Euroopan parlamentin puolueryhmien merkitys eurooppalaisen puolueintegraation kannalta on kasvanut parlamentin valtaoikeuksien kasvun myötä. Vahvan eurooppalaisen puoluejärjestelmän kehittyminen edellyttää kuitenkin puolueryhmiltä yhtenäistä äänestyskäyttäytymistä. Ainoastaan tällä tavoin toimimalla parlamenttiryhmät voivat edistää poliittisia päämääriään ja vastata äänestäjiensä vaatimuksiin. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan Euroopan parlamentin suurimman vasemmistoryhmän eli PES (Party of European Socialists) -ryhmän äänestyskoheesiota. Työssä paneudutaan erityisesti siihen, miten 28 kansallisesta puolueesta koostuvan parlamenttiryhmän sisäiset ideologiset erot vaikuttavat äänestyskoheesioon. Ryhmän sisäisiä ideologisia eroja tarkastellaan kahden ulottuvuuden eli perinteisen vasemmisto–oikeisto- sekä integraatiomyönteisyys–integraatiovastaisuus-ulottuvuuden avulla (ns. Hix–Lord-malli). Tutkimus ajoittuu nykyisen vaalikauden kahden ensimmäisen vuoden ajalle (heinäkuu 2004 - kesäkuu 2006). Vaikka tutkimuksen pääpaino ei ole itälaajentumisen vaikutusten tarkastelemisessa, se kuitenkin valottaa uusien jäsenmaiden puolueiden sopeutumista osaksi PES-ryhmää. PES-ryhmän koheesiota tutkitaan neljän tutkimusajankohtana paljon esillä olleen lainsäädäntöhankkeen eli palveludirektiivin, työaikadirektiivin ja Lissabonin strategian sekä perustuslaillisen sopimuksen avulla. PES-ryhmään kuuluvien puolueiden ideologisia etäisyyksiä kahden edellä mainitun ideologisen ulottuvuuden suhteen tarkastellaan ns. asiantuntijalausuntojen (Chapel Hill Party Dataset 2002) avulla. Pääasiallisen tutkimusaineiston muodostavat kuitenkin tutkittavien lainsäädäntöhankkeiden nimenhuutoäänestykset. PES-ryhmän äänestyskoheesiota tarkastellaan Fulvio Attinàn (1990) kehittämän ns. yhdenmukaisuusindeksin avulla, jota Hix, Noury ja Roland (2002; 2006) ovat sittemmin kehittäneet eteenpäin. Asiantuntijalausuntojen valossa tarkasteltuna PES-ryhmä näyttäytyy yleensä ottaen ideologisesti yhtenäisenä ryhmänä. Ryhmän sisältä löytyy kuitenkin myös ideologisia eroja. Vasemmisto–oikeisto-ulottuvuudella Ison-Britannian Labour erottuu oikeistolaisilla painotuksillaan, samoin uusien jäsenmaiden puolueet kannattavat keskimäärin muita oikeistolaisempaa talouspolitiikkaa. Belgian PS ja SP.A. edustavat puolestaan ryhmän vasemmistoa. Integraatiomyönteisyys–integraatiovastaisuus-ulottuvuudella perinteiset euroskeptikot, esimerkiksi Britannian Labour, Tanskan SD ja Ruotsin SAP, erottuvat puolestaan jonkin verran muista. Em. ideologiset erot näkyvät jossain määrin myös tarkastelun kohteena olevissa äänestyksissä. Esimerkiksi Ranskan PS sekä Belgian PS ja SP.A. poikkesivat usein yhteisestä äänestyslinjasta muita vasemmistolaisemmilla painotuksilla. Vaikka kokonaisuudessaan PES-ryhmä äänestää melko yhtenäisellä tavalla, merkittävien lainsäädäntöhankkeiden osalta ryhmän linja saattaa siis kuitenkin hajota. Toisaalta esimerkiksi Britannian Labourin äänestyskäyttäytyminen osoittaa, etteivät kansallisten puolueiden ideologiset erot välttämättä näy käytännön toiminnan tasolla. Ideologisesta "oikeistolaisuudestaan" huolimatta brittivaltuuskunta äänesti pääosin ryhmän linjan mukaisesti. Lisäksi voidaan havaita, että palveludirektiiviäänestystä lukuun ottamatta uusien jäsenmaiden puolueet eivät erotu joukosta ja niiden voidaan katsoa sopeutuneen melko hyvin osaksi PES-ryhmää.

