Tutkimuksen tehtävänä on analysoida pitkän linjan katolisen ekumeenikon Hans Küngin uusinta uskontoteologista projektia. Sen perusajatuksen voi tiivistää seuraavasti: Uskonnoille on saatava yhteinen perusetiikka globaalin rauhan tavoittamiseksi. Lähdemateriaali koostuu Küngin 1980-luvulla alkaneen uskontoteologisen kauden tuotannosta. Tutkimusmetodina käytetään argumentatiivisesti painottunutta systemaattista analyysiä. Tarkoituksena on analysoida ja punnita premissejä, joilla Küng perustelee maailmaneetos-projektin tarpeellisuuden. Kolme käsitettä nousevat esiin: uskonto, maailmanrauha ja moraali. Nämä argumentit muodostavat samalla kontekstin, jossa Küngin teologiset perusprinsiipit tulevat esille. Küng käyttää sekä pragmatistista että filosofis-teologista metodia maailmaneetos-projektin perustelemisessa. Argumentatiivisen luonteensa vuoksi tutkielman ominaispiirre on keskustelevuus. Keskustelevuuteen liittyen tutkielmassa painottuu kriittinen näkökulma. Kokonaisanalyysissä hyödynnetään laajalti maailmaneetos-projektiin liittyvää kirjallisuutta ja varteenotettavia puheenvuoroja. Alussa esitellään Uskontojen maailmanparlamentin maailmaneetoksen julistus. Tämän asiakirjaan kohdistuvat kommenttipuheenvuorot muodostavat kontekstin, jonka piirissä Küngin projektiin liittyvää keskustelua usein käydään. Luvussa 2 käsitellään maailmaneetos-projektin ensimmäistä argumenttia, joka voidaan tiivistää seuraavasti: uskonto on välttämätön moraalin lähtökohta. Küngin pragmatistinen argumentti uskonnon puolesta on se, että uskonnot ovat käytännössä osoittautuneet parhaiksi moraalin vaalijoiksi. Küngin filosofis-teologinen argumentti puolestaan muodostuu väitteestä, että uskonto on myös teoreettisessa tarkastelussa ainoa kestävä vaihtoehto moraalin perustelemiselle. Küng perustaa jälkimmäisen argumentaationsa Kant-kritiikkiin. Kantin moraaliteorian tarkempi analyysi kuitenkin paljastaa, että maailmaneetos-projektin teologinen ansatsi on pikemminkin Kantin autonomiakäsitykselle analoginen. Luvussa 3 käsitellään toista argumenttia, joka kuvastuu olettamuksessa: maailmaneetos-projektin varsinainen päämäärä on maailmanrauha. Tällainen piirre viittaa reaalipolitiikkaan globaalissa mittakaavassa. Niistä muodostuu maailmaneetos-projektin pragmatistinen metodi tämän argumentin kohdalla. Maailmanrauha-argumenttia voidaan kuitenkin kritisoida sekä pragmatistiselta että filosofis-teologiselta kannalta. Tästä johtuen Küng itsekin viime kädessä hylkää pragmatismin ja nojaa filosofis-teologiseen argumentaatioon. Sen mukaan maailmanrauha ei voi olla ylin päämäärä, vaan moraali. Luvussa 4 moraalin keskeisyys maailmaneetos-projektissa tulee eksplisiittisesti ilmi. Vaikka Küng kritisoi pragmatistisen argumentaation turvin perinteisiä uskontoteologisia positioita epärealistismista,hän kuitenkin itse esittää filosofis-teologisen mallin totuuskriteeriksi kaikille uskonnoille. Tämän kriteerin eettinen osa on olennaisin ja Küng kutsuu sitä nimellä humanum. Tarkemmassa analyysissa humanum osoittautuu peruskantilaiseksi moraaliksi. Humanum on maailmaneetos-projektia strukturoiva filosofis-teologinen keskipiste. Tästä johtuen maailmaneetos-projekti altistuu kuitenkin uskontorealistiselle kritiikille: sen voidaan nähdä ajavan valistukseen perustuvaa klassista moraali-imperialismia vastoin uskontojen omaa itseymmärrystä. Tämä onkin projektin suurin ongelmakohta ainakin eettiseltä kannalta. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että uskonnon rooli on maailmaneetos-projektissä korkeintaan moraalin käytännöllisenä motivaattorina. Maailmanrauha on sinänsä hyvä päämäärä, mutta vain siksi ja sikäli kuin se on sopusoinnussa Küngin humanistisen moraali-ihanteen kanssa. Küngin argumentaatio on pragmatistista ja hän vetoaa maailmaneetos-projektin argumentoinnissaan realismiin sekä poliittisella että uskontoteologisella tasolla. Tosiasiassa maailmaneetos-projektin voidaan nähdä perustuvan pragmatismin kanssa ristiriidassa oleviin ja siten myös epärealistisiin piilotavoitteisiin uskontojen moraalin länsimaistamisesta.

