Browsing by Subject "puolustuspolitiikka"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-11 of 11
  • Hallamaa, Mikko (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielma tarkastelee puolustuspolitiikkaa ohjaavan strategisen kulttuurin muutoksia Kiinan tasavallassa Taiwanilla vuosien 2006 ja 2009 puolustuspoliittisten selontekojen valossa. Taustana tutkimukselle on maan demokratisoitumiskehitys. Strategisen kulttuurin viitekehys mahdollistaa puolustuspolitiikan kokonaisvaltaisen tarkastelun. Erityisenä tarkastelun kohteena ovat siviili-sotilassuhteet ja puolustusdoktriinit sekä näiden muutokset. Tutkielma paikallistaa maan sotilaallisten instituutioiden synnyn Kiinan vuoden 1911 tasavaltalaisen vallankumouksen jälkeiseen hajaannuksen aikaan, jolloin vallankumouspuolue Kuomintang perusti puoluearmeijan tavoitteenaan maan yhdistäminen. Hävityn sisällissodan jälkeen Taiwanille siirtyneen Kiinan tasavallan kohtaamat ulkoiset ja sisäiset paineet johtivat asevoimien roolin korostumiseen valtion sisäisen vakauden takaajana autoritäärisen hallinnon väkivaltakoneiston keskeisimpänä osana. Osana Taiwanin demokratisoitumiskehitystä 1980-luvulta lähtien myös asevoimiin ja niiden toimintakulttuuriin kohdistui muutospaineita. Demokratisoituminen onkin asevoimien kannalta merkinnyt selkeämpää suuntautumista, ulkoisen uhan torjuntaan ja poliittiseen puolueettomuuteen pyrkimistä. Tutkielman keskeisinä lähteinä käytetyistä puolustuspoliittisista selonteoista käy ilmi, että siviilihallinnon vahvistaminen suhteessa asevoimiin on jatkunut vielä 2000-luvulla. Selonteoissa toistuu myös kokonaismaanpuolustusta koskevan kansallisen konsensuksen luomisen ja vahvistamisen tarve, mikä tutkielmassa liitetään osissa taiwanilaista yhteiskuntaa esiintyvään, autoritäärisen hallinnon ajalta periytyvään epäluuloon asevoimia kohtaan.
  • Lampinen, Margit (2000)
    Maalaisliitto ja suojeluskuntajärjestö kuuluivat ns. esimmäisen tasavallan keskeisiin voimatekijöihin. Kansalaissodan jälkeen suojeluskuntajärjestöstä tuli osa puolustusvoimia, siis valtion virallista järjestyksenpitokoneistoa, vakinaisen armeijan rinnalle. Silti se oli vapaaehtoisuuteen perustuva kansanarmeija. Suojeluskunnat olivat heti niiden kansannuosunomaisesta synnystä vuosien 1917-18 murrosvaiheesta lähtien maalaisliiton puolustuspoliittisen linjan kulmakiviä. Voisi jopa sanoa, että suojeluskuntajärjestö oli maalaisliiton eräänlainen "lempilapsi". Armeijan rinnalla toimiva vapaaehtoinen maanpuolustusjärjestö sopi erinomaisesti säästäväisyyttä ja maanpuolustushenkeä korostaneen agraaripuolueen ideologiaan. Suojeluskuntien katsottiin ilmentävän "kansan tahtoa". Maalaisliittolaiset karsastivat armeijan yläluokkaisia piirteitä ja sen johtotehtävät miehittäneitä Venäjän armeijassa palvelleita "tsaarinupseereita". Suojeluskuntalaitos oli sen sijaan ulkoisesti karu, mutta tehokas ja halpa maanpuolustusjärjestelmä. Suojeluskuntajärjestön piirissä puhkesi vuosien 1921-32 välillä kriisejä, jotka pakottivat maalaisliiton ottamaan kantaa sen rooliin suomalaisessa yhteiskunnassa, sen aatteellisiin linjauksiin (lähinnä sen oikeistolaisen johtoportaan "politikointiin") ja sen tehtäviin. Tutkielmassani selvitän, muuttivatko suojeluskuntakriisit maalaisliiton yleistä suhtautumista suojeluskuntajärjestöön. Tämän selvittämiseksi tarkastelen jokaista suojeluskuntakriisiä ja maalaisliiton suhtautumista siihen erikseen. Kartoitan myös, miten maalasiliiton sisäiset ristiriidat 1920-luvulla vaikuttivat puolueen suhtautumiseen suojeluskuntakriiseihin. Lisäksi hahmottelen myös muuttiko lapuanliikkeen oikeistoradikaali toiminta 1920-30-lukujen taitteessa maalaisliiton suhtautumista suojeluskuntajärjestöön. Tutkimusprosessin aikana selvisi, etteivät suojeluskuntakriisit muuttaneet maalaisliiton asennetta itse suojeluskuntajärjestöä ja sen perusteita kohtaan. Maalaisliitossa katsottiin johdonmukaisesti, että suojeluskuntakriisit johtuivat järjestön sisälle pesiytyneiden oikeistovoimien pyrkimyksistä toteuttaa järjestön