Finland is considered one of the best countries in the world in regards gender equality. In today’s Finland, women are more educated than men and they vote more actively. However, women are a still a minority in the Finnish parliament, and are less likely to serve as ministers as well as in other powerful political positions. Furthermore, there are large variations among Finnish political parties when it comes to the proportion of woman parliamentarians. The Finnish Centre Party is one of the least balanced political parties in Finland when it comes to the proportion of female parliamentarians. However, there are great regional differences. This Master’s Thesis is a case study that aims to explain what causes these regional differences. First, the study explores how women’s political representation has developed in different constituencies over time when it comes to the number of elected female parliamentarians. Starting from the 1991 election until the 2015 election, the quantitative overview of the constituencies shows that there are substantial differences between the electoral constituencies. These show in gender parity of elected parliamentarians, as well as the share of the votes that female candidates have received for their party’s list. Furthermore, constituencies differ when it comes to the turnover in the composition of the group of elected parliamentarians. The first part of the study also addressed constituencies’ differing trends in regards to women’s representation – some constituencies were more gender balanced, others more male dominated. Based on the first part of the study, three case studies are selected for in depth case studies: Kymi, Oulu and Central Finland. The case studies are explorative in nature and conducted by interviewing central Centre Party actors, parliamentarians and candidates who have experience in the workings of the regional party organization. Interviews are analysed by using thematic analysis. Based on the interviews it is clear that while all Centre Party organisations have the same formal rules, the list formation process, the regional practises and the electoral setting are different in all three constituencies. The study provides support to many findings of previous studies. In accordance with previous feminist institutionalist research, the supply of candidates seems to be a challenge for the Centre Party, but according to the interviewees the supply of woman candidates is a challenge in all three constituencies. Therefore, it is unlikely that the supply of candidates could explain regional differences. A major difference between the constituencies is their electoral setting and the role of regional party organisation and actives. Based on the interviews it seems that in the Kymi constituency, the constituency with the fewest female parliamentarians, internal competition is less equal as the incumbent parliamentarians have a strong position within the Centre Party organisation. The setting changes when an incumbent parliamentarian steps aside. When an elected parliamentarian steps down, it creates a situation where more voters and supporters are available for newcomers. It seems, however, that female candidates have not succeeded in inheriting supporters from the relinquishing parliamentarians.

Tutkimuksen lähtökohtana on se länsimaissa vallitseva poliittinen tilanne, jossa yhteiskunnan rakennemuutoksen ja ideologioiden ehtymisen myötä luokkapuolueet ovat muuttuneet ideologisesti löyhemmiksi yleispuolueiksi, jotka pyrkivät vetoamaan mahdollisimman suureen osaan äänestäjäkunnasta. Politiikka on lisäksi henkilöitynyt, mikä näkyy muun muassa siinä, että yhä useammat äänestäjät painottavat äänestyspäätöksessään ehdokasta puolueen sijasta. Tiedotusvälineiden ote politiikasta on yhä suurempi ja henkilöitynyt politiikka on tarjonnut tilaisuuden toteuttaa vaalien alla niin kutsuttuja vaalikoneita, joiden tarkoitus on auttaa äänestäjää valitsemaan sopiva ehdokas. Viitekehyksen keskeisiä lähteitä ovat puolueiden muutoksen osalta Kirchheimerin, Michelsin sekä Katzin ja Mairin kirjoitukset ja henkilöitymisen osalta useat Kyösti Pekosen artikkelit sekä Pertti Pesosen vaalitutkimukset Tutkimusstrategian kannalta tärkeä lähde on Heikki Paloheimon artikkeli Vaaliohjelmat ja ehdokkaiden mielipiteet. Tutkimuksen aineistona on vuoden 1999 eduskuntavaalien alla Yleisradion vaalikonetta