Tarkastelen tutkielmassani Kirkon Ulkomaanavun rauhantyötä diskurssianalyysin avulla. Tutkielman tehtävänä on tuottaa yhtä järjestöä tarkastelemalla uutta tietoa uskopohjaisten järjestöjen merkityksenannoista rauhanrakennuksen ja siihen sisältyvän rauhanvälityksen kentällä. Tutkimuskysymykseni on, miten Kirkon Ulkomaanapu diskursiivisesti rakentaa kuvaa rauhasta ja rauhantyöstä. Millaisena rauhantoimijana Kirkon Ulkomaanapu kuvaa itsensä ja miten se erottuu joukosta? Minkälaisia arvoja Kirkon Ulkomaanapu rauhantyön kuvausten kautta nostaa esiin? Tutkielmani teoreettisena viitekehyksenä toimii diskurssianalyysi. Diskursseja koskevan tutkimuksen lähtökohtana on näkemys kielen ja toiminnan yhteenkietoutuneisuudesta: kieli sekä rakentaa todellisuutta että on sen osa. Kirkon Ulkomaanavun tekstit ovat osa laajempaa yhteiskunnallista vuoropuhelua, jossa käsityksiä rauhasta ja rauhanrakennuksesta tuotetaan. Tarkastelen Kirkon Ulkomaanavun rauhantyöstä kertovia tekstejä diskurssianalyyttisen tutkimuksen lähtöoletusten mukaisesti tietyssä kontekstissa. Diskurssianalyysin lisäksi hyödynnän tutkielmassani kulttuurianalyysin lähtökohtia. Tutkielmani aineistona on Kirkon Ulkomaanavun vuosina 2012–2016 julkaisemia tekstejä. Aineisto koostuu järjestön vuosikertomuksista ja tasekirjoista, vuosiksi 2013–2016 laaditusta strategiasta sekä järjestön verkkosivuilla tai Tekoja-lehdessä vuosina julkaistuista uutisista, artikkeleista ja muista rauhantyötä käsittelevistä teksteistä. Aineiston alkuvaiheen analysoinnissa olen käyttänyt lähilukua ja teemoittelua. Tämän jälkeen olen analysoinut tarkemmin aineistossa esiintyviä diskursseja. Työkaluna minulla on ollut käytössä atlas.ti-ohjelma. Rauhantyö voidaan nähdä Kirkon Ulkomaanavun keinona vaikuttaa omaan asemaansa ja saada sananvaltaa niin kansallisesti kuin kansainvälisesti. Rauhantyön diskursiivinen rakentaminen on keskeinen osa Kirkon Ulkomaanavun identiteetin rakennusta. Analyysini perusteella Kirkon Ulkomaanapu tukeutuu rauhantyöstään viestiessään useaan eri diskurssiin. Nämä diskurssit olen nimennyt ihmisoikeusdiskurssiksi, rauha kehityksen edellytyksenä ja mahdollistajana -diskurssiksi, altruistisen auttamisen diskurssiksi, ammattimaisuuden diskurssiksi, uskonnolliseksi diskurssiksi, sovintodiskurssiksi, uskonto voimavarana -diskurssiksi sekä rauha yhteisenä ponnistuksena -diskurssiksi. Lisäksi Kirkon Ulkomaanavun teksteissä erottuvat eron tekemisen diskurssi ja uhridiskurssi ja paikallisuuden diskurssi, joista viimeisen näen olevan osa rauha yhteisenä ponnistuksena -diskurssia. Järjestö korostaa teksteissään pitkäaikaista läsnäoloaan konfliktialueilla, innovatiivisia ratkaisujaan konfliktien ratkaisemiseksi sekä paikallisten ihmisten luottamuksen saavuttamista ja yhteistyötä kestävän ratkaisun aikaansaamiseksi. Ammattimaisuuden ja altruistisen auttamisen diskurssien kautta se rakentaa kuvaa rauhanrakentajalle sopivista lähtökohdista. Erityisesti rauha yhteisenä ponnistuksena -diskurssin, uskonto voimavarana -diskurssin, sovintodiskurssin ja rauha kehityksen edellytyksenä ja mahdollistajana -diskurssin kautta se esittää tapoja etsiä ratkaisua.

