Browsing by Subject "referointi"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 30
  • Tirkkonen, Nora (Helsingfors universitet, 2017)
    Tutkielman tavoitteena on selvittää, miten kaksikieliset referointijaksot rakentuvat ja varioivat suomenruotsa-laisessa arkikeskustelussa. Tutkielman teoriatausta käsittelee koodinvaihtoa suomenruotsalaisissa keskusteluis-sa sekä referointia ja johtolauseita puhutussa vuorovaikutuksessa. Tutkielman metodina toimii sosiolingvistiik-ka yhdessä keskustelunanalyysin kanssa. Aineistona on kahden alle 30-vuotiaan suomenruotsalaisen helsinki-läisnaisen nauhoitettuja keskusteluja vuosilta 2013 ja 2016. Nauhoitusten kesto on yhteensä 4 tuntia ja 6 mi-nuuttia. Tutkielmasta käy ilmi, että referoinnilla on vakiintunut konstruktio, jonka prototyyppinen muoto on seuraava: johtolause + att/et(tä) -partikkeli + referointijakso. Ruotsiksi prototyyppinen johtolause on muodossa så ja sa att tai ja va så att, ja suomeksi mä sanoin et tai mä olin et. Referoinnin konstruktio voi varioida ja siitä voi esi-merkiksi puuttua joitain osia, mutta tärkein osa on itse referointijakso. Yleensä referointijakso merkitään pu-heessa jollakin tavalla. Useimmiten referointijakson merkitsijänä toimii äänensävyn tai -laadun muuttaminen, mikä auttaa puhujaa erottamaan oman äänen vieraasta äänestä. Tutkielman aineistossa johtolauseet on myös hyvin usein sanottu nopeammin kuin ympäröivä puhe, joten myös nopeus on yksi tärkeä referoinnin merkitsijä äänensävyn muutoksen lisäksi. Tutkielmasta nousee esiin, että johtolauseet varioivat runsaasti. Johtolauseen verbit ovat yleensä olla ja sanoa tai ruotsiksi vara ja säga, mutta myös muita verbejä esiintyy satunnaisesti. Johtolauseena voi toimia myös pelk-kä partikkeli, joka on yleensä att tai et(tä). Usein pelkän partikkelin esiintymisen edellytyksenä on se, että se esiintyy muun referoinnin lomassa tai sitä ennen on esiintynyt referointia. Pelkkä partikkeli ei siis esiinny eikä aloita referointia yksinään. Johtolause voi myös puuttua kokonaan, mutta silloin referointijaksolla on muita merkitsijöitä, jotta referointijakson voi tunnistaa referoinniksi. Tällaisia merkitsijöitä ovat esim. tauot, äänensä-vyn ja -voimakkuuden vaihtelut sekä muut prosodiset seikat. Tutkielmasta selviää myös, että johtolause voi suomenruotsalaisissa keskusteluissa olla joko suomeksi tai ruot-siksi. Samoin on referoinnin laita. Usein referointijakso on suomeksi, kun puhuja referoi suomenkielistä puhujaa tai referointijakso on merkityksellinen, hauska tai muulla tavalla poikkeava aiemmin sanotusta asiasta. Myös toisen henkilön referointi sekä affektiiviset ilmaukset, kuten kirosanat, tuntuvat tulevan suomeksi. Kaikenlaiset kieliyhdistelmät johtolauseiden ja referointijaksojen välillä ovat mahdollisia: johtolause voi olla suomeksi ja referointijakso ruotsiksi, johtolause voi olla ruotsiksi ja referointijakso suomeksi, sekä johtolause että referointi-jakso voivat olla samalla kielellä ja niin edelleen. Johtolauseen kieli voi myös vaihdella eli vuorotella saman tarinan aikana. Lisäksi kieli voi vaihtua johtolauseen sisällä, esimerkiksi muodossa jag var sillai et. Tutkielmasta ei voi tehdä kahden puhujan ja neljän tunnin aineiston perusteella laajoja yleistyksiä, jotka koski-sivat koko suomenruotsalaista puhujayhteisöä. Tutkielma kuitenkin osoittaa, että myös jonkin yhteisön sisällä puhujat ovat yksilöllisiä ja saattavat referoidessaan käyttää keskenään eri keinoja. Tutkielman keskeiset tulok-set siis ovat, että puhutussa kielessä referointijaksoilla on vakiintunut konstruktio ja että johtolauseet voivat kaksikielisessä keskustelussa varioida suuresti.
