Browsing by Subject "puolueettomuus"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-13 of 13
  • Rissanen, Laura (2004)
    Suomen EU-jäsenyyttä edelsi jo Finnefta-sopimuksen myötä 1960-luvulta alkanut ja hiljalleen edennyt lisääntynyt osallistuminen läntisen Euroopan taloudelliseen integraatioon. Euroopan talousalueneuvotteluihin Suomi osallistui yhdessä muiden Efta-maiden kanssa vuosina 1988–92. Tutkimuksessa esitellään Suomen Eta-ratkaisuun vaikuttanutta kehitystä, neuvotteluihin valmistautumista sekä niin sanottujen virallisten tahojen Eurooppa-kantojen muotoutumista. Lisäksi selvitetään Suomen liittyminen Euroopan vapaakauppa-alue Eftan täysjäseneksi vuonna 1986 sekä lyhyesti vuoden 1988 päätös liittyä Euroopan neuvoston jäseneksi. Tutkimuksessa selvitetään, miten pitkälle Eta nähtiin pysyvänä integraatioratkaisuna. Lisäksi esitetään vastauksia siihen, missä määrin mukaantuloa pidettiin välttämättömänä omien jo saavutettujen etujen turvaamiseksi ja missä määrin taas haluttiin olla mukana tekemässä itseä jossain määrin joka tapauksessa koskevia päätöksiä. Osana Eurooppa-linjausten tutkimusta tarkastellaan myös Suomen puolueettomuuden uudelleenarviointia. Politiikan toimijoista päähuomio on presidentissä, valtioneuvostossa ja eduskunnassa. Yhdentymisratkaisuja tutkitaan nimenomaan poliittisina ratkaisuina. Lähdeaineistosta merkittävimmät ovat eduskunnan täysistuntojen pöytäkirjat. Päähuomio on eduskuntaryhmien puheenvuoroissa sekä asianomaisten valtioneuvoston jäsenten puheissa. Lisäksi on analysoitu valtioneuvoston Eurooppa-poliittiset asiakirjat sekä tutkimusajanjakson hallitusohjelmat. Lehdistöseurannan avulla esitetään, millaista kuvaa sanomalehtien kautta välitettiin nimenomaan Suomen Efta- ja Eta-ratkaisuista. Tutkittavana on kuusi sanomalehteä: Helsingin Sanomat, Uusi Suomi, Suomenmaa, Suomen Sosialidemokraatti (syyskuusta 1988 alkaen Demari), Kansan Uutiset ja Tiedonantaja. 1980-luvulla ei Suomessa ainakaan virallisesti nähty EY-jäsenyyttä mitenkään mahdollisena. Euroopan talousalue tarjosi Suomelle mahdollisuuden osallistua integraatioon ilman poliittista sitoutumista. Eta-valmistelut tehtiin erittäin huolellisesti, mikä kielii halusta rakentaa pysyvää ratkaisua. Efta nähtiin järkevimpänä sekä vahvana neuvotteluosapuolena, jonka kautta oli hyvä toimia. Suomen hallitus nojasi eurooppalaisessa yhteistyössä vielä Itä-Euroopan maiden vapautumisen alettuakin pitkään Eftaan. Jacques Delorsin erityisesti puolueettomille Efta-maille räätälöimä "kolmas tie" ei kuitenkaan ehtinyt osoittaa toimivuuttaan, kun Efta-maat yksi toisensa jälkeen hakeutuivat EU:n jäseniksi. Suomessa Eta-neuvotteluihin osallistumista koskenut päätös tehtiin laajan yhteisymmärryksen turvin. Ulkopoliittisesta peruslinjasta ja sen myötä myös puolueettomuudesta oltiin yksimielisiä. Tässä mielessä päätös lähteä mukaan rakentamaan Euroopan sisämarkkinoita edusti vielä perinteistä ulkopolitiikkaa. Tuki tehdylle ratkaisulle oli laajaa eikä päätös edellyttänyt ulkopoliittista uudelleen asemointia Yhteistyö EY:n kanssa haluttiin toteuttaa Etan kautta ja yhdentymiskehityksen välineenä toimi Efta, jonka yhtenäisyyttä vahvistettiin. Näiden kolmen periaatteen takana oli eduskunnan selkeä enemmistö, eikä tätä konsensusta haluttu rikkoa. Kun EY-jäsenyyttä sitten haettiin ja siitä myöhemmin päätettiin, ulkopoliittinen konsensus oli murtunut
  • Gehör, Hanna (2008)
    Tutkielma käsittelee Irlannin turvallisuus- ja puolustuspolitiikan eurooppalaistumista tarkastelemalla Irlannissa käytyä keskustelua maan osallistumisesta Euroopan unionin (EU) taisteluosastoihin vuosina 2004–2007. Tutkimuksen teoreettinen lähtökohta on kiinnostus kylmän sodan jälkeiseen Euroopan turvallisuusarkkitehtuurin muutokseen. Tutkimuksessa oletetaan, että uudessa turvallisuuspoliittisessa tilanteessa, jossa EU:n rooli kansainvälisenä toimijana on kasvava, jäsenvaltiot tarkastelevat maailmaa enenevästi yhteisestä eurooppalaisesta horisontista käsin ja ”Euroopasta” on tullut tärkeä osa jäsenmaiden kansallisia identiteettejä. Tutkimuskohdetta tarkastellaan näkökulmasta, jossa eurooppalaistuminen ymmärretään sosiaalisen konstruktivismin ja identiteetin käsitteen kautta. Aiemman eurooppalaistumistutkimuksen perusteella eurooppalaistuminen määritellään kansallisen ja EU-tason väliseksi vuorovaikutusprosessiksi. Jäsenvaltiot muotoilevat aktiivisesti EU-politiikan sisältöä, mutta samalla vaikuttavat EU-tason poliittisen kapasiteetin syntymiseen, joka puolestaan vaikuttaa kansalliseen politiikkaan. Ulko- ja turvallisuuspolitiikan alalla tämä on johtanut muutoksiin itseymmärryksessä kansallisilla tasoilla. Analyysi perustuu olettamukseen siitä, että näitä identiteetti- ja intressirakenteita voidaan tutkia diskurssien merkitysjärjestelminä. Tutkielmassa esitetään, että Irlannin kanta EU-taisteluosastoihin heijastaa enemmän strategista ja oman etuun perustuvaa ajattelua, kuin normien ja arvojen eurooppalaistumista. Irlanti korostaa puolueettomuuttaan ja sitoutumistaan Yhdistyneitten Kansakuntien (YK) asemaan pääasiallisena kansainvälisenä toimijana. Eurooppalaistumisprosessin todetaan kuitenkin johtaneen yhteiseen käsitykseen Euroopasta ”eettisenä toimijana”. Tämän seurauksena Irlanti suhtautuu myönteisesti EU:n turvallisuuspolitiikan kehittämiseen. Ei kuitenkaan ole odotettavissa, että Irlanti tulisi kannattamaan aloitteita, jotka tukisivat yhteisen puolustuksen kehittämistä. Tutkielmassa todetaan, että eurooppalaistumisen vaikutukset ovat monimutkaisia ja kansallisvaltioilla on yhä keskeinen asema kansallisten identiteettien ja intressien muodostumisessa.