Tutkimuksessa tarkastellaan Kansainvälisen olympiakomitean (KOK) suhdetta kansainväliseen politiikkaan sen esittämän argumentoinnin pohjalta. KOK on kansainvälisen olympialiikkeen johtava järjestö ja siten se on kansainvälisessä urheilussa keskeisessä asemassa. Olympialiike on perustamisestaan lähtien halunnut olla myös rauhanliikkeen roolissa. Tutkimuksen tapauksena on KOK:n 1990-luvulla tekemä olympia-aselepoaloite (Olympic Truce). Rauhanaloitteen argumentoinnin analyysillä pyritään selventämään KOK:n näkemyksiä kansainvälisen politiikan luonteesta sekä KOK:n omasta roolista siinä. KOK on perinteisesti pyrkinyt olemaan epäpoliittinen järjestö, mutta tässä asenteessa näyttää tapahtuneen muutos. Tutkimuksen lähtökohtana onkin epäpoliittisuutta problematisoiva näkökulma. Oletuksena on, että KOK on halunnut 1990-luvulla ottaa aktiivisemman kansainvälispoliittisen roolin. Retorisen näkökulman mukaan kieli luo todellisuutta, mikä on myös tutkimuksen lähtökohtana. Tutkimuksen tavoitteena on paikantaa tutkimuskohteen selityksiä tulkitsevan tai ymmärtävän metodologian pohjalta, jolloin kohdetta selitetään sen mielen, merkityksen avulla. Tutkimusongelman pääkysymys on, miten KOK argumentoi olevansa rauhanliike. Tavoitteena on myös selvittää KOK:n maailmankuvaa. KOK:n argumentoinnin tulkinnassa käytetäänkin kansainvälisen politiikan teorioita. Teoreettinen jäsennys koostuu kolmesta eri teoreettisesta näkökulmasta. Kansainvälistä olympialiikettä jäsennetään ensinnäkin regiiminä eli hallintajärjestelmänä regiimiteoreettisesta näkökulmasta. Viitekehystä täydentävät valtiokeskeinen näkökulma realismi sekä yhteiskunnalliseen painottuva transnationalismi. Argumentoinnin analyysissa tarkastellaan, miten KOK:n argumentointi pohjautuu näiden teoreettisten näkökulmien oletuksille. Tutkimusstrategiaan kuuluu tekstien retorinen analyysi soveltaen Chaïm Perelmanin argumentoinnin retoriikan teoriaa. Sen avulla voidaan eritellä tekniikoita, joilla rakentuu vakuuttava argumentointi. Primääriaineiston keskeisin dokumentti on KOK:n vetoomus olympia-aselevon puolesta vuodelta 1992. Argumentoinnin analyysin aineisto on koottu suurimmaksi osaksi KOK:n julkaiseman Olympic Review -lehden pääkirjoituksista sekä artikkeleista. Argumentoinnista on tulkittavissa teemoja, joiden avulla KOK yrittää vakuuttaa yleisönsä aloitteen hyvyydestä sekä omasta imagostaan rauhanliikkeenä. Argumentoinnin analyysi paljastaa sekä julkisesti esiintuotuja että tulkinnallisia tavoitteita, joita KOK:lla on kansainvälisessä politiikassa. KOK:n maailmankuvasta on löydettävissä sekä realismin että transnationalismin uskomuksia. Olympia-aselepoaloitetta voidaan pitää yhtenä osoituksena KOK:n pyrkimyksestä arvovaltaisempaan ja aktiivisempaan rooliin kansainvälisessä politiikassa.