  • Tiisala, Hanna (2003)
  • Honkanen-Haapasalo, Terhi-Mari (Helsingin yliopisto, 2020)
    Pro gradu -tutkielma käsittelee moniäänisyyttä, erityisesti sitaatteja, osana kotimaisten romaanien kansitekstejä. Tutkimus lähestyy kansitekstejä ja niiden jaksoja tekstilajioletuksesta käsin ja asettuu osaksi genretutkimuksen kenttää. Aineistoa tarkastellaan myös promotionaalisuuden ja moniäänisyyden näkökulmasta. Menetelminä hyödynnetään tarpeen mukaan erilaisia tekstintutkimuksen työkaluja kuten jaksoanalyysia ja systeemisfunktionaalista kielentutkimusta. Aineisto koostuu 30 kotimaisesta, sitaatillisesta romaanin kansitekstistä, jotka on julkaistu vuoden 2010 jälkeen. Takakansikokonaisuuksissa kuvataan, arvioidaan ja näytetään kirjaa monesta näkökulmasta, monella eri äänellä ja moninaisia suostuttelun keinoja hyödyntäen. Luvussa 3 aineiston esitellään seuraavanlaisia kansien toiminnallisia jaksoja: 1) evaluointijaksot, jotka jakautuvat edelleen romaanin ja kirjailijan evaluointiin, 2) romaanin kuvailu pidempinä juonen referointijaksoina tai ytimekkäinä, elliptisinä kiteytyksinä, 3) kirjailijaesittely, 4) arvostelut, 5) validointi sekä 6) sitaatit, jotka on tässä luokiteltu sen mukaan, kaiuttavatko ne tekstiin yhden vai useamman lähteen ääniä. Sitaatin äänet poikkeavat monella tapaa muista jaksoista: muualla kansissa on äänessä kirjan ulkopuolinen, tietojaan ja arvioitaan esittävä auktoriteetti, ja sitaatin puhe on modaalisesti varauksellisempaa ja eri tavoin moniäänistä. Selkein tunnusmerkki kansien sitaatille on yksikön ensimmäinen persoona sekä yksilön kokemusmaailman näkökulma. Luvussa 4 tarkastellaan sitaatteja niissä aktivoituvien verbiprosessien kautta. Tässä tarkastelussa hyödynnetään Hallidayn ja Matthiessenin verbiprosessiluokittelua, jonka avulla analysoidaan sitaattijaksojen ajatuksia, tekemisiä ja olemisia. Aineiston verbiprosesseista suurin osa on mentaalisia, ja niillä kuvataan romaanin henkilöiden mielenliikkeitä ja ajatuksia. Materiaaliset prosessit tyypillisesti näyttävät lukijalle romaanien käänteentekeviä hetkiä. Sitaattien relatiivisilla prosesseilla taas kuvataan kirjan henkilöiden suhdetta muihin ihmisiin tai maailmaan tai rakennetaan dramaattisia asetelmia, jotka herättävät lukijan kiinnostuksen. Lukijalle tarjoutuva dialoginen tila ja tulkintojen vapaus laajenevat, kun vaikuttamisen keinoissa siirrytään evaluoinnista ja aiempien teosten arvosteluista kuvailuun ja sitaatteihin. Vaikka sitaateilla vaikutetaan lukijaan epäsuorasti, niillä ohjataan tulkintaa: sitaatin poimiminen, rajaaminen ja nostaminen kanteen on aktiivinen valinta, jolla kansitekstin tekijä ohjaa lukijan katseen haluamaansa suuntaan.