  • Helenius, Timo (Helsingin yliopisto, 2020)
    The philosophical problem explored in this thesis concerns the metaethical demand of impartiality as a condition for ethics. The thesis holds its focus on impartiality while approaching it through an ethico-political set-up concerning the ethics of nationality and its demands. In order to provide a framing for the exploration, the thesis adopts a restricted view to the issue by way of studying leadership that could be called ethical. Moreover, a case study pertaining to the current U.S. Presidential Administration binds the questions together and provides material for conclusions regarding the issue of impartiality as a metaethical demand. In sum, the thesis adopts multiple levels of exploration albeit in the final analysis remaining to be focused in the philosophical question pertaining to the conditions of ethics itself. The thesis is executed in four stages. Chapter one studies some relevant theories of nationality, the relating demands of impartiality, and pins these questions on ethical leadership. The argument is that David Miller’s claim about the plausibility of the ethics of nationality can be challenged due to a tension that remains in stances espousing universalist particularism. This results in the challenge for ethically concerned (national) leaders to not adopt a mistaken cognitive stance in moral reasoning regarding the justified scope of moral worth as theorized by Terry L. Price. On this basis, chapter two outlines a case study in order to concretize the particular challenges that can be met in terms of the reviewed theories. Drawing from Walter Fluker, environmental concern should be an integral aspect of any conception of ethical leadership that itself, however, appears in the same analysis more as a quest rather than a readily executable stance of moral reasoning. Counter to Fluker’s insight, the current U.S. Presidential Administration has wilfully executed policies that aggravate the environmental impacts of climate change. This observation results in the need to clarify the administration’s stance. By way of attempting to comprehend the undercurrents of the case study, chapter three probes into the potential moral and intellectual justifications that would grant some legitimation for the hard-line nationalistic policy-stances as exposed by the case study. The theories by Thomas Malthus and Samuel Huntington as well as the matching applicative ideologization by Steve Bannon provides a framing that would justify the current U.S. Presidential Administration’s nationalistic “America First” program that also covers the field of environmental policymaking. Finally, chapter four ties the analyses together by re-examining un/ethical leadership, the aporia of im/partiality, and the viability of nationalist universalism. As a result, the thesis observes that David Miller’s and Yael Tamir’s respective attempts at defending nationalism fail as in the end they are not able to overcome the evident tension regarding the scope of moral obligations pertaining to im/partiality. Such failures point out an inherent difficulty for any ethical thought in that insofar as there seems not to be an uncontestable justification for defining a restricted scope of moral demands, then all models of normative ethics but pure universalism have been left without proper legitimatization.
  • Rantalainen, Susan (2003)
    Tutkimuksessa käsitellään humanitaarisen avun haasteita kylmän sodan jälkeisenä aikana. Varsinaisena tutkimuskohteena on Lääkärit ilman rajoja -järjestön suhde haasteisiin. Tutkimuksessa etsitään vastauksia kysymyksiin, mitä uusia ongelmia humanitaarinen apu on kohdannut kylmän sodan päättymisen jälkeisenä aikana ja miten MSF on pyrkinyt niihin vastaamaan. Kysytään myös onko, ja jos on niin miten, järjestön toimintatavat mahdollisesti muuttuneet uusien haasteiden ilmestymisen myötä. Jotta uudet haasteeet sekä mahdollinen muutos järjestön toimintatavoissa voitaisiin tunnistaa tutkimuksessa tarkastellaan jonkin verran myös järjestön haasteita ja toimintatapoja kylmän sodan aikana. Tutkimuksen lähtökohta liittyy siihen ajatukseen, että humanitaarinen apu on kohdannut 1990-luvun alusta lähtien yhä vaikeampia haasteita ja, että niiden seurauksena humanitaariset järjestöt ovat joutuneet mukauttamaan toimintatapojaan. Lääkärit ilman rajoja -järjestön toiminnassaan kohtaamia haasteita ja valitsemia toimintatapoja tarkastellaan Somalian, Ruandan ja Tshetshenian -projekteissa. Humanitaaristen järjestöjen vaikein haaste kylmän sodan jälkeisenä aikana on epävakaampi toimintaympäristö. Konfliktit ovat muuttaneet luonneettaan; ne ovat yhä useammin valtion sisäisiä ja humanitaarista oikeutta loukataan niissä yleisesti. Humanitaarisia järjestöjä kohtaan hyökätään yhä useammin. Järjestöjen välillä on myös yhteistoiminnan puutetta ja järjestöjen välillä on paljon eroja niiden noudattaman politiikan ja periaatteiden suhteen. 