kautta omia "hämäräperäisiä puoluetarkoituksiaan". Puolueen piirissä jopa pelättiin suojeluskuntajärjestön oikeistopiirien tavoitteena olevan Italian fasistien mallin mukainen vallankaappaus. Sen sijaan järjestön "talonpoikaisen ytimen" korostettiin olevan johdonmukaisesti laillisen yhteiskuntajärjestyksen takana tälläisia hankkeita vastaan. Siksi suojeluskuntajärjestön tarpeellisuutta "kansan syvien rivien" isänmaallisten pyrkimysten ilmentäjänä puolustettiin vankkumatta. Maalaisliiton sisäiset erimielisyydetkään eivät kyenneet murtamaan puolueen yhtenäisyyttä suojeluskuntajärjestön "terven talonpoikaisen ytimen" tukijana. Kaikkein kovimmalle maalaisliiton luottamus suojeluskuntajärjestön lojaaliuuten laillista yhteiskuntajärjestystä kohtaan joutui lapuanliikkeen Mäntsälän kapinaan "huipentuneiden" laittomuuksien yhteydessä. Kapinalliset kun olivat lähes poikkeuksetta suojeluskuntalaisia. Silti lapuanliikekään ei onnistunut katkaisemaan maalaisliiton ja suojeluskuntajärjestön välistä yhdyssidettä. Lähdeaineistoni koostuu maalaisliiton keskuselinten, eduskuntaryhmän ja sen valtuuskunnan kokouspöytäkirjoista, puolueen lehdistä sekä Santeri Alkion päiväkirjamuistiinpanoista (sisältää myös kirjeenvaihtoa mm. E. E. Kailan kanssa). Olen myös käyttänyt Keskustan ja maaseudun arkistossa sijaitsevia veteraanihaastatteluja lähdemateriaalina. Lisäksi olen hyödyntänyt joitakin Sota-arkistossa säilytettäviä suojeluskuntajärjestön aisakirjoja sekä E. E. Kailan pikkukokoelmaa. Aiemmat tutkimukset kuuluvat luonnollisesti myös tutkielmani lähdemateriaaliin.
  • Jounela, Heikki (2008)
    Tutkimukseni käsittelee Euroopan unionin turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa ja erityisesti Suomen linjauksia vuosina 1993 - 2003 ko. politiikkalohkolla. Pyrin selvittämään, onko Suomi noudattanut johdonmukaista tiivistyvään yhdentymiseen johtavaa EU-politiikkaa myös turvallisuus- ja puolustuspolitiikan alalla, vai onko se ollut uusfunktionalistisen teorian mukaan vähiten todennäköistä em. alalla. Aion rajata tutkimuskohteeni siten, että otan tarkastelun kohteeksi lähinnä Suomen tekemiä Euroopan unionin turvallisuus- ja puolustuspolitiikan alan sopimuksia; perustamisasiakirjoja, HVK - sopimuksia, HVK - selontekoja, joitain komiteamietintöjä ja jonkin verran lehtikirjoituksia ja tekstejä muista medioista (Kirjat ja nettikolumnit). Erityisesti Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta vastaavien päättäjien kannanotot, samoin kuin ulko- ja turvallisuuspolitiikan alan koti-, ja ulkomaisten tutkijoiden tutkimukset tulevat kyseeseen. Medioista jää paljon käyttämättä aineistoa - niissä on sinänsä mielenkiintoista informaatiota aiheeseen liittyen, mutta ne eivät ole sinänsä käyttämäni viitekehyksen kannalta tarpeellisia. Myös työn koko kasvaisi todennäköisesti liian suureksi, jos ottaisin edellä mainittuja aineistoja paljon mukaan. Tutkimuskohteeni tulee olemaan EU:n turvallisuus- ja puolustuspolitiikka ja tarkemmin Suomen linjaukset vuosina 1993 - 2003: Onko Suomi noudattanut johdonmukaista tiivistyvään yhdentymiseen johtavaa EU-politiikkaa myös turvallisuus- ja puolustuspolitiikan alalla, vai ei? Koska em. alan sopimuksia on tehty ko. aikajaksoa aikaisemminkin (Esim. Maastrichtin sopimus, vuonna 1992), otan niitä mukaan tarkasteluun tarpeen mukaan. Kuvaan myös Suomen ja EU:n (EY:n) ulko- ja turvallisuuspoliittisia ratkaisuja kylmän sodan alusta lähtien. Tämän osion tarkoituksena on luoda pohjaa myöhemmälle analyysille, koska ko. kehitysvaihe on vaikuttanut siihen, mitä EU ja Suomi sen jäsenenä ovat tutkimuksessa käsiteltävällä aikavälillä. Tutkimus painottuu kuitenkin vuosille 1993-2003. Työn keskeisimmät tulokset ovat: Suomi on noudattanut johdonmukaista liittoutumattomuuspolitiikkaa kyseisellä ajanjaksolla. Täten Suomen toiminta tukee käytettyä viitekehystä. Toisaalta Suomi on osallistunut aktiivisesti EU:n turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kehittämiseen. Täten toiminta ei tue viitekehyksen toista kysymystä.