  • Laukkanen, Netta (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tässä tutkielmassa kuvataan omaelämäkertamaisen teoksen JHT ‒ Musta lammas kerrontaa eri näkökulmista käsin. Tut-kimuksen tarkoituksena ei ole olla kaikenkattava analyysi, vaan tutkimus on enemmänkin avaus kerronnan tutkimukselle tietokirjallisuudessa. Tarkempana tutkimuksen kohteena on kolme näkökulmaa, joiden avulla teoksen kerrontaa raken-netaan. Nämä näkökulmat ovat tempus, referointi ja kertoja. Tutkimusote aineistolähtöinen. Tutkielmassa selvitetään, kuinka aineistoteoksen kerronta rakentuu tempusten, referoin-nin ja kertojan avulla. Tutkielmassa keskitytään siihen, miten teokseen luodaan aikaa. Toisaalta tutkielmassa osoitetaan myös, miten kerrontaan rakennettua ajan illuusiota rikotaan. Tutkimusote on myös kvalitatiivinen. Tutkielmassa ei osoi-teta, kuinka paljon tällaista ajan illuusion rikkomista aineistossa esiintyy. Sen sijaan tutkielmassa keskitytään osoitta-maan, millaisin erilaisin keinoin teokseen rakennettua ajan illuusiota rikotaan. Tutkielman aineistona toimii omaelämäkertamainen teos JHT ‒ Musta lammas. Tarkasteltava aineisto on rajattu teoksen varsinaisten lukujen kerrontaan. Aineiston tutkimiseen sovelletaan kielioppia ja narratologiaa. Kieliopissa tutkimus nojaa Ison suomen kieliopin käsitteistöön. Narratologiassa tutkimus nojaa Rimmon-Kenanin ajatuksiin. Elämäkertaa genrenä määritellään Leskelä-Kärjen esittämien ajatusten pohjalta. Analyysin perusteella tempusvalintojen, referoinnin ja kertojan sanavalintojen avulla luodaan teoksen kerrontaan illuu-sio siitä, että teoksessa esitetyt tapahtumat tapahtuvat juuri nyt. Toisaalta kaikkia näitä keinoja käytetään teoksessa myös tämän illuusion rikkomiseen. Tutkimuksen perusteella voidaan olettaa, että elämäkertakirjallisuus on lajina muuttunut. Tutkimuksen perusteella ei voida kuitenkaan tehdä suuria johtopäätöksiä, sillä aineistona on ollut vain yksi uudenlainen elämäkerta.
  • Rapelo, Jenni (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tutkielmassa tarkastellaan suorien esitysten johtolauseita ja johtolauseiden verbejä. Tutkimuksessa keskitytään siihen, mitä tehtäviä johtolauseilla ja johtoverbeillä on tekstissä, ja millaisia merkityksiä niillä tuotetaan. Aineisto koostuu kymmenestä eri prinsessatarinasta, jotka on kerätty kahdesta eri satukokoelmasta. Aineisto on siis kirjoitettua fiktiivistä proosatekstiä. Tutkimuksen keskeinen teoreettinen viitekehys on lingvistinen tekstintutkimus. Työssä hyödynnetään sekä kaunokirjallisen dialogin että puhutun kielen referointiin liittyvää tutkimusta. Työssä osoitetaan, että tarinoiden johtolauseet ovat tavallisesti melko prototyyppisiä: ne sisältävät hyvin usein vain puhujan, kommunikaatioverbin ja mahdollisesti vastaanottajan. Lisäksi johtolauseet sijaitsevat tyypillisesti repliikin välissä tai jäljessä, ja etujohtolauseet ovat harvinaisempia. Joskus johtolause puuttuu kokonaan. Johtoverbeistä yleisin on neutraali sanoa, mutta siitä huolimatta erilaisten verbien kirjo on laaja. Merkitykseltään yleisten verbien (esimerkiksi sanoa, todeta, selittää, kysyä) lisäksi johtoverbeinä esiintyy runsaasti huutamisverbejä ja muita puhumisen tapaa kuvailevia verbejä (esimerkiksi huudahti, huokaisi). Myös tunnetiloja ja tiedollisia prosesseja kuvailevat johtoverbit ovat melko yleisiä (esimerkiksi tuumia, riemastua). Tutkielmassa verrataan prinsessatarinoiden johtolauseiden samankaltaisuutta ja eroja aiempaan referoinnin tutkimukseen. Yksi jatkotutkimuksen aihe olisi tarinoiden muiden verbien tarkastelu suhteessa johtoverbeihin. Edelleen voisi myös verrata nykytarinoiden johtolauseita ja johtoverbejä vanhempiin taidesatuihin.