1990-luvulla ilmestyneet sotilaalllis-humanitaariset interventiot ovat asettaneet järjestöt myös uusien ongelmien eteen. Haasteista osa on uusia, mutta monet ovat olleet olemassa jo kylmän sodan aikana. Lääkärit ilman rajoja -järjestön toimintatavat ovat muuttuneet osittain niiden myötä. Uutuutena on mm. se, että järjestö vetoaa suoraan valtioihin, jotta ne pyrkisivät estämään humanitaarisen oikeuden loukkaukset poliittisin keinoin. Sotilaallis-humanitaaristen interventioiden suhteen järjestö arvioi, että tärkeintä on sotillaallisen ja humanitaarisen puolen pitäminen toisistaan erillään.Lääkärit ilman rajoja on myös laajentanut toimintaansa pitkäaikaisempiin projekteihin. Järjestön toimintavoissa on havaittavissa kuitenkin hyvin paljon vanhojen toimintapojen jatkuvuutta. Järjestön toiminnan tärkeänä osana on aina ollut tiedottaminen sekä julkisten kannanottojen ja protestien tekeminen. Järjestön mielestä se suojelee parhaiten autettavia ihmisiä, kun se tuo heitä kohtaan tehdyt rikokset julkisuuteen. Tämän vuoksi järjestö arvioi, että sen on mahdoton olla täysin puolueeton kaikissa tilanteissa, esimerkiksi vakavisssa ihmisoikeusloukkaus tilanteissa. Puolueettomuus edellyttäisi järjestön vaikenemista. Järjestö pitää riippumattomuuttaan puolueettomuutensa takeena. Riippumattomuutensa järjestö sanoo takaavansa rahoituspolitiikallaan, jossa painotetaan yksityisiltä tahoilta saatavaa rahoitusta ja pyritään pitämään julkinen rahoitus minimissään. Lähdeaineistona on tutkimuksessa käytetty Lääkärit ilman rajoja -järjestön projektiraportteja, vuosiraportteja, julkaisuja ja lehtiartikkeleita.
  • Alestalo, Aleksi (2008)
    Tutkielma käsittelee Irlannin ulkopolitiikkaa vuoden 2001 terrori-iskuja seuranneessa maailmanpolitiikan myllerryksessä. Kvalitatiivinen tutkimus selvittää, kuinka Irlanti on luovinut puolueettomuuden ja sen paineen välissä, että sodassa terrorismia vastaan ei suurvalta Yhdysvaltojen näkökulmasta ole "puolueettomuutta". Tutkimuksen johtopäätökset suhteessa määrittely- ja teoriaosuuteen toteutetaan perustuen kolmeen esitettävään tapauskuvaukseen – Irlannin suhtautumiseen Afganistanin operaatioon, Irakin sotaan ja Shannonin lentokentän käyttöön sotilaslentojen välilaskukohteena. Näiden pohjalta tutkielma vastaa kysymykseen, onko Irlannin ulkopolitiikka muuttunut vuoden 2001 terrori-iskujen jälkiseurauksena. Tutkielman keskeisiä käsitteitä ovat Irlannin ulkopolitiikka ja Irlannin puolueettomuus. Lisäksi tutkimus tekee tarvittavan sivujuonteen Irlannin historiaan, joka omalta osaltaan omaa tärkeän roolin Irlannin nykypäivässä ja politiikan valinnoissa. Puolueettomuuskäsite on hyvin monitahoinen ja havaittu olevan myös joustava sekä muuttuva yleisten ympäristötekijöiden niin vaatiessa. Tärkeitä määrittelyjä puolueettomuudelle ja ulkopolitiikan valinnalle kansainvälisessä ympäristössä on muotoiltu läpi maailmanpolitiikan tutkimuksen, mutta tässä tutkielmassa keskitytään löytämään ne avaimet, jolla pienen puolueettoman valtion kohdalla ulkopolitiikan valinta tapahtuu kansainvälisten suhteiden teorian valossa. Apuna tähän määrittelyyn tuovat niin Raimo Väyrysen Suomen puolueettomuuden kohdalla muodostetut keskeiset teesit kuin myös kansainvälisen politiikan toimijakeskeisen ulkopolitiikan analyysin tarkastelu, jonka auktoriteettina Valerie Hudson on tämän tutkielman kannalta keskeinen. Sen lisäksi Katsumi Ishizukan tutkimus Irlannin rauhanturvamisoperaatioihin osallistumisesta sekä keskeisestä siteestä YK:n toimintaan on erittäin tärkeä lähde työlle. Tutkimuksen perusteella Irlannin ulkopolitiikka ei ole pohjalla olevista periaatteistaan luopunut. Itse asiassa Irlanti on luovinut varsin menestyksekkäästi terrorismin vastaisen sodan implementoinnin aikakaudella. Sisäpoliittinen riita Shannonin lentokentän välilaskuista on tutkimuksen perusteella lähinnä toisintoa vuosikymmenen takaisesta Persianlahden sodasta. Lopuksi tutkielma avaa irlantilaisten puolueettomuus käsitettä. Irlannin puolueettomuutta kuvataan usein myyttiseksi, mutta syvempi tarkastelu tuottaa johdonmukaisen kuvan Irlannin jatkuvasta poliittisesta puolueettomuudesta – periaatteet ja arvot taustalla eivät suinkaan ole sattumalta syntyneitä ilmiöitä.