Tämä tutkielma tarkastelee valtioiden sisäisten konfliktien rauhanprosesseja, tapauksenaan Pohjois-Irlannin rauhanprosessi. Tutkielmassa käytetään ns. valtioiden sisäisen konfliktin ratkontaprosessimallia (intra-state conflict resolution process). Malli on muodostettu kolmannen maailman heikkojen valtioiden onnistuneiden rauhanprosessien pohjalta eli siihen on koottu näiden onnistuneiden rauhanprosessien ratkaisevia piirteitä. Käytettävä malli on kolmivaiheinen, joka esittelee rauhanprosessin pääpiirteet, ratkaisevat tapahtumat ja rakenteen. Ensimmäisessä vaiheessa seurataan konfliktin ratkaisua dialogin aloittamisesta rauhansopimuksen sisältöön, toisessa eli täytäntöönpanovaiheessa rauhansopimuksen asetukset sovelletaan käytäntöön ja viimeisessä eli vakauttamisvaiheessa poliittisten eliittien, ääriryhmien ja tavallisten kansalaisten täytyy hyväksyä ja sisäistää rauhansopimuksen täytäntöönpanosta johtuvat seuraamukset ja muutokset. Tämän lisäksi mallin avulla pyritään luomaan kokonaiskuva Pohjois-Irlannin konfliktista ja ns. toisesta rauhanprosessista. Tutkielman tutkimuskysymys on, kuinka kolmannen maailman heikkojen valtioiden sisäisten konfliktien onnistuneista rauhanprosesseista koottu malli toimii Pohjois-Irlannin toisen rauhanprosessin tapauksessa. Tutkielman aineistona käytetään aikaisempaa Pohjois-Irlanti tutkimusta, rauhan- ja konfliktintutkimuksen kirjallisuutta sekä lehdistö- ja internetlähteitä. Pohjois-Irlannin konfliktia ja rauhanprosessia koskevaa kirjallisuutta kriittisesti käsittelemällä saadaan aikaan tämän tutkielman oma näkökulma. Tutkielman metodi perustuu näin ollen aikaisemman tutkimuksen kriittiselle luennalle konfliktin ratkontaprosessimallin näkökulmasta. Tutkielman tulokseksi saatiin, että malli toimii tietyiltä kohdin, mutta pääasiassa sen selitysvoima ei riitä Pohjois-Irlannin tapauksessa. Samalla tutkielmassa saatiin kuva Pohjois-Irlannin toisen rauhanprosessin kulusta. Pääsyynä mallin toimimattomuuteen nähtiin se, että huolimatta Pohjois-Irlannin konfliktin monista yhtäläisyyksistä verrattuna kolmannen maailman valtioiden sisäisiin konflikteihin, Pohjois-Irlannin konflikti ja rauhanprosessi toimii kuitenkin Länsi-Eurooppalaisessa kontekstissa. Tämä on hyvin erilainen toimintaympäristö kuin kolmannen maailman heikot valtiot. Luonnollisesti tutkielmassa käytetty malli toimii pienimmän yhteisen nimittäjän mukaan ja tutkittavan konfliktin erityispiirteet täytyy ottaa huomioon mallia sovellettaessa. Näin pyrittiin tekemään, mutta siitä huolimatta malli sopi vain osaksi Pohjois-Irlannin tapaukseen.