  • Kokko, Miia (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tarkastelen tutkielmassani lukion kirjoitustaidon koetta ja sen vastaustekstiä moniäänisyyden näkökulmasta. Kirjoitustaidon koe on ensimmäistä kertaa syksyllä 2018 käyttöön otettu äidinkielen ja kirjallisuuden ylioppilaskoe, jossa kokelaan on tarkoitus kirjoittaa pohtiva tai kantaa ottava, noin 6000 merkin esseemäinen teksti. Vastaustekstissä on hyödynnettävä oman ajattelun tukena kokeessa annetuista aineistoista vähintään kahta. Aineistot voivat olla esimerkiksi asia- tai mediatekstejä tai fiktiivisiä tekstejä eri muodoissaan. Tutkimuksessani tarkastelen, minkälaisia referoinnin keinoja vastausteksteissä esiintyy. Tarkastelun kohteina ovat suora ja epäsuora esitys, vapaa suora ja vapaa epäsuora esitys, upotettu referaatti ja sellaiset referaatit, jotka sisältävät lähdeviitteen. Referoinnin keinojen lisäksi tutkimukseni valottaa sitä, minkälaisia merkityksiä eri referoinnin keinot saavat vastaustekstissä. Tarkastelun kohteena on siis se, millä tavoin kokelaat rakentavat teksteihinsä itse rajaamaansa näkökulmaa ja dialogisuutta eli keskustelua aineistojen välille. Tutkimukseni aineisto koostuu yhteensä 15 kirjoitustaidon vastaustekstistä, jotka ovat kahtalaiset. Toisen osan aineistostani muodostaa yhdeksän preliminäärikokeessa kirjoitettua vastausta, jotka olen kerännyt eräästä lukiosta. Loput aineistostani koostuu kuudesta aidosta ylioppilaskokeesta, jotka on julkaistu Ylioppilastutkintolautakunnan ja kokelaiden luvalla julkisesti. Hyödynnän tutkimuksessani aiempaa suomen kielen tutkimusta siitä, millä tavoin referointi on niissä määritelty. Aineiston referointia tarkastellessani hyödynnän ajatuksia genrejen funktionaalisista jaksoista ja Martinin ja Whiten suhtautumisen teoriasta ja sitoutumisen keinoista. Tutkimukseni osoittaa, että kirjoitustaidon vastaus on varsin moniääninen tekstilaji. Aineiston referointi ei esiinny vastaustekstissä vailla päämäärää, vaan sillä on tekstiyhteydessään aina jokin funktionaalinen tarkoitus. Aineiston referointi ja kokelaan oma pohdinta tai ääni muodostavat eräänlaisen parin, joka voi saada näkökulman rajauksessa muun muassa argumentoivan, esimerkinomaisen tai kommentoivan funktion. Referointi näyttää rakentavan tekstiin abstraktin ja konkretian tason vaihtelun, jolla kokelas luo tekstiinsä pohdintaa. Vastaustekstin aloitus- ja lopetuskappaleissa esiintyy tarinallisuutta sekä kertovaa ja kuvailevaa tekstityyppiä, joilla tekstiin rakennetaan esimerkkejä. Esimerkillä sen sijaan rakennetaan kokelaan näkökulmaa abstraktin ja konkretian tason vaihtelulla. Erilaiset tekstityypit ja referoinnin keinot näyttävät kaikki liittyvän merkittävästi siihen, millä tavalla vastaustekstiin rakentuu näkökulmaa ja pohtivuutta. Tutkimustulokseni osoittavat, että erityisesti erinomaisissa vastausteksteissä näkökulma ja pohtivuus rakentuu siten, että pääpaino on kokelaan omassa pohdinnassa. Tutkimukseni paljastaa kirjoitustaidon kokeen vastauksen tekstilajista suuntaa antavia tuloksia, joita voi tietyin varauksin liittää äidinkielen ja kirjallisuuden didaktiikkaan ja esimerkiksi genrepedagogiikkaan.