  • Virta, Mikko (Helsingfors universitet, 2017)
    Tutkielma käsittelee Sakari Tuomiojan puolipoliittisen toimitusministeristön käynnistämää MiG-15-hävittäjien hankintaa Neuvostoliitosta vuonna 1954. Hanke oli ulkopoliittisena avauksena ennen kuulumaton, kuten presidentti Paasikivi päiväkirjassaan manasi siitä kuultuaan. Hankkeesta oli päätetty hallituksen pienessä sisäpiirissä pääministeri Tuomiojan, puolustusministeri Päiviö Hetemäen ja kauppa- ja teollisuusministeri Teuvo Auran kesken. Siitä ei ollut kerrottu etukäteen presidentille, puolustusvoimien johdolle eikä edes hallituksen ulkoministerille Ralf Törngrenille. Siinä missä kaluston ostaminen Neuvostoliitosta oli myöhemmin 1960-luvulla yleinen käytäntö, oli se 1950-luvun puolivälissä kaikkea muuta. Lisäksi aloitteen tekijänä oli sotien jälkeen oikeistolaisin hallitus. Ministereinä oli tunnettuja johtohahmoja porvaripuolueista. Erikoista oli sekin, että uusi ulkopoliittinen avaus tehtiin vasta eduskuntavaalien jälkeen, kun seuraavaa hallitusta oltiin jo muodostamassa. Tutkielmassa rekonstruoidaan hävittäjähankkeen koko elinkaari. Lisäksi pohditaan, miksi hankkeeseen ryhdyttiin, miksi hanke kaatui ja mitä siitä seurasi. Lähdeaineisto koostuu pääasiassa arkistolähteistä ja tutkimuskirjallisuudesta. Aiempi tutkimuskirjallisuus on hävittäjähankkeen osalta kuitenkin hajanaista ja keskenään ristiriitaista. Aihetta on kirjallisuudessa lähinnä ohimennen sivuttu, eikä siitä ole olemassa perusteellista tutkimusta. Tutkimusaiheen historiallinen viitekehys liittyy Stalinin kuoleman jälkeiseen kansainvälisen politiikan suojasäähän, Suomen sisä-, ulko-, kauppa- ja puolustuspolitiikkaan sekä ilmavoimien kalustohankintoihin 1950-luvulla. Tutkielman pääasiallinen metodi on lähdekritiikki. Tutkielma osoittaa, että MiG-15-hankkeen taustalla oli ensisijaisesti tarve parantaa ilmavoimien huonoa kalustotilannetta, joka nähtiin yhtenä Suomen puolustuksen pahimmista puutteista. Sen lisäksi hankinnan käynnistämiseen vaikutti idänkaupan tasapainottamisen tarve, sekä mahdollisesti pyrkimys ylläpitää hyviä suhteita Neuvostoliiton kanssa. Jälkimmäinen taas liittyi sisäpoliittiseen valtataisteluun, jota käytiin seuraavia presidentinvaaleja silmällä pitäen. Hävittäjähankinnan ulkopoliittinen painoarvo kuitenkin aliarvioitiin. Hanke aiheutti huolta länsimaiden keskuudessa, nousi lehtien otsikoihin ja nostatti huhumyllyn Suomen ja Neuvostoliiton sotilaallisesta lähentymisestä. Lopulta Suomi perääntyi kaupasta ja päätyi ostamaan MiGien sijaan Vampire Trainer -harjoituskoneita Isosta-Britanniasta. Kaupan kaatumiseen vaikuttivat poliittiset, taloudelliset ja sotilastekniset syyt. Merkittävin tekijä oli kysymys siitä, koulutettaisiinko lentäjät Neuvostoliitossa, kuten Suomi toivoi, vai Suomessa, kuten Neuvostoliitto toivoi. Tutkielma sijoittaa hävittäjähankkeen ulkopolitiikan, idänkaupan, sisäpoliittisen valtataistelun ja puolustusmateriaalihankintojen monisäikeiseen kokonaisuuteen. Tutkimustulokset paljastavat, kuinka vaikea Suomen kansainvälispoliittinen asema oli 1950-luvun puolivälissä ja kuinka ulkopoliittisesti tulenarkoja puolustushallinnon kalustohankinnat olivat. Tutkielma myös osoittaa, kuinka vahvasti sisäpoliittinen valtataistelu, kauppapolitiikka ja puolustuspolitiikka linkittyivät toisiinsa ja ennen kaikkea ulkopolitiikkaan sekä Neuvostoliiton-suhteeseen. Tulokset kertovat samalla siitä, että länsimaissa Suomen asemaa tarkkailtiin herkeämättä ja etsittiin merkkejä pienen maan vajoamisesta Neuvostoliiton vaikutuspiiriin.
