Browsing by Subject "rakennepolitiikka"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-3 of 3
  • Valovirta, Ville (1999)
    Tutkimuksessa tarkastellaan Euroopan unionin rakennerahasto-ohjelmia koskevien arviointien hyödyllisyyttä päätöksenteossa. Tapauksina ovat Suomen tavoite 2 ja tavoite 6 -ohjelmien väliarvioinnit rakennerahastokaudella 1995-1999. Tutkimuksessa pyritään selvittämään (1) miten ja missä määrin arviointeja on käytetty hyödyksi rahoitusohjelmia koskevassa päätöksenteossa ja (2) mitkä tekijät hyödyntämiseen ovat vaikuttaneet. Näihin kysymyksiin vastaamalla pyritään myös osoittamaan, millä tavoin arviointien hyödyllisyyttä voitaisiin kehittää. Empiirinen aineisto koostuu 19:stä teemahaastattelusta, joissa on haastateltu ohjelmia ohjaavien seurantakomiteoiden jäseniä. Lisäksi aineistolla on käytetty ohjelmia koskevia asiakirjoja, kuten ohjelmien väliarviointiraportit sekä seurantakomiteoiden kokouspöytäkirjat. Tutkimuksessa tukeudutaan neljään arviointien hyödyllisyyttä koskevaan näkökulmaan. Ensinnäkin arvioinnit voidaan nähdä palautteella toimenpiteiden vaikutuksista päätöksentekoon. Tällöin korostuu arviointien välineellinen hyödyntäminen eli tulosten konkreettinen soveltaminen päätöksenteossa. Toiseksi arvioinnit voidaan nähdä ideoiden tarjoajina, jolloin keskeisiä ovat uudet näkökulmat sekä ongelmien tunnistaminen. Hyödyntäminen on tällöin luonteeltaan käsitteellistä. Kolmanneksi arviointi voidaan nähdä argumentteina. Tämä näkökulma korostaa päätöksenteon argumentatiivista luonnetta, jolloin arviointien hyödyntäminen on luonteeltaan toimintaa legitimoivaa. Neljänneksi arvioinnit voidaan käsittää oppimisen välineenä. Keskeistä on arvioinnin käsittäminen prosessina, jonka jokainen vaihe voi omalla tavallaan lisätä osapuolten välistä oppimista. Oppimisen näkökulma antaa mahdollisuuden myös yhdistää kolme edellistä perspektiiviä yhteen viitekehykseen, jossa arvioinnin hyödyntämistä on mahdollista tarkastella syklinä. Tämä hyödyntämisen ja oppimisen sykli toimii tutkimuksen kokoavana viitekehyksenä, ja se on muotoiltu James Marchin ja Johan Olsenin Ambiguity and Choice in Organizations -teoksessa (1979) esittämän mallin pohjalta. Tutkimuksessa havaittiin välineellisen hyödyntämisen jääneen verrattain vähäiseksi sekä tavoite 2 että tavoite 6 -ohjelman osalta. Tärkeimpien syiden todetaan liittyneen arvioinnin ajoitukseen sekä sen tulosten vakuuttavuuteen. Käsitteellinen hyödyntäminen oli työn laajuuteen nähden laajempaa tavoite 2 -ohjelmassa kuin tavoite 6 -ohjelmassa. Legitimoiva hyödyntäminen sitä vastoin oli melko hallitsevaa. Tämän päätellään liittyvän rakennerahoituksen toimeenpanojärjestelmään, joka koostuu lukuisista eri hallinnon tasoilla vaikuttavista toimijoista. Heillä on tarve perustella toimintaansa arvioinnin tarjoamalla argumenteilla. Lopulta todetaan, että huolimatta välineellisen hyödyntämisen vähäisyydestä ovat arviointiprosessit kyenneet lisäämäänn osapuolten välistä kollektiivista oppimista.