Tämä pro-gradu -työ esittelee Malesian alkuperäiskansan, semaiden, konflikteja ja rauhaa koskevia käsityksiä. Semait tunnetaan yhtenä väkivallattomimmista yhteisöistä maailmassa, ja keskeisiksi tutkimuskysymyksiksi nouseekin, miksi konfliktien vältteleminen on niin keskeistä tässä yhteisössä ja mistä konflikteissa on oikeastaan kysymys. Työ perustuu kolmen kuukauden pituiseen antropologiseen kenttätyöhön yhdessä semaikylässä Perakin osavaltiossa keväällä 2004, ja aihetta koskevaan antropologiseen kirjallisuuteen. Kenttätyöaineisto koostuu kenttäpäiväkirjoista, nauhoitetuista haastatteluista ja keskusteluista sekä sanomalehtileikkeistä. Tutkimuksen strategiana on keskittyä kontekstiin, jossa konflikteista puhutaan. Semaiden suhtautuminen konflikteihin on sidoksissa heidän kulttuurisiin oletuksiinsa, keskeisiin arvoihinsa ja siihen tapaan, jolla he ovat rakentaneet sosiaaliset suhteensa. On olennaista ymmärtää heidän maailmankuvaansa ja erityisesti monimutkaista suhtautumistaan laajempiin valtarakenteisiin ja Malesian valtioon. Semait haluavat pitää valtion mahdollisimman loitolla omasta yhteisöstään, koska ovat lähes jatkuvasti olleet valtion sortotoimenpiteiden kohteina. Toisaalta analyysini pohjalta havaitsin, että he olivat tietoisia valtion läsnäolosta, ja että tämä tietoisuus vaikutti myös heidän käsitykseensä oman yhteisönsä sosiaalisuutta koskevista arvoista Tässä työssä olen kuvaillut ja analysoinut semaiden parannusrituaalin ja tulkinnut sen olevan heidän tapansa käsitellä ja ratkaista konflikteja. Parannusrituaalissa semaiden suhde valtioon ja valtarakenteisiin sekä rauhan ylläpitämisen keskeisyys näyttäytyvät jonain, mitä voidaan pitää semaiden sosiaalisuuden perustana. Parannusrituaali tekee semaiden sosiaalisuudesta olennaista. Vaikka semait ovat pyrkineet elämään eristyksissä ympäröivästä yhteiskunnasta, on valtion läsnäolo historiallinen tosiasia. Toisaalta semaiden esimerkin avulla on myös selvää, että sosiaalisuuden rakentumisessa on kyse muustakin kuin vallasta. Semaiden mielestä konfliktit ovat yhteisöllisiä ja ne tulee hoitaa yhteisön ja perheen kesken. Analyysini perusteella näyttäisi kuitenkin siltä, että konfliktien ratkaiseminen ja rauhan ylläpitäminen perustuvatkin yhteisöelämän ulkopuolisten auttajien toimintaan. Myös tärkeimmän moraalisen arvon, väkivallattomuuden, ylläpitämisen auktoriteetti näyttäisi olevan semaiden yhteisöelämän ulkopuolella. Konfliktien ratkaisemisen ja muun vallankäytön projisoiminen yhteisön ulkopuolelle on tämän työn yksi ratkaisevimmista semaiden yhteiskunnan kontrastia ja rakennetta kuvaavista havainnoista.

Uskonto näyttelee keskeistä roolia maailman konflikteissa. Onko Raamattu sodan vai rauhan kirja? Mitä on pyhä sota? Sota, rauha ja Raamattu muodostuu asiantuntijoiden kirjoittamista artikkeleista, joissa valotetaan muun muassa muinaisen Lähi-idän sotakäytäntöjä ja -retoriikkaa, Qumranin sotatekstejä ja varhaiskristittyjä sotilaita. Raamatunkäyttöä kuvataan Suomen sodissa ja Lähi-idän konfliktin yhteydessä. Tutkimuksellisen ja analyyttisen tarkastelun seurauksena vanhat kärjistykset purkautuvat: uskontoa ei voi pitää puhtaasti rauhanomaisena, mutta sen roolia sotien syynä ei voi liioitella. Sota, rauha ja Raamattu haastaa pohtimaan Raamatun näkemysten vaikutusta tähän päivään ja ottamaan vastuuta ajankohtaisista tulkinnoista. Teoksen ovat toimittaneet Uuden testamentin eksegetiikan dosentti Niko Huttunen ja tutkijatohtori Nina Nikki.