  • Oksanen, Anna (Helsingin yliopisto, 2018)
    Muuttuneen maailmanpoliittisen tilanteen motivoimana Euroopan komissio julkaisi vuoden 2017 aikana Valkoisen kirjan Euroopan tulevaisuudesta – Pohdintaa ja skenaarioita: EU-27 vuoteen 2025 mennessä sekä viisi temaattista pohdinta-asiakirjaa liittyen eri politiikan aloihin EU:ssa. Pro gradu -tutkielmassa analysoidaan yleisluontoista Valkoista kirjaa, jossa komissio hahmottelee EU:n tulevaisuutta ja toimijuutta kansainvälisen politiikan kentässä sekä pohdinta-asiakirjaa Euroopan puolustuksen tulevaisuudesta. Tutkielman tutkimuskysymyksellä on kaksi ulottuvuutta: Ensisijaisesti pyritään tarkastelemaan käyttääkö komissio asiakirjojen yhteydessä turvallistamiselle tyypillisiä puheakteja tai kielellisiä rakenteita, joiden avulla pyritään vaikuttamaan yleisön käsitykseen uhkien eksistentiaalisesta luonteesta. Toiseksi, tutkielmassa analysoidaan skenaarioiden taustalla vaikuttavia oletuksia: Minkälaista toimijaa EU:sta ollaan näiden skenaarioiden perusteella rakentamassa, ja minkälaisia maailmankuvia ne olettavat? Tutkimusongelmaa tarkastellaan Kööpenhaminan koulukunnan turvallistamisteorian sekä kriittisen diskurssianalyysin (CDA) avulla. Turvallistamisteorian analyysin kohteena on turvallistava puheakti. Sanomalla ”turvallisuus” toimijat nostavat tietyn tekijän tai kehityskulun normaalin politiikan yläpuolelle, joka mahdollistaa poikkeuksellisten toimien täytäntöönpanon. Turvallistavana toimijana tutkielmassa on Euroopan komissio sekä Euroopan unionin edustajat. Asiakirjojen yleisönä ovat EU:n kansalaiset, sidosryhmät sekä päätöksentekijät jäsenvaltioissa ja EU:ssa. Turvallistamisteorialle merkityksellisiä kysymyksiä ovatkin: kuka turvallistaa, kenelle ja miksi? Kriittisen diskurssianalyysin avulla pyrin löytämään niitä kielellisiä, retorisia ja semioottisia rakenteita ja keinoja, joilla Euroopan komissio pyrkii vakuuttamaan yleisönsä turvallistamisteorialle olennaisista eksistentiaalisista uhista, ja sopivista toimenpiteistä näiden uhkien käsittelyyn. Skenaarioiden taustalla vaikuttaa merkittävästi EU:n integraatio ja sen taso, ja eksistentiaalisena uhkana Euroopan unionille pidetään tässä tutkielmassa sirpaloitumista tai niitä kehityskulkuja, jotka haittaavat sen integraatioprosessia. Tutkielma jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa hahmotellaan Euroopan unionin uhkakuvia sekä niissä viime vuosien aikana tapahtunutta muutosta. Toisessa osassa analysoidaan Valkosien kirjan sekä puolustuspoliittisen pohdinta-asiakirjan skenaarioita, sekä niissä esiintyviä turvallistamisteorialle ominaisia puheakteja ja vakuutteluun pyrkiviä retorisia keinoja. Lopuksi pohditaan skenaarioiden taustaoletuksia sekä niiden olettamia maailmankuvia. Tämä pohdinta keskittyy kolmeen erilaiseen tulevaisuuden kuvaan: Hedley Bullin (1977) määrittämään uuskeskiaikaiseen, postmoderniin poliittiseen järjestelmään, EU:n siirtymiseen kohti valtiollista toimijuutta sekä unionin sirpaloitumista tai osittaista hajoamista. Pro-gradu tutkielma osoittaa, että asiakirjat sisältävät selkeitä turvallistamisliikkeitä ja niissä rakennetaan abstrakteihin kehityskulkuihin perustuvia uhkakuvia. Tämän turvallistamisen tarkoituksena on vakuuttaa diskurssin yleisö puolustuspoliittisen integraation tarpeesta. Uutena ilmiönä EU:n turvallisuuskäsityksessä on myös toimijaperustaisten uhkakuvien tuominen keskusteluun. Tämä kuvastaa osaltaan laajempaa muutosta maailmanpoliittisessa tilanteessa, mutta tuo myös esiin Euroopan unionin tavoitteet luoda itsestään yhä selkeämmin valtiolliseen toimijaan verrattavissa olevaa turvallisuuspoliittista kokonaisuutta, jolla olisi kyky puolustaa itseään sotilaallisesti. Komissio sekä EU näyttävät tasapainoilevan omien poliittisten tavoitteiden sekä epävarman kansainvälisen politiikan tilanteen välillä, ja pyrkivät asemoimaan itseään tähän muuttuneeseen järjestelmään uudelleen. Skenaarioiden luominen on yksi keino vahvistaa EU:n toimijuutta ja hallita epävarmaa tulevaisuutta. Skenaarioiden kuvaileman turvallisuuteen ja puolustukseen perustuvan toimijan luominen saattaa kuitenkin aiheuttaa laajempia maailmanpoliittisia ja voimapoliittisia seurauksia. Jos Euroopan unioni osallistuu näihin voimapoliittisiin kilpailuihin, se samalla kadottaa alkuperäisen tarkoituksensa, jonka tavoitteena oli lopettaa nämä valtataistelut Euroopassa.