  • Rainio, Johanna (2002)
    Tutkielmassa tarkastellaan 1960-luvun alun henkistä maanpuolustusta. Puolustusministeriön alaisuudessa toiminut Henkisen maanpuolustuksen komitea istui vuosina 1960-1962. Komitean mietinnössä henkisen maanpuolustuksen päämääräksi ilmoitettiin ”henkinen varustautuminen” kylmän sodan olosuhteissa, joissa valtiot rauhankin aikana pyrkivät saavuttamaan vaikutusvaltaa muiden kansojen keskuudessa ”henkisen, taloudellisen yms. ylivallan” muodossa. Suomalaisen henkisen varustautumisen perustaksi komitea asetti kaksi tekijää: ulkopoliittisen puolueettomuuden sekä demokraattisen yhteiskuntamuodon. Samalla mietintöön liittyneessä sosiologisessa tutkimuksessa annettiin suomalaiselle isänmaallisuudelle uusi moniarvoinen perusta. Henkinen maanpuolustus oli toimintaohjelma, jonka kautta näistä elementeistä tehtäisiin kaikkien suomalaisten hyväksymä ja tuntema ”yleinen mielipide”. Vaikka henkistä maanpuolustusta on tutkittu vähän, sille on monessa yhteydessä annettu selvä rooli isänmaallisuuteen ja maanpuolustukseen liittyvien teemojen uudelleenmäärittäjänä. Olemassaolevan tutkimustiedon puutteellisuus ja henkisestä maanpuolustuksesta vallitsevan kuvan epätäsmällisyys on tutkielman lähtökohta. Tutkielmassa kysytään millä tavoin on mahdollista muodostaa kokonaisvaltaisempi kuva ilmiöstä, jota 1960-luvun alussa kutsuttiin henkiseksi maanpuolustukseksi. Miten pinnallisesti katsoen niinkin erilaiset teemat kuin moniarvoinen isänmaallisuus ja ulkopoliittinen puolueettomuus ohjautuivat henkisen maanpuolustuksen yhteyteen. Työssä hahmotetaan myös toimijoita isänmaallisuuden ja maanpuolustuksen henkisen perustan määrittelemisen taustalla. Ketkä näihin kysymyksiin tutkittavan ajankohdan Suomessa tunsivat mielenkiintoa? Tutkimustehtävä eli henkisen maanpuolustuksen taustan ja sisällön aikaisempaa kokonaisvaltaisempi tarkastelu toteutetaan seuraamalla mietinnön keskeisimpiä teemoja eli moniarvoista isänmaallisuuskäsitystä, ulkopoliittista puolueettomuutta sekä demokratian periaatteita koskevaa keskustelua toisen maailmansodan jälkeisestä murroksesta alkaen. Tutkielmassa avautuu monitasoinen Suomen ulkoista asemaa ja sisäistä järjestystä koskeva ajattelutapojen ja määrittelyiden kenttä. Toimijoiden osalta tarkastelu on rajattu suomalaisen politiikan ei-kommunistisiin piireihin. Tutkielmassa osoitetaan, että näiden piirien keskinäinen rajankäynti isänmaallisuuden ja maanpuolustushengen ehdoista nivoutuu monella tapaa yhteen vuonna 1960 käynnistyneen henkisen maanpuolustuksen kanssa. Rajankäynnissä yhteiskuntatieteiden kyky tuottaa ympäröivää todellisuutta koskevia 'objektiivisia' käsitteitä ja tulkintoja sai merkitystä käytännön politiikan kannalta. Tässä tapauksessa korostuu etenkin sosiologian ja kansainvälisen politiikan tutkimuksen rooli. Tutkielmassa todetaan, että henkistä maanpuolustusta voi perustellusti pitää osana yhteiskunnallis-poliittista (aate)mekanismia, jonka avulla Suomen kansainvälinen asema kylmän sodan ideologisella raja-alueella ja Neuvostoliiton naapurissa sekä toisaalta kommunismi suomalaisen yhteiskunnan sisällä artikuloitiin kansalaisille. Tutkielman johtopäätös on, että nämä vaikeat kysymykset suomalaistettiin tosiasioiden tunnustamiseen uskovan realismin yhtälailla suomalaistetussa viitekehyksessä. Henkinen maanpuolustus oli omalta tärkeältä osaltaan vakiinnuttamassa kokonaisvaltaista ’suomalaista mallia’, jonka sisällä kiintymys omaa yhteiskuntaa ja maata kohtaan oli kansallisen edun kannalta turvallista kanavoida.
  • Klefström, Kirsi (2008)
    Tutkielmassa käsitellään Suomen 1960- ja 70-luvun poliittista tilannetta, puolueettomuuden esiintuomista ja rauhanturvaamista osana puolueettomuuspolitiikkaa. Tutkielman tarkoitus on selvittää, oliko Suomen osallistuminen rauhanturvatoimintaan sidoksissa maan puolueettomuuspolitiikkaan ja miten se näkyi ajankohdan keskusteluissa? Koettiinko tietoisesti, että rauhanturvaamistoimintaan osallistuminen olisi ollut keino todistella puolueetonta asemaa? Ja yrittikö Suomi rauhanturvaamistoimintaan aktiivisesti osallistumalla todistella riippumattomuuttaan Neuvostoliitosta? Tutkielman keskeiset käsitteet ovat puolueettomuus ja puolueettomuuspolitiikka sekä rauhanturvaaminen. Nämä ovat myös tutkimuskohteita ja keskeisessä roolissa aineiston analyysissa. Tutkimusaineistona ja alkuperäislähteinä käytetään ajonkohdan poliittisten päätöksentekijöiden lausumia, virallistahojen esityksiä, erilaisia komiteamietintöjä, aikalaiskirjallisuutta ja sanomalehtitekstejä. Tutkimusmenetelmänä analysoidaan