Ilman oikeudenmukaisuutta ei ole rauhaa, ilman rauhaa ei ole oikeudenmukaisuutta. Tämä ajatus toistuu usein rauhasta puhuttaessa, ja oikeudenmukaisuuden ja rauhan yhteenkuuluvuus näkyy myös paljon käytetyssä oikeudenmukaisen rauhan käsitteessä. Nämä käsitteet samoin kuin väkivaltaan, väkivallattomuuteen ja oikeutettuun sotaan liittyvät kysymykset ovat olleet yksi Kirkkojen maailmanneuvoston (KMN) julkilausumissa toistuneista teemoista läpi sen historian. Viimeisin laaja teologinen prosessi teemojen äärellä on käyty osana väkivallan vastaista vuosikymmentä The Decade to Overcome Violence 2001–2010: Churches Seeking Reconciliation and Peace (DOV), jolloin KMN:n piirissä pyrittiin teologisesti määrittelemään oikeudenmukaisen rauhan käsitettä ja luomaan yhteinen ekumeeninen rauhanjulistus. Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten oikeudenmukaisen rauhan (just peace) käsite on ymmärretty KMN:n vuonna 2011 julkaistussa Ecumenical Call to Just Peace -asiakirjassa (ECJP) ja sitä edeltäneen ekumeenisen rauhanjulistuksen valmisteluprosessin aikana. Sen lisäksi tavoitteena on verrata, miten käsitys suhteutuu KMN:ssa aiemmin käytyyn keskusteluun rauhasta ja oikeudenmukaisuudesta, väkivallasta ja sodan oikeutuksesta. Päälähteitä tutkielmassa ovat ECJP, sen luonnosversio Initial Statement Towards an Ecumenical Declaration on Just Peace (IST-EDJP) sekä täydentäväksi materiaaliksi koottu Just Peace Companion (JPC). Aiempaa keskustelua käydään läpi KMN:n yleiskokousten kannanottojen sekä DOV:n syntyyn johtaneiden vaiheiden kautta. Tutkielman perusteella oikeudenmukaisesta rauhasta piirtyy kuva monitahoisena, monimutkaisena ja silti samalla yksinkertaisena asiana: kaikenlaisen hyvinvoinnin ehtona ja mahdollistajana sekä perustana ihmisen oikeanlaiselle suhteelle toisiin ihmisiin, luontoon sekä Jumalaan. ECJP:n mukaan rauhan, jonka edistämiseen se kutsuu kirkkoja, tulee toteutua yhteisössä eli ihmisten kesken, taloudessa, ympäristön kanssa sekä kansojen kesken eli kansainvälisessä politiikassa. ECJP:n tavoitteena oli olla ”vahvasti teologiaan perustuva ekumeeninen rauhanjulistus”. Oikeudenmukaisen rauhan teologisen perustuksen muodostavat rauhan ja oikeudenmukaisuuden käsitteiden raamatullinen määrittely, kolminaisuusoppiin ja Kristuksen sovitustyöhön liittyvät näkökulmat sekä ymmärrys kirkosta rauhantyön välineenä ja rauhasta osana kirkon olemusta ja perustehtävää. Koska KMN:n keskustelu rauhasta on lähtenyt liikkeelle huomattavasti suppeammasta ymmärryksestä, rauhasta sodan poissaolona, rauha näyttäytyy läpi rauhanjulistuksen prosessin ja aineiston usein ensisijaisesti vastakohtana aseelliselle voimankäytölle, ja siitä keskustellaan vahvasti oikeutetun sodan teorian ja väkivallattomuuden periaatteen kontekstissa. KMN:n aiempia keskusteluja rauhasta ja ECJP:n sisältöä verrattaessa huomataan selkeä kehityskulku ja muutos: oikeutetun sodan teoria ja väkivallan perusteleminen ovat käyneet yhä mahdottomimmiksi ja keskustelun painopiste on kääntynyt väkivallattomuuteen ensisijaisena ja jopa ainoana tapana ratkoa konflikteja ja rakentaa pysyvää rauhaa. Haasteen väkivallattomuuden ihanteelle tuo kuitenkin suojeluvastuun periaate, joka edelleen jättää mahdollisuuden voimankäytölle.