  • Iskanius, Anniina (2008)
    Euroopan unionin (EU) turvallisuus- ja puolustuspolitiikka on ollut yhteisen valuutan jälkeen nopeiten kehittynyt ja integroitunut politiikan lohko. Tällä osa-alueella EU on kyennyt luomaan lyhyessä ajassa itsenäisen kriisinhallintakyvyn ja ottamaan vastuun useiden kansainvälisten kriisinhallintaoperaatioiden johtamisesta. Institutionalisoituminen on edennyt myös puolustustarviketeollisuuteen ja yhteisten puolustusmarkkinoiden synnyttämiseen. Kehitys on huomattavaa, koska kylmän sodan aikana integraatiokehitys ei edennyt turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan. Tutkielmassa tutkitaan neofunktionalistisen ja funktionalistisen teorian mahdollisuuksia selittää Euroopan unionin kriisinhallintakyvyn kehittymistä. Valitut teoriat lisäävät tieteellistä relevanssia tarjoten tuoreen lähestymistavan. Tutkielmassa testataan valitun sotilaallisen kriisinhallintaoperaation avulla funktionalismin ja neofunktionalismin soveltuvuutta turvallisuuspolitiikan tutkimukseen. Lisäksi tutkielmassa käytetään realistista ja neorealistista teoriaa, konstruktivismia sekä institutionalismia ja selvitetään, millaisen vastauksen ne antavat tutkimuskysymykselle. Tutkimusmenetelmänä on laadullinen tutkimus. Tärkeimmät lähteet teorioiden osalta ovat David Mitranyn ja Ernest B. Haasin teokset. Kriisinhallinnan osalta tärkeimpiä lähteitä ovat Ranskan ja Ison-Britannian antama St. Malon julistus vuodelta 1998 sekä Eurooppa-neuvoston tekemät päätökset Helsingissä vuonna 1999 sekä Thessalonikissa vuonna 2003. Päätösten ja teosten lisäksi tutkielmassa on käytetty runsaasti myös muuta kirjallisuutta sekä tieteellisiä artikkeleja. Tapaukseksi on valittu Euroopan unionin ensimmäinen itsenäinen sotilaallinen kriisinhallintaoperaatio Artemis Kongon demokraattisessa tasavallassa. Hypoteesina esitetään, että taloudesta alkanut integraatio on yliläikkynyt turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan ja johtanut kriisinhallintakyvyn kehitykseen. Tutkimustulosten valossa hypoteesi osoittautui oikeaksi. Lisäksi todistetaan, että jäsenvaltioita motivoi kriisinhallintakyvyn kehittämiseen myös Euroopan unionin koheesion lisääminen sekä unionin vaikutusvallan kasvattaminen globaalina toimijana. Tutkimustulokset osoittavat neofunktionalismin selittävän hyvin kriisinhallintakyvyn kehittymisen. Se selittää hyvin myös Euroopan unionin päätöksen käynnistää operaatio Artemis. Tutkimustulokset myös osoittavat, ettei EU halua erottaa puolustuspolitiikkaa taloudesta, johon se on läheisesti yhteydessä. Funktionalismin osalta tutkimustulokset osoittavat, ettei se sovellu erityisen hyvin selittämään Euroopan unionin kriisinhallintakyvyn kehittymistä. Myös realismin ja neorealismin, konstruktivismin sekä institutionalismin tarjoamat selitykset ovat puutteellisia eivätkä tarjoa yhtä uskottavaa vastausta tutkimuskysymykseen kuin neofunktionalismi.
  • Pihlajamaa, Antti (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkimus käsittelee vuosina 1970–1971 toiminutta parlamentaarista puolustuskomiteaa. Aiempi tutkimus on esittänyt komitean keskeisiksi taustasyiksi 1960-luvulla voimistuneen maanpuolustuskritiikin sekä puolustusvoimien kesken jääneet materiaaliset kehittämisohjelmat. Tutkimuksella täydennetään tätä kuvaa asettamalla komitea aikakautensa kontekstiin ja pohtimalla siitä näkökulmasta, mikä merkitys komitean asettamisella oli. Työn keskeisiä lähteitä ovat parlamentaarisen puolustuskomitean aineisto ja Pääesikunnan tiedotusosaston lehtileikekokoelmat. Lisäksi on hyödynnetty muita arkistolähteitä, aikalaisten muistelmia ja haastatteluja. Parlamentaarinen puolustuskomitea nähdään siis työssä osana aikakauttaan. Näin ollen sen taustatekijöinä käsitetään aiemmankin tutkimuksen esiin nostamat maanpuolustuskritiikki ja puolustusvoimien materiaalisen kehittämisen vaikeudet, mutta myös 1960-luvun rakennemuutos sekä ulko-, turvallisuus- ja puolustuspoliittiset tekijät. Yhteiskunta muuttui vähitellen 1960-luvun rakennemuutoksen seurauksena yhä avoimemmaksi ja erilaisia mielipiteitä uskallettiin tuoda esiin. Samaan aikaan puolustusvoimia ja koko puolustusjärjestelmää kehitettiin voimakkaasti. Tähän yhtälöön lisätty poliittisen kentän tietämättömyys puolustusasioissa haittasi puolustusvoimien kehittämistyötä ja lisäsi tarvetta poliittisen konsensuksen aikaansaamiseen. Lisäksi aikakaudella vallitsi yleisemminkin suunnitteluun ja demokratisoitumiseen uskova ilmapiiri, mikä teki parlamentaarisesta komiteasta sopivan tavan käsitellä