valittua aineistoa tutkimuskysymysten valossa. Yleinen ja varmasti perusteltu käsitys on, että Suomen kutsuminen osallistumaan YK:n rauhanturvatehtäviin on perustunut olennaisesti siihen, että Suomi kulloinkin on koettu niin asiasta päättävien YK-elinten kuin konfliktien osapuolien taholta sellaiseksi puolueettomaksi valtioksi, että se on katsottu sopivaksi tehtävää hoitamaan. Luottamus Suomen puolueettomuuspolitiikkaan oli perustana sille, että Suomi pystyi aktiivisesti toimimaan YK:n rauhanturvatehtävissä. Voidaan perutellusti myös todeta, että poliittisesti toiminta rauhan hyväksi sopi Suomelle niin hyvin, että oli lopulta suorastaan vaikea ajatella mitään rauhanturvatoimintaa, minkä suorittamiseksi YK ei kääntyisi Suomen puoleen. Eräs selkeä syy Suomen kutsumiselle rauhanturvatehtäviin oli myös se, että Suomeen oli perustettu valmiusjoukko, mistä syystä nopeakin lähteminen kriisipesäkkeeseen oli mahdollista. Voidaan nähdä, että tämä valmius oli asetettu juuri siitä syystä, että Suomi pääsi näkyvästi esille luottoedustajana YK:n rauhanturvatehtävissä. Yhtä selvää näyttää olevan, että rauhanturvatoiminta on samalla puolestaan vahvistanut käsitystä Suomen puolueettomuudesta. Osallistuminen rauhanturvatoimintaan edisti Suomen puolueettomuuden tunnetuksi ja tunnustetuksi saamista maailmalla, mitä seikkaa Suomi kansainvälisellä toiminnallaan pyrkikin edistämään. Suomi olikin puolueettomuusimagonsa turvaamiseksi säännönmukaisesti valmis osallistumaan rauhanturvatehtäviin YK:n sitä pyytäessä. Puolueettomuusstatus oli perustana sille, että tehtäviä tarjottiin. Tehtävien vastaanottaminen ja hoitaminen oli taas puolestaan puolueettomuuden kuvaa vahvistava toimenpide. Tämä myönteinen vaikutus oli saavutettu YK:n rauhanturvatoiminnan myötä. Suomen aktiivinen osallistuminen YK:n rauhanturvatoimintaan antoi maan ulko- ja puolueettomuuspolitiikalle tunnustetun ja arvostetun sisällön. Voidaankin todeta, että Suomella oli näkymisen tarve 1960- ja 70-luvuilla ja aktiivinen osallistuminen rauhanturvaamistoimintaan palveli tätä tarvetta.
  • Haapaniemi, Veera (2008)
    Tutkimuksessa tarkastellaan puolueettoman humanitaarisen avun suhdetta politiikkaan. Humanitaarinen avustustoiminta on aina tapahtunut keskellä poliittisia konflikteja. Tästä huolimatta humanitaarista apua on pitkään pidetty jokseenkin puolueettomana auttamisen muotona, joka on maailman politiikan kamppailujen ulkopuolella. Kylmän sodan jälkeen humanitaarinen apu on kuitenkin siirtynyt kansainvälisen politiikan marginaaleista eturintamalle. Ennen vahvasti puolueeton humanitaarinen avustustyö muodostaa nyt kiinteämmän osan monimutkaista palapeliä, jossa politiikka, diplomatia ja aseelliset voimat kietoutuvat yhteen uudella tapaa. 2000-kuvun humanitarismin kamppailun keskiössä on humanitaarisen puolueettomuuden tarkoituksenmukaisuus uudella vuosi tuhannella ja laajemmin koko puolueettoman humanitaarisen avun sisältö. Toiset järjestöt ovat pidättäytyneet selvemmin puolueettomuuden periaatteessa, toiset ovat ottaneet vahvemman roolin myös konfliktin ratkaisussa ja oikeudenmukaisemman maailman rakentamisessa. Keskeiseksi puolueettoman humanitaarisen työn sisällön kannalta nousee erityisesti humanitaarisen avun suhde kehitysapuun ja ihmisoikeuksiin. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on syventyä puolueettoman humanitaarisen avun sisältöön yhden suomalaisen kansalaisjärjestön kautta. Tarkastelun kohteena ovat Kirkon Ulkomaanavun humanitaarisen yksikön käsitys puolueettomuudesta sekä yksikön keinot turvata tämä avun puolueettomuus. Tutkimus on toteutettu haastattelututkimuksena Kirkon Ulkomaanavun humanitaarisessa yksikössä. Haastattelumetodina on käytetty puolistrukturoitua haastattelua. Analyysin perusteella voidaan sanoa, että Kirkon Ulkomaanavun humanitaarinen yksikkö määrittelee puolueettomuuden lähinnä kolmella tapaa. Puolueettomuuden kriteerejä ovat: apu riippuu pelkästään avun tarpeesta, avunantajan poliittista, uskonnollista tai rodullista alkuperää ei katsota apua annettaessa sekä konfliktiin ei oteta kantaa. Suurin osa vastaajista koki hyväksi asiaksi, että KUA tekee sekä kehitysyhteistyötä, että humanitaarista apua: samanlaisia positiivisia mielleyhtymiä ei ollut havaittavissa puhuttaessa ihmisoikeuksista ja vaikuttamistoiminnasta. Työntekijöillä oli selkeästi vahva puolueeton identiteetti, mutta puolueettomuutta ei juurikaan problematisoitu. Tämä näkyi muun muassa siinä, että ainoastaan kaksi haastateltavaa kuvaili järjestössä olevia puolueettomuuden turvaamiseen liittyviä menettelytapoja.
