puoluetta muodostivat ympäristöpoliittiset linjauksensa silloin, kun aihe nousi Suomessa ensi kertaa valtakunnalliseen politiikkaan, mutta Vihreätä liittoa ei vielä ollut puolueena olemassa. Tarkastelu sijoittuu vuosien 1967 ja 1976 välille alkaen vuodesta, jolloin Suomessa kiisteltiin elohopeapäästöjen haitallisesta vaikutuksesta ympäristöön, päättyen vuoteen, jolloin Kokoomus julkaisi viimeisenä kolmesta tarkastellusta puolueesta ensimmäisen ympäristöpoliittisen ohjelmansa. Aatteellinen kenttä koki tuona aikana voimakasta uudistumista ja puolueet joutuivat nopeasti omaksumaan monia uusia teemoja politiikkaansa. Tarkasteltujen puolueiden aatteet poikkeavat perustaltaan toisistaan, joten tutkimuksessa halutaan tuoda esille , miten eri lähtökohdista on voitu tavoitella tätä samaa ympäristönsuojelun päämäärää politiikassa. Tutkimus määrittelee osaltaan suomalaisen ympäristöpolitiikan historiaa. Ympäristöpolitiikkaa ei ole tutkittu Suomessa kovin paljoa, ja tutkimusperinne sijoittuu enemmän yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen sekä modernin ympäristöhistorian aloille. Ympäristötietoisuus yleistyi yhteiskuntatieteissä 1990-luvulla. Tutkimus on luonteeltaan laadullinen perustuen kirjallisiin lähteisiin. Tutkimuksen keskeisiä lähteitä ovat puolueiden ohjelmakirjallisuus, puoluekokousten sekä ympäristöpoliittisten toimikuntien pöytäkirjat, julkilausumat sekä muut tiedonannot, puolueiden pää-äänenkannattajat sekä aiempi tutkimuskirjallisuus. Tutkimus osoittaa, että Kansallinen Kokoomus, Keskustapuolue sekä Suomen sosialidemokraattinen puolue, ovat kaikki luoneet aktiivisesti omia ympäristöpoliittisia linjauksiaan 1960- ja -70-lukujen vaihteessa. Puolueiden linjoja on yhdistänyt yhteinen huoli ympäristöstä, mutta ajoittain linjauksissa näkyy kunkin puolueen aatteellisen pohjan vaikutus. Keskustapuolueen ympäristöpolitiikalla on siteensä maatalouteen, Suomen sosialidemokraattisen puolueella vaikutuksensa antaa sosialismin aatteen perinne kun taas Kansallinen Kokoomus teki ympäristöpolitiikkaa nojautuen kapitalistiseen ajatteluun.

Tutkielman keskeisin tavoite on pyrkiä löytämään syitä sille, että puoluemuotoinen liberalismi on kadonnut Suomessa. Ajanjaksona, jonka poliittisiin asetelmiin tutkielma lähemmin paneutuu, eli vuosina 1965-1991, Suomessa oli yksi liberalistinen puolue, Liberaalinen Kansanpuolue. Tutkielman ajanjakso valikoitui siksi, koska tuolloin LKP:n kannatuksen lasku oli kohtalokkainta suomalaisten liberaalipuolueiden historiassa. Vuoden 1966 eduskuntavaaleista vuoden 1991 vaaleihin LKP:n kannatus oli pudonnut 6,5 prosentista 0,8 prosenttiin, ja puolue oli käytännöllisesti katsoen menettänyt koko poliittisen painoarvonsa. Vuonna 1991 LKP välttyi