puolustusasioita. Ulko-, turvallisuus- ja puolustuspoliittisesti vaikuttavina tekijöinä voidaan pitää muuttuva sodan kuvaa, uutta alueellisen puolustuksen ratkaisua ja Tšekkoslovakian miehitystä, joka korosti tarvetta kehittää puolustusvalmiutta. Miehityksen aiheuttamaa sokkia voimistivat YYA-sopimuksen velvoitteet ja Neuvostoliiton 1960-luvun lopulla tiivistyvä etupiiripolitiikka. Tutkimuksessa esitetään parlamentaarisen puolustuskomitean asettamiseen johtanut keskustelu, jota alettiin käydä erityisesti syksystä 1968 alkaen. Aiemmin on esitetty, että myöhempi puolustusministeriön kansliapäällikkö Aimo Pajunen ideoi parlamentaarisen puolustuskomitean. Pajunen esittikin ensimmäisenä jäsennellyn esityksen komiteasta, mutta esitys oli pikemminkin osa keskustelua, joka oli alkanut jo aiemmin. Lopulta vuonna 1970 asetettu komitea, jonka tehtäväksi tuli selvittää puolustusvoimien tehtäviä, sai jossain määrin Pajusen muotoilua laajemman toimeksiannon. Puolustuskomiteaan kuului kansanedustajia kaikista eduskuntapuolueista parlamentaaristen voimasuhteiden mukaan. Komitean työtä avusti sihteeristö. Komitea kuuli laajasti asiantuntijoita keskustellen erityisesti Suomen turvallisuuspolitiikan perusteista, puolustuspoliittisen päätöksenteon kehittämisestä, siviilivastarinnasta, puolustusvoimien määrärahoista ja hankinnoista. Poliittiset suuntaukset näkyivät komitean keskusteluissa. Huomionarvoista on se, että komitea otti lopulta alkuperäistä toimeksiantoa laajemman tehtävän lisäämällä mietintöönsä luvun, jossa käsiteltiin mainittua puolustusasioihin liittyvän päätöksenteon kehittämistä.
  • Luostarinen, Janne (Helsingin yliopisto, 2019)
    Pro gradu -työssäni tutkin Saksan demokraattisen tasavallan, DDR:n, turvallisuuspoliittisia toimenpiteitä ja puolustuspoliittisia toimenpiteitä turvallisuusdilemman käsitteen avulla. Tutkimuksessani selvitän millaisia turvallisuusdilemmoja DDR:n johto kohtasi vuosina 1978–1983 ja millaisiin toimenpiteisiin nämä turvallisuusdilemmat johtivat. Lisäksi pohdin, miksi DDR:ssä päädyttiin näihin ratkaisuihin. Turvallisuusdilemma on kylmän sodan aikana syntynyt kansainvälisten suhteiden käsite, jossa vastapuolta arvioidaan sen muodostaman sotilaallisen potentiaalin ja sen käyttötarkoituksen perusteella. DDR:n osalta tutkimukseni aikarajauksen sisään sijoittuu Naton sotilaallisen voiman merkittävä kehittyminen, joka alkoi vuoden 1978 asevarusteluohjelmasta ja päättyi Naton keskimatkan ydinaseiden sijoittamiseen Eurooppaan loppuvuodesta 1983. Tätä sotilaallista potentiaalia arvioitiin DDR:n kansallisessa puolustusneuvostossa, jonka kokouspöytäkirjat yhdessä maan politbyroon vastaavien kokouspöytäkirjojen kanssa muodostavat työni tärkeimmän lähdemateriaalin. DDR oli saavuttanut 1970-luvun lopulla yhä enemmän kansainvälistä tunnustusta ja avannut liennytyksen jälkimainingeissa tuottoisia taloussuhteita erityisesti Länsi-Saksaan. Samalla kuitenkin maassa jatkui koko yhteiskunnan läpäisevän turvallisuusjärjestelmän rakentaminen. Suurvaltojen jouduttua kiistoihin keskimatkan ydinaseista oli DDR:n turvallisuusympäristö muuttumassa. Nato- ja Länsi-Saksa muodostivat sille turvallisuusdilemman, jossa Länsi-Saksan alueelle sijoitettavat ydinaseet mahdollistivat Eurooppaan rajatun ydinsodan. Jaetun Saksan kysymys oli edelleen auki, ja Länsi-Saksan asevarustelun nähtiin tukevan maan revisionistista linjaa DDR:n suhteen. Uhkakuvia suurensi marksilais-leniniläinen ideologia ja taloudellisesti tuottoisa Länsi-Saksa näyttäytyi Naton asevarustelun myötä uhkana, jota vastaan haettiin tukea Varsovan liiton vahvistamisesta. Ongelmallista oli kuitenkin DDR:n samanaikainen riippuvuus länsisaksalaisesta lainarahasta, mikä esti tehokkaan vastaamisen Länsi-Saksan muodostamaan turvallisuusdilemmaan. DDR päätyi tukemaan Neuvostoliittoa priorisoimalla Varsovan liiton määräykset sen asevoimiensa vahvistamiseksi. Samalla taloudelliset rajoitteet ajoivat sen ajamaan omaa linjaa, joka merkitsi joitakin myönnytyksiä Länsi-Saksalle, Neuvostoliiton turvallisuuspolitiikan vastaisesti. Taloudellisesti heikko Varsovan liitto ei voinut korvata länsimaisia taloussuhteita ja DDR:lle kehittyi lopulta oma turvallisuuspoliittinen linja, jossa se tasapainoili taloutensa vaatimien länsisuhteiden ja Neuvostoliiton linjan välillä. Vilkkaista suhteista johtunut ymmärrys Länsi-Saksan turvallisuuskäsityksestä johti lopulta DDR:n johtajien turvallisuusdilemmaherkkyyden lisääntymiseen ja siten maiden välisen turvallisuusdilemman lieventymiseen keskellä kiivainta euro-ohjuskriisiä.