  • Leppo, Tuomas (2004)
    Vuoden 1961 noottikriisi ja siihen liittyneet tapahtumat nostivat Suomen puolustusratkaisut - puolustusvoimat ja sen materiaaliset hankinnat - ensimmäistä kertaa kunnolla julkisuuteen toisen maailmansodan jälkeen. Ennen noottikriisiä Suomessa ei ollut käyty oikeastaan lainkaan julkista keskustelua maan puolustusvoimista ja sen roolista kylmän sodan maailmassa. Noottikriisin jälkeen Suomen poliittinen johto antoi julkisen tunnustuksensa puolustusvoimille maan puolueettomuuspolitiikan tärkeänä tukena. Tämän lisäksi puolustusvoimiin hankittiin myös kallista sotamateriaalia. Hankinnat tehtiin kuitenkin pääosin Neuvostoliitosta, mikä oli omiaan herättämään spekulaatioita Suomen politiikan todellisesta suunnasta. Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten Suomen sanomalehdistössä suhtauduttiin kyseisessä noottikriisin jälkeisessä tilanteessa puolustusvoimiin ja puolustusvoimien maan poliittiselta johdolta saamaan uuteen rooliin puolueettomuuspolitiikan tukijana, ja tähän läheisesti liittyen, miten maan lehdistössä suhtauduttiin Suomen puolustuskyvyn samanaikaiseen ja äkilliseen materiaaliseen kohottamiseen neuvostokaluston turvin. Tutkielman päälähteistö koostuu sanomalehdistä. Tutkittavat lehdet on valittu niin, että ne edustaisivat mahdollisimman hyvin suomalaisessa yhteiskunnassa vaikuttaneita poliittisia suuntauksia ja puoluekenttää. Valinta kohdistui seuraaviin lehtiin: Kansan Uutiset, Päivän Sanomat, Suomen Sosialidemokraatti, Maakansa, Helsingin Sanomat ja Uusi Suomi. Varsinainen tutkimusajanjakso alkaa lokakuun 1961 noottikriisistä ja päättyy Neuvostoliitosta Suomeen hankittujen Mig-torjuntahävittäjien saapumiseen huhtikuussa 1963. Tutkielma osoittaa, että Kansan Uutiset ja sen takana olevat kansandemokraattiset voimat suhtautuivat niin kriittisesti ja epäillen puolustusvoimiin, että olivat valmiit kritisoimaan ja vastustamaan jopa Suomen ja Neuvostoliiton välisiä asekauppoja. Kansan Uutiset ei voinut myöskään missään tapauksessa hyväksyä näkemystä puolustusvoimista puolueettomuuspolitiikan tärkeänä tukijana, sillä se näki armeijan eräänlaisena "oikeistopiirien linnakkeena". Tutkielma osoittaa myös, että muut tutkittavat lehdet kannattivat varauksetta puolustuskyvyn materiaalista kohottamista jopa neuvostokalustolla. Neuvostohankinnat nähtiin ilmeisesti ainoaksi realistiseksi mahdollisuudeksi puolustusvoimien vahvistamiseksi. Ei-kommunistisessa lehdistössä omaksuttiin myös nopeasti ja laajasti käsitys puolustusvoimista "puolueettomuuden tukipilarina". Kyseisessä lehdistössä vallitsikin silmiinpistävä yksimielisyys sen suhteen, millaista puolustuspolitiikkaa Suomen olisi pitänyt harjoittaa vallinneessa kylmän sodan tilanteessa: puolustuskykyä tuli tehostaa, jotta Suomen puolueettomuusasemaa kyettäisiin tarvittaessa suojaamaan. Näin puolustuspolitiikka tultiin kytkeneeksi julkisuudessa niin kiinteästi maan harjoittamaan puolueettomuuspolitiikkaan, että tämä näkyy vahvasti myös tämän päivän ajattelussa.
  • Vuorinen, Hanna (2008)
    Länsi-Euroopan integraation lisääntynyt vetovoima ja kylmän sodan päättymisestä aiheutuneet muutokset Suomen ulkopoliittisessa toimintaympäristössä asettivat Suomen todellisten valintojen eteen Euroopan murrokseksi nimitettynä aikana. Uudet olosuhteet kyseenalaistivat samalla Suomen kylmän sodan aikana vakiintuneen puolueettomuuspolitiikan harjoittamisen. Suomen EU-jäsenyyden toteuduttua vuoden 1995 alussa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa kuvaavaksi määreeksi oli vakiintunut sotilaallinen liittoutumattomuus ja itsenäinen, kansallinen puolustus. Tutkielma käsittelee Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjan määrittelyä EU-jäsenyyskeskustelun aikana vuosina 1992–1994. Tutkielmassa esitellään EU-ratkaisuun vaikuttanutta kehitystä, tarkemmin sanottuna Suomen 1980-luvun lopun integraatiopolitiikan muotoutumista ja Neuvostoliiton suhteissa tapahtuneita muutoksia sekä poliittisten toimijoiden Eurooppa-kantojen ja puolueettomuuskäsitysten muotoutumista. Käsitehistoriallinen lähestymistapa toimii heuristisena apuvälineenä selvitettäessä, miten poliittiset toimijat näkivät Suomen kylmän sodan aikana vakiintuneen puolueettomuuspolitiikan olevan sovitettavissa uuden Euroopan oloihin. Ennen kaikkea selvitetään, miten puolueettomuuskäsitettä käytettiin poliittisten toimijoiden määritellessä ja perustellessa kantaansa Suomen EY/EU-jäsenyyteen. Jäsenyyspäätöstä valmisteltaessa ulkopoliittiselle johdolle oli selvää, että yhteisön tavoitteena oli entistä tiiviimpi poliittinen yhteistyö taloudellisen integraation ohella. Lisäksi uusi sopimus Euroopan unionista sisälsi mahdollisuuden yhteiseen puolustukseen. EU-jäsenyyskeskustelussa oli siten pitkälti kyse myös siitä, minkälainen liittoutuneisuuden aste mahdolliseen jäsenyyteen liittyi. Poliittisista toimijoista päähuomio on presidentissä, valtioneuvostossa ja eduskunnassa. Lähdeaineistosta merkittävimmät ovat valtiopäiväasiakirjat sekä sanoma- ja aikakauslehdet. Eduskuntakeskusteluista huomiota kiinnitetään eduskuntaryhmien ja asianomaisten valtioneuvoston jäsenten puheenvuoroihin. Lisäksi on analysoitu valtioneuvoston Eurooppa-politiikkaa koskevat asiakirjat. Laajempaa kuvaa Suomen EU-jäsenyysprosessin aikaisesta keskustelusta tavoitellaan lehdistöseurannalla. Tutkittavana on kahdeksan sanoma- ja aikakauslehteä: Helsingin Sanomat, Hufvudstadsbladet, Suomenmaa, Nykypäivä, Demari, Kristityn vastuu, Kansan Uutiset ja Tiedonantaja. Tutkimus osoittaa, ettei Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan määritelmästä vallinnut konsensusta. EU-jäsenyyden taloudellisia ja poliittisia hyötyjä/haittoja punnittaessa puolueettomuuskäsitteestä tuli sekä jäsenyyden kannattajien että vastustajien laajasti hyödyntämä käsite eli keskeinen osa politiikkaa. Naapuruus heikkenevän ja poliittisesti epävakaan Venäjän kanssa lisäsi turvallisuuspoliittisten argumenttien käyttöä sekä EU-jäsenyyden puolesta että vastaan. Turvallisuusteema oli näkyvästi esillä aina kansanäänestykseen asti.