  • Harju, Juhana (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tarkastelen tietokirjallisuuden tutkimukseen kuuluvassa pro gradu -tutkielmassani referoinnin ja moniäänistämisen keinojen käyttöä ja tarkoitusta suomenkielisissä tietokirjoissa. Menetelmänäni käytän lingvististä tekstianalyysiä, jota tuen kirjallisuustieteen ja diskurssintutkimuksen näkökulmilla. Kieliopin osalta nojaan Ison suomen kieliopin käsitteistykseen. Tutkielmani edustaa laadullista tutkimusta. Aineistoni koostuu kolmesta 2010-luvulla julkaistusta tietokirjasta: Sari Näreen historiateoksesta Sota ja seksi (Tammi 2016), Kristiina Koivusen politiikan alan teoksesta Suomen nuoret jihadistit (Into 2016) ja Hippo Taatilan rockhistoriikista YUP (Like 2017). Teoksista Sota ja seksi sekä Suomen nuoret jihadistit eivät ole kertomusmuotoisia, kun taas YUP on. Kaikki kolme teosta voidaan luokitella yleiseksi tietokirjallisuudeksi erotuksena esimerkiksi oppi- ja tutkimuskirjallisuudesta. Analysoin aineistosta valitsemani 24 tekstiesimerkkiä, joissa esiintyy referoinnin ja moniäänisyyden ilmiöitä. Tutkimukseni tuloksena on, että kaikissa kolmessa teoksessa käytetään suoran ja epäsuoran esityksen keinoja. Teoksissa Sota ja seksi sekä Suomen nuoret jihadistit referoinnilla tuodaan tekstiin ääniä, jotka edistävät kertojan ajamaa argumenttia tai tarjoavat lukijalle aiheeseen liittyvää kontekstia. YUP:ssä referointi on keino kuljettaa tarinaa eteenpäin eri haastateltavien subjektiivisten näkökulmien kautta. Siteerauksia esiintyy kaikissa teoksissa, ja niillä pyritään luomaan vaikutelma referoinnin autenttisuudesta. Vapaata suoraa esitystä esiintyy teoksissa Sota ja seksi sekä YUP, mutta ei teoksessa Suomen nuoret jihadistit. Vapaata epäsuoraa esitystä ei esiinny yhdessäkään teoksista. Ironiaa käytetään moniäänisyyden keinona kaikissa teoksissa. Teoksissa Sota ja seksi sekä Suomen nuoret jihadistit kertoja ilmaisee ironialla ottavansa etäisyyttä käyttämänsä termiin, kun taas YUP:ssä ironia on keino tuottaa yhteisöllisyyden vaikutelmaa lukijan ja tekstin välille. Kaikissa teoksissa referoidut äänet esitetään erillisinä teoksen kertojan äänestä, mikä selittää näkökulmia limittävän vapaan epäsuoran esityksen poissaolon aineistossa. Tietolähteiden läpinäkyvä referointi toimii keinona tuottaa luotettavuuden vaikutelmaa. Tutkimus antaa viitteitä siihen, että referoinnin ja moniäänisyyden käytöllä voidaan joko lisätä tekstin fiktionaalisuuden astetta tai vähentää sitä. Tavoiteltava fiktionaalisuuden aste on kytköksissä tietokirjatekstin genreen. Teoksissa Suomen nuoret jihadistit ja Sota ja seksi referointia käytetään minimoimaan fiktionaalisuuden määrä, kun taas kertomusmuotoisessa teoksessa YUP fiktionaalisuus toimii viihdyttämistarkoituksessa ja paikallisesti käytettynä tarinankerronnan keinona. Tietokirjatekstissä käytetty paikallinen fiktionaalisuus ei kuitenkaan välttämättä aseta kyseenalaiseksi teoksen yleistä luotettavuutta tietokirjana.