varten kerätyn kyselyaineiston Helsingin vaalipiirin ehdokkaat käsittävä osa, jonka avulla pyritään selvittämään eroavatko ehdokkaiden mielipiteet heidän edustamiensa puolueiden näkemyksistä, mitkä asiakokonaisuudet erottavat ehdokkaita toisistaan ja puolueistaan sekä menestyvätkö lähellä puolueen linjaa pysyttelevät ehdokkaat muita paremmin. Aineistoa on analysoitu kvantitatiivisesti muun muassa faktorianalyysin keinoin. Ehdokkaiden mielipiteet eroavat heidän edustamansa puolueen linjasta ja tässä voidaan havaita eroja niin puolue- kuin ikäryhmäkohtaisestikin. Puolueista kaikkein suurimmat etäisyydet ovat keskustan ehdokkailla, kokoomus on yhtenäisin. Kunkin puolueen osalta, keskustaa lukuunottamatta, on kuitenkin löydettävissä ideologinen ydinalue, joka yhdistää ehdokkaiden mielipiteitä. Eri ehdokasryhmiä tarkastellaan myös kolmella ulottuvuudella, jotka ovat oikeistolaisuus, EU-myönteisyys ja vihreä politiikka. Vihreät sijoittuvat selvästi muita puolueita enemmän vasemmalle, SDP on lähellä oikeistopuolueita, mutta sijoittuu korkeimmalle vihreän politiikan ulottuvuudella. Keskusta ja SKL ovat puolueista EU-kielteisimpiä. Ehdokkaista parhaiten menestyvät puolueensa näkemyksiä lähellä olevat ehdokkaat. Tulokset kertovat sen, että puolueet sallivat ideologisen hajanaisuuden ehdokkaidensa keskuudessa. Henkilöityneessä poliittisessa ympäristössä, jossa puolueet eivät enää pysty vetoamaan äänestäjiin perinteisen ideologiansa avulla, puolueet myös hyötyvät ehdokkaiden mielipiteiden kirjosta. Mielipiteiltään puolueen linjasta poikkeavat ehdokkaat tuovat puolueelle ääniä, joita se ei ehkä muuten saisi, mutta näiden ehdokkaiden heikko henkilökohtainen menestys ei kuitenkaan pakota puoluetta muuttamaan linjaansa. Puolueiden kannattaisikin huomioida poliittiset näkemykset paremmin ehdokasasettelussaan, mikäli ne haluavat hyötyä politiikan henkilöitymisestä.

Tutkimuksessa selvitetään kansanedustajien sosiaalipoliittisen asiantuntijuuden rakentumista. Tutkimus lähtee liikkeelle kuvaamalla kansanedustajien käsitystä sosiaalipolitiikan tilasta. Empiirisen osan keskeinen mielenkiinto kohdistuu tarkastelemaan niitä menetelmiä ja asiantuntija-auktoriteetteja, joita kolmen suurimman puolueen kansanedustajat käyttävät sosiaalipoliittista asiantuntijuutta rakentaessaan. Erityisen tarkastelun kohteena ovat mahdolliset uudet asiantuntijuuden rakentamiseksi kehitetyt menetelmät, jotka ovat syntyneet viime vuosina. Sosiaalipoliittisen päätöksenteon taustalla vaikuttavia tekijöitä tutkitaan kuvaamalla muun muassa median ja ammattiyhdistysliikkeen vaikutusta poliittiseen päätöksentekoon. Tutkimuksen kohderyhmä koostuu Suomen Keskustan, Suomen Sosiaalidemokraattisen puolueen ja Kansallisen Kokoomuksen kansanedustajista. Tutkimusmenetelmänä on käytetty puolistrukturoitua teemahaastattelua. Kansanedustaja Osmo Soininvaara arvioi lopuksi haastattelujen pohjalta syntyneitä tuloksia. Viitekehyksenä toimii sosiaalipolitiikan 2000-luvun vaihteen tilanteen kuvaus. Empiirisen osan tulokset antavat diagnoosin siitä, kuinka kansanedustajat rakentavat sosiaalipoliittista asiantuntijuuttaan. Keskeinen menetelmä on työryhmätyöskentely, jota täydentää seminaarityö. Puolueille yhteisiä tiedonlähteitä ovat tutkimuslaitokset, kuten Stakes. Asiantuntija-auktoriteeteista keskeisimpänä nousee esiin toimitusjohtaja Kari Puro. Eduskunnan valiokuntien asiantuntijavierailla on erittäin suuri merkitys kansanedustajien asiantuntijuuden rakentamisessa. SDP:llä korostuu myös SAK:n sosiaalipoliittisten asintuntijoiden merkitys. Uusia innovaatioita asiantuntijuuden rakentamiseksi puolueet ovat tehneet varsin vähän. Keskustan osalta oman tiedontuotannon merkitys on korostuneimmassa asemassa pitkän oppositiokauden takia. Mielenkiintoisin tutkimustulos liittyy Keskustan sisällä vuosien 1995-1999 välillä tapahtuneeseen innovatiiviseen sosiaalipoliittiseen kehitystyöhön, jolloin puolue haki aktiivisesti uusia vaikutteita. Kehitystyö johti työreformin lanseeraamiseen, mutta sen saama negatiivinen vastaanotto lamautti puolueissa tapahtuneen uudistustyön. Kansainvälistymiskehityksen ja EU-jäsenyyden vaikutus sosiaalipolitiikkaan osoittautuu varsin pieneksi. Tutkimuksen lähteinä on käytetty kansanedustajien ja heitä avustavien kansliatyöntekijöiden haastatteluja. Viitekehys perustuu sosiaalipoliittiseen kirjallisuuteen, jossa sosiaalipolitiikan 2000-luvun vaihteen haasteita on kuvattu.