  • Berghem, Ruth (Helsingfors universitet, 2013)
    Gorbatšovin valtiovierailulla 26. lokakuuta 1989 allekirjoitetussa Suomen ja Neuvostoliiton yhteisessä Helsingin-julistuksessa Suomen puolueettomuus tunnustettiin yksiselitteisesti. Puolueettomuustunnustus lopetti vuosikymmeniä jatkuneen Suomen ja Neuvostoliiton välisen kiistan, jota kuvastivat lukuisat kommunikeateksteihin liittyneet kamppailut. Puolueettomuuspolitiikan vaaliminen oli YYA-sopimuksella Neuvostoliiton etupiiriin sidotun Suomen keskeisimpiä ulkopoliittisia tavoitteita läpi kylmän sodan vuosikymmenten. Suomi sai puolueettomuustunnustuksensa hetkenä, jolloin suursodan riski oli väistymässä ja kylmän sodan päätös häämötti jo horisontissa. Kuvaan opinnäytetyössäni Helsingin-julistuksen syntyyn vaikuttaneita taustoja ja poliittisia traditioita. Keskeisen sijan saavat Suomen puolueettomuuden kehityslinjat, Neuvostoliiton puolueettomuuspolitiikan kuvaus ja asennemuutos puolueettomuutta kohtaan, näitä prosesseja konkretisoi suomalais-neuvostoliittolainen kommunikeahistoria. Rekonstruoin myös julistustekstin syntyyn liittynyttä neuvotteluprosessia. Lisäksi käsittelen erillisinä kokonaisuuksina puolueettomuustunnustuksen suhdetta YYA-sopimukseen ja länsi-integraatiokehityksen sekä Helsingin-julistuksen kokonaisvaikutuksia suhteessa Suomen ulkopoliittiseen doktriiniin. Keskeisimmät tutkimuskysymykseni ovat seuraavat neljä: Mikä lopulta oli Mihail Gorbatšovin uudistuspolitiikan vaikutus puolueettomuustunnustukseen? Oliko Mauno Koiviston vakautta ja jatkuvuutta korostavalla linjalla roolinsa Suomen puolueettoman statuksen kiistattomassa hyväksymisessä? Minkälaisia vaikutuksia puolueettomuustunnustuksella oli Suomen ja Neuvostoliiton keskinäisiin suhteisiin? Miten puolueettomuustunnustus näyttäytyi tarkasteltaessa sitä YYA-sopimuksen ja suomalaisen länsi-integraatiokehityksen näkökulmasta? Mihail Gorbatšovin ja hänen uudistuspolitiikkansa vaikutus vuoden 1989 puolueettomuustunnustukseen oli merkittävä. Neuvostoliitto alkoi suhtautua puolueettomiin maihin suopeammin Gorbatšovin luotsaaman ulkopolitiikan myötä, jonka jäljet heijastuivat myös Suomeen. Asennemuutoksen taustalla vaikuttivat suurvaltasuhteiden lientyminen sekä Neuvostoliiton aikaisempaa myönteisempi suhtautuminen koko kapitalistista järjestelmää kohtaan. Näkemysmuutos oli keskeinen osa uutta ajattelua, joka tähtäsi idän ja lännen välisten kitkakohtien poistamiseen. Puolueettomat maat nähtiin tässä prosessissa sillanrakentajina. Moskovassa pidettiin puolueettomia maita myös potentiaalisina yhteistyökumppaneina talouden ja kaupan alalla ja muun muassa Gorbatšovin valtiovierailun puheissa esiintyneen kolmikantayhteistyön lujittajina. Uusi ajattelu heijastui myös Neuvostoliiton Eurooppa-politiikkaan. Puolueettomille maille sallittiin suurempi vapaus liittyä yleiseurooppalaisiin turvallisuus- ja yhteistyöjärjestelyihin, kun Eurooppaa ei enää nähty kahtiajakautuneena maanosana. On kuitenkin muistettava, että antamalla puolueettomuustunnustuksen Neuvostoliitto rajasi Suomen mahdollisuuksia integroitua länteen. Puolueettomuustunnustus merkitsi Moskovan holhouspolitiikan päätöstä Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden historiassa. Neuvostoliitto ei enää kokenut samanlaista tarvetta puuttua Suomen asioihin, uudenlainen suhtautuminen koski kaikkia itäisen vaikutuspiirin maita. Täysin valmis Neuvostoliitto ei kuitenkaan ollut irtautumaan traditioistaan, vaan vielä Gorbatšovin valtiovierailun aikaan oli havaittavissa selkeä intressi ylläpitää suurvalta-asetelmaa suhteessa Suomeen, jota vahvisti muun muassa halu säilyttää YYA-sopimus ennallaan. Tutkimus perustuu virallisiin ulkopoliittisiin lausuntoihin, henkilöhaastatteluihin ja kirjallisuuslähteisiin, joista keskeisimpiä ovat ulkopolitiikan tutkimukset, muistelmateokset ja muu aikalaiskirjallisuus.