täpärästi putoamasta puoluerekisteristä, kun se sai eduskuntaan yhden edustajan. Seuraavissa kaksissa vaaleissa se kuitenkin jäi ilman paikkoja ja poistettiin puoluerekisteristä vuonna 1999. Kannatuskehitystä on tutkielmassa tarkasteltu vuosien 1966-1991 aikana käytyjen eduskuntavaalien valossa. Vaalitutkimuksen avulla pyrittiin luomaan kuva kunkin vaalikauden poliittisesta elämästä Suomessa LKP:n kannatuksen valossa. Aineistosta etsittiin vaaliennusteita, analyysejä vaaliasetelmista, vaaliliittotaktiikoista ja niiden vaikutuksista, poliittisista peleistä sekä vaalituloksesta ja siirtymistä eri poliittisten ryhmittymien kesken. Aineistona käytettiin perinteistä vaaliennuste- ja vaalianalyysimateriaalia, jota julkaistaan vaalien yhteydessä politiikan tutkimuksen piirissä. Keskeisinä lähteinä vaalikuvauksissa olivat Politiikka- sekä Scandinavian Political Studies -kausijulkaisut. Muita tutkielmassa käytettyjä kausijulkaisuja olivat muun muassa Parliamentary Affairs sekä West European Politics. Lisäksi käytettiin kolmea yksinomaan vuosien 1970, 1972 ja 1991 kansanedustajain vaaleihin perehtynyttä Suomessa julkaistua vaalianalyysikirjaa sekä muutamia muita kausijulkaisuja. Tutkielmassa esitetyt tilastolliset tiedot vaaleista perustuvat pääosin virallisiin vaalitilastoihin. Lisäksi tutkielmassa on haastateltu viittä merkittävää LKP:n entistä aktiivipoliitikkoa: politiikan tutkimuksen emeritusprofessori Olavi Borgia, Vihreiden puheenjohtaja Osmo Soininvaaraa, oikeuskansleri Paavo Nikulaa, LKP:n entinen kansanedustaja Terhi Nieminen-Mäkystä sekä LKP:n eduskuntaryhmän sihteeriä, viestintäjohtaja Antti Marttista. Tutkielman perusteella LKP:n kuihtumiseen oli pääosin kuusi syytä: 1) Objektiivisin syy näyttää olleen Suomen vaalijärjestelmä, joka suosii suuria puolueita. Useissa vaalipiireissä puolueelta vaaditaan eduskuntavaaleissa jopa 10 prosentin ääniosuus ennen kuin se saa ensimmäisen paikkansa. 2) Taloudelliset vaikeudet, jotka ajoivat LKP:n Keskustapuolueen jäsenjärjestöksi 1982. 3) LKP:n nuorisoliiton aktiivijoukko halusi muuttaa puolueen linjaa ekologisen sosiaaliliberalismin suuntaan, jossa vihreät ympäristöaatteet olivat keskeisellä sijalla. Kun siihen ei suostuttu ja sen sijaan liittouduttiin Kepun kanssa, LKP:stä lähti joukko merkittäviä poliitikoita perustamaan Vihreää liikettä 1980-luvun alussa. 4) Puolueen maltilliset linjavalinnat eivät purreet äänestäjiin. Lisäksi eduskuntavaaleissa 1979 ratsastettiin virheellisesti keskiluokka-teemalla. 5) Tiivis keskustayhteistyö tukahdutti LKP:n aatteellisesti. Lopullinen niitti oli Kepu-liitto. 6) Politiikan yleinen muuttuminen, minkä konkreettisin ilmentymä Suomessa oli puoluekentän muotoutuminen kolmen suuren valtapeliksi.