Tutkielmassa tarkastellaan puoluedemokratian vaikutusta eduskunnan valiokuntien deliberointiin ja valiokuntatyöskentelyyn. Puoluedemokratia ymmärretään tutkielmassa edustuksellisena traditiona, joka tuottaa parlamentissa erilaista puhetta ja muuttaa tämän puheen tarkoitusta. Tutkimusongelmaa taustoittavat väitteet, jotka koskevat ”keskustelevan parlamentin loppua”. Poliittisten puolueiden on ajateltu olevan yksi syy siihen, että keskustelut ovat siirtyneet pois parlamentin julkiselta puheen areenalta. Toisaalta valiokuntien on ajateltu olevan parlamenttien ”todellisen deliberaation” ja ”todellisen työn” paikkoja. Tutkielma tarkastelee tätä jännitettä ja selvittää, millaisia rajoitteita ja mahdollisuuksia keskustelulle voidaan puoluedemokratiassa nähdä. Tutkimusongelmaa lähestytään vastaamalla seuraaviin tutkimuskysymyksiin: Missä määrin väitteet ennalta muodostetuista kannoista ja mielipiteistä pätevät valiokuntatyöskentelyssä? Millä tavoin kannanmuutokset ovat mahdollisia ja millaisia rajoitteita niille kenties on olemassa? Millaisia puoluedemokratialle olennaiset kompromissit ovat? Tutkielmassa puoluedemokratian käsitettä avataan tarkastelemalla sitä vaaleja, edustajan suhteellista autonomiaa, mielipiteen muodostamista ja ”keskustelulla koettelua” koskevien edustuksellisten periaatteiden kautta. Periaatteita käsitteellistetään tutkielmassa pääasiallisesti deliberatiivisen demokratiateorian uusimpia keskusteluavauksia hyödyntäen. Avaukset liittyvät myös laajempaan keskusteluun edustuksellisuuden uudelleenarvioimisesta. Keskeisiä teoreetikkoja tutkielmassa ovat mm. Bernard Manin, Simone Chambers, Jane Mansbridge sekä F.R. Ankersmit. Tutkielmassa sovellettua tutkimuskirjallisuutta on hyödynnetty myös kritisoitaessa demokratiateorioiden kapeaa näkemystä puolueista monoliittisina ja aksiomaattisina toimijoina. Tutkimuksen aineisto koostuu 18 tutkimushaastattelusta, jotka toteutettiin talvella 2008–2009. Haastateltavina oli eduskunnan kansanedustajia ja virkamiehiä. Tutkimusmetodina on käytetty teoriasidonnaista sisällönanalyysiä, koska se mahdollistaa tutkielmassa käytettyjen teorioiden täydentämisen aineistosta kumpuavilla huomioilla. Haastatellut ovat samalla informantteja, koska tutkimuksen tarkoituksena on tuottaa tietoa melko niukalti tutkituista valiokunnista ja samalla kartoittaa kansanedustajien näkemyksiä valiokuntatyöskentelystä sekä valiokunnasta deliberatiivisena areenana. Valiokunnan kontekstissa deliberaatio ymmärrettynä vastavuoroisena argumentointina, uusien näkökulmien avaamisena ja mielipiteiden muuttamisena näyttäytyy haastatteluiden perusteella osin alisteisena puoluedemokratian logiikalle. Tutkielma osoittaa, että valiokunnan deliberoinnin taustalla vaikuttavat puoluedemokratian mukaiset yhteistoiminnan järjestelyt. Puoluedemokratian toiminta ei kuitenkaan ole täysin hallitseva periaate valiokunnassa. Sen näyttäytymisen voidaan katsoa häilyvän suhteessa kansanedustajien arviointeihin heidän omasta roolistaan toisaalta ”puoluedelegaatteina” ja toisaalta valiokunnan jäseninä. Kaikki valiokunnan keskustelut ja neuvottelut eivät seuraa puoluedemokratian painottamaa hallitus–oppositio -asetelmaa, vaan valiokunta toimii myös vahvana yhteistyön ja kompromissien tekemisen areenana. Tämä jännite avaa deliberaatiolle erilaisia mahdollisuuksia ja painotuksia, mikä nivoutuu myös deliberatiivisen demokratian tutkimuskentässä käytävään keskusteluun edustuksellisuuden uudelleenarvioimisesta.