  • Holm, Isabella (Helsingfors universitet, 2013)
    Den schweiziska läkaren Guido Piderman fick genom flera sammanträffanden följa med Internationella Röda korskommitténs (ICRC) delegat på ett besök till finska fångläger. Han reagerade starkt på de sovjetiska krigsfångarnas situation och bestämde sig under hösten 1942 att publicerade en pamflett och starta en kampanj för dessa fångar. Pidermans kampanj väckte starkt motstånd både hos ICRC samt finska och schweiziska myndigheter och det är dessa reaktioner som analyseras i denna forskning. Det empiriska materialet är insamlat i ICRC:s arkiv i Geneve och en stor del av materialet har inte varit tillgängligt i Finland tidigare. Genom att utforska Pidermanaffären ur ett mikrohistoriskt perspektiv framkommer nya aspekter av ICRC:s krigstida arbete. I denna forskning uppfattas ICRC som en normentreprenör i enlighet med Finnermores och Sikkinks idéer. Pidermans pamflett försatte ICRC i en krisartad situation som kom att ha sin mest intensiva fas i november och december 1942. Forskningen rör sig från det marginella till det allmänna, och börjar med att beskriva Pidermanaffären på nära håll (mikronivå) för att sedan övergå till att analysera vilka delområden i ICRC:s arbete som den påverkar. Forskningens mål är att förstå varför Pidermans kampanj, ett initiativ i marginalen, kom att väcka reaktioner hos så många parter. Pidermanaffären visar att ICRC:s överlevnadsstrategi under kriget – att ty sig till neutralitetsprincipen – inte längre fungerade på önskat vis då organisationen inte längre förmådde leva upp till rollen som normentreprenör. Frågan om de sovjetiska krigsfångarna är känslig och ICRC:s dåliga relationer till Sovjetunionen paralyserar organisationen.
  • Sevon, Jari (2003)
    Toisen maailmansodan jälkeinen ajanjakso aina 1980-luvun loppupuolelle asti tarkoitti Suomen osalta hataraa puolueettomuuspolitiikkaa Neuvostoliiton naapurina kaksinapaisessa epäluulon ja vihamielisyyden maailmassa. Erityisesti presidentti Urho Kekkosen ajan Suomeen on liitetty kehityskulku, jota on kuvattu nimellä suomettuminen. Kekkosen Suomessa totalitaarinen suurvalta pyrki kasvattamaan valtaansa monilla elämänalueilla, joista julkinen sana oli eräs keskeisimpiä. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan Suomen Sosialidemokraatti -lehdessä tapahtunutta muutosta kolmen suhteellisen samankaltaisen maailmanpoliittisen tapahtuman kautta, joissa Neuvostoliitto ryhtyi sotilaalliseen interventioon varmistaakseen valtansa lähialueillaan ja vaikutuspiirissään. Kolme kansainvälistä kriisiä Unkarin kansannousu vuonna 1956 ja Tshekkoslovakian kriisi vuonna 1968 sekä Afganistanin sodan alkuvaihe vuoden 1979 viime päivistä alkaen vuoden 1980 helmikuun loppuun asti, ovat myös ajallisesti varsin sopivasti hieman yli 10 vuoden välein ja edustavat SDP:n kannalta erilaisia vaiheita sodanjälkeisessä historiassa. Tutkimuksessa on tehty leikkaus näiden kolmen kriisiajan kohdalta ja analysoitu, mitä tapahtumista kirjoitettiin. Järjestelmällisesti läpikäytyä tutkimusaineistoa ovat Suomen Sosialidemokraatin pääkirjoitukset, pakinat, mielipidekirjoitukset ja uutisointi. Erityisesti on kiinnitetty huomiota suhtautumiseen Neuvostoliittoon eri aikoina ja itsesensuurin kehittymiseen passiivisesta aktiiviseen suuntaan, ja myös siihen miten ulko- ja sisäpolitiikan välinen yhteys näkyi lehdessä. Ratkaisevan tärkeää tässä oli SDP:n Neuvostoliittosuhteen ohella suhteet presidentti Kekkoseen ja SKDL/SKP:hen. Itsesensuuria voi todeta lehdessä olleen kaikkien kolmen kriisin aikana. Neuvostoliiton valtioon tai johtajiin ei suunnattu suoraa arvostelua. Silti varovaisuus oli aivan eri luonteista eri kriisien aikana. Lehdessä vaiettiin 1950-luvulla vain siitä mistä oli pakko. 1980-luvulla ystävyyspolitiikka näkyi kaikissa kirjoituksissa ja ulkopoliittinen keskustelu oli muuttunut erittäin kapea-alaiseksi. Vuosi 1968 edusti eräänlaista välivaihetta, jossa puolueen virallinen linja oli jo varsin varovainen, mutta muutkin mielipiteet saivat palstatilaa. Kotimainen keskustelu oli Suomen Sosialidemokraatissa vuonna 1956 kiistelyä kommunistilehtien kanssa Unkarin tapahtumista. Vuonna 1968 väiteltiin kokoomuslehtien kanssa sosialismin olemuksesta. Lähes kaikki ulkopoliittinen keskustelu oli 1980-luvun ilmapiirissä tyrehtynyt. Yksimielisyys Paasikiven Kekkosen -linjasta oli päällimmäisenä. Puoluelehden asema myös suhteessa kenttäväkeen on vaihdellut eri aikoina. Vuoden 1956 lehti piti huolta kentän mielialoista taistelussa kommunisteja vastaan. Vuonna 1968 lehdessä näkyi puolueen sisällä oleva mielipidekirjo poikkeuksellisen selvästi. Vuonna 1980 lehti oli etulinjassa huolehtimassa SDP:n idänsuhteista ja tämä tehtävä meni muiden asioiden edelle.