  • Konttas, Lotta (Helsingin yliopisto, 2018)
    According to previous studies, pupils get the most out of problem solving by examining their own answers and the whole solving process after finishing the process. This means the process is not yet over although the right results have been found. The purpose of this study was to examine what kind of perceptions do class teachers have about the looking back phase in problem solving teaching, and what significance do they give to the looking back phase. Additionally, the purpose was to examine what sort of looking back methods do teachers practice and what makes looking back phase good according to the teachers. Through interviewing five class teachers, I examined the significance of looking back and the pedagogical justification it was given by the teachers. Previous studies have shown that by going through their own answers and problem solving processes, the pupils widened their thinking and increased their learning opportunities. Therefore, I wanted to find out what perceptions do class teachers have of the looking back phase. I interviewed for this study five class teachers who work in the field in Uusimaa region. The interviews were held during or after the school days. The interviews were semi-structured theme interviews. The interviews were transcribed and analysed by using content analysis. According to the teachers interviewed to this study, the significance of looking back is in making the whole process clear to the pupils so that they learn to tell what they have actually done. The looking back phase guides the pupils to critically examine the answers they have found and argue for them. Teachers consider looking back well held, when pupils reflect on the choices they made to solve the problem, reflect on the used strategies, and explain and argue for their solutions. Through looking back phase pupils learn to be aware of the abilities they used and learned during the problem solving process. An additional significance of looking back phase is that the pupils learn to let their answers to be examined and discussed together. In the teachers’ experience, looking back is good when the whole process is made visible for the pupils. In a well held looking back phase it is the pupils’ ideas that are in the centre, not the teacher’s.
  • Henritius, Ida (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielmassa tarkastellaan sitä, miten henkilökuvassa referoidaan pää- ja muiden henkilöiden puhetta ja ajatuksia. Tavoitteena on selvittää, mitkä ovat henkilökuvan toimintavaiheet, miten niissä referoidaan ja miten vapaata epäsuoraa esitystä hyödynnetään päähenkilön identiteettien kuvaamiseen. Henkilökuvaa tarkastellaan tekstilajin näkökulmasta. Tutkielman aineistona on kolme henkilökuvaa, joiden päähenkilöt ovat menestyneitä yksilöurheilijoita. Henkilökuvat ovat ilmestyneet Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä ja Gloriassa vuosina 2014 ja 2016. Päähenkilöt ovat maratoonari Alisa Vainio, uimari Ari-Pekka Liukkonen ja purjehtija Tuuli Petäjä-Sirén. Tutkielmassa esitellään henkilökuvan toimintavaiheet, jotka ovat taustoitus, haastattelutilanteen kuvaus ja päähenkilön kuvaus. Havainnot eri toimintavaiheissa käytetyistä referoinnin keinoista osoittavat, että henkilökuvassa referointia käytetään eri paikoissa eri tarkoituksiin. Taustoituksessa referoinnilla voidaan pohjustaa henkilökuvaa, sen päähenkilöä ja jutussa käsiteltäviä asioita. Haastattelutilanteen kuvauksessa päähenkilöä kohtaan osoitetaan empatiaa vapaan epäsuoran esityksen jaksoissa. Vapaata epäsuoraa esitystä käytetään myös haastattelutilanteessa ilmenevien ristiriitojen selittämiseen. Päähenkilön identiteettiä kuvataan enimmäkseen suoran esityksen ja vapaan epäsuoran esityksen jaksoissa. Erityisesti vapaalla epäsuoralla esityksellä on merkittävä vaikutus siihen, millainen kuva haastateltavasta lopulta muodostuu.
