Browsing by Subject "reseptio"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-5 of 5
  • Rågell, Merja-Riikka (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tässä Pro Gradu -työssä tarkastellaan neljän kirjailijan, Eino Leinon (1878–1926), Arvid Mörnen (1876–1946), Hilda Huntuvuoren (1887–1968) ja Arvid Järnefeltin (1861–1932) aikavälillä 1907–1933 ilmestyneitä, Suomen niin kutsutun ensimmäisen ristiretken traditiosta ammentaneita, kaunokirjallisia teoksia sekä niiden aikalaisvastaanottoa. Teokset ovat ilmestymisjärjestyksessään seuraavat: Lalli (1907), Den helige Henricus (1914), Suomen apostoli (1923), Lallin pojat (1926) ja Lalli (1933). Aikalaisreseptiota havainnoidaan teoksista laaditun sanoma- ja aikakauslehtikritiikin avulla. Tämä reseptiosta kertova aineisto on noudettu Kansalliskirjaston digitoitujen aineistojen arkistosta. Tärkeimmät lähdeaineistolle esitetyt tutkimuskysymykset ovat; mistä lähtökohdista ja millä tavoin kukin kirjailija toisinsi ensimmäisestä ristiretkestä kertovaa traditiota (Pyhän Henrikin ja Erikin legendat, Piispa Henrikin surmavirsi, myös Topeliuksen Maamme kirja)? Miten näiden teosten hahmot, eritoten piispa Henrik ja talonpoika Lalli, ilmensivät kansallisia tuntoja, jos ylipäätään ilmensivät? Miten aikalaiskritiikki suhtautui tämän kollektiivisesti jaetun makrotarinan toisinnukseen eli millaisia teemoja aikalaisvastaanotossa nostettiin esille ja mitä piirteitä kiiteltiin, mitä taas moitittiin? Tutkimukseen liittyviä taustateorioita ovat löyhästi soveltaen Kari Syreenin muotoilema reseptiohistoriallisen analyysin työkalu, joka kulkee nimellä ’kolmen maailman malli’, sekä lehdistökritiikin osalta kirjallisuustieteessä käytetty niin kutsuttu ’odotushorisontin’ teoria. Varsinaisena tutkimusmetodina käytetään perinteistä historiallista metodia. Tutkielman loppupäätelmänä voi pitää, että puhtaan nationalistisista motiiveista toisinnettu traditio, jonka polttopisteessä on itsenäisyystaistelijaksi mielletyn Lallin surmatyö, sekä alkoi että päättyi Evald Ferdinand Jahnssonin (1844–1895) kansallisromanttiseen Lalli murhenäytelmään vuonna 1873. 1900-luvun puolella aihetta käyttäneiden kirjailijoiden aatekirjo laajeni ja heidän motiivinsa syventyivät. He eivät nähneet Lallia enää samalla tavoin viimeiseen asti Suomen kansan itsenäisyyden puolesta taistelleena sankari- ja marttyyrihahmona. Tämä näkyi selvästi myös teosten vastaanotossa. Varsinkin suurin osa Leinon teoksia tulkinneista suomettarelaisista (myöh. kokoomuslaisista), sekä Huntuvuoren osalta etenkin maalaisväestön, sanomalehdistä torjui ei kyllin herooisella tavalla tulkitut Lallin hahmot. Myös monissa luokkataistelua kannattaneissa työväenlehdissä Leinon Lalli (vetäytynyt individualisti) nähtiin liian vaisuna. Huntuvuoren teoksia nämä eivät arvioineet laisinkaan. Toisaalta oikeistopoliittiselle 1930-luvulle tultaessa työväenlehdet yltyivät ylistämään Arvid Järnefeltin alter egoa, koston jättänyttä ja tolstoilaiseen pasifismiin kääntynyttä talonpoikaa. Nyrpistelyä esiintyi myös svekomaanilehdistön esiymmärryksessä jaloksi mielletyn Arvid Mörnen päähenkilön, piispa Henrikin, liian inhimillisinä pidettyjä piirteitä kohtaan. Sosialidemokraattinen Mörne halusi havainnollistaa valtaa omanneiden Henrikin ja Lallin hahmojen kautta eri yhteiskuntaluokkien ylitsepääsemättömiä maailmankatsomuksellisia eroja. Teoksessa esiintynyt sosialismi ei kuitenkaan aiheuttanut lehdistössä mainittavaa torjuntareaktiota, sillä nämä, pääosin kaupalliset ja epäpoliittiset liberaalilehdet, eivät sitä edes teoksesta tunnistaneet. Vaikka voimakkaan fennomaanisen aatemaailman omaksuneen kansakoulunopettaja Hilda Huntuvuoren teokset nousivatkin lähelle Jahnssonin tyyliä, niiden ydinteema löytyi piispa Henrikin Suomeen tuomasta, ja kansan valtaosan auliisti vastaanottamasta kristinuskosta, ei pakanallisen Lallin johtamasta itsenäisyystaistelusta. Historiallisen tutkimuksen parissa toimineen Huntuvuoren teoksien ristiretkitulkinnat heijastelivat kaikkein eniten Zacharias Topeliuksen Maamme kirjan arvomaailmaa (luottamus auktoriteetteihin ja Kaitselmukseen) ja katolisen kirkon traditiota. Paitsi Leino ja Järnefelt, myös Henrikin päähenkilökseen valinnut Mörne, käyttivät tulkintojensa pohjana paikallisen tradition pohjalta syntynyttä Piispa Henrikin surmavirttä.