Tutkimukseni tavoite on selvittää istuvien puolueiden näkemykset evankelis-luterilaisen ja ortodoksisen kirkon osuuteen yhteisöverosta sekä uskonnollisten yhdyskuntien valtionavustukseen vuosina 2003–2013. Kiinnitän huomiota myös siihen, mitä heidän suhtautumisensa kertoo laajemmin heidän linjastaan kirkkoon sekä uskonnollisiin yhdyskuntiin. Kirkko sai osuuden yhteisöverosta vuoteen 2016 korvauksena tekemästään yhteiskunnallisesta työstä. Tämä lakisääteinen, yhteiskunnallinen työ käsitti hautaustoimen, kulttuurihistoriallisesti merkittävien rakennusten ja esineistön ylläpidon ja väestökirjanpitotehtävät. Olen rajannut tutkimukseni uskonnonvapauslain muuttumisesta vuonna 2003 hallituksen pyyntöön vuonna 2013 tehdä selvitys vaihtoehtoisista tavoista korvata kirkon tekemä yhteiskunnallinen työ kirkolle. Tutkimusaineistoni koostuu puolueiden virallisista lausumista, kunta-, eduskunta- ja seurakuntaohjelmista, puoluekokouspöytäkirjoista ja aloitteista sekä periaate- ja tavoiteohjelmista sekä mahdollisista muista ohjelmista, linjauksista ja lehtileikkeistä, joissa tutkimusaihettani käsitellään. Lehtileikkeillä tarkoitan tässä puolueiden omia puoluelehtiä sekä Kirkon tiedotuskeskuksen arkistosta löytyneitä lehtiartikkeleita. Teoriataustani on modernisaatio ja fokukseni kirkon ja valtion suhteet. Tutkimusmenetelmänä käytän kvalitatiivista sisällönanalyysiä. Kaikki puolueet tunnustivat evankelisen kirkon aseman olevan vahva yhteiskunnassa. Kansankirkon asema kuitenkin erotti puolueiden näkemyksiä. Poliittiseen oikeistoon ja keskustaan kuuluvat puolueet kokivat kirkon aseman ja yhteisöveron oikeutetuksi. Tässä kuitenkin poikkeuksena Ruotsalainen Kansanpuolue, jonka identiteetti on liberalismi ja joka on kriittisen hyväksyvä kirkon suhteen. Vasemmistoon kuuluvista Vasemmistoliitto ja Vihreä Liitto kannattivat kirkon ja valtion erottamista ja yhteisöverokorvauksen poistamista epäoikeudenmukaisena lähinnä muiden uskonnollisten yhteisöjen ja yhteisöveron maksajien tähden. Suomen sosiaalidemokraattisen puolueen näkemys sopeutui kunkin aikakauden yhteiskunnallisen olosuhteen ja poliittisen tilanteen mukaan. Kaikki puolueet hyväksyivät uskonnollisten yhdyskuntien valtionavustuksen. Toinen aineistosta noussut teema oli kirkko yhteistyökumppanina. Poliittisen oikeiston ja keskustan mukaan kirkko oli valtion yhteistyökumppani ja yhteiskunnan moraalin perusta. Kirkon vaikuttamisen nähtiin tulevan historiasta sen edustamien arvojen, kasvatuksen, opetuksen ja yhteiskunnallisesta vaikuttavan työn kautta. Ne puolueet, jotka eivät kirkon yhteiskunnallista roolia sellaisenaan täysin hyväksyneet, näkivät kirkon osittain vanhanaikaisena ja sen aseman epäoikeudenmukaisena. Näiden puolueiden arvot olivat lähempänä liberaaleja ja moderneja arvoja kuin traditionaalisia. Kirkon yhteisövero-osuutta käsiteltiin sekä puhtaasti lainsäädännöllisenä ja taloudellisena asiana että myös periaatteellisena. Suhtautuminen kirkkoon ja yhteisöveroon nousi puolueen omasta taustasta, ideologiasta että päämääristä käsin. Modernisaation vaikutukset näkyvät suomalaisessa yhteiskunnassa. Valtio pyrkii olemaan uskonnon suhteen neutraali. Uskonnon yhteiskunnallinen merkitys on vähentynyt, vaikka ei kokonaan poistunut. Liberaalit arvot, monikulttuurisuus ja muuttuva ajattelu haastavat traditionaalista ajattelua ja kirkon asemaa. Kirkko ei enää hoida sellaisia aloja, joita se on ennen hoitanut. Vaikka tutkimuksessani moni puolue suhtautui myötämielisesti moniarvoisuuteen, niin Vihreä Liitto oli ainoa, joka suoranaisesti halusi muuttaa kirkkoa. Oikeisto- ja keskusta puolueet tunnustivat kirkon oman sanoman, kuten myös SDP. Vasemmistoliitto halusi olla uskonnon suhteen neutraali.