Tutkielman tavoite on selvittää miten kansanedustajat ovat konstruoineet sukupuolten väliseen tasa-arvoon liitettyjä ongelmia tasa-arvolain säätämisen ja muuttamisen yhteydessä käydyissä eduskuntakeskusteluissa vuosina 1985-1986 sekä 1994-1995. Tutkimusmenetelmä perustuu Carol Lee Bacchin (1999) what's the problem -analyysimalliin. Tutkimus kuuluu diskurssianalyysin tutkimusalaan ja edustaa feminististä politiikan tutkimusta. Tutkimuksessa on käytetty aineistona vuosina 1985 ja 1986 sekä 1994 ja 1995 käytyjä eduskuntakeskusteluja, jotka koskivat tasa-arvolakia. Keskeisimpiä lähdeteoksia ovat Murray Edelmanin (1988) teos, joka koskee poliittisten ongelmien konstruoimista ja Carol Lee Bacchin teos Women, Policy and Politics. The construction of policy problems (1999). 1980-luvun ja 1990-luvun eduskuntakeskustelujen vertailu osoitti, että erilaiset käsitykset tasa-arvosta elivät rinnakkain kansanedustajien ja puolueiden diskursseissa. Keskusteluissa tasa-arvoistuminen voi tarkoittaa niin erilaisten ihmisten erilaisten ominaisuuksien arvostamista yhteiskunnassa kuin naisten muuttamista miesten kaltaisiksi. Puolueiden tavat puhua tasa-arvosta olivat monimuotoisia ja sisälsivät ristiriitaisiakin aineksia. Kuitenkin puolueiden väliset eroavaisuudet tasa-arvonäkemyksissä liittyivät niiden ideologisiin eroavaisuuksiin. Sekä 1980-luvulla että 1990-luvulla tasa-arvodiskurssissa keskeisiksi nousivat työnantajat tasa-arvoistumisen vastustajina, Suomen kansainvälinen maine tasa-arvomaana sekä yksilöiden tasa-arvoasenteet ja naisten ominaisuudet tasa-arvon ongelmina. Kokoomuksessa korostettiin tasa-arvon olevan yksilön ominaisuus ja yksilöiden asenteista riippuvaista. SKDL:ssä ja myöhemmin Vasemmistoliitossa tasa-arvoistuminen liitettiin yhteiskunnan demokratisoitumiseen. Tasa-arvottomuuden koettiin johtuvan yhteiskunnan rakenteista. SDP:ssä tasa-arvo liitettiin edistykseen ja modernisuuteen. Tasa-arvoisuuden koettiin olevan sekä ihmisten asenteista että yhteiskunnallisista käytännöistä riippuvainen. Erityisesti SDP:n naiskansanedustajat toivat keskustelujen piiriin feministisestä tutkimuksesta lähtöisin olevia ajatuksia naisten ja miesten suhteesta. Keskustapuolueessa tasa-arvo liitettiin naisten ja miesten yhteiseen ihmisyyteen, mutta korostettiin sukupuolten erilaisia tehtäviä yhteiskunnassa. Tasa-arvoisuus saavutettaisiin naisten ja miesten yhteistyöllä, rinnakkain toimimalla. Naisten kasvatustehtävä nostettiin erityisasemaan tasa-arvokehityksessä. Ne toiminnan mahdollisuudet, joita sukupuolilla yhteiskunnassa nähtiin olevan määrittivät yhdessä kansanedustajien puoluetaustojen kanssa niitä tapoja, joilla he puhuivat tasa-arvosta. Tasa-arvoistumisen koettiin usein olevan kiinni juuri naisten ominaisuuksista ja tehtävistä yhteiskunnassa. Monissa näkemyksissä naisten ominaisuuksien koettiin olevan tasa-arvon ongelma, mutta myös ongelman ratkaisu. Puolueiden tasa-arvoistumiseen liittämä ennakkoehto oli myös ihmisten tasa-arvoasenteiden muuttuminen. Kansanedustajien näkemykset lain ja ihmisten tasa-arvoasenteiden suhteesta vaihtelivat. Lain puolustajat kokivat lain muokkaavan asenteita ja vastustajat eivät uskoneet lain vaikuttavan asenteisiin vaan nostivat esim. kasvatuksen ja koulutuksen avainasemaan asenteiden muuttumisessa. 1990-luvulla naisten asema tasa-arvoasioiden asiantuntijoina sekä naisten ominaisuuksien positiivisten vaikutusten korostaminen oli tullut osaksi hegemonista tasa-arvodiskurssia. Erityisesti 1990-luvun eduskuntakeskusteluissa naiset toimivat eduskuntakeskustelussa tasa-arvon asiantuntijan subjektipositiossa.