  • Happonen, Olli (Helsingfors universitet, 2016)
    Olen tutkinut Luis Buñuelin elokuvien reseptiota helsinkiläisessä lehdistössä ajanjaksolla 1954–1962. Tuona aikana Suomessa esitetyistä kahdeksasta Buñuelin elokuvasta tarkastelun kohteena ovat Robinson Crusoen seikkailut, Veri kuohuu ja Viridiana. Niiden kautta on mahdollista hahmottaa ohjaajan tekijäkuvan historiallista kehitystä ja verratta hänen taiteensa vastaanottoa laajempaan kuvaan taide-elokuvan reseptiosta maassamme. Ensisijainen lähdeaineistoni koostuu sanoma- ja aikakauslehdistä sekä elokuvakerhotoiminnan vuosijulkaisuista. Tutkimuskirjallisuuden osalta merkittävintä vertailevaa aineistoa edustaa Ari Kivimäen lisensiaattitutkimus Intohimojen karuselli, elokuvajournalismin julkisuuspelit Suomessa 1950–1962. Kivimäen tutkimuksen kautta Buñuelin reseptiokuva asettuu osaksi laajempaa suomalaista elokuvajournalistista kontekstia. Olen hyödyntänyt lähdeaineiston jäsentelyssä ja tulkitsemisessa Veijo Hietalan elokuvakritiikin strategiatyyppejä. Niistä merkittävimmiksi Buñuelin teosten reseptiossa nousivat auteuristisen ja ideologis-moralistisen kritiikkien tyypit. Helsinkiläisessä elokuvajournalismin piirissä siirryttiin 1950-luvun kuluessa ohjaajakeskeiseen, auteur-kritiikkiin, jossa keskeisenä elementtinä oli huomioida ohjaajan taidetta suhteessa koko hänen tuotantoonsa. Täten myös Buñuelin elokuvien reseptioon sovellettiin auteur-kritiikille tyypillisesti, esimerkiksi teoksia luokittelevaa ja hierarkisoivaa kanonisaation politiikkaa ja biografismia. Buñuelin ohjaajakuva kehittyikin 1950-luvun puolivälin ”esiauteurismista” kohti 1960-luvun alun ”täysauteuristista” ohjaajakulttia. Vielä Robinson Crusoen seikkailujen kritiikeissä suurelle osalle tuntemattoman Buñuelin taidetta arvotettiin ensisijaisesti esteettis-formalistisesti. Suurin osa helsinkiläiskriitikoista tulkitsi teosta ennen kaikkea Daniel Defoen klassikkoromaanin kautta. Elokuvan arvoa mitattiinkin ensisijaisesti sen perusteella, kuinka hyvin se onnistui kuvittamaan tunnetun kirjan tarinaa. Sen sijaan Veri kuohuun kritiikeissä Buñuel tekijänimenä oli jo tunnettu. Samalla kriitikot alkoivat kasvavassa määrin ymmärtää ohjaajaa ideologis-moralistisesti orientoituneena taiteilijana, jonka yhteiskuntakritiikin kärki oli osoitettu kohti vallassa olevia auktoriteetteja. Hänet koettiin valtion, kirkon ja porvariston ankarana arvostelijana. Ideologisen ja moraalisen reseption strategia saavutti huippunsa vuonna 1962, kun maailmalla skandaalimaista mainetta niittänyt Viridiana saapui Helsingin ensi-iltaansa. Jo ensi-iltakritiikeistä lähtien oli selvää, että elokuvajournalistit yksimielisesti hyväksyivät ohjaajan Francon Espanjan yhteiskunnallista todellisuutta kritisoineen sanoman. Intellektuaalisessa väittelyssä, jota käytiin usean viikon ajan Hufvudstadsbladetin, Nya Arguksen ja Folktidningen Ny tidin palstoilla, ideologis-moralistinen kritiikki korostui entisestään ja sai huomattavan intentionaalisia sävyjä. Elokuvajournalistit tulkitsivat Viridianaa ja Buñuelia ohjaajana voimakkaasti omien maailmankuviensa kautta. Debatoijat jakautuivat myös kahteen leiriin, joista toinen piti