Ympäristöpolitiikka on viime vuosikymmeninä noussut keskeiseksi osa-alueeksi niin kansallista kuin kansainvälistäkin politiikkaa. Suomi on osaltaan seurannut tätä kehitystä. Vihreä liitto on toiminut vuodesta 1988 aktiivisena osana puoluekenttäämme. Samanaikaisesti kolmen suurimman puolueen roolissa ovat olleet Kansallinen Kokoomus, Keskustapuolue sekä Suomen sosialidemokraattinen puolue. Tutkimuksen tarkoituksena on tarkastella, miten nämä kolme niin kutsuttua suurta puoluetta muodostivat ympäristöpoliittiset linjauksensa silloin, kun aihe nousi Suomessa ensi kertaa valtakunnalliseen politiikkaan, mutta Vihreätä liittoa ei vielä ollut puolueena olemassa. Tarkastelu sijoittuu vuosien 1967 ja 1976 välille alkaen vuodesta, jolloin Suomessa kiisteltiin elohopeapäästöjen haitallisesta vaikutuksesta ympäristöön, päättyen vuoteen, jolloin Kokoomus julkaisi viimeisenä kolmesta tarkastellusta puolueesta ensimmäisen ympäristöpoliittisen ohjelmansa. Aatteellinen kenttä koki tuona aikana voimakasta uudistumista ja puolueet joutuivat nopeasti omaksumaan monia uusia teemoja politiikkaansa. Tarkasteltujen puolueiden aatteet poikkeavat perustaltaan toisistaan, joten tutkimuksessa halutaan tuoda esille , miten eri lähtökohdista on voitu tavoitella tätä samaa ympäristönsuojelun päämäärää politiikassa. Tutkimus määrittelee osaltaan suomalaisen ympäristöpolitiikan historiaa. Ympäristöpolitiikkaa ei ole tutkittu Suomessa kovin paljoa, ja tutkimusperinne sijoittuu enemmän yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen sekä modernin ympäristöhistorian aloille. Ympäristötietoisuus yleistyi yhteiskuntatieteissä 1990-luvulla. Tutkimus on luonteeltaan laadullinen perustuen kirjallisiin lähteisiin. Tutkimuksen keskeisiä lähteitä ovat puolueiden ohjelmakirjallisuus, puoluekokousten sekä ympäristöpoliittisten toimikuntien pöytäkirjat, julkilausumat sekä muut tiedonannot, puolueiden pää-äänenkannattajat sekä aiempi tutkimuskirjallisuus. Tutkimus osoittaa, että Kansallinen Kokoomus, Keskustapuolue sekä Suomen sosialidemokraattinen puolue, ovat kaikki luoneet aktiivisesti omia ympäristöpoliittisia linjauksiaan 1960- ja -70-lukujen vaihteessa. Puolueiden linjoja on yhdistänyt yhteinen huoli ympäristöstä, mutta ajoittain linjauksissa näkyy kunkin puolueen aatteellisen pohjan vaikutus. Keskustapuolueen ympäristöpolitiikalla on siteensä maatalouteen, Suomen sosialidemokraattisen puolueella vaikutuksensa antaa sosialismin aatteen perinne kun taas Kansallinen Kokoomus teki ympäristöpolitiikkaa nojautuen kapitalistiseen ajatteluun.