  • Kuokkanen, Kanerva (2003)
    Tutkimuksen aiheena on kolmannen sektorin rooli kumppanuuksissa tavoite 1 -ohjelmassa (kehityksessä jälkeen jääneiden alueiden kehittäminen) Itä- ja Pohjois-Suomessa rakennerahastokaudella 2000–2006. Taustalla on EU:n rakennerahastojen kumppanuusperiaate, jossa julkisen sektorin lisäksi politiikan muotoiluun ja toimeenpanoon osallistuu myös markkinoiden ja kolmannen sektorin toimijoita. Kolmannen sektorin roolia analysoidaan suhteessa suomalaisen kansalaisyhteiskunnan perinteisiin institutionaalisiin piirteisiin, kumppanuusperiaatteen ilmentämään uudenlaiseen hallintaan sekä sosiaaliseen pääomaan, ja Itä- ja Pohjois-Suomea verrataan toisiinsa. Aineistona on Itä- ja Pohjois-Suomen ohjelma-asiakirjat, osaamisen vahvistamisen ja työvoiman valmiuksien parantamisen toimintalinjan (Itä-Suomi) ja osaamisen ja työllisyyden toimintalinjan (Pohjois-Suomi) ESR-hankkeiden luettelot ja kuvaukset sekä keskeisten toimijoiden haastattelut. Tutkimuksen perusteella julkisella sektorilla on vahva rooli kumppanuuksissa, jotka ovat myös painottuneet enemmän markkinoiden kuin kolmannen sektorin suuntaan. Vaikkei rakennerahasto-ohjelmien perusteella voi varsinaisesta kolmannen sektorin valtaistamisesta puhua, hankkeisiin osallistuu kuitenkin erilaisia, usein suomalaiseen järjestökenttään ankkuroituneita järjestö- ja säätiötoimijoita. Haastattelujen perusteella kolmannen sektorin osallistumista pidetään suotavana, mutta osallistuminen on rajallista. Siirtymästä hallinnosta hallintaan on varovaisia viitteitä, ja kolmannen sektorin ja sosiaalisen pääoman välillä nähdään yhteys. Itä- ja Pohjois-Suomen välillä ei ole radikaaleja eroja.
  • Huttunen, Johanna (1999)
    Tutkimuksen kohteena on subsidiariteetti ja sen toteutuminen EU:n päätöksenteon todellisuudessa. EU:n demokratia- ja legitimiteettiongelmien ratkaiseminen on unionin tärkeimpiä haasteita, joihin EU pyrkii vastaamaan unionin ja sen kansalaisten lähentämisellä eli ns. kansalaisten unionin luomisella. Ajatukseen kansalaisten unionista liittyy myös subsidiariteetin käsite, joka liitettiin yhdeksi ongelmien "ratkaisijaksi" Maastrichtin sopimukseen. Tutkimuksen pääpaino on subsidiariteetin käsiteanalyysissä. Siinä pyritään tarkastelemaan ristiriitaisen toimintaperiaatteen moninaista luonnetta ja sisältöä sekä periaatteen erilaisia lähestymistapoja. EU:n integraatiokeskustelussa subsidiariteetti on puhutuimpia käsitteitä. Etenkin Euroopan federalistissa maissa (esim. Saksa) keskustelu on periaatteen osalta ollut vilkasta. Suomessa periaate on uusi, eikä sen ympärille ole vielä muodostunut keskusteluperinnettä. Käsiteanalyysissä on subsidiariteettia tutkittu tiiviisti Euroopan integraatiokeskustelun kontekstissa. Subsidiariteetin merkitystä käytännössä tutkitaan EU:n rakennerahastojen alueellisten (2, 5b ja 6) ohjelmien toteutuksessa Suomessa. Tutkimuksessa tarkastellaan, minkä statuksen subsidiariteetti unionin politiikan toimintaperiaatteena saa käytännössä. Tutkimuksessa pyritään saamaan selville, onko subsidiariteettiperiaatteella käytännön merkitystä EU:n päätöksenteossa, vai onko se jäänyt vain tyhjäksi toimintaperiaatteeksi ilman merkitystä. EU:n aluepolitiikka on maatalouspolitiikan jälkeen unionin toiseksi suurin menoerä. EU on määritellyt politiikkansa toteuttamiseen toimintaperiaatteita, joita tulee noudattaa harjoitettaessa unionin politiikkaa. Subsidiariteettiperiaate otettiin myös yhdeksi EU:n alue- ja rakennepolitiikan peruspilareista. Empiirisen osan tutkimusmateriaali koostuu ensisijaisesti rakennerahasto-ohjelmien väliarviointiraporteista. Niitä tutkimalla pyritään löytämään havaintoja, joista ilmenisi, onko päätöksenteko ohjelmaprosessissa ollut subsidiariteetin mukaista. Tutkimuksessa käy ilmi, että tavoiteohjelmien laatiminen alueilla on subsidiariteetin mukaista. Kuitenkin kun kootaan alueiden ohjelmista yhteinen kansallinen ohjelma-asiakirja, muuttuu alueellisten ohjelmien strategia ja luonne liiaksi. Ohjelmien toteuttamisessa syntyvät suurimmat ongelmat kansallisen hallinnon raskauden ja monimutkaisuuden johdosta, eivätkä alueelliset hankkeet toteudu alueita tyydyttävällä tavalla. Erityisesti sektorikohtainen rahanjako ja päätöksenteon hitaus vaikeuttavat hankkeiden toteutusta. Maakuntien yhteistyöryhmien rooli jää ohjelman toteutuksessa lähinnä neuvoa-antavaksi. Subsidiariteetti on jäänyt maakuntien liittojen mielestä näennäiseksi. Maakuntien liitoilta puuttuu itsenäistä päätösvaltaa ohjelmarahoituspäätösten tekemiseksi.