teosta pessimistisenä ihmiskuvauksena, kun taas vastapuoli ymmärsi Viridianaa optimistisemmin, yhteiskunnalliseen muutokseen pyrkivänä elokuvana. Niin ikään ohjaajaan liitetty surrealismi tulkittiin vaihtoehtoisesti, esimerkiksi viettien armoilla olevan ihmisen pessimistisenä kuvauksena tai vastavuoroisesti positiivisena, rajoja rikkovana, yhteiskunnallisena elokuvana. Helsinkiläisten elokuvajournalistien tulkinnat Viridianasta ja Buñuelin taiteesta eivät täten käy yksiin niiden käsitysten kanssa, jotka ovat korostaneet uuden aallon formalistisemman kritiikin strategian dominoineen 60-luvun alun suomalaista elokuvajournalismia. Buñuel koettiin ensi sijaisesti sisältöelokuvien tekijäksi, joka alisti elokuvan muodon ideologisten ja moraalisten kannanottojen palvelukseen. Kärjistetyimmillään hänet saatettiin jopa nostaa ajan trendeistä piittaamattomaksi auteuriksi, joka ei turvautunut muodikkaaseen elokuvan ilmaisukeinojen etualaistamiseen.
  • El Agoz, Magda (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkielma käsittelee Japanissa 1800-luvulla tapahtunutta laajamittaista länsimaisen oikeuden omaksumista. Japanin rajojen avautumisesta alkunsa saanut valtion tie kohti modernia suurvaltaa edellytti maan lainsäädännön perusteellista uudistamista. Japanin hallitus halusi luoda maalle kattavan ja kehittyneen oikeusjärjestyksen, jonka esikuvana päätettiin käyttää länsimaisia oikeusjärjestyksiä. Tutkielmassa tarkastellaan oikeusvertailevalla otteella tätä parikymmentä vuotta kestänyttä lainsäätämisprosessia, jonka lopputuloksena Japanin oikeusjärjestelmän voidaan lähes kokonaisuudessaan katsoa edustavan romaanis-germaanista eli mannereurooppalaista oikeusjärjestelmää. Tutkielmassa esitellään Alan Watsonin teoria oikeudellisista siirrännäisistä, ja peilataan sitä Japanin lainsäädännön länsimaistamiseen. Reseptiota eritellään sekä ulkoisesta että sisäisestä näkökulmasta, joista ensimmäinen viittaa reseption syihin ja toteuttamistapoihin, ja jälkimmäinen japanilaisten suhtautumiseen uuteen länsimaistyyliseen oikeusjärjestelmäänsä. Ymmärrettävästi näin merkittävä lainsäädännön uudistaminen vaati sopeutumista, sillä Japanin oikeusjärjestys oli koostunut lähinnä tapaoikeudesta ja uskonnollisista moraaliohjeista ennen kirjoitetun eurooppalaisen lainsäädännön omaksumista. Tutkielmassa käydään läpi varsin yksityiskohtaisesti itse lainsäätämisprosessin vaiheita ja esitellään Japanin valtiomiesten punnintaa eri länsimaisten oikeusjärjestysten välillä, kun he tekivät valintaa Japaniin parhaiten soveltuvasta lainsäädännön ja hallintomuodon mallista. Erityistä huomiota annetaan siviililaille ja perustuslaille, sillä ne olivat itsestään selvästi reseption merkittävimmät lainsäädäntöratkaisut. Tutkielmassa tarkastellaan näiden kahden lain erityispiirteitä ja vertaillaan niitä länsimaisiin, etupäässä ranskalaisiin ja saksalaisiin, esikuviinsa. Olennainen osa tutkielmaa on pohdinta reseption onnistumisesta. Lopputuloksena voidaan todeta, että Japanin oikeusjärjestyksen länsimaalaistaminen kiistatta onnistui, mistä on todisteena muun muassa siviililain pysyminen voimassa lähes muuttumattomana tähän päivään asti.