Tutkielman keskeisin tavoite on pyrkiä löytämään syitä sille, että puoluemuotoinen liberalismi on kadonnut Suomessa. Ajanjaksona, jonka poliittisiin asetelmiin tutkielma lähemmin paneutuu, eli vuosina 1965-1991, Suomessa oli yksi liberalistinen puolue, Liberaalinen Kansanpuolue. Tutkielman ajanjakso valikoitui siksi, koska tuolloin LKP:n kannatuksen lasku oli kohtalokkainta suomalaisten liberaalipuolueiden historiassa. Vuoden 1966 eduskuntavaaleista vuoden 1991 vaaleihin LKP:n kannatus oli pudonnut 6,5 prosentista 0,8 prosenttiin, ja puolue oli käytännöllisesti katsoen menettänyt koko poliittisen painoarvonsa. Vuonna 1991 LKP välttyi täpärästi putoamasta puoluerekisteristä, kun se sai eduskuntaan yhden edustajan. Seuraavissa kaksissa vaaleissa se kuitenkin jäi ilman paikkoja ja poistettiin puoluerekisteristä vuonna 1999. Kannatuskehitystä on tutkielmassa tarkasteltu vuosien 1966-1991 aikana käytyjen eduskuntavaalien valossa. Vaalitutkimuksen avulla pyrittiin luomaan kuva kunkin vaalikauden poliittisesta elämästä Suomessa LKP:n kannatuksen valossa. Aineistosta etsittiin vaaliennusteita, analyysejä vaaliasetelmista, vaaliliittotaktiikoista ja niiden vaikutuksista, poliittisista peleistä sekä vaalituloksesta ja siirtymistä eri poliittisten ryhmittymien kesken. Aineistona käytettiin perinteistä vaaliennuste- ja vaalianalyysimateriaalia, jota julkaistaan vaalien yhteydessä politiikan tutkimuksen piirissä. Keskeisinä lähteinä vaalikuvauksissa olivat Politiikka- sekä Scandinavian Political Studies -kausijulkaisut. Muita tutkielmassa käytettyjä kausijulkaisuja olivat muun muassa Parliamentary Affairs sekä West European Politics. Lisäksi käytettiin kolmea yksinomaan vuosien 1970, 1972 ja 1991 kansanedustajain vaaleihin perehtynyttä Suomessa julkaistua vaalianalyysikirjaa sekä muutamia muita kausijulkaisuja. Tutkielmassa esitetyt tilastolliset tiedot vaaleista perustuvat pääosin virallisiin vaalitilastoihin. Lisäksi tutkielmassa on haastateltu viittä merkittävää LKP:n entistä aktiivipoliitikkoa: politiikan tutkimuksen emeritusprofessori Olavi Borgia, Vihreiden puheenjohtaja Osmo Soininvaaraa, oikeuskansleri Paavo Nikulaa, LKP:n entinen kansanedustaja Terhi Nieminen-Mäkystä sekä LKP:n eduskuntaryhmän sihteeriä, viestintäjohtaja Antti Marttista. Tutkielman perusteella LKP:n kuihtumiseen oli pääosin kuusi syytä: 1) Objektiivisin syy näyttää olleen Suomen vaalijärjestelmä, joka suosii suuria puolueita. Useissa vaalipiireissä puolueelta vaaditaan eduskuntavaaleissa jopa 10 prosentin ääniosuus ennen kuin se saa ensimmäisen paikkansa. 2) Taloudelliset vaikeudet, jotka ajoivat LKP:n Keskustapuolueen jäsenjärjestöksi 1982. 3) LKP:n nuorisoliiton aktiivijoukko halusi muuttaa puolueen linjaa ekologisen sosiaaliliberalismin suuntaan, jossa vihreät ympäristöaatteet olivat keskeisellä sijalla. Kun siihen ei suostuttu ja sen sijaan liittouduttiin Kepun kanssa, LKP:stä lähti joukko merkittäviä poliitikoita perustamaan Vihreää liikettä 1980-luvun alussa. 4) Puolueen maltilliset linjavalinnat eivät purreet äänestäjiin. Lisäksi eduskuntavaaleissa 1979 ratsastettiin virheellisesti keskiluokka-teemalla. 5) Tiivis keskustayhteistyö tukahdutti LKP:n aatteellisesti. Lopullinen niitti oli Kepu-liitto. 6) Politiikan yleinen muuttuminen, minkä konkreettisin ilmentymä Suomessa oli puoluekentän muotoutuminen kolmen suuren valtapeliksi.