  • Herlin, Ville Heikki Filemon (Helsingfors universitet, 2013)
    Tutkimus lähtee oletuksesta, että puolueet olettavat kansojen ja kansallisvaltioiden olemassaolon, asettaen oman kansansa edun muiden edelle. Tästä seuraa, että nationalismitutkimuksen kysymyksenasettelut ovat hedelmällinen tapa tutkia puolueiden ideologioita. Anthony D. Smithin ajatusten pohjalta tutkitaan millä tavalla kansan itsenäisyyden ja yhtenäisyyden ihanteet tulevat puolueiden ideologioissa esiin. Näiden lisäksi nationalismien erottelemiseksi esitellään kansallisen itsekkyyden käsite. Nationalismitutkimuksessa suosittua valtiollisten ja etnisten nationalismien erottelua käytetään sekä käsitteiden että tutkimuskysymysten systematisoinnin apuna. Tutkimuksen empiirinen osio jakaantuu neljän politiikanalan tarkasteluun. Maahanmuutto-, puolustus-, ulko-, ja ympäristöpolitiikkan ympäriltä on analyysiin sisällytetty tutkimusaineistoa puolueohjelmista blogikirjoituksiin. Teorian lähtökohdat yhdistetään pääasiassa kahdella diskurssianalyysin metodilla. Argumentaatioanalyysissa puolueiden käytännön argumentit puretaan osiin. Kertomusanalyysissa hahmotellaan merkittävimmät kertomukset puolueiden periaatteiden takaa. Aineiston perusteella perussuomalaiset edustaa maahanmuuttopolitiikassa lähinnä valtiollista nationalismia. Vihreiden linjan voi tarkimmin määritellä multikulturalistiseksi. Vihreiden kansankäsitys on hieman voluntaarisempi. Puolustusvoimien havaitaan toteuttavan perussuomalaisille kansallisen yhtenäisyyden funktiota ollen nationalistisesti tärkeä aihe. Vihreiden argumentointi aiheen ympäriltä perustuu enemmän ei-nationalistisiin arvoihin. Ulkopolitiikassa vihreät kannattaa enemmän vastikkeettomia tulonsiirtoja muille kansallisvaltioille. Kummankin puolueen osoitetaan argumentoivan ulkopolitiikassa enimmäkseen itsekkäillä arvoilla.. Euroopan Unionin ympärillä käytävä keskustelu osoittaa vihreiden arvostavan kansallista itsenäisyyttä perussuomalaisia vähemmän. Ympäristönsuojeluun perustuvia argumentteja ei perussuomalaisilla juuri esiinny, mutta luontosuhteella on puolueelle merkitystä kansallisen yhtenäisyyden luojana. Vihreiden osalta ympäristökysymys on moniulotteisempi, mutta päivänpoliittisissa argumenteissaan puolue edistää ensisijaisesti Suomen asemaa itsenäisten kansallisvaltioiden maailmassa. Kokonaisuutena kansan yhtenäisyys ja itsenäisyys osoittautuvat perussuomalaisille tärkeämmiksi arvoiksi kuin vihreille. Puolueiden näkökulmasta Suomen kansan yhtenäisyys rakentuu lähinnä valtiollisen nationalismin symboleille/arvoille, joskin perussuomalaisilla esiintyy myös etnisen nationalismin määrittelyjä. Vihreät osoittautuu kautta linjan perussuomalaisia epäitsekkäämmäksi puolueeksi. Erityisesti vihreiden kansalliset tehtävät ovat enemmän ulospäin ja tulevaisuuteen suuntautuvia kuin perussuomalaisten. Käytännön politiikassa erot ovat pienempiä. Tutkimuksen keskeisin hypoteesi ja johtopäätös on, että molemmat puolueet ovat selvästi nationalistisia.