  • Tuusa, Saara (Helsingin yliopisto, 2021)
    Maisterintutkielmani tutkii sitä, miten käsite naisinen katse kannattaisi mieltää. Naisinen katse (female gaze) ymmärretään tutkielmani puitteissa miehisen katseen (male gaze) käsitteelliseksi vastapariksi. Miehinen katse pohjaa feministisen elokuvateoreetikon Laura Mulveyn vuoden 1975 esseeseen ’Visual Pleasure and Narrative Cinema’. Naisisen katseen käsite ei kuulu alkuperäiseen teoreettiseen malliin, eikä sille ole vakiintunutta määritelmää. Lähestyn naisisen katseen tutkimusta feministisen elokuvatutkimuksen viitekehyksessä, ja analyysini korostaa naisisuuteen liittyvää potentiaalia elokuvan kentällä. Tutkielmaa leimaa hermeneuttinen eetos, jossa tutkijan havainnot ja positio ovat läsnä ja yhdistyvät tulkinnalliseen analyysiin. Naisista katsetta lähestytään historiallisen käsiteanalyysin, elokuvateoksen formaalien ominaisuuksien sekä (nais)tekijyyden ja (nais)katsojuuden analyysin kautta, ja ymmärrys käsitteestä muodostuu näiden osien ja kokonaisuuden tulkinnan myötä. Aineistona toimivat kolme naistekijän pitkää elokuvaa sekä 30 kappaletta näistä elokuvista naiskriitikkojen kirjoittamia kritiikkejä. Naisista katseen analyysiä pohjaa miehisen katseen käsiteanalyysi. Tutkimukseni esittää, että miehinen katse on olennainen osa naisisen katseen käsitteen ontologiaa ja naisista katsetta määrittääkin ensisijaisesti sen kulttuurihistoriallinen toiseus. Tutkielmani esittää, että naisinen katse käyttää toiseudesta kumpuavaa aistimellisuutta ja affektiivisuutta voimavarana rakentaakseen miehisestä katseesta poikkeavaa ”katsomisen tapaa” elokuvassa, jonka keskiössä on kehollisena mielletty tietoisuus. Käytän hyväkseni fenomenologista ja kognitiivista elokuvatutkimusta naisisen katseen elokuvallisten keinojen analyysissä. Esitän, että naisisella katseella on kaksi strategiaa: aistivoimainen elokuvan tuntu ja elokuva kokemuksellisena prosessina. Analysoin kolmea naistekijän elokuvaa tämän teoreettisen mallin puitteissa metodologianani elokuvien multimodaalinen lähiluku ja fenomenologis- hermeneuttinen analyysi. Esitän tutkielmassani, että naisinen katse korostaa elokuvan vuorovaikutteisuutta ja jatkuvuutta elokuvateosta ympäröivän sosiaalisen todellisuuden kanssa. Siksi analysoin myös (nais)tekijyyden ja (nais)katsojuuden merkitystä elokuvakokemukselle. Käytän temaattista diskurssianalyysia apuna havainnollistamaan sitä, kuinka naistekijöiden elokuvat merkityksellistyvät naiskriitikoille. Tutkielma esittää, että naisinen katse haastaa elokuvalliset representaatiot sekä kerronnan ja muotokielen konventiot omasta historiallisen toiseuden positiostaan. Se pyrkii dialogiin miehisen katseen edustaman hegemonisen maskuliinisuuden kanssa ja haastaa sen käsityksen subjektiivisuuden muodostumisesta elokuvassa ja laajemmin kulttuurissa. Kutsunkin naisista katsetta tutkielmani löydöksien valossa post-patriarkaalisen subjektiivisuuden esteettiseksi strategiaksi.