Tutkielman tavoite on selvittää miten kansanedustajat ovat konstruoineet sukupuolten väliseen tasa-arvoon liitettyjä ongelmia tasa-arvolain säätämisen ja muuttamisen yhteydessä käydyissä eduskuntakeskusteluissa vuosina 1985-1986 sekä 1994-1995. Tutkimusmenetelmä perustuu Carol Lee Bacchin (1999) what's the problem -analyysimalliin. Tutkimus kuuluu diskurssianalyysin tutkimusalaan ja edustaa feminististä politiikan tutkimusta. Tutkimuksessa on käytetty aineistona vuosina 1985 ja 1986 sekä 1994 ja 1995 käytyjä eduskuntakeskusteluja, jotka koskivat tasa-arvolakia. Keskeisimpiä lähdeteoksia ovat Murray Edelmanin (1988) teos, joka koskee poliittisten ongelmien konstruoimista ja Carol Lee Bacchin teos Women, Policy and Politics. The construction of policy problems (1999). 1980-luvun ja 1990-luvun eduskuntakeskustelujen vertailu osoitti, että erilaiset käsitykset tasa-arvosta elivät rinnakkain kansanedustajien ja puolueiden diskursseissa. Keskusteluissa tasa-arvoistuminen voi tarkoittaa niin erilaisten ihmisten erilaisten ominaisuuksien arvostamista yhteiskunnassa kuin naisten muuttamista miesten kaltaisiksi. Puolueiden tavat puhua tasa-arvosta olivat monimuotoisia ja sisälsivät ristiriitaisiakin aineksia. Kuitenkin puolueiden väliset eroavaisuudet tasa-arvonäkemyksissä liittyivät niiden ideologisiin eroavaisuuksiin. Sekä 1980-luvulla että 1990-luvulla tasa-arvodiskurssissa keskeisiksi nousivat työnantajat tasa-arvoistumisen vastustajina, Suomen kansainvälinen maine tasa-arvomaana sekä yksilöiden tasa-arvoasenteet ja naisten ominaisuudet tasa-arvon ongelmina. Kokoomuksessa korostettiin tasa-arvon olevan yksilön ominaisuus ja yksilöiden asenteista riippuvaista. SKDL:ssä ja myöhemmin Vasemmistoliitossa tasa-arvoistuminen liitettiin yhteiskunnan demokratisoitumiseen. Tasa-arvottomuuden koettiin johtuvan yhteiskunnan rakenteista. SDP:ssä tasa-arvo liitettiin edistykseen ja modernisuuteen. Tasa-arvoisuuden koettiin olevan sekä ihmisten asenteista että yhteiskunnallisista käytännöistä riippuvainen. Erityisesti SDP:n naiskansanedustajat toivat keskustelujen piiriin feministisestä tutkimuksesta lähtöisin olevia ajatuksia naisten ja miesten suhteesta. Keskustapuolueessa tasa-arvo liitettiin naisten ja miesten yhteiseen ihmisyyteen, mutta korostettiin sukupuolten erilaisia tehtäviä yhteiskunnassa. Tasa-arvoisuus saavutettaisiin naisten ja miesten yhteistyöllä, rinnakkain toimimalla. Naisten kasvatustehtävä nostettiin erityisasemaan tasa-arvokehityksessä. Ne toiminnan mahdollisuudet, joita sukupuolilla yhteiskunnassa nähtiin olevan määrittivät yhdessä kansanedustajien puoluetaustojen kanssa niitä tapoja, joilla he puhuivat tasa-arvosta. Tasa-arvoistumisen koettiin usein olevan kiinni juuri naisten ominaisuuksista ja tehtävistä yhteiskunnassa. Monissa näkemyksissä naisten ominaisuuksien koettiin olevan tasa-arvon ongelma, mutta myös ongelman ratkaisu. Puolueiden tasa-arvoistumiseen liittämä ennakkoehto oli myös ihmisten tasa-arvoasenteiden muuttuminen. Kansanedustajien näkemykset lain ja ihmisten tasa-arvoasenteiden suhteesta vaihtelivat. Lain puolustajat kokivat lain muokkaavan asenteita ja vastustajat eivät uskoneet lain vaikuttavan asenteisiin vaan nostivat esim. kasvatuksen ja koulutuksen avainasemaan asenteiden muuttumisessa. 1990-luvulla naisten asema tasa-arvoasioiden asiantuntijoina sekä naisten ominaisuuksien positiivisten vaikutusten korostaminen oli tullut osaksi hegemonista tasa-arvodiskurssia. Erityisesti 1990-luvun eduskuntakeskusteluissa naiset toimivat eduskuntakeskustelussa tasa-arvon asiantuntijan subjektipositiossa.