  • Liukkonen, Meri (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkielmassa tarkastellaan referointia ja moniäänisyyttä peruskoulun yhdeksännen luokan oppilaiden kirjoittamissa vastineteksteissä. Aineisto koostuu 30:stä saman pistemäärän saaneesta vastineesta ja niiden pohjatekstistä, lyhennetystä kolumnista. Oppilaat ovat kirjoittaneet vastineet keväällä 2014, kun he osallistuivat Kansallisen koulutuksen arviointikeskuksen (Karvi) järjestämään valtakunnalliseen oppimistuloksien arviointiin. Tutkielmassa haetaan vastauksia seuraaviin kysymyksiin: 1. Miten pohjateksti näkyy vastineissa? Millaisia referoinnin muotoja ja keinoja oppilailla on käytössään? 2. Mitä asioita yhdeksäsluokkalaiset osaavat referoinnista ja mitä eivät osaa? 3. Millaisena tekstien moniäänisyys näyttäytyy ja millainen on sen vaikutus tekstin kokonaiskoherenssiin? Tutkimuksessa havaittiin, että yleisimmin oppilaat käyttivät referointiin epäsuoraa esitystä, joka rakentui tyypillisesti etujohtolauseesta ja referaattina toimivasta että-lauseesta. Selkeästi välimerkein merkittyä suoraa esitystä oli neljässä vastineessa. Johtoilmaukset olivat enimmäkseen kokonaisia lauseita ja verbit tyypillisesti neutraaleja kommunikaatioverbejä. Yleisimmin käytettiin verbejä kertoa, sanoa ja mainita. Johtolauseen verbi oli lähes aina aktiivimuodossa ja lauseen subjektina pohjatekstin kirjoittaja. Puheaktin tiivistelmiä oli vain vähän. Tyypillisesti ne esiintyivät epäsuoran esityksen yhteydessä, ja niitä seurasi oppilaan oman mielipiteen ilmaisu. X:n mielestä -rakenne toimi johtoilmauksen sijaan oppilaan oman mielipiteen ilmaisussa. Oppilaat käyttivät varsin suppeasti erilaisia referoinnin keinoja. Oikeinkirjoituksessa eniten ongelmia tuottivat välimerkit johtolauseen ja referaatin rajalla suorassa ja epäsuorassa esityksessä. Vastineissa oli havaittavissa useita eri ääniä: oppilaan oma ääni, pohjatekstin ääni, epäselvä ääni ja paikoin muita vieraita ääniä. Huomattavin ongelma vastineissa oli se, että pohjatekstistä lainattiin vastineeseen ilmauksia tai muuta sisältöä lähdettä ilmoittamatta. Tämä vaikutti tekstien kokonaiskoherenssiin. Osa vastineista ei ollut täysin ymmärrettäviä itsenäisinä teksteinä, ja vain harva oppilas hallitsi pohjatekstin kanssa keskustelun. Usein pohjateksti myös esiteltiin liian myöhään. Viidessä vastineessa pohjatekstiä ei mainittu ollenkaan. Useat vastineista asettuivat ennemmin tiivistelmän tai muun selostavan tekstin genreen kuin vastineiksi. Tutkimushavaintojen perusteella oppilaiden olisi syytä harjoitella referointia lisää. Tutkielman lopussa annetaankin useita ehdotuksia siitä, mitä opetuksessa voisi huomioida.