  • Hallamaa, Mikko (2006)
    This study is investigates changes in strategic culture in South Africa. The focus is on two White Papers on Defence, of 1977 and 1996. A strategic culture –based approach is employed. Strategic culture refers to a relatively enduring consensus about values, beliefs and beliefs concerning the use of force. A national strategy community consists of people who guide and lead defence policy, and who share a common strategic culture. Strategic culture is studied here with a specific focus on national strategic communities, defence doctrines and civil-military relations. The 1977 White Paper introduces the doctrine of total strategy that defined South Africa's defence policy until the late 1980s. Its starting point was South Africa's rapidly deteriorating security situation. Internal and external pressure directed at South Africa's policy of separate development or apartheid was interpreted as a 'total onslaught' by Soviet Union and its allies, with the aim of establishing majority rule sympathetic to the Soviet Union. To counter this threat a 'total strategy' that included military means was devised. Membership in the national strategic community was restricted on ethnic, racial and political grounds. Security policies were informed by strategic scholarship that was developed in a closed environment, mainly within the defence establishment and Afrikaans-language universities. Civil-military relations were characterized by a process of rapid militarization. Defence doctrine relied on total strategy and counter-revolutionary warfare. The 1996 White Paper aims at the demilitarization of security policies. The transition to democracy in South Africa had begun in 1990 and culminated in the country's first democratic elections in 1994. The basic premise of defence planning was that the country was not faced with any military threat in the foreseeable future. The country had, however, inherited from the former government an oversized defence force and an equally immense defence industry. The downsizing of both was imperative. In light of the government's objectives of social-economic development the resources consumed by the defence sector were a serious problem. The national strategic community was defined on normative grounds: the Department of Defence sought the cooperation of civil society actors who, in the main, had a background in critical security studies. Regarding civil-military relations the White Paper stresses civil supremacy over armed forces, and the role of the Parliament in directing defence policy. Defence doctrine is based on the concepts of human security and common security - both reflect a broad security agenda.
  • Saarelainen, Antti (Helsingfors universitet, 2010)
    Toisen maailmansodan päättyminen vuonna 1945 ja sitä seurannut Suomen poliittinen uudelleenasemointi asettivat myös suomalaisen identiteettipolitiikan uudelleenarvioitavaksi. Erityisesti puolustusvoimissa ja ylipäätään suomalaisen sotilaan identiteetin kohdalla muutos oli suuri, sillä toista maailmansotaa edeltänyt kansalaissotilaan luominen oli perustunut pitkälti Neuvostoliiton ja Venäjän uhkaan. Sotaa muita kuin itäistä naapuria vastaan ei pidetty uskottavana. Tilanteen muututtua pohjaa maanpuolustustahdolle, isänmaalle ja ylipäätään sotilaalliselle varautumiselle oli haettava muista lähteistä. Tutkielma käsittelee suomalaisen sotilasidentiteetin tilaa 1960-luvun alussa (1960-1965). Asiaa tarkastellaan puolustusvoimien ja sen piirissä toimineiden henkilöiden näkövinkkelistä. Tarkoituksena on selvittää, miten he näkivät tilanteen, sen kehityksen ja mitä toimenpiteitä kenties tarvittiin identiteetin ohjaamiseksi oikeaan suuntaan. Alkuperäislähteinä työssä on käytetty pääasiassa puolustusvoimain vaikutuspiirissä julkaistuja sanoma- ja aikakauslehtiä tutkimusjaksolta. Aikaisempaa historiantutkimusta aiheesta ko. tutkimusjaksolta on julkaistu vähän. Tutkimus peilaa vahvasti Juha Mälkin väitöstutkimukseen (2008), jossa tutkittiin suomalaisen kansalaissotilaan luomistyötä 1920- ja 1930-luvuilla. Mälkin tutkimus toimii työssä monin paikoin vertailukohtana sotaa edeltäneeseen tilanteeseen. Toisena tärkeänä metodologisena lähtökohtana tutkielmalle on Vilho Harlen ja Sami Moision (2000) käsitys suomalaisesta identiteettiprojektista ja suomalaisen identiteetin rakentamisesta 'toiseutta' vastaan. Tutkielma selvittää suomalaisen sotilasidentiteetin rakentumista kolmella tasolla. Ensimmäisellä tasolla selvitetään, millaisena suomalainen sotilas nähtiin luonteensa valossa ja millaisia piirteitä yhdistettiin hänen persoonaansa yleisellä tasolla. Samalla selvitetään, miten nämä piirteet vaikuttivat sotilaalliseen kurinpitoon ja johtamiseen. Toinen taso kartoittaa, miten poliittisen johdon valitsema puolueettomuuspolitiikka vaikutti identiteetin perustaan, siihen miten isänmaallisuus haluttiin määritellä sekä niihin käytännön toimiin, joita valittu linja vaati. Kolmas taso keskittyy asevelvollisiässä olleeseen nuorisoon ja siihen, miten heidät nähtiin muun muassa 1960-luvun nuorisoradikalismin ja rauhanaatteiden valossa. Tutkielman loppupäätelmä on, että suomalainen oli kansallisten ominaispiirteidensä puolesta pitkälti hyväksytty 'aikuinen' kansalainen. Myös sotilaille kielteiset piirteet, kuten vaikkapa 'purnaaminen' oli otettu osaksi suomalaisen sotilaan kuvaa. Samalla puolustusvoimain piirissä oltiin kuitenkin huolestuneita kansalaisten sitoutumisesta isänmaahan ja maanpuolustukseen henkisellä tasolla. Esimerkiksi nuorison radikaalit aatteet nähtiin uhkana oikeanlaiselle identiteetille. Edellytyksenä hyväksyttävälle sotilasidentiteetille nähtiin poliittisen johdon valitseman puolueettomuusasenteen laaja ja ehdoton hyväksyminen. Tältä osin kaikkien suomalaisten olisi ajateltava samalla tavoin.